Heti joulukuun 20 p:n kansalaiskokouksen jälkeen, kun yrityksen johtoon
oli saatu kaikkien porvarillisten puolueiden luottamusmiehiä, jotka
nauttivat suurta arvonantoa kaikkialla maassa, pääsi avustustoiminta
täyteen vauhtiinsa. Eri aloilla kilpailtiin ripeässä toiminnassa.
Se, että sanomalehdet kaikkialla maassa asettuivat miltei poikkeuksetta
hankkeen puolelle, todistaa puolestaan, miten yleinen oli kansassamme
halu auttaa virolaisia, ja miten lujasti uskottiin omiin voimiin.
Sanomalehdistön antama tuki oli avustustoiminnalle hyvin tärkeä suuren
päämäärän saavuttamiseksi. Apuretkikunnan Viroon lähettämisajatuksen
ensimmäisenä julkisuudessa esittänyt »Uuden Päivän» toimittaja Yrjö
Koskelainen saattoikin siten kirjoittaa lehtensä pääkirjoituksessa
joulukuun 28 p:nä:
»Me panemme erikoisella mielihyvällä ja kansallisella ylpeydellä
merkille, että suomalainen maaseutulehdistö kauttaaltaan, puoluekarvaan
katsomatta, on myötämielisesti suhtautunut Viron auttamiseen.»
Vain eräiden ruotsinkielisten sanomalehtien taholta osoitettiin
kylmäkiskoisuutta. Nekin tunnustivat kyllä avunannon Virolle olevan
Euroopan kulttuuriyhteisön velvollisuuden, mutta tahtoivat, että Suomi
jättäisi suurille länsivalloille avustustoiminnan, joka saattaisi
tuoda mukanaan meidän nuorelle valtiollemme vaaroja ja kansallemme
kärsimyksiä. Epäilemättä tämä käsitys oli vallalla joissakin
suomalaisissakin piireissä, niinkauankuin luultiin, että Englanti
tulisi ottamaan Viron suojelukseensa. Mutta kun sitten havaittiin
Englannin rajoittuvan Viron rannikkojen suojelemiseen ja aseiden
lähettämiseen ja bolshevikien lähenevän jo Tallinnaa, jolle ei enää
olisi ehtinytkään saapua apua muualta kuin Suomesta, ei enää käynyt
epäröiminen. Maamme ruotsinkielinen väestö ei avustustyössä suinkaan
vetäytynyt syrjään, vaan otti siihen suurella innolla osaa.
Sotilaallinen järjestelytyö avustustoiminnan alkuaikoina jäi
sotilastoimikunnalle. Mutta sekään oli tuskin milloinkaan
kokonaisuudessaan koolla. Järjestelytyö oli suoritettava tulisella
kiireellä. Tärkeät asiat vaativat mahdollisimman nopeata ratkaisua.
Sotilastoimikunnan töihin ottivat aktiivisesti osaa maisteri _Ruuth_
puheenjohtajana, maisteri _Kaukoranta_, joka hoiti toimikunnan
kansliaa, tohtori _Kettunen_ ja tohtori _Hj. Göös_. Arvokasta apuaan
antoivat maisteri _E.E. Kaila_, tuomari _V. Puustinen_, maisteri _E.
Välikangas_ y.m., jotka kuuluivat toimikuntaan. Maisteri _Ruuth_ oli
vilkkaissa neuvotteluissa sotaministerin, kenraali _Waldénin_ kanssa,
joka osoitti kaiken aikaa suurta mielenkiintoa ja hyväntahtoisuutta
apuretkikuntaa kohtaan. Monet alemmat sotilasviranomaiset sensijaan
suhtautuivat puuhaan välinpitämättömästi ja aiheuttivat paljon
harmia ja ajanhukkaa. Sotilastoimikunnan onnistui kuitenkin pitkillä
neuvotteluilla saada asiat luistamaan. Apuretkikunnan tarpeisiin
varattiin aluksi Uudenmaan kasarmin päärakennus ja sittemmin
Merikasarmi Katajanokalta.
Maisteri _Ruuth_ kertoo sotilastoimikunnan työskentelystä alkuaikoina:
»Mitä sotilaskomitean toimintaan joulukuussa 1918 tulee, lisään
vielä, että henkilökohtaiset neuvottelut _Ekströmin_ ja _Kalmin_
sekä pääintendentti _Göösin_ kanssa heidän ehdoistaan ja eduistaan,
työnjaosta, velvollisuuksista j.n.e. sekä Viron hallituksen
suostumuksen hankkiminen kaikkiin näihin ottivat huomattavasti aikaa.
Työ oli siis etupäässä järjestävää ja alkuunpanevaa, neuvotteluja ja
erilaisten intressien sovittelua. _Ekström_ ja _Kalm_ neuvottelivat
kaikissa tärkeissä kysymyksissä, myös usein henkilö- ja nimitysasioissa,
sotilaskomitean aktiivisten jäsenten kanssa.»
Aluksi toimi vapaaehtoisten luetteloimistoimisto vain Helsingissä,
jossa rykmenttien upseerit sotilastoimikunnan jäsenten avustamina
ottivat vastaan ilmoittautumisia Ylioppilastalolla. Sen johdosta saapui
maaseudulta kirjeitä, joissa pyydettiin paikallisten kanslioiden ja
värväystoimistojen perustamista maaseutupaikkoihinkin. Eräässä niistä
kirjoitetaan m.m.:
»— — — on välttämätöntä, että veljeskansamme auttamiseksi alulle
pantu apuretkikunta-aate laajennetaan koko maata, siis myös maaseutua
käsittäväksi, maaseudulla on näet paljon viime talvena mukana olleita
rintamamiehiä, jotka palavasti ovat odottaneet tilaisuutta päästä
Viron avuksi. Mieliala maaseudulla, ainakin Mikkelin läänissä, on
sangen innostunut. Kun kuitenkin, mikäli lehdistä huomasin, kanslia
vapaaehtoisten ilmoittautumista varten on järjestetty ainoastaan
Helsinkiin, ja kun halukkaiden maaseudulta näin ollen on vaikeaa ja
joissakin oloissa suorastaan mahdotonta ilmoittautua osanottajiksi
retkikuntaan, rohkenen esittää, että tällaisia kanslioita ja asiaa
ajavia paikallisosastoja perustettaisiin myös maaseudulle, kunkin
läänin pääkaupunkiin. Tämä olisi välttämätöntä asiassa pikaisiin
tuloksiin pääsemiseksi. Myös tulee tämän kautta asian ja apuretkikunnan
taloudellinen asema, s.o. rahavarat ja varustus, nopeimmin ja parailla
tuloksilla järjestetyksi. Maaseudulla on paljon henkilöitä, jotka
raha-avustuksella tulevat asiaa auttamaan. Myös vapaajoukkojen
järjestelyssä on suuri merkitys sillä, että paikallisoloja pidetään
silmällä.
