Oli selvää, että muutkin Suomen heimokansat, tällä kertaa inkeriläiset
ja Aunuksen karjalaiset, tulisivat kääntämään katseensa apua pyytäen
Suomeen. Toive parempiin olosuhteihin pääsemisestä oli syntynyt
heidänkin keskuudessaan vanhan sortajan, Venäjän, heikkouden hetkellä.
Suomi oli sekä maantieteellisesti että kansallisesti heille lähin
tuki tässä heidän pyrinnössään. Tosin suomalaisten vapaaehtoisten
tukema Vienan Karjalan vapaustaistelu v. 1918 oli kukistettu. Mutta
suomalaisten joukkojen voitot Suomenlahden eteläpuolella herättivät sen
sijaan suuria toiveita ja luottamusta suomalaiseen sotilaskuntoon.
Inkeriläiset pakolaiset olivat jo asettaneet toimikunnan ajamaan maansa
asiaa Suomessa. Aunuksessakin tehtiin suunnitelmia kansannousua varten.
Ei ole kummeksittavaa, että inkeriläiset kääntyivät Viron Avustamisen
Päätoimikunnan puoleen pyytäen sitä huolehtimaan virolaisten lisäksi
muidenkin rajantakaisten heimokansojen eduista ja ensi aluksi ryhtymään
välittäjäksi Suomen hallituksen ja Inkerin hoitokomitean välillä. Se
johtui epäilemättä siitä, että Päätoimikunta oli valmis, verrattain
hyvin järjestetty liikkeellepaneva voima, joka nojautui Suomen
valtiopäivien enemmistön kannatukseen ja nautti hallituksen silmissä
arvonantoa.
Päätoimikunnan kokouksessa helmikuun 1 p:nä esitettiin Inkerin
hoitokomitean kirjelmä, jonka ehdotuksia sota-asiaintoimikunta
lausunnossaan puolsi. Viimemainittu katsoi toiminta-ajan Inkerissä
sillä hetkellä parhaaksi, kun bolshevikeilla oli yllin kyllin tekemistä
monissa sodissaan, ja kun heidän päähuomionsa oli kohdistettu Saksassa
aikaansaatavaan bolshevistiseen vallankumoukseen; suurvalloilla taas
oli täysi työ rauhanneuvotteluissa joten vakavampia esteitä Inkerin
vapauttamiselle ei ollut odotettavissa.
Päätoimikunnan jäsenet asettuivat periaatteessa kannattamaan Inkerin
auttamista, mutta pitivät kysymystä poliittisesti erittäin vaikeasti
ratkaistavana Pietarin välittömän läheisyyden vuoksi. Sitäpaitsi
Päätoimikunta oli sitä mieltä, että jos avustustyötä saatettaisiin
laajentaa, olisi tärkeämpää ryhtyä suomalaiselta taholta ensin
toimimaan Aunuksessa, jossa menestymismahdollisuuksia voitiin pitää
suurempina kuin Inkerissä. Hoitokunnan suunnitelmaa, että parituhatta
suomalaista yhtyisi inkeriläisiin joukkoihin joko hyökättyään
suoraan Karjalan kannaksen kautta tai kierrettyään Laatokan,
pidettiin epäonnistuneena. Katsottiin, että Inkerin avustaminen
suomalaisilla joukoilla pitäisi joka tapauksessa rajoittaa bolshevikien
karkoitukseen, ellei hetki osoittautuisi suotuisaksi Suur-Suomen
aikaansaamiseksi. Päätoimikunta päätti senvuoksi toistaiseksi
pysyä entisen toimintansa puitteissa. Kuitenkin valtuutettiin
sota-asiaintoimikunta edelleen neuvottelemaan inkeriläisten kanssa.
Yhteistoimintaa Päätoimikunnan ja inkeriläisten välillä jatkui
sittemmin. Niinpä Päätoimikunnan kokouksessa helmikuun 4 p:nä
esitettiin hoitokomitean kirjelmä, jossa se pyysi Päätoimikuntaa
myötävaikuttamaan siihen suuntaan, että 1:o asekuntoisia inkeriläisiä
saataisiin koota Suomessa määrättyyn paikkaan, 2:o tarkoitusta varten
hankittaisiin varoja ja 3:o inkeriläisten matkustuslupiin nähden
myönnettäisiin helpotuksia. Tämän anomuksen johdosta Päätoimikunta
valtuutti puheenjohtajansa käymään henkilökohtaisesti hallituksen
jäsenien luona esittämässä inkeriläisten toivomuksia.
Inkerin asia edistyi seuraavina kuukausina siinä määrin, että
maaliskuun alkupuolella ensimmäinen, kylläkin harvalukuinen joukko
inkeriläisiä sotilaita matkusti yli Suomenlahden jäänmurtaja
»Väinämöisellä» Tallinnaan.
