Viron hädänalainen tila herätti Suomessa suurta myötätuntoa.
Virolaisten epätoivoiselta näyttävän vapaustaistelun kehittymistä
seurattiin Suomessa eri tahoilla jännityksellä harvojen
sanomalehtiuutisten avulla.
On totta, että maassamme ei yleensä tiedetty paljon virolaisista, eikä
heidän oloistaan. Ellei ota lukuun verrattain harvoja yliopistotietä
virolaisten kieleen ja oloihin tutustuneita, niin täytyy tunnustaa,
että kansallamme oli perin hämärä käsitys Suomenlahden takaisista
heimolaisista.
Suomalaiset ja virolaiset olivat vuosisatojen kuluessa aivan
vierautuneet toisistaan, senjälkeenkuin Suomesta virolaisten
vapaustaisteluun vv. 1343—44 lähetetty apu ei ollut ehtinyt ajoissa
perille. Suomalaisilla oli niinäkin aikoina, jolloin he ja virolaiset
olivat kytkettyinä samaan valtakuntaan, niin paljon tekemistä omissa
oloissaan ja epätoivon vimmalla käydyssä taistelussaan kansallista
vapautta ja sivistystä kohden, ettei heille ollut jäänyt aikaa eikä
harrastusta seurata edes läheisen veljeskansan kohtaloita.
Jonkinlaista lähentymistä oli tosin havaittavissa, silloinkuin Virokin
kuului Ruotsin suurvaltaan. Silloin näet Viron käskynhaltijoina,
linnojen päällikköinä ja sotajoukkojen johtajina siellä käytettiin
etupäässä suomalaisia aatelismiehiä, ja maan puolustusjoukoissakin
suomalaiset olivat lukuisasti edustettuina. Mutta tämä aika päättyi
pian jättämättä jälkeensä mitään pysyväistä sidettä veljeskansojen
välille, mikä silloisissa oloissa olikin luonnollista. Oli kuin kapea
Suomenlahti olisi vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä leventynyt ja
syventynyt. Seuraavina aikoina molempien kansojen olojen eroavaisuus
vielä huomattavasti suureni. Suomessa länsimainen oikeusjärjestys
vähitellen lujittui, kun taas Virossa aasialais-venäläinen suunta pääsi
valtaan.
Sota 1808—09 saattoi tosin Suomen jälleen saman valtiomahdin
alaisuuteen virolaisten kanssa, mutta sekään ei johtanut lähentymiseen
heimolaisten välillä. Venäjän keisarikunnan valtiomiesten »divide et
impera» politiikka onnistui Suomeen ja Viroon nähden siinä määrin, että
se ei ainoastaan estänyt kaiken lähenemisen suomalaisten ja virolaisten
välillä, vaan myöskin aikaansai molempien kansojen välille epäluuloa
ja katkeruutta. Viron ystävien oli kehoittaessaan avustustoimintaan
Viron hyväksi taisteltava Venäjän sortoajan luomia ennakkoluulojakin
vastaan. Niinpä tohtori _O.W. Louhivuori_ kirjoitti »Uudessa
Suomettaressa» joulukuun 15 p:nä 1918 m.m.: »Täällä on vieläkin niitä,
jotka kantavat kaunaa Viroa kohtaan siitä, mitä sortovuosien aikana
tapahtui. Tunnetaan liian vähän Viroa, rinnastetaan kansa sen kuonan
kanssa, mikä meidän rannoillemme ajautui, tehdään samoin kuin tekevät
ne, jotka rinnastavat Suomen kansan punaisten ryöväriemme kanssa.»
Maassamme olikin niitä, jotka suomalaisavun lähettämisestä puhuttaessa
väittivät, ettei virolaisten vapauden puolesta kannattanut vuodattaa
suomalaista verta, he olivat muka melkein kaikki »santarmikätyreitä ja
salakuljettajia». Toiselta puolen virolaiset ovat jo kauan ihailleet
Suomea ja olojamme esimerkiksi kelpaavina, mutta paljon Suomen olojen
tuntemattomuutta ja ymmärtämättömyyttä ilmeni niissäkin virolaisissa
piireissä vielä viime vuosina, joissa ei olisi luullut enää tapaavansa
sitä, kuten ministeri _Rein_ surullisenkuuluisa esiytyminen tuli niin
selvästi osoittamaan.
Nämä seikat huomioon ottaen voi nousta mieleen kysymys, miten sitten on
selitettävissä se suurenmoinen innostus ja epäitsekäs uhrautuvaisuus,
joiden tuloksena suomalainen Viron avustustoiminta oli. _Suomen_ vähän
aikaisemmin päättynyt _vapaussota_ monenlaisine kokemuksineen tarjoaa
kaivatun selityksen.
Sen kautta Suomen kauan unelmoitu itsenäisyys oli saatu veriuhrein
lunastetuksi. Vanha vainolainen ja sortaja oli karkoitettu maasta.
Kotimainen bolshevistinen hurjastelu oli tukahdutettu alkuunsa. Suomen
kansassa, jolla kärsimänsä bolshevikien julmuudet ja hävitykset olivat
vereksessä muistissa, sanomat virolaisten ahdingosta ja kärsimyksistä
eivät niin ollen voineet olla herättämättä myötätuntoa. Suomessa
mellastanut vainolainen yritti nyt tehdä lopun Viron vasta koittaneesta
vapaudesta säästämättä maata tai kansaa. Sanomat siitä kuohuttivat
sitäkin enemmän mieliä, kun tiedettiin, että kysymyksessä oli Suomen
veljeskansa.
Suomalaiset olivat vapaussodallaan sulkeneet bolshevismilta pääsyn
pohjoisinta tietä suurvaltainsodan järkyttämän eurooppalaisen
kulttuurin kimppuun. Nyt bolshevikit yrittivät murtautua hiukan
eteläisempää tietä Keski-Eurooppaan, jonka puolustuskyky heidän koko
sivistyneelle maailmalle vaarallisia suunnitelmiaan vastaan sillä
hetkellä oli lamassa. Kun lisäksi näytti siltä kuin johtavat suurvallat
ymmärtäen bolshevismin vaarallisuuden koko maailmalle ryhtyisivät
vakaviin toimenpiteihin sitä vastaan ja kuin suurvaltainsotaa seuraisi
kaikkien sivistysvaltioiden taistelu Venäjää vastaan, niin Suomen
osanotto siihen olisi siinäkin tapauksessa tullut kysymykseen etupäässä
juuri Itämeren eteläpuolisella rintamalla.
Vapaussota oli luonut maallemme kansallisen armeijan ja mahtavan
suojeluskuntajärjestön, jotka yhdessä tekivät valtakunnan aseman
ulkoapäin uhkaavia vaaroja vastaan lujaksi. Esiytyminen ulospäin
saattoi siis suuremmatta vaaratta omalle maalle käydä päinsä.