»Siltä varalta, että ehdotukseen suostutaan, rohkenen vielä esittää,
että tällaisten paikallisosastojen ja kanslioiden perustaminen
yhdistettäisiin suojeluskuntien piiriesikuntien yhteyteen. ‒ ‒»
Sotilastoimikunnan puolesta maisteri _Kaukoranta_ ryhtyi järjestämään
vapaaehtoisten värväystä maaseudulla suunnitelmallisesti. Lyhyessä
ajassa tämä puoli saatiinkin kuntoon.
Heti yleisen avustustoimikunnan tultua valituksi ryhdyttiin sen
nimessä neuvotteluihin Viron täkäläisen edustajan, tohtori _Kallaksen_
kanssa Viron väliaikaisen hallituksen ja avustustoimikunnan välillä
tehtävän sopimuksen sisällöstä. Sen pohjana oli aikaisemmin mainittu
välikirja Viron väliaikaisen hallituksen ja majuri _Ekströmin_
välillä. Sotilastoimikunnan ja tohtori _Kallaksen_ välillä
käydyissä neuvotteluissa sovittiin sopimuksen poliittisen puolen
yksityisseikoista. Sen sotilaallisen puolen (palkka-, ylennys- y.m.s.
kysymysten) laatimiseen myöskin everstiluutnantti _Kalm_, majuri
_Ekström_ ja luutnantti _Branders_ ottivat osaa.
Täten syntyneen sanamuodon tarkasti avustustoimikunnan puolesta
senaattori _Frey_ Pohjoispankissa joulukuun 22 p:nä. Seuraavana päivänä
tämä saksankielinen sopimus allekirjoitettiin senaattori _Freyn_
asunnossa. Se kuuluu suomennettuna seuraavasti:
»SOPIMUS.
Viron hallituksen ja Suomalaisen avustustoimikunnan välillä on tehty
seuraava sopimus:
I. Suomalainen avustustoimikunta sitoutuu muodostamaan suomalaisen
vapaaehtoisen joukko-osaston, johon tulee kuulua n. 2.000 miestä ja
vastaava määrä upseereja. Joukko-osasto jakautuu kahteen itsenäiseen
sotilasosastoon (militärische Einheiten), toinen majuri _Ekströmin_,
toinen everstiluutnantti _Kalmin_ päällikkyyden alaisena. Molempien
täytyy viimeistään kolme viikkoa sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen
olla taisteluvalmiina Viron mantereella.
II. Joukko-osaston tehtävänä on suojella Viroa Venäjältä maahan
tunkeutuvia bolshevikeja vastaan. Senvuoksi joukko-osasto suorittaa
vain puhtaasti sotilaallisia tehtäviä, eikä se ole velvollinen eikä
oikeutettu sekautumaan Viron sisäpoliittisiin asioihin. Joukko-osasto
jää Viroon siksi, kunnes Viro on puhdistettu bolshevikeista, tai kunnes
Viron hallitus laskee sen pois.
III. Viron hallitus kustantaa joukon ylläpidon. Vapaaehtoisten palkkaus
suoritetaan liitteen A. määräysten mukaan. Vapaaehtoisten vaatetusta
varten Viron hallitus suorittaa kerta kaikkiaan Smk 2.000: — miestä
kohden.
IV. Viron hallitus hankkii ampuma-aseet, niiden joukossa vähintään
40 konekivääriä ja 4 patteria, kussakin 4 uudenaikaista tykkiä,
ampumatarpeet ja kaikki muut sotilaalliset tarve-esineet; se sitoutuu
myös kustantamaan yhden tarpeeksi suuren kenttäambulanssin.
V. Kaatuneiden perheille ja invalideille Viron hallitus suorittaa
eläkkeen samojen periaatteiden mukaan, joita Suomen hallitus
vastaavissa tapauksissa noudattaa.
VI. Joukko muodostetaan Suomessa. Tähän tarkoitukseen Viron hallitus
sitoutuu lähettämään Suomeen heti muodostamisen alettua riittävän
määrän elintarpeita.
VII. Joukko-osasto on itsenäinen, erottamaton osa Viron armeijaa
ja sotaministeriön ja armeijan ylikomennon alainen. Siihen
kuuluvat vapaaehtoiset kantavat Viron armeijan merkkejä, kuitenkin
joukko-osaston päällystöllä on oikeus Viron sotaministerin
suostumuksella kantaa erikoisia merkkejä. Upseerien arvo koroitetaan
yhdellä asteella, niinpiankuin joukko-osasto saapuu Viroon.
VIII. Sodan syttyessä Suomen ja jonkin muun ulkovallan välillä
joukko-osasto voi Viron hallituksen suostumuksella palata Suomeen, jos
Suomi välttämättä tarvitsee sitä ja sotilaallinen asema Virossa sen
sallii.
IX. Joukko-osaston varustavat ja muonittavat Viron hallituksen
intendentit ja tarkastusviranomaiset, joiden on heti sopimuksen
allekirjoittamisen jälkeen saavuttava joukko-osaston
muodostamispaikkaan, ja joiden käytettäväksi toistaiseksi Suomessa on
heti asetettava yhden miljoonan Suomen markan luotto.
X. Viron hallitus kustantaa ilmoitukset, luetteloimistoimistot ja
rekryyttien kuljetuksen muodostamispaikkaan, sekä myöskin joukon matkan
Viroon ja takaisin.
Viron hallitus valtuuttaa tämän sopimuksen allekirjoittajaksi
edustajansa Suomessa, tohtori _Oskar Kallaksen_.
Lisäys artikkeliin VIII: Jos joukkoon kuuluu henkilöitä, joiden
Suomen lakien mukaan täytyy astua Suomen armeijaan aikana, jolloin
joukko-osasto on Virossa, täytyy näiden henkilöiden noudattaa Suomen
lakeja.
Helsingissä joulukuun 23 p:nä 1918.
Viron väliaikaisen hallituksen Suomalaisen avustuskomitean puolesta
puolesta
_Oskar Kallas_. Al
Viron hallituksen edustaja Suomessa.
Allekirjoitukset oikeiksi todistavat:
_Ernst Branders. Y.O. Ruuth._
Luutnantti. Fil. maist.»
Liite A.
Palkkausehdot.
Vapaaehtoisessa joukossa ovat voimassa seuraavat kuukausipalkat:
Sotilas.............................. Smk 300:—
Korpraali (ryhmänjohtaja)............ Smk 350:—
Kersantti (aliupseeri)............... Smk 400:—
Varavääpeli.......................... Smk 450:—
Vääpeli.............................. Smk 550:—
Vänrikki............................. Smk 650:—
Luutnantti (t. esikuntakapteeni)..... Smk 750:—
Kapteeni (komppanianjohtaja)......... Smk 900:—
Majuri............................... Smk 1.200:—
Everstiluutnantti t. eversti......... Smk 2.000:—
Eri virka-asemat edellyttävät seuraavien upseeriarvojen palkkaetuja:
Joukkueenjohtaja |
Pataljoonan adjutantti | vänrikin tai luutnantin palkkaa.
Rahastonhoitaja |
Komppanianjohtaja |
Patterinpäällikkö | kapteenin palkkaa.
Rykmentin adjutantti |
Rykmentin intendentti |
Pataljoonankomentaja |
Tykistönpäällikkö | majurin palkkaa.