Päätoimikunnan kokouksessa kesäkuun 16 p:nä Inkerin kysymys tuli vielä
kerran esille. Puheenjohtajana toimiva tohtori _Holma_ ilmoitti hänelle
esitetyn toivomuksia, että inkeriläiset saisivat Suomesta värvätä
pienemmän määrän alipäällystöä ja upseereita niiden suomalaisten
lisäksi, jotka jo olivat Inkerissä. Hallitus puolestaan oli ilmoittanut
olevansa suostuvainen siihen siinä tapauksessa, että tähän aikaan
suunnittelunalaisesta uudesta Viron retkestä ei tulisi mitään, ja että
inkeriläiset toimisivat vapaasti virolaisen ylikomennon alaisina,
eivätkä venäläisten yhteydessä.
Tällöin aie uudesta retkikunnasta Viroon oli juuri rauennut. Inkerin
hoitokomitea taas oli selittänyt inkeriläisten joukkojen olevan
riippumattomia venäläisistä. Sen johdosta Suomen hallitus oli
päättänyt, että Inkeriin sai värvätä upseereja ja aliupseereja, mikäli
he eivät olleet Suomen armeijan vakinaisessa palveluksessa.
Katsoen Inkerin kysymyksen tärkeyteen Suomelle Päätoimikunta päätti
vastedeskin avustaa Inkerin hoitokomiteaa antamalla sen toivomuksille
moraalista kannatustaan ja esittämällä niitä hyväksyttäviksi, mikäli
hoitokomitea tarvitsisi Päätoimikunnan apua tässä suhteessa.
Inkerin vapaajoukkojen lukumäärä kasvoi sitten huomattavasti.
Inkerin rykmentti alistettiin virolaisen ylikomennon alaiseksi ja
otti lukuisten suomalaisten vapaaehtoisten tukemana ja suomalaisten
upseerien johtamana kunniakkaasti osaa virolais-venäläisten joukkojen
rynnistykseen Pietaria vastaan. Inkerin rykmentti taisteli voitokkaasti
Inkerinmaalla ollen mukana m.m. Krasnaja-Gorkan valloituksessa.
Mutta venäläisten joukkojen ylimmän päällystön ja Inkerin rykmentin
välillä syntyneiden jyrkkien erimielisyyksien johdosta venäläiset
väkivaltaisesti riisuivat Inkerin rykmentin aseista. Samalla he
kuitenkin tekivät lopun menestyksestään. Yhtä nopeasti kuin valkoiset
joukot olivat siihen saakka rynnistäneet eteenpäin, täytyi venäläisten
nyt peräytyä menettäen lopuksi kaikki valloittamansa alueet ja
täydelleen sekä sotilaallisen että poliittisen merkityksensä.
Virolaiset joukot, jotka olivat edenneet meren rantaa pitkin
samanaikaisesti Inkerin rykmentin ja venäläisten joukkojen hyökkäyksen
kanssa, peräytyivät niiden keralla entisille asemilleen.
Hajoittavaa erimielisyyttä syntyi inkeriläisten keskuudessa onnettoman
käänteen johdosta. Toiset tahtoivat hyökättäväksi Karjalan kannaksen
kautta Pohjois-Inkeriin, toiset pysyttäväksi entisen suunnitelman
kannalla. Perustettiin erikoinen Pohjois-Inkerin vapaaehtoinen
armeija, johon myöskin suomalaisia upseereja ja sotilaita liittyi
vapaaehtoisina, ja joka taisteli vaihtelevalla onnella saamatta
kuitenkaan mitään erikoista aikaan. Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä
tehdyn rauhansopimuksen mukaan tämän Inkerin viimeisen sotilasosaston
täytyi jättää Pohjois-Inkerin kylät ja siirtyä Suomen puolelle, jossa
se hajotettiin syystalvella 1920. Inkerin kansan onnetonta tilaa ei
oltu onnistuttu helpottamaan.
* * * * *
Tässä yhteydessä on syytä selvittää Suomen virallisten piirien ja
Päätoimikunnan suhdetta niihin maassamme oleskelleihin venäläisiin
pakolaisiin, jotka Ranskan vallankumouksen aikana naapurimaihin
paenneiden emigranttien tapaan tekivät suunnitelman toisensa jälkeen
isänmaansa olojen saattamiseksi ennalleen.
Venäjältä oli tulvaillut rajan ylitse Suomeen huomattavia määriä
venäläisiä pakolaisia, joiden tiedettiin suurimmaksi osaksi olevan
Venäjän entisen järjestelmän miehiä ja Suomen itsenäisyyden vihollisia.
Heitä tuli siinä määrin, että se herätti yleistä huolestumista
maassamme, aiheuttipa eduskunnassa tammikuun 10 p:nä maalaisliiton
puolelta välikysymyksenkin.