Venäläisviha oli sortovuosien aikana tunkeutunut syvälle kansamme
tietoisuuteen. Vapaussodan aikaiseen isänmaalliseen innostukseen
liittyi voimakkaana viha venäläisiä ja venäläisyyttä kohtaan. Lyhyen
vapaussodan muutamina kuukausina ei oltu ennätetty kyllin löylyttää
vanhaa vainolaista, suomalaisten ja suomalaisuuden vuosisataista
ahdistajaa. Monet entiset nöyryytykset, sortovuosien tapahtumat ja
marraskuun suurlakon ja punakapinan aikaiset julmuudet ja rikokset
olivat kostamatta.
Vapaussodan loistavien voittojen luoma tunne omasta voimasta
toi mukanaan heimousaatteen voimakkaan heräämisen kansan
laajoissa piireissä. Ennen vain runoilijat ja haaveksijat olivat
mielikuvituksessaan luoneet ääriviivoja Suur-Suomelle. Vain
isänmaallisen innostuksen korkeina hetkinä oli surkean todellisuuden
uuvuttamien ajatusten annettu levähtää näissä unelmissa. Nyt niistä
tuli kansan laajojen kerrosten omaksuma aate, jonka toteuttamista
pidettiin nykypolven suurena tehtävänä Suomen itsenäisyyden
vakiinnuttamisen rinnalla. Luotiinpa tälle tulevaisuuden Suomelle
jo ääriviivatkin: Suomenniemi, Vienan Karjala, Aunus, Inkeri,
Viro! Suur-Suomi unelman herättämästä kansallisesta innostuksesta
todistuksiksi jäävät jälkipolville Viron retken ohella myöskin Vienan
Karjalan, Aunuksen ja Inkerin vapaustaistelujen avustamisyritykset. Ne
tosin epäonnistuivat olojen pakosta, mutta silti ne ovat kieltämättömiä
ilmauksia vapaussotaa välittömästi seuranneesta, heimousaatteen
herättämästä kansallisesta innostuksesta ja uhrautumishalusta.
Ruotsikin tuli osaltaan vaikuttaneeksi suomalaisen Viron apuretkikunnan
syntymiseen, joskin sille vähemmän kunniakkaalla tavalla. Kirveltävä
muisto vapaussodan ajoilta oli syöpynyt syvälle kansamme tajuntaan:
Ruotsi, vanha emämaa, kielsi silloin kylmästi apunsa elämästä ja
kuolemasta kamppailevalta Suomelta. Ruotsin silloisten johtomiesten
menettely herätti koko valkoisessa Suomessa kielieroavaisuuksiin
katsomatta syvää suuttumusta ja halveksuntaa, joka ei häipyne Suomen
kansan mielestä vuosikymmeniin. Nyt Viron hätä oli yhtä suuri kuin
Suomen vajaa vuotta aikaisemmin. Hätäytyneet virolaiset rukoilivat apua
pohjoiselta veljeskansaltaan. Vaikkakin Viron asema näytti melkoisessa
määrässä epätoivoisemmalta kuin Suomen vapaustaistelumme alkaessa, niin
apua ei tahdottu kieltää. Suomen täytyi auttaa Viroa.
Kuitenkaan ei voida, eikä ole tarpeellistakaan väittää, että nämä,
enemmän tai vähemmän tunteihin perustuvat syyt olisivat yksin
määränneet Suomen suhtautumisen Viron vapaustaisteluun. Niiden osuus
apuretkikunnan syntymiseen on sangen suuri, ne näet antoivat sysäyksen
toiminnalle ja aikaansaivat kansan laajoissa kerroksissa avustustyön
onnistumiselle välttämättömän kansallisen innostuksen asiaan.
Avustustoiminnan johtoon astuvien henkilöiden menettelyä ja Suomen
hallituksen suhdetta yritykseen ne eivät luonnollisestikaan riittäneet
määräämään. Ennenkuin tällaiseen, mahdollisesti hyvinkin raskaita
veriuhreja vaativaan avustustoimintaan saatettiin ryhtyä ja sitä
valtiovallan puolelta tukea, täytyi olla selvillä, että se tuottaisi
omalle maallemme ja valtiollemme jotakin etua, joko suoranaisesti tai
torjumalla jonkin uhkaavan vaaran. Suomella oli jälkimmäinen reaalinen
syy ryhtyessään Viron avustamiseen. Retkihän ei, kuten tunnettua,
tuottanut Suomelle loistavasta suorituksestaan huolimatta mitään
alueellista tai aineellista etua — eikä siihen pyrittykään. Mutta Viron
irroittaminen Venäjästä, sen vapauttaminen venäläisyyden jaloista,
Viron rannikon riistäminen Venäjältä ja virolaisten pelastaminen
uhkaavalta bolshevistiselta vaaralta — kaikki se oli Suomelle erittäin
tärkeää.
Itsenäinen Viro, jossa toivottiin voitokkaan taistelun jälkeen
länsimaisen oikeusjärjestyksen pääsevän valtaan, oli oleva osaltaan
länsimaille ja myöskin Suomelle etuvartijana Venäjän bolshevistista —
tulevaisuudessa ehkä toisenluontoistakin — imperialismia vastaan.
Jos Venäjän bolshevikien olisi onnistunut alistaa virolaiset veriseen
ikeeseensä, olisivat he epäilemättä menestyksen rohkaisemina senjälkeen
koettaneet ulottaa valtaansa jälleen yli koko Suomenkin. Uusi,
tavattoman raskas sota olisi silloin ollut kansallamme edessä. Se
olisi ollut sitäkin vaarallisempi, kun ei ollut mitään takeita siitä,
ettei sosialistiemme enemmistö olisi jälleen pettänyt isänmaata ja
liittoutunut hyökkäävän vihollisen kanssa. Sota ei ehkä olisi päättynyt
yhtä vähillä uhreilla ja hävityksillä kuin lyhyt vapaussota. Oli
epäilemättä paljon edullisempaa ryhtyä taisteluun tuota vihollista
vastaan omien rajojen ulkopuolella ja siellä lyödä se, mikäli
mahdollista, niin perin pohjin, ettei sen enää tekisi mieli yrittää
käydä Suomen kimppuun ainakaan vähään aikaan.
Suomelle oli sitäpaitsi tärkeää, että se itse, eikä mikään sen
kilpailija tai vastustaja, saisi osakseen sen ystävyyden, jonka
avunanto luonnollisesti oli tuova mukanaan, kuten täällä uskottiin.
* * * * *
Viron väliaikainen hallitus kääntyi suoranaisin avunpyynnöin Suomen
hallituksen puoleen heti bolshevikien hyökkäyksen alettua Viroon.
Sen valtuutettuina oikeusministeri _Poska_ ja salkuton ministeri
_J. Tönisson_ kääntyivät marraskuun 28 p:nä Suomen hallituksen
pääministerin _Lauri Ingmanin_ puoleen kuvaten Viron hädänalaista tilaa
ja pyytäen Suomen hallitusta lähettämään avuksi suomalaista sotaväkeä.
Professori _Ingman_ kirjoittaa tästä avunpyynnöstä:
»Neuvotteluissa hallituksen ja eduskuntaryhmäin valtuutettujen välillä
tultiin siihen tulokseen, että tähän pyyntöön oli mahdotonta suostua,
osaksi, koska Suomen asevelvollisia ei lain mukaan puheenalaisessa
tarkoituksessa voitu viedä ulkopuolelle maan rajojen, osaksi, koska
asema omassa maassa ei sallinut puolustuksen heikentämistä.»
