Marraskuun 11 p:nä Viron väliaikainen hallitus vankeudesta palanneen
pääministeri _Pätsin_ johdolla ilmoitti julistuksella Viron kansalle
ryhtyneensä hiukan muutetuin kokoonpanoin uudelleen hoitamaan
tehtäviään ja kutsuvansa maapäivät lähiaikana koolle. Yleisillä
vaaleilla valitut kunnalliset itsehallintoelimet määrättiin ryhtymään
jälleen toimintaan. Samalla hallitus pyysi koko kansalta tukea, jota
ilman sen olisi turhaa yrittääkään pelastaa isänmaata.
Se mielenlujuus, jota hallitus ja etupäässä pää- ja sotaministeri
_Päts_ osoittivat tänä perin vaikeana ja vaarallisena hetkenä, herättää
ihailua. Viron kansan ja nuoren valtion tilanne oli vaikea, melkeinpä
epätoivoinen.
Tasavallan hallitus seisoi yksin ja puolustuskyvyttömänä — vielä
täydellisemmin kuin bolshevikien jättäessä maan saksalaisten käsiin
— aseellisten vihollisten välissä. Saksalaisten miehitysjoukkojen
johto ei ollut antanut hallitukselle lupaa ryhtyä toimintaan, joskin
se toistaiseksi tunsi joukkojensa sisäisen kuohunnan takia olevansa
estetty ryhtymästä pakkokeinoihin virolaisia itsenäisyysmiehiä
vastaan. Baltilaisten lisäksi, jotka koettivat kaikin tavoin
kiihoittaa sotilasjohtoa väkivaltaan, oli hallituksella vielä
muitakin vihollisia kotimaassa, niin, ne virolaiset bolshevikit,
jotka eivät olleet paenneet venäläisten mukana, vaan olivat jääneet
kotimaahan. Pihkovassa taas majaili venäläinen valkokaarti, n.s.
luoteisarmeija, suunnitellen Venäjän ennalleen saattamista, siis
Vironkin itsenäisyyden tuhoamista, ja valmistellen yhdessä baltilaisten
kanssa Viron väliaikaisen hallituksen kukistamista. Rajojen
takana Venäjän nälkäiset bolshevikilaumat odottivat vain sopivaa
tilaisuutta hyökätäkseen Viroon, jonka muka suurista leipävaroista
heille tarkoituksellisesti kerrottiin. Pietarissa Trotski julisti:
»Meidän on tunkeuduttava kiilana saksalaisten kintereillä rajamaihin
estääksemme siellä paikallisten hallitusten syntymisen! Tallinnan,
Riian, Libaun täytyy tulla omiksemme!» Näiden lukuisten vihollisten
keskellä puolustuskyvytön Viron hallitus teki pelottomana valmistuksia
maan suojaamiseksi kaikilta näiltä vihamiehiltä, vaikka siltä samaan
aikaan puuttui melkein täydellisesti kannatusta itse virolaistenkin
keskuudessa.
Virolaiset olivat viime vuosina saaneet kokea niin kovia voimatta
itse helpottaa raskasta tilaansa, että he harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta olivat menettäneet luottamuksen omaan ja kansansa
voimaan. Saksalainen miehitysaika ei ollut liioin suinkaan omiaan
vahvistamaan virolaisissa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Vastarintaa
oli kyllä tehty, mutta sen näkyvä tulos oli vain se, että jo ennestään
melkein sietämätön tilanne paheni entisestään. Lisäksi sanomat
bolshevikien aikeista hyökätä Viroon heti saksalaisten lähdettyä sieltä
ja tietoisuus oman kansan aseettomuudesta olivat omiaan tekemään
pikaisen lopun siitä riemusta, jonka Saksan tappio maailmansodassa
ensi hetkellä oli synnyttänyt. Oli luonnollista, että rahvaan mielessä
näin ollen heräsi kysymys, kannattiko yleensä ryhtyä taisteluun
bolshevikeja vastaan, joiden voitto näytti jo edeltäpäin varmalta.
Vastarinta vain kiihdyttäisi saapuvia bolshevikeja väkivaltaisuuksiin
turvatonta väestöä vastaan. Parasta oli siis luopua taistelusta ja
alistua bolshevikien valtaan, sitenhän edes henki säästyisi. Täten
on selitettävissä se välinpitämättömyys ja haluttomuus luovuttaa
mitään virolaisille sotilaille, jota vastaan Viron hallituksen täytyi
vapaussodan alussa yhtä mittaa taistella, ja joka herättää vieraassa
tarkastelijassa hämmästystä.
Virolaisten sivistyneidenkin keskuudessa soimattiin katkerasti
väliaikaista hallitusta, joka kaikesta huolimatta ryhtyi valmistamaan
vastarintaa. Ajatus pienen, aseettoman Viron taistelusta suunnattoman
suurta, yhä vielä voimakasta Venäjää vastaan tuntui mielettömältä
ja koko yritys turhalta uhkapeliltä. Hyvin pieni oli niiden joukko,
jotka alusta alkaen olivat valmiit kaikissa vaiheissa tukemaan rohkeaa
hallitusta.