Pääministeri _Ingman_ vastasi välikysymykseen viikkoa myöhemmin tehden
selkoa hallituksen toimenpiteistä venäläistulvan ehkäisemiseksi ja
selostaen syitä, joiden vuoksi hallitus oli katsonut mahdottomaksi
kokonaan estää venäläisten pakolaisten tulon yli rajan ja asettumisen
Suomeen. Keskustelun aikana, jonka jälkeen eduskunta hyväksyi
yksinkertaisen päiväjärjestyksen siirtymisen, annetuista lausunnoista
lainaamme osan kansanedustaja _Alkion_ puheesta, joka epäilemättä
kuvastaa kansamme laajojen piirien silloin verrattain yleistä
mielipidettä kysymyksenalaisesta asiasta. Hän lausui m.m.:
»Meidän päämääränämme täytyy olla, että se Venäjä, joka nousee tämän
jälkeen, ei ole sama Venäjä, joka tähän saakka on ollut, ja joka on
Suomea ja muita kansoja sortanut. Meidän valtiollisena päämääränämme
täytyy olla, että Venäjä rajoitetaan omien rajojensa sisälle, ja että
Pietarin kaupungin valtiollinen merkitys sen kautta hävitetään, että
se lakkaa olemasta Venäjän pääkaupunki. ‒ ‒ ‒
Meillä on siis venäläisten kanssa paljon ratkaistavaa, ennenkuin
Suomi on itsenäinen, eikä Suomi ole se paikka, jossa siis venäläistä
sotaväkeä vastaiseksi kasvatetaan, enempää bolshevistista kuin
porvarillistakaan sotaväkeä. Suomi täytyy siis puhdistaa venäläisistä,
ja Suomen täytyy antaa venäläisten ymmärtää, että minkäänlaiset
sotilaalliset suhteet Suomen ja Venäjän välillä vastaisuudessa eivät
tule kysymykseen. ‒ ‒ ‒ Suomen tulevaisuutta ei rakenneta Venäjän
aseiden apuun, vaan se täytyy rakentaa täydellisen riippumattomuuden
ja puolueettomuuden pohjalle kaikkiin ulkovaltoihin nähden. Siltä
kannalta katsoen meillä siis ei ole venäläisten kanssa suunniteltavana
minkäänlaista yhteistoimintaa sotilaallisessa tarkoituksessa.
Mutta senjälkeen kun Venäjä uudestansa muodostuu omana itsenänsä,
rasittamatta ja sortamatta muita kansallisuuksia, tietysti syntyvät
aivan uudet suhteet. Mutta venäläisten nähtävästi täytyy vielä jotakin
oppia, ennenkuin he osaavat asettua näihin uusiin oloihin.»
Aluksi näillä maahamme paenneilla venäläisillä upseereilla ja entisen
Venäjän luottamusmiehillä ei näy olleen aikomustakaan siirtyä Viroon
taistelemaan bolshevikeja vastaan. Niinpä eräs venäläinen pakolainen
vastasi »Karjala» lehden edustajan kysymykseen, miksi Suomeen paenneet
venäläiset eivät lähde Viroon taistelemaan bolshevikeja vastaan,
seuraavaan tapaan:
»Kun nykyinen Viron tasavalta syntyi, tapahtui se vastoin laillisen
Venäjän tahtoa. Vaikkakaan virolaisilla silloin ei ollut mitään
esteitä itsenäisyyden julistukselleen ja Venäjä oli voimattomana
syvässä rappiotilassa, niin virolaisten piti sittenkin tietää,
ettei heidän itsenäisyytensä rauhallisten olojen palattua voi tulla
kysymykseen muuta kuin Venäjän suostumuksella, maan, jonka osa se on.
Viro on siis omin lupinsa tehnyt itsestään itsenäisen.
Kun nyt bolshevikit muutama viikko sitten aloittivat hyökkäyksensä
Viroon laajentaakseen neuvostohallituksen valtaa Venäjän entisiin
rajoihin saakka, antoi Viron tasavalta julistuksen, jossa se kutsui
venäläisiä Viron armeijan riveihin taisteluun bolshevismia vastaan.
Ottamalla kutsun vastaan ja liittymällä Viron hallituksen joukkoihin
venäläiset tunnustaisivat siis Viron tasavallan itsenäisyyden.
Sellainen venäläinen, joka liittyisi virolaisiin joukkoihin
ja taistelun loputtua esittäisi virolaisille omat venäläiset
mielipiteensä tulisi menetelleeksi epärehellisesti.»
Nämäkin syyt ovat jossakin määrin voineet olla vaikuttamassa muutamien
venäläisten emigranttien suhteeseen Viron taistelukutsuun. Mutta pääsyy
heidän kielteiseen kantaansa oli epäilemättä se, että virolaisilla
aseilla ei siihen mennessä ollut vielä ollut menestystä. Tätä
olettamusta tukee sekin, että sittenkuin suomalaisten vapaaehtoisten
ja virolaisten voimakas eteneminen tammikuun alkupäivinä alkoi, heräsi
venäläisissä halu ottaa osaa tähän taisteluun, jonka he toivoivat
tekevän mahdolliseksi Venäjän ennalleen saattamisen.