Neuvottelut Suomen ja Viron hallitusten sekä eduskuntaryhmien
valtuutettujen välillä suoritettiin kaikessa hiljaisuudessa, niin että
tietoja niiden tuloksista ei päässyt julkisuuteen. Tiedettiin vain,
että jonkinlaisia neuvotteluja käytiin, mutta niiden laatu, laajuus ja
ennen kaikkea tulokset pysyivät salassa.
Suomen hallituksen vastaus on helposti ymmärrettävissä. Suomen armeija
oli parastaikaa muodostuksen alainen, eikä suinkaan vielä siinä
kunnossa, että sitä olisi voitu käyttää mainitunlaiseen tarkoitukseen.
Ei ulko- eikä sisäpoliittinen tilanne kehoittanut lähettämään
vakinaisia joukkoja hätään joutuneiden avuksi. Avunannon kieltäminen
tässä muodossa ei suinkaan merkinnyt sitä, että Suomen hallitus olisi
suhtautunut kylmäkiskoisesti Viron vapaustaisteluun. Päinvastoin
hallitus sittemmin avusti Viroa myöntämällä sille 20 miljoonan
suuruisen lainan ja aseita ja tukemalla mitä tehokkaimmin Viron
vapaaehtoista apuretkikuntaa.
Vaikka yritys saada Suomen hallitus auttamaan Viron väliaikaista
hallitusta vakinaisilla joukoilla siis olikin epäonnistunut, niin
kysymys Viron pelastamisesta suomalaisilla joukoilla ei kuitenkaan
rauennut. Avunannolle löydettiin toinen muoto, joka olikin Viron
kannalta paljon edullisempi kuin ensin ajateltu. Suomen sanomalehdistö
otti nyt asian edelleen ajamisen huolekseen.
Jo marraskuussa 1918 alkoi maamme sanomalehtiin ilmestyä uutisia
tapausten kehittymisestä Virossa ja sitten taistelujen alkamisesta.
Jo heti tällöin lienee yksityisten Viron ystävien mielessä herännyt
ajatus, että suomalaisten oli autettava veljeskansaa. Kuitenkin tämä
aate esitettiin julkisuudessa vasta hiukan myöhemmin, sittenkuin sanoma
Narvan joutumisesta bolshevikien haltuun saapui.
»Uuden Päivän» toimittaja _Yrjö Koskelainen_ esitti joulukuun 2 p:nä
1918 lehtensä N:o 217 pääkirjoituksessa »Apua veljeskansallemme!»
lämpimin sanoin Viron auttamisen välttämättömyyttä. Tehtyään aluksi
selkoa lahdentakaisten tapahtumien kulusta, silloisten tietojen
mukaan, hän vaati Viron väliaikaisen hallituksen esittämän avunpyynnön
täyttämistä. Kirjoitus jatkuu seuraavasti:
»Asia on tietysti meille itsellemme vakava, monenmoisia näkökohtia
on otettava huomioon. Jos hallitus niiden vuoksi epäröi, on sen
velvollisuus kiireellisesti vedota eduskuntaan ja kansaan saadakseen
selville todellisen mielialan maassa ja kansan uhrautumishalun
suuruuden. Mitä avustusmuotoa, vakituisten asevelvollisten tahi
vapaaehtoisten joukkojen lähettämistä, lopulta pidettäneekin parhaana,
avun tulee saapua ajoissa. Oikeasta hetkestä tulee Viron kansa olemaan
meille ikuisesti kiitollinen.»
»Tampereen Sanomissa» toimittaja _John Zidbäck_ joulukuun 10 p:nä
julkaistussa kirjoituksessaan »Viron puolesta. Voimmeko antaa apua?»
lausuu m.m.:
»Jos meillä vain on kyllin paljon hyvää tahtoa, emme epäilekään, että
avunanto käy mahdolliseksi. Me emme suinkaan tahdo olla sitä mieltä,
että maamme tuon avun vuoksi syöstäisiin mihinkään valtiolliseen
selkkaukseen, jonka päättymisestä ollaan epävarmoja. Jääköön kuitenkin
eduskunnan ja hallituksen asiaksi harkita, mitä täältä käsin ehkä
voitaisiin virallisesti Viron hyväksi tehdä, jos apuumme vedottaisiin.
Mutta vapaaehtoisesti me epäilemättä voisimme tehdä hyvin paljon. Me
voisimme lähettää sinne sairaalatarpeita, me voisimme varustaa sinne
vaatteita. Menenpä niinkin pitkälle, että me voisimme sinne lähettää
aseellista voimaakin, vapaaehtoisia joukkoja suojeluskunnistamme. Ei
pitäisi olla vaikeata saada Suomesta kokoon edes tuhatkunta miestä,
joilla on sydän oikealla paikalla ja mielessä elävä tietoisuus siitä,
kuinka paljon yleisinhimillisesti arvokasta saatetaan vaaranalaiseksi
sillä, jos sallitaan bolshevikien esteettä hyökkäillä yhtä Suomen
heimon arvokkainta osaa vastaan ja sen asutusalueelle levittää
hävitystään. Mentäköön siis Viroon vapaaehtoisina, ellei sinne voida
muuten mennä!
»Missä ovat ne arvovaltaiset henkilöt, jotka asettuvat tällaisen
yrityksen etunenään? Me kaipaamme niitä. Odotamme, että pääkaupungista
käsin jotakin tehdään, annetaan kutsun kaikua yli maan, jotta syntyisi
meillä suuri ja voimakas Pro Estonia-liike. Yleisinhimillinen
velvoitus, omat tunteemme ja valtioviisauskin vaativat, että nyt
jotakin tehdään ja vielä lisäksi kiireellisesti ja tarmokkaasti!»
Seuraavana päivänä, joulukuun 11 p:nä 1918, ilmestyi nykyään Tarton
yliopistossa professorina olevan tohtori _Lauri Kettusen_ kirjoitus
»Veljeskansamme hätä» 'Uuden Suomettaren' N:ossa 266. Siinä lausutaan
m.m.:
»'Onko meidän jäätävä vain tapausten katselijoiksi?' 'Apua
veljeskansallemme!' kuultiin jo julkisuudessa huudettavan, kun
hallituksemme puoleen avunpyynnöllä käännyttiin. Missä määrin apua
lienee saatu, emme tiedä, mutta yhden luulemme sitä selvemmin
tietävämme ja rohkenemme sen julki lausua: jos tehokas apu tällä
hetkellä merentakaisilta veljiltämme kielletään, niin se on kansallinen
häpeä, jonka rinnalla tämän aikakauden monenmoiset häpeät jäävät
varjoon.