Rykmentin varakomentaja |
Rykmentinkomentaja tai | everstiluutnantin tai everstin
Osastonpäällikkö | palkkaa.
Tämän sopimuksen perusteella laadittiin ilman Päätoimikunnan
myötävaikutusta tai tarkastusta kunkin retkikunnan osanottajan
allekirjoitettavaksi seuraava
»VÄLIKIRJA.
Minä allekirjoittanut sitoudun täten niitten ehtojen mukaan, jotka
ovat joulukuun 23 päivänä 1918 tehty Viron hallituksen ja Viron
Avustustoimikunnan kesken, palvelemaan Viron Vapaaehtoisessa
Apuretkikunnassa (Soome Vabasalgad) Viron hallituksen auttamiseksi sen
nykyisessä taistelussa bolshevikeja vastaan siihen saakka, kunnes Viro
on niistä puhdistettu tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan
pois. Niinikään lupaan ja vannon sotilaskunniani kautta osoittavani
sitä uskollisuutta ja kuuliaisuutta, mikä sotilashenkilölle kuuluu, ja
alistun henkilökohtaisen sotilaskurin alle.
Viron hallitus kustantaa varustuksen, elatuksen ja asunnon sekä
suorittaa palkkaa upseereille, aliupseereille ja miehistölle heidän
arvoasteestaan ja tulevasta sotilasasemastaan riippuen edelläviitatun
hallituksen ja toimikunnan kesken tehdyn sopimuksen kolmannen kohdan
mukaan ollen alin palkka 300 Suomen markkaa kuukaudessa sekä sen ohessa
invaliideille ja kaatuneitten perheille eläkkeen samojen perusteiden
mukaan kuin Suomen hallitus vastaavissa tapauksissa.
.......ssa ......kuun ... päivänä 1919.
........................ Todistavat:
........................ ........................ Hyväksytään. Aika ja
paikka edellämainitut.
........................»
Nämä kaksi sopimusta ovat saaneet osakseen ankaraa arvostelua
epätäsmällisen muotonsa takia. Epäilemättä olisi ollut hyvä, jos
ne olisivat saaneet varmemman muodon. Jos erimielisyyksiä Viron
väliaikaisen hallituksen ja apuretkikunnan johdon välillä todella olisi
syntynyt — sehän ei olisi ollut mahdotonta — niin horjuva sanamuoto
sopimuksessa olisi voinut tarjota tilaisuuden monenlaisiin tulkintoihin.
Mitä taas tulee avustustoimikunnan ja apuretkikunnan osanottajien
väliseen välikirjaan, niin voitanee sitä pitää tarpeettomana, ainakin
siinä muodossa, jonka se tuli saamaan. Majuri _Ekströmin_ joukot, jotka
ennen kotimaasta lähtöään eivät ehtineet allekirjoittaa välikirjaa,
taistelivat ilman sitä suurella uljuudella ja menestyksellä. Välikirjan
olisi voinut jättää kokonaan pois tai korvata jollakin toisella
menetelmällä. Se olisi voitu tehdä yksinomaan rykmenttien päälliköiden
kanssa ja silloin paljon tarkemmaksi, jolloin se olisi saattanut
jotakin merkitä.
Lause »‒ ‒ ‒ kunnes Viro on niistä puhdistettu tai Viron hallitus
laskee minut tai retkikunnan pois» julkaistuna jokaisen sotilaan käteen
annetussa välikirjassa muodostui sittemmin suorastaan turmiolliseksi.
Sotilaat käsittivät lauseen siten, että he sopimuksen mukaan eivät
olleet velvolliset missään tapauksessa kulkemaan Viron kansallisten
rajojen ylitse. Se synnytti etenkin retkikunnan loppuajoilla
kaikenlaisia rettelöitä. Toiseksi lause herätti Ensimmäisen Suomalaisen
Vapaajoukon miehistössä, jonka allekirjoitettavaksi sopimus esitettiin
vasta rykmentin saavutettua Viron rajan, epäilyksiä, että lisäys:
»tai Viron hallitus laskee minut tai retkikunnan pois» sisälsi Viron
hallitukselle mahdollisuuden pidättää suomalaisjoukot Virossa niin
pitkän ajan kuin sitä vain halutti antamatta puolestaan suomalaisille
vapaaehtoisille uusia etuja. Etupäässä tästä syystä suurin osa
Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon alipäällystöä ja miehistöä
kieltäytyi allekirjoittamasta välikirjaa.
Eräillä virolaisilta tahoilla on samansuuntainen mainitun riidanalaisen
kohdan tulkinta otettu puolustukseksi Viron hallituspiirien
viivyttelylle Viron Avustamisen Päätoimikunnan vaatiessa uuden
sopimuksen tekoa, sittenkuin Viro oli puhdistettu bolshevikeista.
Epäilemättä mainittu kohta »tai kunnes Viron hallitus laskee sen
pois» tarkoittaa sitä mahdollisuutta, että Viron vapaustaistelu olisi
päättynyt onnettomasti. Jos taas se onnistuisi, olisivat suomalaiset
tehdyn sopimuksen mukaan velvolliset jäämään maahan vain siksi, »kunnes
Viro on puhdistettu bolshevikeista».
Ne seikat, joihin yllä on viitattu, johtuivat luonnollisesti siitä,
että sopimus oli laadittava tulisessa kiireessä, jolloin ei ollut
aikaa punnita tarkoin, mihin selkkauksiin ja erimielisyyksiin kukin
sana tai lause myöhemmin saattaisi johtaa. Uskottiin, että sopimuksen
vajavaisuudet voitaisiin tarvittaessa kaikessa sovinnossa parantaa.
Lukuunottamatta niitä kohtia, joista edellä on mainittu, ei sopimus
johtanutkaan mihinkään vakavampiin erimielisyyksiin. Vastikään valittu
avustustoimikunta kokonaisuudessaan ei ottanut osaa sopimuksen tekoon,
vaan valtuutti sitä valvomaan jäsenensä, senaattori _Freyn_.
20 p:nä avattiin Ylioppilastalolla yleinen kanslia vapaaehtoisten
luetteloihin merkitsemistä varten. Yleensä ensiksi saapuneet
ilmoittautuivat majuri _Ekströmin_ joukko-osastoon, koska tiedettiin
sen pääsevän Viroon aikaisemmin. Myöhemmin ilmoittautuneista
suomenkieliset enimmäkseen liittyivät everstiluutnantti _Kalmin_ ja
ruotsinkieliset majuri _Ekströmin_ joukkoon. Viimemainittuun yhtyi
myöskin muutamia ruotsinmaalaisia, pääasiassa upseereja.
Suomessa oleskeleva virolainen luutnantti _Kirotar_ kertoo
ensimmäisistä ilmoittautumispäivistä:
»Astuin eräänä päivänä Ylioppilastaloon nähdäkseni, miten
vapaaehtoisten kokoaminen edistyi. Oikeanpuolisia portaita ylös,
viimeinen huone — siellä istuivat maisteri _Kaukoranta_ ja muudan nuori
jääkärivänrikki toimittaen luetteloihin merkitsemistä. Kummankin edessä
seisoi rivi miehiä, jotka odottivat vuoroaan kirjoituttaakseen nimensä
luetteloihin. Vaikkakin se tapahtui nopeasti, ei miesrivi vähentynyt,
uusia tuli näet aina jokaisen poistujan tilalle.