Heidän suunnitelmansa oli muodostaa Suomessa enimmäkseen upseereista
kokoonpantu vapaaehtoinen armeija, joka sitten siirrettäisiin Viroon.
Niinkauankuin se taistelisi Viron kansallisten rajojen sisällä,
alistuisi se virolaiseen ylikomentoon, mutta Venäjälle tultuaan
asettaisi oman ylipäällikkönsä. Viron itsenäisyyden tunnustamisesta ei
ollut puhettakaan. Suunnilleen samanlainen toimintaohjelma oli Virossa
muodostetuilla venäläisillä joukoilla.
Jo tammikuun alkupuolella venäläinen kenraali _Arsenjeff_ kääntyi
vastanimitetyn suomalaisten vapaaehtoisten joukkojen ylipäällikön
puoleen pyytäen hänen myötävaikutustaan siihen, että Suomessa
oleskeleville venäläisille upseereille myönnettäisiin oikeus
järjestäytyä Suomessa ja sitten päästä Viroon taistelemaan hänen
komentonsa alaisuudessa yhdessä suomalaisten joukkojen kanssa.
Kenraali _Wetzer_ omasta puolestaan oli suostuvainen ehdotukseen. Hän
katsoi kuitenkin välttämättömäksi tiedustella myöskin Päätoimikunnan
mielipidettä asiassa.
Kokouksessaan tammikuun 7 p:nä Päätoimikunta käsitteli kenraali
_Arsenjeffin_ pyyntöä ja päätti yksimielisesti suhtautua kielteisesti
ehdotukseen, että puheenaoleva venäläisjoukko asetettaisiin kenraali
_Wetzerin_ komentoon. Ei liioin pidetty suotavana, että mainittu joukko
muodostettaisiin Suomessa. Jos sen sijaan venäläiset järjestäytyisivät
Virossa ja virolainen sotilasjohto päättäisi liittää heidät kenraali
_Wetzerin_ komentoon, katsottiin sen olevan yksin Viron hallituksen ja
sotilasjohdon ratkaisupiiriin kuuluvan kysymyksen.
Päätoimikunnan kokouksessa tammikuun 17 p:nä asia tuli kuitenkin
uudelleen esille niiden kahnausten ja vihamielisyyksien johdosta,
joita Tallinnassa ja muuallakin Virossa oli syntynyt suomalaisten
vapaaehtoisten ja venäläisten upseerien välillä. Katsottiin
tarpeelliseksi tarkistaa ennen tehty päätös. Pidettiin tärkeänä, että
Suomen hallitus ei ensinkään ryhtyisi siirtämään venäläisiä Viroon,
eikä sallisi heidän asestamistaan Suomessa, koska heidän taistelunsa
tarkoitus oli saattaa Pietarin valtiollinen merkitys ennalleen, ja
Suomen etuja silmällä pitäen oli koetettava vähentää se mahdollisimman
pieneksi. Päätoimikunta päätti saattaa kylmän, kielteisen kantansa
venäläisten puuhiin nähden sekä Suomen että Viron hallituksen tietoon.
Suomen hallitus päättikin olla sallimatta venäläisten asestautumista
Suomessa ja siirtämistä täältä Viroon. Sen sijaan katsottiin
mahdolliseksi antaa Suomessa oleville venäläisille pakolaisille lupa
siirtyä Latvian tasavallan alueelle, jonka hallitus oli tammikuun 11
p:nä valtuutettunsa kautta pyytänyt Suomen hallitukselta lupaa värvätä
avukseen venäläisiä vapaaehtoisia Suomesta. Suomen etujen mukaista
katsottiin olevan, että maassamme oleskelevat venäläiset saataisiin,
mikäli mahdollista, siirtymään täältä sellaisiin maihin, joissa he
eivät voisi vahingoittaa Suomen asiaa.
Hallitus suostui siihen, että Latvian tasavallan avuksi koottaisiin
Suomessa venäläisiä seuraavilla ehdoilla:
I:o että kokoutuminen tapahtuu Tammisaaren alueella Uudenmaan läänin
maaherran kanssa tehdyn lähemmän sopimuksen mukaisesti;
2:o että samalla kertaa koolla olevien vapaaehtoisten lukumäärä ei saa
nousta yli 250 miehen; ja
3:o että vapaaehtoisten poiskuljetus määräpaikalleen järjestetään
siten, ettei sanottu lukumäärä, 250, milloinkaan yhtäjaksoisesti tule
olemaan koolla yhtä viikkoa kauemmin.