»Missä ovat ne rohkeat miehet, joiden ympärille taannoin joukot
kutsumatta riensivät Suomen vapautta turvaamaan? He astukoot esiin ja
varmaan on heihin heti liittyvä ihanteellista, sotakuntoista nuorisoa,
joka suurten tarkoitusten vuoksi on töihin, uhrauksiin valmis. Apua
on toisaalta tulossa tehoisampaakin, sen tiedämme, mutta hetket ovat
kalliit. Jospa suomalaiset vapaaehtoiset saisivat kunnian vahvistaa
Viron laillisen hallituksen ympärille sitä suojarengasta, jonka turvin
se nyt vielä maan asioita johtaa, jospa me kerrankin voisimme rinnan
veljiemme kanssa vertamme yhteisen vapauden ja heimousaatteen hyväksi
vuodattaa, olisi se ainoanlaatuinen tapaus suomalaisten kansojen
historiassa, niin se olisi tapaus, jonka seuraukset voisivat antaa
arvaamattoman lujat takeet molempien kansojen vastaiselle menestykselle.
»Sanoja ei tässä enempää tarvita, eivätkä niitä kaipaakaan ne, joihin
veljeskansamme katseet tällä hetkellä lähinnä ovat kääntyneet. Ja jos
meillä on intoa ja rakkautta, raivaa se tieltään kaikki ne muodolliset
esteet, joita vielä mahdollisesti edessä on.»
Neljä päivää myöhemmin ilmestyivät samassa lehdessä maisteri _Heikki
Klemetin_ runo »Apuun!» ja tohtori _O.W. Louhivuoren_ kirjoitus »Viroa
auttamaan», jossa lausutaan m.m.:
»Viro saa itse ponnistaa kaikkensa ja sen on saatava vielä apua
muualta. Suomi on lähinnä. Suomi on ainoa, joka voi auttaa riittävän
nopeasti.
»Auttaako Suomi vai kostaako se Virolle sen, minkä Ruotsi teki sille
itselleen? Työntääkö se luotaan veljeskansan hädän hetkellä ja niin
ainaisiksi ajoiksi katkaisee luottamuksen sillat kahden kansan väliltä,
jotka veren siteet ja rajanaapuruus on toisiinsa yhdistänyt, ja jotka
ovat kaikessa vastaisuudessakin aiotut toisiaan tukien ystävyydessä
elämään?
»Niin ei saa tapahtua. Viron tähden ja itsemme tähden on meidän
annettava, mitä voimme.
»On näkynyt tietoja siitä, että Suomen hallitus on suhtautunut
suopeasti Viron taholta virallisesti esitettyihin avunpyyntöihin. Me
odotamme, että tämä suopeus todistetaan tositeossa ja Virolle annetaan
riittävästi aseita ja ammuksia. Muuta ei vaadittanekaan. Sillä Viron
nuoriso on itse valmistunut taistelemaan viimeiseen mieheen isänmaansa
puolesta, kun sillä vain on, millä taistella.
»‒ ‒ ‒ Meidän hallituksemme on vastuussa siitä, että sillä on oikeat
tiedot ja että se muodollisuuksien estämättä rientää Viron kansan
avuksi ja rakentaa sen sillan, jota myöten vastainen rauhallinen
kanssakäyminen ja molempia hyödyttävä yhteistyö voi tapahtua.
»Hallitus voi olla vakuutettu siitä, että valtiollisesti itsetietoinen
suomalainen Suomi on oleva sen takana ja tukena Viron avustamisessa.»
Sanomat Virosta kävivät kuitenkin jälleen huolestuttaviksi. Oli
ilmeistä, että Suomesta tarvittiin muutakin apua kuin ne aseet,
ampumatarpeet ja rahavarat, joita Viron väliaikaiselle hallitukselle
oli myönnetty: tarvittiin suomalaisia joukkoja. Valmistuspuuhiin niiden
kokoamiseksi ja Viroon lähettämiseksi olikin tällöin jo ryhdytty.
* * * * *
On joskus kuultu kiisteltävän siitä, kenen tai keiden toimesta Viron
avustaminen pantiin alulle. Kieltämätön tosiasia kuitenkin on, että
ajatus suomalaisavun lähettämisestä taistelevalle Virolle heräsi aivan
toisistaan riippumatta, vieläpä jokseenkin samanaikaisesti useilla eri
tahoilla, joista kolme on huomattavaa siitä syystä, että ne johtivat
tulokseen.
Helsingin naiset ryhtyivät hankkimaan sidetarpeita ja lääkkeitä Viron
väliaikaisen hallituksen joukkojen käytettäviksi. Joulukuun 16 p:nä
ensimmäinen lähetys sidetarpeita toimitettiin Viroon. Tällä taholla
ajateltiin myös erikoisen suomalaisen ambulanssin lähettämistä Viron
rintamille.
Toisaalla oli varsinaisena alkuunpanijana Itämeren jalkaväkirykmentin
Turun pataljoonassa Turussa palveleva res. luutnantti _Ernst
Branders_. Hänen vaikutuksestaan mainitun rykmentin esikuntapäällikkö,
vapaussodassamme kunnostautunut ruotsinmaalainen majuri _Martin
Ekström_ innostui asiaan.
Joulukuun 9 p:nä luutnantti _Branders_ selvitteli ajatuksiaan Viron
avustamisesta suomalaisella vapaaehtoisjoukolla majuri _Ekströmille_,
joka ryhtyi innolla tekemään suunnitelmia apuretkikuntaa varten.
Tarpeelliset neuvottelut ja järjestelytyö päätettiin suorittaa
tulisella kiireellä, jotta apuretkeilijät ehtisivät ajoissa hätään
joutuneiden avuksi. Suunniteltiin muodostettavaksi 700-miehinen, Viron
sotilasjohdon välittömän päällikkyyden alainen suomalaisjoukko, jonka
varustamisesta ja palkkauksesta Viron hallitus huolehtisi, sen ja
majuri _Ekströmin_, retkikunnan johtajan, välillä tehtävän kirjallisen
sopimuksen mukaan. Arveltiin niin pienen suomalaisjoukon riittävän
antamaan epätoivon partaalla oleville virolaisille siinä määrin
moraalista tukea, että he ilman suurempaa ulkonaista apua kykenisivät
pitämään puoliaan bolshevikilaumoja vastaan.
Seuraavana päivänä luutnantti _Branders_ matkusti majuri _Ekströmin_
valtuutettuna Helsinkiin ottamaan Suomen viranomaisilta ja Viron
edustajilta selvää heidän suhtautumisestaan suunnitelmaan. Hänen
onnistui tavata Viron täkäläinen edustaja, tohtori _O. Kallas_ ja Viron
oikeusministeri _Poska_, jotka ilmoittivat lämpimästi kannattavansa
suomalaisen vapaajoukon lähettämistä Viron avuksi ja selittivät, että
Viron väliaikaisen hallituksen suostumusta ei tarvinnut epäilläkään.
Luonnollisesti oli kuitenkin sen kanssa lähemmin neuvoteltava asiasta.
Paljon vaikeammaksi kuitenkin osoittautui saada Suomen hallitus
kannattamaan yritystä. Luutnantti _Branders_ pääsi kyllä joulukuun 11
p:nä Suomen silloisen sotaministerin, kenraali _Waldénin_, puheille.
Mutta Suomen hallituspiireissä pidettiin silloin sotilaallista asemaa
Virossa niin huonona, ettei 700-miehisen vapaajoukon luultu voivan
aikaansaada mitään huomattavampaa, joten yritys tuntui turhalta
seikkailulta.