»Katselin hiukan heidän ulkomuotoaan. Monenlaista väkeä oli joukossa:
virkamiehiä, ylioppilaita, entisiä sotilaita, käsityöläisiä, vieläpä
koulupoikiakin. Ihmeellinen tunne valtasi minut katsoessani noita
ihmisiä, jotka olivat siellä ilmoittautumassa panemaan vapaaehtoisesti
henkensä alttiiksi minun isänmaani edestä.»
Mutta ei yksin Helsingissä toimittu. Kuumeinen innostus Viron
auttamiseksi oli tarttunut maaseutuunkin. Pääasiallisesti
sotilastoimikunnan aloitteesta oli kaikilla tahoilla maatamme
perustettu paikallisia Viron avustamiskanslioita, jotka huolehtivat
Viron olojen selostuksesta yleisölle, rahankeruusta ja vapaaehtoisten
värväyksestä. Lyhyessä ajassa oli seuraaviin paikkoihin perustettu
tällaisia paikallisia kanslioita, jotka suorittivat tärkeimmän työnsä
aivan apuretkikunnan alkuaikoina, kun taas myöhemmin toiminta niissä
kävi verrattain hiljaiseksi: Forssa, Hämeenlinna, Härmä, Iisalmi,
Jyväskylä, Kajaani, Kokkola, Kotka, Kuopio, Lahti, Lapua, Mikkeli,
Nurmes, Oulu, Pori, Rauma, Riihimäki, Savonlinna, Seinäjoki, Tampere,
Tornio, Turku, Vaasa ja Viipuri.
Paikallisten avustustoimikuntien ja värväyskanslioiden työ oli varsin
vaikeaa ja aikaakysyvää. Mutta joka taholla maata oli huomattavissa
asemissa olevia heimousaatteen ystäviä, jotka innolla ryhtyivät
asiaan. Käden käänteessä hankittiin tarpeellinen kansliahuoneisto
ja henkilökunta, ja työ alkoi. Paikallisten avustustoimikuntien
toimesta pidettiin ympäri maata kansalaiskokouksia yleisen innostuksen
kohottamiseksi. Niiden tehtäväksi jäi myös tammikuussa yli koko maan
vietetyn »Viron viikon» järjestäminen.
Samoinkuin Helsingissä, vietettiin sitä maaseudullakin suurin
juhlallisuuksin. Pantiin toimeen »Viron juhlia», joiden järjestäjien
tarpeeksi julkaistiin erikoinen pieni ohjelmakirjanen esitelmineen,
kuvaelmineen ja runoineen, ja toimitettiin yleinen rahankeruu
apuretkikunnan hyväksi. Sanomalehdet sisälsivät lämminhenkisiä
kirjoituksia Virosta. Teatterinäytäntöjä ja biografiesityksiä pantiin
toimeen rahavarojen kartuttamiseksi.
Vapaaehtoisten värväys oli vaikein ja samalla tärkein tehtävä. Sen
sijaan, että aluksi kerättiin ilmoittautuneet Helsinkiin ja vasta
siellä muodostettiin komppanioita, tuli pian tavaksi kerätä joukkue
tai, jos mahdollista, komppania johonkin kaupunkiin, josta se sitten
kokonaisena tai osittain kuljetettiin Helsinkiin. Komppanioiden
järjestelytyö siellä sitten vain viimeisteltiin hajottamatta miehiä eri
joukkoihin. Niinpä Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan 1:stä komppaniaa
kutsuttiin usein Tampereen komppaniaksi, koska sen miehistö oli
suurimmaksi osaksi Tampereelta ja sen ympäristöstä. Myöskin Viipuriin
ja Ouluun keräytyivät lähiseuduilta kokonaiset komppaniat, jotka Pohjan
Poikain rykmenttiin liityttyään tulivat olemaan 1:sen pataljoonan 3:s
ja 2:sen pataljoonan 6:s komppania.
Lähtijöistä ei suinkaan ollut puutetta. Kaiken ikäisiä ja säätyisiä
oli pyrkimässä retkelle, virkamiehestä köyhän mäkitupalaisen poikaan.
Huomattavasti oli mukana ylioppilaita ja koulupoikia, jotka tulivat
muodostamaan retkikunnan terveen ytimen. Aivan lapsiakin pyrki
liittymään vapaaehtoisiin joukkoihin, 11—12 vuotiaita pojanvekaroita,
jotka vuodattivat harmin kyyneleitä, kun heidät lähetettiin
takaisin kotiin kehoittaen odottamaan vielä muutamia vuosia. Useat
alaikäiset karkasivat kotoa, josta heitä ei tahdottu päästää
vaaralliselle retkelle. Sen johdosta ryhdyttiin ilmoittautuvilta
alaikäisiltä vaatimaan vanhempien kirjallista suostumusta retken
osanottoon. Toimenpide vaikutti jossakin määrin hillitsevästi, mutta
ei voinut tehdä loppua luvattomasta retkikuntaan liittymisestä.
Jotkut onnistuivat karkaamaan kotoaan ja piilottelemalla pysymään
joukkojen mukana Tallinnaan saakka, josta kuitenkin useimmat heistä
äidin tai isän vaatimuksesta palautettiin kotiin suunnattomaksi
mielipahaksi nuorille huimapäille. Yrittipä joku potkukelkallakin
päästä Suomenlahden ylitse, kun lähteville laivoille oli asetettu
tarkka vartiointi karkurien pidättämiseksi. On helppoa kuvitella
seikkailunhaluisen pojan harmia, kun avomeri pakotti hänet ennen
puolitietä kääntymään takaisin. Naisia ilmoittautui paljon enemmän kuin
talouden- ja sairaanhoitajattariksi tarvittiin. Monet tarjoutuivat
sotilaiksikin, mutta heitä ei otettu vastaan. Silloin muutamat heistä
leikkauttivat tukkansa, pukeutuivat miehen vaatteisiin ja — pääsivät
kuin pääsivätkin pujahtamaan mukaan. Nämä naissotilaat taistelivat
sitten muiden rinnalla uljaasti, mutta sittemmin ilmitulleina
palautettiin heidät kotimaahan.
Ilmoittautuvien mielialaa näinä historiallisina hetkinä valaiskoot
muutamat kuvaukset, jotka herra W. Markkula on antanut Mikkelin
kansliasta:
Viidenkolmatta ikäinen työmies odottaa tuolilla kärsivällisesti
puhuttelua ja nousee seisomaan vuoronsa tultua.
— Viroonko?
— Niin olisi aikomus.
— Olitteko mukana vapaussodassa?
— En ollut.
— Miksi ette? Olittehan ainakin kutsuntaiässä.
— Olin loukannut jalkani, niin ettei siitä ollut kalua koko
kevättalvena.