Asia aiheutti kuitenkin eduskunnassa välikysymyksen maalaisliiton
puolelta. Tässä, kansanedustaja _Mikko Luopajärven_ helmikuun 13 p:nä
1919 päiväämässä tiedustelussa mainitaan myös, että useat venäläisten
pakolaisten johtomiehistä tunnustivat _Koltshakin_ ohjelman, jossa
lausutaan m.m.: »uusi valta saa tehtäväkseen ‒ ‒ ‒ Venäjästä
irtautuneiden osien palauttamisen yhden ainoan yleisvenäläisen vallan
alle.» Kuultuaan pääministerin selityksen eduskunta hyväksyi kuitenkin
tälläkin kerralla yksinkertaisen päiväjärjestykseen siirtymisen. Asia
ei senjälkeen aiheuttanut enempää julkista keskustelua.
Mutta luonnollista on, että vallitsevissa oloissa sekä virallisella
että epävirallisella taholla Suomessa seurattiin mahdollisimman
tarkasti tilanteen kehittymistä Venäjällä. Jokaiselle oli selvää, että
itäisen naapurimaan tapahtumilla saattoi olla ratkaiseva merkitys
Suomellekin, jonka asemaa pidettiin Pietarin läheisyyden vuoksi
jatkuvasti vaaranalaisena, ellei uuden Venäjän keskipistettä saataisi
siirtymään jonnekin muualle. Kysymys Pietarin kohtalosta muodostui
siten Suur-Suomi-aatteen rinnalla päivän polttavaksi.
Vaikkakaan Päätoimikunta ei ollut katsonut voivansa ottaa Inkerin asiaa
haltuunsa, niin monen toimikunnan jäsenen mielestä ei saatu rajoittua
vain Viron auttamiseen. Silloinen hetki näytti otolliselta Suomen arvon
kohottamiseksi ja sen elinkysymysten ratkaisemiseksi suomalaisten
toivomusten mukaisesti.
Suomi oli silloin Pohjois-Euroopan valtioista ainoa, jolla oli kykyä
ja halua positiiviseen toimintaan. Venäjä, joka oli jatkuvasti oleva
Suomen itsenäisyyden uhkana, jos se palautuisi ennalleen, näytti
olevan häviönsä partaalla ja melkein puolustuskyvytön. Sisällinen,
bolshevikien ja heidän vastustajiensa sovittamattoman ristiriidan
synnyttämä sota jäyti Venäjän valtakuntaa, jota lukuisat ulkonaiset
viholliset samanaikaisesti ahdistivat. Suur-Suomen luominen ei niin
ollen näyttänyt mahdottomalta. Virossa Suomi-Viro-unionilla oli
lukuisia, vaikutusvaltaisia kannattajia. Inkeriläiset, aunukselaiset
ja vienankarjalaiset taas valmistautuivat kukin tahollaan nousemaan
venäläisiä vastaan ja olivat halukkaita liittymään suomalaisiin.
Kysymys Pietarista näytti kaikkein vaikeimmin ratkaistavalta.
Aktiivisen toiminnan suunnitelmista ja niistä vaikuttimista, jotka
ohjasivat sitä kannattavien henkilöiden toimintaa tohtori _Louhivuori_
mainitsi eräässä Päätoimikunnan kokouksessa suunnilleen seuraavaa:
Täytyy vastata kieltävästi kysymykseen, olemmeko kyllin voimakkaita,
jos bolshevikit, sittenkuin he ryhtyvät kokoamaan joukkojaan, saavat
kerätyksi esim. satatuhatta miestä. Viro ei pysty itsenäisyyttään
yksin puolustamaan. Ainoa mahdollisuus olisi hyökätä Pietariin
yhtaikaa Suomesta ja Virosta käsin. ‒ ‒ ‒ Jos taas Viro rupeaa
joutumaan bolshevikien haltuun, on luultavaa, että Englanti pakottaa
Skandinaavian valtakunnat Viron avuksi. Mutta silloin me joudumme
syrjään tapausten kulusta. Ellei näinkään käy, vaan Viro joutuu
bolshevikien valtaan, on se, jos porvarillinen Venäjä ententen avulla
syntyy, menetetty sille.
Näitä ajatuksia tohtori _Louhivuori_ oli ollut tilaisuudessa jo
aikaisemmin esittämään Suomen hallituksen jäsenille. Tästä hän kertoo
yksityisessä kirjeessään helmikuun 5 p:ltä 1919 kenraali _Wetzerille_
seuraavaa:
»Otan vapauden Viron kysymyksen poliittisesta puolesta ilmoittaa,
että mikäli olen keskusteluissa ulkoministerin kanssa saanut tietää,
ei hallituksella liene mitään seuraavaa suunnitelmaa vastaan, joka
minulla oli heti palattuani Tallinnasta kunnia esittää myöskin
valtionhoitajalle:
Viro vapautetaan ilman muuta ulkomaalaista apua kuin Suomesta annettu.