Vaikka siis majuri _Ekströmin_ ja luutnantti _Brandersin_ ei
onnistunutkaan hankkia yritykselleen Suomen hallituksen ja
viranomaisten kannatusta, joka olisi ollut erittäin tärkeää retken
osanottajille ja onnistumismahdollisuuksille, jatkoivat he toimintaansa
ja vapaaehtoisten värväyksen suunnittelua.
Luutnantti _Branders_ sai tehtäväkseen matkustaa ensi tilassa
Tallinnaan tekemään lopullista sopimusta Viron väliaikaisen
hallituksen kanssa. Välikirja, joka sittemmin tuli olemaan pohjana
Viron väliaikaisen hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan
välillä tehdylle sopimukselle eroten siitä kuitenkin muutamissa
kohdin oleellisesti, allekirjoitettiin Tallinnassa joulukuun 18 p:nä.
Luutnantti _Branders_ palasi senjälkeen Helsinkiin, jossa Viron
avustamispuuha sillä välin oli kuitenkin joutunut uuteen vaiheeseen.
Viron avustamisasiaa oli näet ryhdytty ajamaan kolmanneltakin
suunnalta. Varsinaisena aloitteentekijänä tällä taholla on pidettävä
tohtori _Lauri Kettusta_, joka lämpimänä Viron ystävänä oli kauan yhä
kasvavalla mielenkiinnolla seurannut tapausten kulkua, ja joka jo
marraskuussa, ennen Narvan joutumista bolshevikeille, aikoi ryhtyä
propagandaan Viron väliaikaisen hallituksen tukemiseksi Suomesta käsin.
Asia ei kuitenkaan silloin kehittynyt sen pitemmälle.
Sittenkuin virolaisten asema kävi huolestuttavaksi, ryhtyi tohtori
_Kettunen_ todenteolla pohtimaan avustusmahdollisuuksia. Hän neuvotteli
kaikkein ensiksi tohtori _O.W. Louhivuoren_ kanssa esittäen, että
everstiluutnantti _Hans Kalmia_ pyydettäisiin värväämään vapaaehtoisia
toisella taholla, kun majuri _Ekström_ värväisi toisella. Sitten
hän kääntyi eräiden jääkäri- ja itsenäisyysmiesten johtohenkilöiden
puoleen, jotka myöskin olivat oman vapaussotamme ajoilta saakka
tarkasti seuranneet Viron tapahtumia harkitakseen mahdollisuuksia
Suomen puolelta tehdä jotakin virolaisten hyväksi. Bolshevikien
hyökättyä kahdelta taholta Viron rajan ylitse ja saksalaisten
miehitysjoukkojen päätettyä taistelutta poistua kotimaahansa katsottiin
toiminta-ajan tulleen. Punnittiin avustusmahdollisuuksia ja -tapoja.
Neuvotteluihin ottivat aktiivisesti osaa tohtori _Kettunen_, maisteri
_Toivo Kaukoranta_ ja maisteri _Y.O. Ruuth_.
Avustustoiminnan puolelle päätettiin koettaa saada joku hallituksen
ja eduskuntaryhmien arvonantoa nauttiva henkilö, joka esiytyisi
välittäjänä Suomen hallituksen ja aloitteentekijöiden välillä. Siinä
mielessä käännyttiin tohtori _Louhivuoren_ puoleen. Sittenkuin tohtori
_Kallas_ palattuaan Tallinnaan tekemällään matkalta oli tehnyt selkoa
arveluttavasta tilanteesta Virossa, suostui tohtori _Louhivuori_
muiden kera koettamaan vaikuttaa viranomaisiin niin, että Suomesta
luovutettaisiin Virolle aseita ja ampumatarpeita riittävästi. Heille
annettiin hyviä toiveita asian suotuisasta ratkaisusta.
Suomesta lähetettiinkin Viroon aseita, ennenkuin englantilainen
laivasto saapui Tallinnaan tuoden Viron väliaikaiselle hallitukselle
lisää aseita ja ampumatarpeita, kuten aikaisemmin jo on mainittu.
Sittemmin englantilaiset lähettivät Viroon vielä enemmän sotatarpeita.
Suomen apu siinä muodossa kävi siten tarpeettomaksi. Mutta pian
ilmeni, että parempi asestus ei yksin kyennyt auttamaan virolaisia
joukkoja voittoon. Peräytymistä jatkui yhä. Välitön vaara uhkasi jo
Tallinnaakin. Viroon tarvittiin ehdottomasti apujoukkoja.
Tilanteen täten saatua toisen käänteen oli muutettava
toimintasuunnitelmaakin. Ajateltiin perustettavaksi maisteri
_Ruuthin_ johtama sotilastoimikunta, joka asettuisi sotilaallisen
avustustoiminnan etunenään ja huolehtisi vapaaehtoisten lähettämisestä
Viroon.
Maisteri _Ruuth_, joka silloin oli ulkoasiainministeriön
sanomalehtiosaston johtaja, jätti neuvoteltuaan tohtori _Kettusen_
ja maisteri _Kaukorannan_ kanssa omassa nimessään ja vastuullaan
pääministeri _Ingmanille_ seuraavansisältöisen pro memorian, jonka
puolesta ulkoasiainministeriön kauppaosaston johtaja, tohtori _T.T.
Kaila_ lupasi puhua pääministerille:
»P.M.
Katsoen siihen suureen poliittiseen merkitykseen, mikä Viron
pelastamisella bolshevismin ylivallasta on Suomelle, on niissä
nuoremmissa vapaaehtoisten sotilaiden piireissä, jotka ovat ottaneet
osaa osittain jääkäriliikkeeseen, osittain vapaussotaan ja Karjalan
retkeen, herännyt toive saada muodostaa vapaajoukko Viron hallituksen
tukemiseksi.
Tällaisen retkikunnan johtajiksi on toiveita saada vapausarmeijamme
etevimpiä upseereja, kuten _Sihvo, Kalm_ ja _Ekström_. On ajateltu,
että ensinmainittu tulisi retkikunnan rykmentin päälliköksi ja
molemmat jälkimäiset saisivat muodostaa oman pataljoonansa à 600
miestä. Koko retkikunta siis käsittäisi 1200 à 1500 miestä.
Näin suuren miesjoukon kokoaminen vaatisi kuitenkin, että värväys saa
tapahtua vapaasti ja että yrityksen tueksi voidaan esteettä harjoittaa
propagandaa. Värväys ei kuitenkaan saa ulottua Suomen vakinaiseen
armeijaan, eikä sen taistelukunto saa järkkyä tai vähentyä senkautta,
että hyviä voimia armeijan palveluksesta siirtyisi retkikuntaan.
Viron hallitus kustantaisi retkikunnan ylläpidon, mutta sen
varustaminen aseilla, ampumavaroilla ja muilla tarvevälineillä olisi
mieluiten saatava aikaan Suomesta käsin.
Luottaen siihen, että Suomen hallitus suhtautuu suosiollisesti tässä
lyhyesti esitettyyn alotteeseen rohkenemme kunnioittavimmin anoa
että hallitus sallisi värväyksen Viron vapaaehtoista suomalaista
joukkoa varten tapahtua täysin julkisesti, ja että hallitus suostuisi,
jos niin tarvitaan, avustamaan retkikuntaa aseilla, ampumavaroilla ja
muilla sotatarpeilla.