Silmieni ilmeestä puhuteltu vaistomaisesti lienee ollut huomaavinaan
jonkinlaista epäilystä, hän näet painautuu takaisin tuolille aikoen
ruveta vetämään saapasta jalastaan virkkaen:
— Kyllähän se kirveen arpi tässä aivan seivästi näkyy, jos katsoa
tahtonette.
Ja sitten ikäänkuin uutta kysymystä ehkäistäkseen:
— Mutta kyllä se nyt on, tämä jalka, niin terve, että sillä jaksaa.
Nähtävästi sanojensa paremmaksi vahvistukseksi hän kohoaa uudelleen
seisomaan ja verkallisen varmana loppuponsi kaikuu:
— Ja sentähden minä olen päättänyt, että kun ei tässä kevättalvella
tältä jalalta päässyt lähtemään, mutta sillä nyt kykenee, niin minäkin
vuorostani lähden sotaan.
— Mutta marssit siellä ovat rasittavia
Koruton vastaus lopettaa keskustelun:
— Onhan siellä sodassa muutkin miehet kestäneet Eiköhän tässä voisi
päästä jo tänä iltana lähtemään?
Hän pääsee. Samana iltana juna kiidättää hänet kohti etelää sinne,
missä »muutkin miehet ovat kestäneet.»
* * * * *
Olkalaputtomaan sotilaspukuun puettu mies saapuu toimistoon,
jättää lakkinsa eteiseen ja astuu paljain päin kansliahuoneeseen
tehden mielestään aito sotilaallisen tervehdyksen viemällä kätensä
korvalliselle. Minua hymyilyttää — meininki näkyy olevan hyvä, mutta
jonkin verran päin honkaan. Heitän mieheen pikaisen silmäyksen ja
aivoissani välähtää ajatus:
— Sodassa ollut. Sven Dufva!
Pyydän häntä istumaan ja tarkastelen miestä lähemmin. Naama
ystävällinen, pyöreä ja verevä, tukka lyhyeksi leikattu ja punertava,
silmät pienet ja hyväntahtoisuuttaan loistavat. Aivoissani toistuu
ajatus:
— Sven Dufva!
Tarjoan miehelle tupakan, ja sitten juttu alkaa:
— No, tehän olette varmaan jo ollut sodassa ja nyt aiotte Viroon?
— Olenhan minä sodassa ollut kaiken aikaa.
Tämä tulee luonnostaan lankeavana ja yhtä luonnostaan lankeava jatkokin
on:
— Sieltä meidän kyliltä kun parikymmentä poikaa lähti Viroon, niin
itseksenikös minä kotia jäisin akkaväen kanssa?
Tämä on reilua puhetta, ja asia kehittyy nopeasti molemminpuoliseksi
tyydytykseksi. ‒ ‒ ‒ Jatkamme näin muodoin kantakirjaan merkitsemistä,
kunnes ehdimme sarakkeeseen »missä taisteluissa ollut». Ja silloin
minun vuoroni on hämmästyä.
Vilppula, Tampere, Lahti, Viipuri... Ainoastaan tärkeimmät sopivat
sarakkeeseen. Mutta ne nimet ovatkin valkoisen armeijan historian
loistavimpia. Ja ikäänkuin jonkinlaisena täydentävänä selityksenä tulee
yksinkertaisesti:
— Siellä oli toisinaan niin aukeat paikat, kun mentiin eturivissä.
Mutta mitäpähän niistä kaikista pienistä naarmuista, enhän minä niistä
edes kertaakaan potemaan joutunut.
Palaan takaisin jo sivuuttamaani kantakirjan sarakkeeseen
kunniamerkeistä.
— Onko teillä kunniamerkkejä?
— Onhan minulla kaksi.
— Mitalleja vai ristejä?
— Enhän minä tiedä, ovatko kolikoita vai ristejä. Kaksi nauhaa minulla
on.
Katson miestä vaieten. Sieluni silmiin kuvastuvat Viron lumiset
lakeudet, jotka ovat kahta aukeammat sille, joka menee eturivissä. Ja
uusille aukeille hän on nyt jälleen matkalla, tuo Sven Dufva.
Sven Dufvako? Ehkä. Ehkä ei.
* * * * *
Nuori, pienirakenteinen, mutta jäntevän näköinen mäkitupalaisen poika
ojentaa paperinsa tarkastettaviksi. Ennenkuin ryhdyn niitä selailemaan,
teen tavallisen kysymykseni:
— Oletteko ennen ollut sodassa?
Vieressä istuja ehättää sanomaan:
— Onhan tämä. Ja kaksi veljeäkin on siltä kaatunut.
Vilkaisen tarjokkaaseen. Hän istuu vakavan tyynenä, silmissä rauhaisa
loiste ja vahvistaa edellisen ilmoituksen:
— Kaiken aikaa.
Tarkastelen minulle jätettyjä papereita. Aivan oikein. Ollut mukana
kaiken aikaa, taistellut neljällä eri rintamanosalla, ottanut osaa
useihin huomattaviin taisteluihin, kaksi veljeä kaatunut sodassa,
tarmokas mies. Paperitkin sen todistavat ja antavat lisäksi varmuuden
vanhempien suostumuksesta lähtöön. Viimeksimainittu todistus aiheuttaa
kumminkin vielä puoleltani kysymyksen:
— Mutta mitä äitimuori sentään sisimmässään tästä lähdöstä ajattelee?
Eikö sano: ei kaksi tavallisesti kolmannetta mene?
— Eihän tuo mitään erikoista estettä pannut; jos kaatuu, niin kaatuu,
minkäs sille voi.
Mutta sitten tulee esille se perimmäinen syy lähtöön:
— Taitaa tämä sota maailmasta kohta loppua ja pitäähän toki sitä ennen
vielä kerran mukaan ehtiä.
Siinä se on. — Samana iltana hän matkustaa Viroon »ehtiäkseen vielä
kerran mukaan, ennenkuin sota maailmasta loppuu».»
* * * * *
Pitkät matkatkaan eivät estäneet miehiä lähtemästä. Niinpä muudan
Suomen vapaussotaan osaaottanut nuorukainen Ranualta, innostuneena
sanomalehdistä lukemastaan ilmoituksesta, lähti kiireimmän kaupalla
hiihtämään toistasataa kilometriä pitkän taipaleen Ouluun ehtiäkseen
sieltä lähtevän komppanian matkaan.
Eräs Pohjan Poika taas kysyttäessä hänen vaikuttimiaan retkelle lähtöön
kertoi koruttomasti:
»Suomen vapaussodan aikana olin ‒ ‒ ‒ llä, joten minulla ei ollut
mahdollisuutta ottaa osaa kapinan kukistamiseen. Kun nyt otettiin
vapaaehtoisia Viroon, sanoi vaimoni, ettei se ole mies eikä mikään,
joka ei ole tapellut ryssää vastaan, ja että nyt kun on tilaisuus, on
mentävä. Eikä hän luvannut laskea viereensä, ennenkuin kunniasanallani
lupasin lähteä Viroon. Ja mielellänihän lähdinkin.»