Jos venäläiset porvarit tahtovat olla mukana taistelussa bolshevikeja
vastaan, eivät he missään tapauksessa saa ryhtyä rynnistykseen
Pietaria vastaan, vaan jätetään Pietari kohtalonsa haltuun — ajan
kypsyttyä, s.o. sittenkuin entente antaa suostumuksensa Suomen
armeijan käyttöön, yhdistyneillä suomalaisilla ja virolaisilla
(s.o. Virossa olevilla suomalaisilla apujoukoilla ja virolaisilla)
valloitettavaksi ja luovutettavaksi niille, joille se määrätään.
Tärkeätä on, etteivät venäläiset saa muodostaa vahvaa poliittista
keskuskohtaa Pihkovan tai Narvan seuduille ja osoittaa ententelle,
että he itse kykenevät muodostamaan uuden Venäjän, myöskin ilman
suomalaista tai muuta tukea. Hallituksemme lienee ryhtynyt
toimenpiteihin toteuttaakseen osan näistä suunnitelmista, mikäli
se siitä riippuu. Korvaukseksi Pietarin valloituksesta vaaditaan,
ettei Venäjällä saa olla sotalaivastoa Suomenlahdella, että entente
tunnustaa Suomen ja Viron riippumattomuuden, että Ahvenanmaanasia ja
kysymys Karjalasta järjestetään, että Viro saa tehdä puolustusliiton
Suomen kanssa (Nargö-Porkkala) j.n.e., sekä luonnollisesti, että
entente varustaa Pietarin elintarpeilla.
Jotta tehtäisiin mahdolliseksi toteuttaa nämä suunnitelmat, katsotaan,
että suomalaisia apujoukkoja on käytettävä toistaiseksi vain
virolaisella alueella, mikäli sotilaallinen tilanne ei ehdottomasti
toisin vaadi, jotteivät ne liiaksi harventuisi, ja jotta ne olisivat
valmiit, jos ja kun niin vaaditaan, käytettäviksi sotatoimintaan itää
kohden yli Narovajoen.
Hiljattain herrat _Buxhoevden, Volkonsky, Arsenjeff, Judenitsh_
y.m. ovat anoneet, että hallituksemme pyytäisi Viron hallitusta
sallimaan niiden venäläisten, jotka saadaan Suomesta kerätyiksi
bolshevikivastaista taistelua varten, matkustaa Viroon tai
Latviaan tai ottamaan heidät Viron armeijaan. Olen saanut
ulkoasiainministeriltä tehtäväksi neuvotella näiden herrojen ja
Viron hallituksen kanssa tästä kysymyksestä. Kuten ylläolevasta
selviää, ei ole Suomen eikä Viron etujen mukaista, että nämä herrat
jo nyt muodostavat armeijan Venäjälle, ja senvuoksi Viron ja Latvian
hallitukset tullevat vaatimaan heiltä, että he tunnustavat näiden
valtioiden riippumattomuuden, jota heillä, kuten kreivi _Buxhoevden_
minulle sanoi, ei ole oikeutta tehdä. Se ratkaisee asian.
Kun pidän tärkeänä, että Herra Kenraali on selvillä asian
poliittisesta puolesta sellaisena kuin se nähdään täällä nykyään,
olen rohjennut vaivata tällä selonteolla. Suunnitelma pidetään
luonnollisesti salassa.»
Kuten ylläolevasta näkyy, suomalaisen apuretkikunnan johdolla oli
rohkeita suunnitelmia. Jos ne olisivat onnistuneet, mitä ottaen
huomioon silloin vallinneet olot ei voida pitää mahdottomana, olisi
siitä koitunut Suomelle suuria etuja. Se, ettei niin käynyt, riippui
tietysti monista seikoista, joista täyttä selvyyttä ei vielä ole
saatavissa.
Ei tiedetä, missä määrin Suomen hallitus todella oli kokonaisuudessaan
asiaa käsitellyt tai ryhtynyt sen suhteen toimenpiteihin. Kenraali
_Mannerheim_, joka, kuten ylläolevasta kirjeestä käy ilmi, alussa
suhtautui suopeasti asiaan, oli jo helmikuun lopulla, jolloin tohtori
_Louhivuori_ esitti hänelle kenraali _Laidonerin_ yksityisesti tekemän
suunnitelman Pietarin valtaamisesta suomalaisilla ja virolaisilla
joukoilla, joista edelliset hyökkäisivät n. 40.000 miehen vahvuisina
Suomesta käsin ja jälkimmäiset 20.000 miehen vahvuisina Suomenlahden
eteläpuolitse, aietta vastaan huomauttaen m.m., että Suomen armeijan
mobilisatsionisuunnitelma ei ollut valmis, ettei ollut tietoa ententen
suhtautumisesta asiaan j.n.e. Arvatenkin Englanti, jolla silloin oli
väkeä Muurmannin rannalla, tahtoi säästää Pietarin itselleen. Niin
menetettiin otollinen hetki. Myöhemmin keväällä olosuhteet kokonaan
muuttuivat (_Koltshakin_ y.m. häviöt. Englannin vallan heikontuminen
Muurmannilla j.n.e.). Kesällä vasta kenraali _Mannerheim_ olisi
ollut valmis ryhtymään retkeen, jolloin yritys olisi tapahtunut
aivan riippumatta yllämainituista suunnitelmista ja erillään Viron
avustamisesta. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään.