Helsingissä joulukuun 11 p:nä 1918.
_Y.O. Ruuth.
Fil. maist._»
Pari päivää myöhemmin pääministeri _Ingman_ kutsui maisteri _Ruuthin_
luokseen valtioneuvostoon ja ilmoitti hallituksen myöntyneen tehtyyn
anomukseen, kuitenkin sillä ehdolla, että sotilastoimikunta, joka oli
suunniteltu itsenäiseksi, alistuisi vastaisuudessa valittavan yleisen
avustustoimikunnan johtoon.
Senjälkeen sotilastoimikunta ryhtyi neuvotteluihin majuri _Ekströmin_
ja luutnantti _Brandersin_ kanssa. Maisteri _Ruuth_ kertoo siitä:
»Kun sotilastoimikunta perustettiin, oli meidän tehtävämme vain
sovittaa yhteen molemmat aloitteet. Se tapahtui Ylioppilastalolla.
Läsnä olivat _Branders_, joka aikaisemmin oli minun asunnossani
yksityiskohtaisesti asiasta neuvotellut ja sopinut kanssani
yhteistoiminnan perusteista, sekä _Kettunen, Kaukoranta, Ilmari Auer,
Käpy_ ja vielä joku. Sopimuksen tekoa helpotti se, että _Branders_
ei ollut saavuttanut Suomen hallituksen kannatusta omintakeiselle
toiminnalle, ja se, että _Ekström_ ja hän ymmärsivät asian saavuttavan
suuremman poliittisen kantavuuden ja tuen yhteistyössä itsenäisyys- ja
jääkärimiesten kanssa.»
Sotilastoimikunta oli sitä mieltä, että majuri _Ekströmin_
suunnittelema 700-miehinen apujoukko ei ollut riittävän suuri. Kuten
maisteri _Ruuthin_ pro memoriasta näkyy, ajateltiin jo silloin
lähettää Viroon kaksi joukko-osastoa, joista toista johtamaan aiottiin
pyytää Suomen vapaussodassa kunnostautunutta, virolaissyntyistä
everstiluutnantti _Kalmia_. Yrityksen katsottiin siten saavan osakseen
paljon suurempaa kannatusta kaikkialla maassa.
Tohtori _Kettunen_ oli ennen sotilastoimikunnan perustamista
neuvoteltuaan tohtori _Louhivuoren_ kanssa omassa nimessään alustavasti
tiedustellut everstiluutnantti _Kalmilta_ hänen mielipidettään.
Sotilastoimikunta asettui sitten tästä riippumatta kannattamaan
everstiluutnantti _Kalmin_ ehdokkuutta. Maisteri _Ruuth_ kertoo siitä:
»Everstiluutnantti _Kalmin_ puoleen käännyttiin sotilaskomitean
nimenomaisen ja yksimielisen päätöksen perusteella. Ensimmäiset
neuvottelut _Kalmin_ kanssa tapahtuivat _Gradinilla_ joulukuun
puolivälissä. Läsnä oli myös ylitarkastaja _Käpy_, joka puhelimitse
oli kutsunut _Kalmin Gradinille_:, ja joka esitteli hänet minulle.
_Kalm_ oli periaatteellisesti heti valmis tarttumaan toimeen, mutta
halusi tarkkoja tietoja yrityksen sotilaallisista edellytyksistä,
ennenkuin lupasi antaa lopullisen suostumuksensa. Seuraavana päivänä
neuvottelimme kahden, ja senjälkeen _Kalm_ antoi suostumuksensa
sotilaskomitean kokouksessa samana iltana Ylioppilastalolla. _Kalmin_
epäilykset koskivat aseiden saantia, miehistön lukumäärän rajoittamista
j.n.e. Sitäpaitsi hän tahtoi palkkaedut ja valtuudet edeltäpäin
määritellyiksi. Onnistuin _Kettusen_ kanssa järjestämään nämä asiat
neuvotteluilla osittain ministeri _Kallaksen_, osittain sotaministeri
_Waldénin_ ja kenraali _Vilkaman_ kanssa. Molemmat viimeksimainitut
pitivät _Ekströmiä_ ja _Kalmia_ sangen sopivina.»
Eversti _Sihvon_ ehdokkuudesta rykmentinpäälliköksi luovuttiin sen
johdosta, että katsottiin tarvittavan lähettää kaksi rykmenttiä
Viroon. Niiden yläpuolelle suunniteltiin asetettavaksi siviilivirasto
yhdyssiteeksi Helsinkiin sijoitettavan, retkikuntaa johtavan
toimikunnan ja molempien rykmenttien välille.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Helsingin naiset kutsuivat
ilmoituksilla pääkaupungin lehdissä kaikkia niitä henkilöitä, jotka
tahtoivat auttaa Viroa sen vaaranalaisessa tilassa, saapumaan
keskiviikkona, joulukuun 18 p:nä 1918, klo 7 ip. Naisjärjestön
huoneistoon, Antinkadun 4:ssä. Siellä piti keskustella suomalaisen
ambulanssin lähettämisestä Viroon ja kysymyksen taloudellisen puolen
järjestämisestä.
Kokouksesta muodostui kuitenkin paljon enemmän kuin sen kokoonkutsujat
olivat ajatelleet. Se yhdisti lopullisesti kaikki ne suunnitelmat,
joita oli tehty Viron pelastamiseksi, yhdeksi suureksi ja mahtavaksi
avustusliikkeeksi.
Ajatus avustustoiminnan välttämättömyydestä oli sillä välin saanut yhä
laajempaa kannatusta. Oli myöskin käynyt selväksi, että tehokkaan avun
antaminen ja retkikunnan menestyksellinen toiminta oli vaikeaa ilman
Suomen hallituksen kannatusta. Hallitus oli, kuten näkyy siitä ehdosta,
jolla se suostui maisteri _Ruuthin_ pro memoriassa tehtyyn ehdotukseen,
asettunut sille kannalle, että avustustoiminnan johtoon oli saatava
eduskunta- ja kansalaispiirien luottamusta nauttivia, tunnettuja
henkilöitä.
Kokous, jonka puheenjohtajana rouva _Ilmi Hallsten_ toimi,
asetti tehtäväkseen toimia kaksi päivää myöhemmin pidettävän
kansalaiskokouksen edeltäjänä. Päätettiin, että työohjelman laatu ja
laajuus oli jätettävä kansalaiskokouksessa valittavalle johtokunnalle,
jonka jäseniksi ehdotettiin, sittenkuin asianomaisilta oli hankittu
suostumus siihen, kolme edustavaa henkilöä kustakin valtiollisesta
puolueesta. Ne olivat: ruotsalaisesta kansanpuolueesta: ent.
senaattori _Alexander Frey_, kansanedustaja _A.R. Hedberg_ ja rehtori,
kansanedustaja _Eirik Hornborg_, kansallisesta kokoomuspuolueesta: ent.
senaattori, kansanedustaja _O.W. Louhivuori_, tohtori _K.A. Paloheimo_
ja pankinjohtaja _Mauri Honkajuuri_, kansallisesta edistyspuolueesta:
tohtori _Santeri Ivalo_, johtaja _W.A. Lavonius_ ja lakitieteen
kandidaatti _H. Ritavuori_, maalaisliitosta kansanedustaja _Santeri
Alkio_, ent. senaattori, kansanedustaja _K. Kallio_ ja kansanedustaja
_A. Juutilainen_ sekä sosiaalidemokraateista professori, ent.
senaattori _W. Voionmaa_, tohtori, ent. senaattori _J. Ailio_ ja
tohtori _H. Ryömä_. Vielä valittiin muutamia väliaikaisia toimikuntia
huolehtimaan avustustoiminnan alkuun panosta.