Nämä ovat vain muutamia koruttomia kuvauksia tuhansien joukosta. Ne
kertovat kuitenkin kaunopuheisesti siitä suuresta innostuksesta Viron
vapauttamisaatteeseen, joka vallitsi kansamme keskuudessa, ja joka
tasaisen kansallisluonteemme mukaan ilmeni vain yksinkertaisina,
rauhallisina sanoina — _voimakkaan päättäväisyyden_ sanoina, jotka
johtivat suuriin tekoihin.
Kaikki retkelle ilmoittautujat, jotka seisoivat värväystoimistoissa
rauhallisina vuoroaan odotellen, olivat saaneet käydä lyhyemmän
tai pitemmän sisäisen taistelun, ennenkuin he olivat saavuttaneet
varmuuden: minä lähden. On totta, että nuorekas taisteluinto ja
seikkailunhalu ajoivat useimpia heistä retkelle, mutta vasta niiden
yhdyttyä kaikkiin muihin vaikuttimiin, joihin yllä on viitattu,
saattoivat ne nuo puolineljättä tuhatta miestä aseihin Viron vapauden
puolesta. Sen todistaminen on helppoa.
Jos jonkun päähän pälkähtäisi ryhtyä värväämään suomalaisia
vapaaehtoisia joukkoja johonkin maahan, jossa olisi tilaisuutta
taisteluihin ja niiden ohella rajattomiin ryöstöihin, niin ei
hän varmastikaan saisi mukaansa muuta kuin kourallisen hurjia
seikkailijoita ja rikollisia veijareita, joille kotimaan kamara on
käynyt liian kuumaksi. Viroon lähtevät vapaaehtoiset olivat toista
maata. Useimmat heistä jättivät rauhallisen kotinsa, keskeyttivät
lukunsa tai luopuivat työstään ollakseen mukana pelastamassa
veljeskansaa. Vain suuri isänmaallinen innostus saattoi kerätä ja
pitää koossa sellaisen vapaaehtoisen apuretkikunnan kuin Viroon
lähtevä. Siitä, että asianlaita on ehdottomasti näin, on todistuksena
se, että sittemmin, keväällä 1919, jolloin innostus Viron asiaan oli
laimentunut, osoittautui erittäin vaikeaksi saada kokoon viittäsataa
miestä suunniteltua uutta retkikuntaa varten.
Surullista kyllä, ei omasta maastammekaan ole puuttunut edes
sivistyneistä piireistä niitä, jotka ovat leimanneet Viron
apuretkeilijäin päävaikuttimeksi ryöstönhalun. Onpa rohjettu lausua
sellainenkin väite, että Viron suomalaiset auttajat ovat verrattavissa
vain Itämerenmaiden ruotsalaisiin ja saksalaisiin ristiretkeilijöihin,
jotka kätkivät ryöstönsä ja hävityksensä suuren aatteen varjoon.
Sitä ei käy kieltäminen, että jokin määrä huonojakin aineksia
pääsi pujahtamaan retkelle. Mutta ei tarvitse muuta kuin silmäillä
sotilaskantakirjojen »sääty tai ammatti» saraketta, niin heti inhoten
hylkää epäilyksen, että suurin tai edes huomattava osa noista,
useimmiten hyvissä asemissa olevista miehistä ja nuorukaisista olisi
lähtenyt vieraaseen maahan antautuen hengenvaaraan vain saadakseen
ryöstetyksi jonkin vähäpätöisen rahasumman tai melkein arvottoman
esineen. Ei. Suuren ja puhtaan on täytynyt olla sen innostuksen,
joka on ajanut heidät Viron pelastamisretkelle. Itsekkäällä, kaikkia
todellisia tekoja väistävällä ajalla ei ole oikeutta arvostella
innostuksen hetkien suurtekoja omien matalien ja vain omaa hyötyä
tavoittelevien pyrintöjensä mittapuulla.
Suomella on täysi syy olla ylpeä siitä vapaaehtoisesta armeijasta, joka
koko maailman vääntelehtiessä sekasorron ja kunniattomuuden runtelemana
suoritti sankarityön pelastamalla Viron kansan.
Lyhyessä ajassa tarpeellinen määrä retkelle lähtijöitä oli
ilmoittautunut. Kaiken varalta jatkettiin kuitenkin värväystä. Olihan
mahdollista, että kootut joukot osoittautuisivat liian pieniksi.
Ilmoittautuneiden lukumäärä kokonaisuudessaan kasvoi niin suureksi,
että hätätilassa olisi voitu apuretkikunnan miesluku koroittaa aina
10.000:een.
Vähitellen eri joukko-osastot saivat määräyksen saapua Helsinkiin.
Joka paikassa, josta melkoinen joukko lähti yhdellä kertaa, oli sitä
saattamassa suuri määrä yleisöä, omaisia, tuttuja ja ventovieraita.
Kotipaikkakunnan sanomalehdet lausuivat lähteville onnentoivotuksia.
Niinpä »Keskisuomalainen» kirjoittaa tammikuun 3 p:nä jäähyväisiksi:
»Kunniaa nuorisomme parhaimmistolle!
Lyhyimmän päivän aikana, talven synkimmillään ollessa puhkeavat
Pohjolassa taas vapauden lumivalkeat ruusut.
Meidän vanhojen riidellessä nuoret kuulevat veljeskansamme hätähuudot
Suomenlahden takaa ja kymmentuhantisena voimana vyöryvät Viroa
vapauttamaan. Taas valkoinen Pohjola näyttää voimaansa, taas kotien
ja kulttuurin uljaat vartijat nousevat ja tarttuvat miekkaan pimeyden
valtoja vastaan. Uljaat Suomen pojat: kunniaa teille, uljaat ja
urhoolliset kuin ikimuistettavat saksalaiset sotaveikkonne. Ikikunnia
teille!
Minä olen ylpeä teistä. Ja minä olen kiitollinen teille.
Sillä te maksatte jalosti takaisin sen arvokkaan ja unohtumattoman
avun, jonka saimme ystäviltämme saksalaisilta, silloinkuin meidän
maamme oli hädässä. Kuulen teidän tarmokkaiden askeleittenne kaiussa
rauhanenkelin siipien suhinan, sillä te ette mene kansoja sortamaan,
ettekä maita valloittamaan, vaan te menette rauhaa rauhattomuuteen
rakentamaan. Autuaat ovat rauhantekijät, sanoi Mestari. Teidän
askeleitanne seuraa voitto, ihmisyyden, oikeuden ja sivistyksen
voitto! Kaikki hyvät voimat kanssanne!»
* * * * *
Nuoriso ei tee alhaisia laskuja. Nuoriso innostuu suurista teoista ja
empimättä käy niihin käsiksi ja siksi sen päätä kiertää rakastettava,
puoleensa vetävä ja valoisa sädekehä. ‒ ‒ ‒
Soitoin ja lauluin kotiin jäävät toivottivat menestystä lähteville.