Veltostava garnisonielämä sotaväen järjestykselle vaarallisissa Viron
kaupungeissa aikaansai kurin höltymisen ja synnytti koti-ikävän
suomalaisissa vapaajoukoissa. Samat joukot, jotka riemumielin olivat
rientäneet kuumimpaankin otteluun ja taistelleet uljaasti suuria
ylivoimia vastaan, eivät jaksaneet rauhassa ja levossa odottaa uutta
toiminnan hetkeä, etenkään, kun niillä ei ollut aavistusta siitä, mitä
todella suunniteltiin, ja miksi niitä yhä edelleen pidettiin Virossa.
Se, mikä oli ollut pelättävissä, tapahtui: pitkällinen lepoaika teki
lopun joukkojen kärsivällisyydestä, ne tahtoivat kotiin.
Näyttipä hetkittäin siltäkin, että juuri venäläiset, joiden
toimintaa uuden, porvarillisen Venäjän luomiseksi Päätoimikunta,
mahdollisuuksiensa mukaan, oli pyrkinyt estämään, saavuttaisivat
päämääränsä. He pääsivät Narvan rintamalle ja alkoivat yhdessä
inkeriläisten ja virolaisten kanssa edetä voitokkaasti Pietaria kohden,
kuten aikaisemmin on mainittu.. Mutta suomalaisen Päätoimikunnan
noudattamaa politiikkaa venäläisiä kohtaan Viron hallitus itse asiassa
tällöinkin noudatti suhtautuen venäläisiin upseereihin ja heidän
suunnitelmiinsa epäluuloisesti ja antaen heille perään vain, mikäli
se katsottiin välttämättömäksi, niinkauankuin ei oltu selvillä, miten
suuria tuloksia heidän puuhistaan seuraisi. Virolaisia joukkoja otti
kyllä osaa venäläisten operatsioniin Inkerinmaalla, mutta ei liene
liian uskallettua olettaa, etteivät ne suinkaan tarkoittaneet niin
paljon venäläisten porvarillisten tukemista taistelussa uuden Venäjän
puolesta kuin heidän toimintansa valvomista. Se selittäisi myöskin sen,
miksi virolaiset venäläisten upseerijoukkojen vastoinkäymisten alettua
eivät yrittäneetkään tarmokkaasti auttaa niitä vereksillä joukoilla ja
voimakkailla vastahyökkäyksillä. Virolainen politiikka ymmärsi aivan
oikein, että porvarillinen Venäjä siten synnytettynä olisi siihen
aikaan ollut paljon vaarallisempi vainolainen itsenäiselle Virolle kuin
bolshevikien sekasortoinen ja vihollisten ympäröimä valta.
* * * * *
Suomen sukukansojen lisäksi Itämeren rantamaiden vieraitakin valtoja
kääntyi Viron Avustamisen Päätoimikunnan puoleen anoen sen apua. Se oli
ripeällä ja menestyksellisellä toiminnallaan Viron hyväksi herättänyt
yleistä luottamusta. Sitä pidettiin myöskin ainoana, jonka kautta oli
mahdollista saada erinomaisen sotilasmaineen saavuttaneita suomalaisia
vapaajoukkoja taistelemaan bolshevikeja vastaan.
Päätoimikunnan kokouksessa helmikuun 4 p:nä puheenjohtaja ilmoitti
Latvian ministeripresidentin, herra _Ullmaniksen_ pyytäneen
saada käyttää Virossa olevia suomalaisia vapaajoukkoja Latvian
vapauttamiseksi bolshevikeista. Viron pääministeri oli ollut sitä
mieltä, että osa suomalaisista voitaisiin kyllä Viron puolesta
lähettää Latviaan, jos Päätoimikunta suostuisi siihen. Kyseessä olevan
maan silloisesta asemasta puheenjohtaja antoi, saamiensa tietojen
perusteella, seuraavan kuvauksen:
»Toiveita on, että lättiläiset voivat, kun heidän maansa on
puhdistettu, mobilisoida n. 6.000 miestä. Varoja ja aseita ei
ole, mutta toivotaan Englannin tässä suhteessa tarjoavan apua.