Seuraavana perjantaina, joulukuun 20 p:nä, alkoi klo 7 ip. Helsingin
Vanhalla Suomalaisella Tyttökoululla kansalaiskokous, jossa oli läsnä
joukko huomattavissa asemissa olevia pääkaupunkilaisia. Sittenkuin
tohtori _A.H. Virkkunen_ oli muutamin sanoin avannut kokouksen,
valittiin sen puheenjohtajaksi tohtori _Louhivuori_ ja sihteeriksi
tohtori _Kettunen_. Tohtori _Maunu af Heurlinin_ tehtyä selkoa
alustavista toimenpiteistä valittiin johtokuntaan ennenmainitut
henkilöt, kuitenkin sillä poikkeuksella, että sosiaalidemokraattinen
puolue jäi toimikunnassa edustuksetta. Aikaisemmin lupauksensa antaneet
sosialistit olivat pyytäneet päästä ehdokkuudesta — arvattavasti
puolueen käskystä. Avustustoimikunnan jäsenluku rajoittui siis 12:een.
Kokouksessa, joka osoitti selvästi maassamme silloin vallitsevaa suurta
myötätuntoa Viron itsenäisyystaistelua kohtaan ja kansamme lujaa tahtoa
auttaa kykynsä mukaan heimolaisia, tehtiin vielä selkoa tapahtumien
kehittymisestä Virossa ja keskusteltiin valitun johtokunnan toiminnan
suuntaviivoista. Kokouksen nimessä lähetettiin Viron väliaikaiselle
hallitukselle tervehdyssähkösanoma, ja rouva _Minna Frisk_
valtuutettiin jättämään valtioneuvostolle anomus yleisen rahankeräyksen
toimeenpanosta.
Suomen sosiaalidemokraattien menettely, joka rikkoi muuten täysin eheän
rintaman Viron avustamiskysymyksessä, tuntuu omituiselta, etenkin
heidän myöhemmän toimintansa valossa. Olihan verrattain yleisesti
tunnettua, että vaikka puolue ei tahtonut ensinkään ottaa osaa
Viron avustamiseen toivoen siis nähtävästi onnettoman veljeskansan
joutuvan kokonaan bolshevikien valtaan, vaan koetti kaiken aikaa
asetella esteitä avustustoiminnan tielle ja halventaa sen tekijöitä,
niin puolueen johtavat jäsenet katsoivat kuitenkin voivansa esiytyä
erikoisina Viron ystävinä, sittenkuin suomalaisten vapaaehtoisten
avulla maa oli pelastunut tuhosta. Tunnettuahan on, miten he
koettivat retkikunnan aikana ja sen jälkeen herättää Viron johtavissa
piireissä epäluuloa suomalaisia auttajia kohtaan — ja onnistuivatkin
siinä ainakin osittain ‒ selittäen haluavansa vain paljastaa Suomen
porvariston kavalat aikeet Viroon nähden, aikeet, jotka todellisuudessa
sisälsivät vain yhden ainoan toiveen: auttaa itsenäinen ja vapaa Viro
jaloilleen.
Tämä menettely saa kuitenkin selityksensä Suomen sosiaalidemokraattisen
puolueen johtajien silloisesta vaikeasta asemasta. Vaikka yksityiset
puolueen johtajat halusivatkin olla mukana Viron auttamisessa, ei
puolueen johto uskaltanut sallia heidän liittyä avustustoimikuntaan
peläten joukkojaan. Kaikista vastaväitteistä huolimatta silloinen
sosiaalidemokraattinen puolue oli vallankaappausyritykseen sortuneen
edeltäjänsä suoranainen perillinen. Sen johtajat eivät uskaltaneet
— mikäli he sitä halusivatkaan — sanoutua ehdottomasti irti Venäjän
bolshevikeista, jotka nyt yrittivät tehdä lopun virolaisten
itsenäisyyspuuhista. Omaan maahamme sovitetun mittapuun mukaan täytyi
Vironkin vapaustaistelun olla heidän mielestään kansalaissota: hullusta
itsenäisyyshaaveesta ja vanhentuneista sivistysarvoista kiinni pitävän
porvariston taistelu bolshevististen ihanneyhteiskunta-aatteiden
läpitunkemia työläisiä vastaan. Se seikka, että Viroon hyökänneiden
venäläisten ja virolaisten bolshevikijoukkojen mukana oli pieni määrä
suomalaisiakin — siis tavallaan juuri heidän puoluetovereitaan —
teki johtaville sosiaalidemokraateillemme Viron avustamistoimintaan
osanoton vieläkin vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi seikkailuksi, joka
olisi saattanut syöstä heidät puolueen johdosta — seikka, johon he
eivät tahtoneet heimolaisrakkaudenkaan nimessä alistua. He olivat
siis pakotetut jäämään syrjään. Mutta toisaalta he eivät tahtoneet
antaa virolaisten tietää tekonsa todellisia vaikutteita, ja siksi
he koettivat selittää avustustoiminnan itsekkäitä tarkoitusperiä
palvelevaksi, kavalaksi suunnitelmaksi, jonka toteuttamisessa he, Viron
muka ainoat todelliset ystävät, eivät tahtoneet olla mukana.
Virolaiset ovat, kuten niin kauan vieraan aateliston iestä kantaneen
kansan voi odottaa olevankin, suurimmaksi osaksi mielipiteiltään
vasemmistolaisia. Käyttäen hyväkseen virolaisten oikeistokammoa
ja ottamalla viisaasti avukseen sen vastakohdan, joka vallitsee
suomalaisen ja virolaisen sivistyneistön välillä suhteessa saksalaisiin
ja saksalaisuuteen, oli sosiaalidemokraateillemme verrattain helppoa
saada Viron väliaikaisen hallituksenkin keskuudessa vähitellen
heräämään jonkinlaista epäluuloisuutta sitä tukevia suomalaisia
kansalaispiirejä kohtaan. Tulokset esiytyivät kuitenkin vasta myöhemmin.