Eläköön-huutojen saattamina kukitetut sotilaat lähtivät kotiasemiltaan
etelää kohden. Mitä kauemmaksi junat ehtivät, sitä suuremmiksi Viron
retkelle aikovien joukot kasvoivat. Niilläkin asemilla, joilta ei
ollut mukaan lähtijöitä, suuret ja innostuneet kansanjoukot ottivat
retkeilijät soitoin, lauluin ja kukin vastaan.
Niinä viikkoina innostus yli koko Suomen oli suuri. Ensimmäiset
voitonsanomat tekivät Viron auttajista kansallissankareita, joille
tahdottiin kaikin tavoin osoittaa huomaavaisuutta. M.m. Viipurin naiset
lahjoittivat kaupungista ja sen ympäristöstä lähtevälle vapaaehtoiselle
komppanialle kauniin silkkilipun. Helsingin naiset taas neuloivat
Pohjan Poikain rykmentille komean lipun.
Varoittavia ja uhkaaviakaan ääniä ei kyllä puuttunut. Kirjoitettiin
ja monistettuina levitettiin kaikenlaisia lentolehtisiä retkelle
aikoville vaikuttamaan heihin ehkäisevästi. Mutta yleisen innostuksen
vallitessa ne menettivät täydelleen merkityksensä. Niiden vaikutus
supistui siihen, että joku horjuva jäi kotiin, mutta sekin koitui vain
retkikunnan hyväksi.
Näiltä Viron avustamisen alkuajoilta maisteri _A.O. Väisänen_ kertoo
seuraavaa:
»Myöhään illalla joulukuun 26 p:nä istui kaksi kielimiestä, tohtori
_Lauri Kettunen_ ja maisteri _Toivo Kaukoranta_, edellisen kodissa
laatien 'Tervehdystä Viron kansalle' vironkieliseen asuun. Ei
ollut heillä nyt kysymyksessä tavanomainen kirjoitelma jostakin
mielenkiintoisesta kysymyksestä itämerensuomalaisten kielten alalla.
Jokainen viroksi käännetty lause merkitsi toivon juurruttamista
kokonaiseen kansaan, joka oli epätoivossa. —
»Minä sain ensimmäiseksi tehtäväkseni viedä perille asiapaperin, jossa
Viron kansalle lausuttiin julki lupaus: apu tulee.
»Suoraa päätä riensin Tallinnan satamasta maapäivien ylimääräiseen
istuntoon Tuomiovuorelle. Tapasin kohta pää- ja sotaministeri
_K. Pätsin_, jonka kasvojen ilme kertoi raskaasta työtaakasta ja
masennuksesta. Hän toimitti tuota pikaa Viron kansanedustajien
kuultavaksi seuraavan julistuksen:
»'Niiden Suomen veljien nimessä, jotka lähitulevaisuudessa saapuvat
teidän rakkaaseen synnyinmaahanne taistelemaan teidän kanssanne
vapauden, kansallisen olemassaolon, teidän nuoren valtakuntanne
riippumattomuuden puolesta, jotka ovat yhdessä teidän kanssanne omalla
sydänverellään ja hengellään valmiit ostamaan teille kansallisen
itsenäisyyden elinehdot — niiden nimessä me tervehdimme teitä. Viron
veljeskansa!'
»'Ulkonaiset syyt eivät salli meidän kaikkien Suomen miesten astua
teidän riveihinne, mutta ne lukemattomat Suomen pojat. jotka yhä ja
yhä vapaaehtoisina rientävät teidän puolestanne taistelemaan lähtevien
lippujen alle, ovat paraana todisteena siitä, millä innostuksella ja
hartaudella teidän pyhä sotanne on myös täällä meidän taisteluksemme
tunnustettu.'
»'Meidän vapaussotamme ylväimpiä sankareita ovat myöskin ne miehet,
majuri _Ekström_ ja everstiluutnantti _Kalm_, jotka ovat asettuneet
teidän maahanne lähtevien vapaajoukkojen johtoon, miehiä, jotka
aikanaan saavuttivat oman miehistönsä rajattoman luottamuksen ja
rakkauden ja ylimmän sodanjohdon taholta suurinta kiitosta ja mainetta
ei ainoastaan urhoollisuudesta, vaan myöskin mitä taitavimmasta
sotatointen suorituksesta. Molemmat he valmistuvat parastaikaa
kiireimmiten lähteäksensä teidän taistelutantereillenne. Saakoot he
täydellisesti nauttia teidän puoleltanne sitä luottamusta, jonka — me
rohkenemme vakuuttaa — he täysin tulevat ansaitsemaan.'
»'Ja tuokoon tämä sota, joka vailla vertaistansa meidän heimokansojemme
historiassa ensi kerran on tuonut Viron ja Suomen kansoille
tilaisuuden veli veljen vieressä taistella ei vain kansallisen
olemassaolon, vaan myöskin samalla yleisinhimillisten sivistysarvojen
puolesta., niin — tuokoon tämä taistelu ja siinä yhdessä vuodatettu
veri molemmat veljeskansat toisillensa läheisiksi liittolaisiksi,
jotka rinnatusten seisten kestävät maailman myrskyt ja täyttävät
kunnialla velvollisuutensa ihmiskuntaa ja tulevia sukupolvia kohtaan.
Vain taistelun ja voimainponnistusten kautta, joita ilman ei ainoakaan
kansa ole saavuttanut valtakunnallista vapauttaan. Viron kansa astuu
toivorikasta tulevaisuutta kohden.'
»'Viron Vapaaehtoisesta Apuretkikunnasta huolehtiva komitea.'
»Tällaisille sanoille ei olla kylmiä, silloinkuin vihollinen on maan
pääkaupungin porteilla.
»Seuraavassa maapäivien vastaustervehdyksessä viitataan jo
veljeskansojen mahdolliseen valtiolliseen yhdistymiseen, josta
ministeri _Pätsin_ suusta vielä samana iltana ja myöhemminkin sain
kuulla kauniita, valitettavasti yhä toteutumattomia suunnitelmia:
»'Suomen veljeskansan vapaaehtoisille ja Suomen hallitukselle.'
»'Me, jotka vuosisatoja olemme olleet erotetut toisistamme, ja jotka
olemme olleet vieraiden kansojen ikeen alaisina, löydämme nyt
kohtalon hetkellä toinen toisemme. Ryöstämällä ja tuhoamalla kansojen
itsenäisyyden Venäjän bolshevikilaine uhkaa Viron tasavaltaa.
Ratkaisevalla hetkellä Suomen kansa rientää veljeskansaansa auttamaan.
Vuodatettu veri on ikuisesti yhdistävä molempia kansoja toisiinsa ja
mahdollisesti myöskin valtiollisesti.'
»Selostaessaan valtiollista ja sotilaallista asemaa samassa istunnossa
pääministeri tunnusti, että 'Suomesta tulee apua enemmän kuin
rohkenimme toivoakaan.'
»Ja apu joutui parahiksi toivottamaan onnellista uutta vuotta. Tosin
laiva toi joulukuun 30:ntena vain komppanian verran miehiä. Mutta
lienee tuskin mahdoton se otaksuma, että jo yksin sen olemassaolo
Viron mantereella olisi ollut tehokas vaikutin sotaonnen kääntymiseen.