Tiedusteltaessa, eikö virolaisia joukkoja voitaisi käyttää Lätin
puhdistamiseen, herra _Ullmanis_ arveli, etteivät bolshevikit
virolaisia pelkää. Ruotsistakin toivotaan saatavan Lätin avuksi n.
3.000 miestä, jos taloudellinen puoli saadaan järjestetyksi, mutta
ruotsalaisten vaatimukset, 6 kk:n sitoumus ja 300 kruunua palkkaa
kuussa, tuntuvat varsin suurilta.»
Kun vielä valtionhoitaja oli keskustelussa puheenjohtajan kanssa ollut
sitä mieltä, ettei suomalaisia vapaajoukkoja olisi vielä vietävä Viron
kansallisten rajojen ulkopuolelle, asettui Päätoimikunta puheenjohtajan
ehdotuksesta Latvian avustamiseen nähden kielteiselle kannalle.
Seuraavassa Päätoimikunnan kokouksessa, helmikuun 12 p:nä,
puheenjohtaja taas ilmoitti Saksan Helsingissä olevan lähettilään,
vapaaherra _von Brükin_ tiedustelleen, olisiko Päätoimikunta
taipuvainen siihen, että sen alaisia suomalaisia vapaaehtoisia
käytettäisiin yhdessä saksalaisten, kreivi _von der Goltzin_ johtamien
joukkojen kanssa Liivinmaalla, ja selittäneen samalla, että rahaa
oli yritystä varten saatavissa, joten taloudellinen puoli oli täysin
turvattu. Puheenjohtaja oli vapaaherra _von Brückille_ lausunut
omana käsityksenään, että suomalaiset vapaaehtoiset tarvittiin Viron
suojaksi, ja että heitä ei niin ollen voitu toistaiseksi siirtää
Viron kansallisten rajojen ulkopuolelle, mutta että asia tultaisiin
esittämään Päätoimikunnalle.
Päätoimikunta päätti valtuuttaa puheenjohtajansa saattamaan
suullisesti vapaaherra _von Brückin_ tietoon, että Päätoimikunta
asettuu puheenjohtajansa esittämälle kannalle, mitä tulee suomalaisten
vapaaehtoisten siirtämiseen Viron rajojen ulkopuolelle. Mutta
sitä ei ollut ymmärrettävä niin, että Päätoimikunta suhtautuisi
kylmäkiskoisesti saksalaisiin, päinvastoin se ottaisi mielellään
edelleenkin vastaan tiedonantoja heidän asemastaan Lätinmaalla
harkitakseen tulevia toimintamahdollisuuksia. Vapaaherra _von Brück_
ilmoitti ymmärtävänsä Päätoimikunnan kannan.
Samoihin aikoihin Päätoimikunnan Tallinnassa olevan edustajan, tohtori
_Kettusen_ puoleen kääntyi sikäläinen Saksan edustaja tiedustellen,
Libaun saksalaiselta lähetystöltä saamansa käskyn mukaan, olisiko
mahdollista saada suomalaisia vapaaehtoisia saksalaisten avuksi
Lätimnaalle. Tuntien Päätoimikunnan kannan tohtori _Kettunen_ vastasi,
ettei suomalaisia joukkoja voitu siirtää Viron kansallisten rajojen
ulkopuolelle.
Sen pitemmälle asia ei kehittynytkään. Saksalaiset jäivät yksin
taistelemaan Lätimnaalle joka puolelta uhkaavia vihollisia vastaan.
Kenraali, kreivi _von der Goltzin_ johdolla he taistelivat kauan
menestyksellisesti venäläisiä, lättiläisiä, vieläpä virolaisiakin
vastaan, jolloin siis suomalaiset vapaaehtoiset ja maamme entiset
auttajat olivat vihollisleireissä. Taisteluja Suomalaisten ja
saksalaisten joukkojen välillä ei kuitenkaan sattunut. Suomalaiset
vapaaehtoiset olivat luonnollisesti hyvin haluttomia taistelemaan niitä
miehiä vastaan, joille isänmaamme on ikuisessa kiitollisuuden velassa.
Tästä virolaiset sekä poliittiset että sotilaalliset johtajat olivat
selvillä. Niinpä, kun sittemmin tuli puhe uusien suomalaisten joukkojen
lähettämisestä Viroon, he ilmoittivat, että koska bolshevikivaara
oli toistaiseksi torjuttu ja vain Lätinmaalla olevien saksalaisten
joukkojen puolelta oli olemassa sodanuhka, jonka torjumiseen
suomalaisia joukkoja ei kuitenkaan voitaisi käyttää, niin he eivät
katsoneet enää tarvitsevansa suomalaisten sotilasapua.
Epäilemättä Päätoimikunta menetteli viisaasti pysytellessään kokonaan
erillään Lätinmaan vielä silloin perin sekavista oloista.