Sosiaalidemokraattien johtajien ei ollut tietenkään vaikeata salata
virolaisilta puolueen suuren enemmistön suhdetta Viron avustamiseen,
jonka onnistuttua ei kuitenkaan enää arkailtu lähettää onnitteluja
virolaisille saavutetun vapauden johdosta. Suomalaisten ja virolaisten
sosialistien — sikäläiset vähälukuiset kommunistit poisluettuina
— välinen ero on kuitenkin hyvin suuri. Sen sijaan, että Suomen
sosiaalidemokraatit liittyivät maamme kohtalon hetkenä koko kansamme
vuosisatojen kuluessa vihollisinaan pitämiin venäläisiin, joiden
päätarkoitus oli tehdä loppu ei vain Suomen itsenäisyydestä, vaan koko
Suomen kansastakin, piti suurin osa heidän virolaisia aateveljiään
velvollisuutenaan ryhtyä kaikella tarmollaan, hengellään ja verellään
puolustamaan maansa nuorta itsenäisyyttä ja kansansa olemassaoloa
samoja vihollisia vastaan.
* * * * *
Tässä yhteydessä lienee syytä mainita hiukan Viron avustamisen
alkamisajan otollisuudesta.
Edellä mainittiin, että jo marraskuussa, ennen Narvan joutumista
bolshevikien haltuun, ajateltiin apuretkikunnan lähettämistä Viroon.
Niiden kolmen Viron avustamisaloitteen ohella, jotka johtivat
tulokseen, lienee jo marraskuussa useilla tahoilla pohdittu tätä asiaa.
Herää niin ollen kysymys, olisiko retkikunnan lähettäminen jo tällöin
ollut edullisempi edellyttäen, että se olisi voitu silloin saada
aikaan. Toisin sanoen: ryhdyttiinkö Suomessa Viron avustamiseen oikeaan
vai väärään aikaan? Lähemmin tarkastettaessa asioiden kulkua ei voi
tulla muuhun tulokseen kuin, että _suomalainen apuretkikunta saapui
Viroon juuri oikeaan aikaan_.
Jos se olisi tullut vaikkapa vain parisen viikkoa myöhemmin, olisivat
bolshevikit valtaamalla Tallinnan, jonka edustalle he jo olivat
saapuneet, ehtineet tehdä lopun Viron itsenäisyysmiesten vastarinnasta.
Jos suomalaiset joukot olisivat olleet Virossa _ennen_ bolshevikien
hyökkäyksen alkua, olisi se parhaassa tapauksessa jäänyt tapahtumatta,
tai se olisi torjuttu. Tällöin olisi Viro säästynyt bolshevikien
hävityksiltä, jotka tuottivat etenkin huomattavia taloudellisia
vaurioita ja maan asukkaille suuria kärsimyksiä. Mutta vain juuri ne
kaiken entisen sorron ja kärsimyksen lisäksi Viron kansan hartioille
laskettuina saattoivat herättää virolaiset välinpitämättömyydestä maan
kohtaloon nähden. Ilman niitä ja varmaa uskoa, että ainoa pelastus oli
lyödä vihollinen takaisin rajojen taakse ja vaikkapa pitkälliselläkin
sodalla pakottaa se Virolle kunniakkaaseen rauhaan, eivät virolaiset
nähtävästikään olisi voineet herätä isänmaalliseen itsetuntoon ja
uhrautumishaluun ja eheytyä lujaksi kansayksilöksi.
_Suomalaiseltakin_ kannalta katsoen tällainen rauhallinen ratkaisu
olisi ollut vähemmän suotava. Tässä tapauksessa heikoksi ja
voimattomaksi sekä sisään- että ulospäin jäänyt Viro ei olisi vastannut
Suomen toiveita etuvartijasta ja lujasta liittolaisesta hädän hetkellä.
Avustustoiminta olisi Suomelta joka tapauksessa vaatinut melkein samat
taloudelliset uhraukset, mutta ei olisi tuottanut niitä tuloksia Suomen
ja Viron suhteiden kehitykselle, joita meillä on joka tapauksessa
oikeus toivoa sen nykyisessä muodossaan myöhemmin tuottavan. Vielä
tärkeämpää on kuitenkin, että tällöin Viron retki ei olisi tullut
vaikuttaneeksi nykyään ja etenkin tulevaisuudessa suurena suomalaisen
kansallisylpeyden aiheena ja oman voiman todistajana, jollaisia
jokainen kansa tarvitsee pysyäkseen pystyssä.
Näin parhaassa tapauksessa. Mutta on otettava huomioon sekin suuri
mahdollisuus, että niissä oloissa Viron vapaustaistelun olisi saattanut
käydä huonostikin. On ennen kaikkea muistettava Viron pitkät maarajat
Venäjää vastaan. Suomalaiset joukot olivat tosin karkoittaneet
venäläiset Suomesta herättäen heissä kunnioitusta ja pelkoa suomalaisia
aseita kohtaan, mutta ei ole sanottua, eivätkö bolshevikit sittenkin
olisi ryhtyneet hyökkäykseensä Viroa vastaan, vaikka he olisivat
kuulleet suomalaisia apujoukkoja olevan virolaisten puolella.
Mahdollisesti he olisivat siitä tiedon saatuaan vain ryhtyneet
huolellisemmin ja voimakkaammin valmistamaan hyökkäystä, joka olisi
saattanut käydä virolaisille varsin tuhoisaksi. On näet mahdollista,
että jos bolshevikit olisivat huomattuaan kohtaavansa lujempaa
vastarintaa kuin olivat odottaneet, tuoneet suomalais-virolaista
armeijaa vastaan ne kymmenkertaiset joukot, jotka sittemmin
taistelivat virolaisten kanssa Viron rajoilla kuukausimääriä, niin
suomalaistenkin puolustus olisi voinut murtua, jolloin kaikki olisi
ollut auttamattomasti hukassa.
Juuri ne aikaisemmat tapaukset ja vallitsevat olot, jotka loivat
tilanteen suomalaisten apujoukkojen saapuessa Viroon, tekivät
suomalaisten suuret voitot ja Viron pelastamisen mahdollisiksi.
Suomalaisten joukkojen loistavan menestyksen yksi kaikkein tärkeimpiä
edellytyksiä oli juuri se, että virolaisista helposti saadut
voitot olivat tehneet bolshevikijohtajien mielestä suuremmat ja
paremmat joukot Virossa tarpeettomiksi ja houkutelleet nämäkin
joukot etenemisessään varomattomuuteen ja liialliseen vihollisen
halveksimiseen. Heistä saadut nopeat ja loistavat voitot synnyttivät
bolshevikeissa sitten suuren suomalaiskammon ja suomalaisissa taas
voitonvarmuuden ja itseluottamuksen, jotka tekivät heidän kuuluisat
voittonsa mahdollisiksi, vaikka bolshevikit olivatkin verrattain pian
ehtineet järjestää vastarintansa ja lähettää osan parhaita joukkojaan
tuleen.
Toisaalta se tavaton _moraalinen_ vaikutus Viron sotilaihin ja
koko kansaan, joka pysyy suomalaisen apuretkikunnan suurimpana
historiallisena tekona, perustui siihen _ehdottomaan_ vaatimukseen,
että suomalaiset vapaaehtoiset eivät kertaakaan saaneet väistyä,
vielä vähemmin joutua tappiolle. Heidän tuli osoittaa virolaisille
sotilaille, että taisteluun oli mentävä ilolla ja kaikki taistelujen
kärsimykset kestettävä nurkumatta. Ja he tekivätkin sen. He eivät
olleet pelastamassa ainoastaan Viron valtiota, vaan he nostivat myöskin
Viron kansan perikadosta.