Virolainen sotilas tarvitsi varman tietoisuuden, että häntä joku
auttaa; kuinka hän itse silloin enää voisi perääntyä! Ainakin saattoi
jokaisen suomalaisen vapaaehtoisen askelista ja kasvoista lukea
saman kotona tehdyn päätöksen: me emme väisty. Heidän marssiessaan
voitonvarmoina uljaissa sotisovissaan pitkin vanhan ritarikaupungin
katuja, tunsi ylpeyttä siitä, että oli suomalainen.
»Useampaan toviin saapuneitten vapaaehtoistemme juhlallisesta
vastaanotosta paraateineen asiakirjat kertovat. Noiden ensimmäisten
tulo jäi mieleeni pysyvimmäksi muistoksi. Sillä silloin hätä
oli suurin. Miehestä mieheen oli ennustettu, milloin vihollinen
valloittaisi pääkaupungin. Niinpä epätoivo oli jo siinä määrin
vallannut mielet, että — kuten 'Päevaleht' kirjoitti — näytti siltä
kuin kansa, joka saattoi vapaaehtoisjoukkoa katuja pitkin, ei olisi
uskonut todeksi, mitä oli tapahtunut. »Meitähän on niin paljon ja
loppumattomasti petetty. Kukaan ei ole meitä konsaan auttanut, ja nyt
yht'äkkiä olemme saaneet todellista apua veljen puolelta, jonka kyllä
tunnet, mutta joka on sinua niin paljon vanhempi, että hän on aivan
kuin vieras. Sinä huutaisit vilpittömin mielin: Tervetuloa, armas,
kallis, mutta ääni salpautuu, vain silmät väräjävät ja sydän lyö
kiivaasti ja lämpimästi.»
Edellisessä on käsittääkseni oikein selitetty se epäilemättä
vapaaehtoisia ihmetyttänyt tosiasia, että kansanjoukot pidättäytyivät
näkyvässä ja kuuluvassa muodossa ilmaisemasta heille kiitollisuuttaan,
mikä tunne oli silti yleinen. Virolaisetkin ovat näet juroja
suomalaisia, jotka vasta vähitellen uskaltavat ilmaista, mitä sisällä
liikkuu. Seuraavat joukko-osastot tulivat jo sovinnaisesti lämmöllä
vastaanotetuiksi, ja Pohjan Pojat eivät jääneet vaille juhlintaa.
Suomalaisavun saapuminen Viroon suurimpana hädän hetkenä aikaansai
monissa virolaisissa piireissä voimakkaan Suomi—Viro-unioni-aatteen
heräämisen. M.m. ministeri _Päts_ osoittautui sen innokkaaksi
kannattajaksi. I.S.U.T:n kirjeenvaihtaja, joka haastatteli häntä
tammikuussa 1919, kirjoittaa:
»Ministeri _Päts_ on Suomen ja Viron valtioliiton kannattaja. Hän
lausui toivovansa, että veljeskansat muodostaisivat vastaisuudessa
yhden tasavallan, jonka presidentti asuisi Helsingissä.
Uiko-, sota- ja raha-asioissa noudatettaisiin yhteistä politiikkaa.
Silti voisi kummallakin valtiolla olla oma hallituksensa ja
luonnollisesti oma eduskuntansa, jotka viimeksimainitut valitsisivat
presidentin.
Kun tulliesteitä ei olisi, muodostuisi Suomen ja Viron taloudellinen
vaihto vilkkaaksi. Suomi saisi Virosta viljaa ja perunoita y.m. Viro
taasen Suomesta teollisuustuotteita.
Kun sekä Suomi että Viro saavuttaisivat idässä kansatieteelliset
rajansa, tulisi valtioyhtymästämme sangen merkittävä tekijä
pohjoismaissa.
Kun saksalaiset ovat lopullisesti poistuneet Suomesta, niin
ei liittovalloilla pitäisi olla mitään meidän yhteisiä
liittopyrkimyksiämme vastaan, jotka tarkoittavat oikeudenmukaista
vallanjakoa Itämerellä.
Jos Skandinaavian maat saataisiin vielä tukemaan tätä liittoa, olisi
muuri Venäjää vastaan tulevaisuudessa kyllin vahva.
Se, mitä me nyt toivomme, sanoi ministeri, on, että itsenäisyytemme
tulisi lopullisesti tunnustetuksi, ja myöskin, että alettaisiin pohtia
kysymystä siitä, millä tavoin tällä hetkellä yhdessä taistelevien
veljeskansojen vastaiset suhteet olisi järjestettävä.»
Tässä yhteydessä kannattaa mainita vielä muudan historiallinen
juhlatilaisuus. Tammikuun 19 p:nä oli Tallinnan »Estonia» teatterin
musiikkisaliin järjestetty »Suomen ilta» vastineeksi samaan aikaan
Suomessa vietetylle »Viron viikolle». Tilaisuudessa oli läsnä m.m.
Viron väliaikaisen hallituksen jäseniä, virolaisten ja suomalaisten
sotajoukkojen ylipäällystöä sekä Tallinnaan saapuneita Viron
avustustoimikunnan edustajia. Ohjelmassa oli m.m. maisteri _V.
Ernitsin_ puhe, jossa esitettiin näkökohtia edellytysten luomiseksi
veljeskansat valtiolliselle liitolle. Lyhyin ohjelmanumero teki
kuitenkin suurimman vaikutuksen. Viron armeijan ylipäällikkö nousi
yleisön joukosta seisomaan ja ilmoitti juuri saaneensa tiedon, että
edellisenä iltana Narva oli valloitettu suomalaisten vapaaehtoisten
avulla. (Tieto siitä saapui vasta ylipäällikön juhlaan lähtiessä
syystä, että lennätin- ja puhelinjohdot oli hävitetty ja niitä ei
suomalaisten nopean etenemisen ja insinöörijoukkojen vaillinaisten
varustusten takia oltu ennätetty riittävän nopeasti panna kuntoon.)
Harva läsnäolija lienee tämän kuultuaan pysynyt äänettömänä, siksi
voimakkaina ja yhtäjaksoisina, kerrotaan, kaikuivat eläköön-huudot.
Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtaja, tohtori _Louhivuori_
nousi senjälkeen onnittelemaan pää- ja sotaministeri _Pätsiä_ ja lausui
toivomuksenaan, että ylipäällikkö, eversti _Laidoner_ korotettaisiin
tapauksen johdosta kenraaliksi. (Näin tapahtuikin seuraavana
päivänä; tohtori _Louhivuoren_ ehdotuksen johdosta vai muutenko, on
tuntematonta.) Ohjelman lopussa oli vielä orkesterinumero, jota tuskin
milloinkaan lienee esitetty sopivampana hetkenä, _Kajanuksen_ sovittama
marssi »_Kaarle XII Narvan luona_». Narva, jonka kentillä ja muureilla
suomalaista sotilasverta niin monasti oli menneiden vuosisatojen
kuluessa vuotanut, oli jälleen saanut nähdä suomalaista sotilaskuntoa.