Baltilaiset, jotka näkivät Saksan tappion johdosta asemansa jälleen
käyneen vaaranalaiseksi, koettivat pelastautua etuoikeuksineen
muuttamalla nopeasti leiriä. Heidän etujaan valvomaan järjestettiin
Tukholmaan _von Stryckin_ johtama lähetystö, jonka tarkoitus oli saada
entente suosiolliseksi baltilaisia kohtaan. Se, millaisia aseita
baltilaisten edustajat tällöin käyttivät, selviää m.m. siitä, että _von
Stryck_ selitti nooteissaan länsivalloille virolaisten kukistaneen
_Poskan_ hallituksen ja puolibolshevistisen _Pätsin_ hallituksen
asettuneen tilalle ja alkaneen heti toimeenpanna bolshevistisia
uudistuksia; entente saattoi niin ollen katsoa olevansa vapaa
lupauksistaan Viron väliaikaisen hallituksen tunnustamisesta. Kaikesta
huolimatta _von Stryckin_ toiminnan tulokset jäivät vähäisiksi.
Liittolaisilla oli paremmat tiedot oloista Virossa kuin baltilaiset
olettivat.
Tällä välin Viron väliaikainen hallitus jatkoi rohkeasti toimintaansa;
niinpä julkaistiin määräys vapaaehtoisen mobilisatsioonin alkamisesta
marraskuun 21 p:nä. Sillä laskettiin saatavan vapaustaistelua varten
25.000 miestä aseihin.
Mutta hallitus oli laskenut väärin. Vain jokunen mies saapui
rykmenttien kokoutumispaikkoihin. Pääministeri _Päts_ lausui
muutamia kuukausia myöhemmin tästä: »Harha-askel oli se, että
kuulutettiin vapaaehtoisten mobilisatsiooni. Luultiin, että kaikki
rientäisivät intomielin pelastamaan isänmaata, mutta häpeäksi täytyy
tunnustaa, että ketään ei tullut.» Muita ei ilmoittautunut kuin
ylioppilaita, koulupoikia ja upseereja sekä jokin määrä sellaisia,
jotka saksalaismiehityksen aikana olivat joutuneet taloudelliseen
ahdinkoon, ja joita nälkä ajoi sotapalvelukseen. Mutta viimemainittuja
hallituskaan ei aluksi kyennyt auttamaan: muonaa ei ollut antaa
sotaväelle. Tämä, samoinkuin tieto siitä, että hallituksella ei
ollut rahaa, ei aseita, eikä sotatarpeita jakaa kokoon kutsumalleen
armeijalle, vaikutti musertavasti miesten mielialaan ja sai useat
ilmoittautumaan aikoneet kääntymään takaisin kotiin.
Kaiken lisäksi saksalaiset miehitysjoukot koettivat kaikin tavoin estää
virolaisten joukkojen kokoamista. Saksan hallituksen edustajan _A.
Winnigin_ kanssa oli pitkien neuvottelujen jälkeen Riiassa marraskuun
19 p:nä tosin saatu aikaan sopimus, jonka mukaan Viron hallitus
tunnustettiin korkeimman vallan haltijaksi Viron kansatieteellisissä
rajoissa ja saksalaisia sotavoimia kiellettiin sekautumasta maan
hallitukseen ja hallinnollisiin asioihin. Mutta tämä sopimus, joka
oli tosin pitkä edistysaskel saksalaisesta sotilasdiktatuurista
vapautumiseen, jätti kuitenkin olot Virossa hyvin sekaviksi.
Sähkölennätin, puhelinlaitos ja rautatiet jäivät toistaiseksi kokonaan
sotilashallinnon alaisiksi. Tätä miehitysjoukot sitten käyttivät
hyväkseen estäen virolaisten joukkojen kuljetuksen rautateitse
rintamalle ja katkaisten virolaisen pääesikunnan sähkölennätin- ja
puhelinyhteyden rintamajoukkojen kanssa.
Ne tykit, kiväärit ja ampumatarpeet, jotka saksalaiset olivat maahan
tullessaan riistäneet virolaisilta rykmenteiltä, ja jotka heidän nyt
olisi pitänyt luovuttaa takaisin, he tekivät käyttökelvottomiksi,
möivät ne tai yksinkertaisesti kieltäytyivät luovuttamasta niitä.
Heidän mainitaan rikkoneen ja hävittäneen m.m. 40.000 japanilaista
ja venäläistä kivääriä. Riiassa taas kerrotaan myydyn virolaisten
konekiväärejä polkuhinnasta, jolloin bolshevikien sanotaan olleen
innokkaimpia ostajia. Tuntuu siltä kuin kaiken tämän takana olisi
todellakin ollut, kuten virolaiset väittävät, halu osoittaa maailmalle,
miten kykenemättömiä Itämeren kansat olivat itse puolustautumaan,
kun saksalaisten joukkojen täytyi poistua maasta. Virolaiset joukot
olisivat varmastikin aluksi jääneet aivan aseitta, ellei venäläisiltä
joukoilta ja vallankumouspäiviltä olisi maahan jäänyt jokin määrä
kiväärejä, joilla ensimmäiset, vähälukuiset komppaniat voitiin asestaa.
Aselepoehdoissa olevaa määräystä Itämeren maiden rajojen suojaamisesta
saksalaiset sotilaat Virossa, niinkuin Lätissäkin, osoittautuivat
haluttomiksi täyttämään. He pitivät itsepintaisesti kiinni
sotilasneuvostojensa päätöksestä poistua maasta mahdollisimman
pian. On täysin ymmärrettävää, että sotilaat, jotka uljaasti ja
nurkumatta olivat neljän vuoden ajan olleet sodassa eri puolilla
maailmaa, halusivat nyt vihdoinkin kotiin, kun sota joka tapauksessa
oli menetetty. Mitä hyödytti taistella vieraan, vihamielisen kansan
puolesta? Itsesäilytysvaistokin kai heräsi heissä vihdoin. Kun he
olivat säilyneet kaikissa vaaroissa siihen saakka, niin he eivät
luonnollisestikaan tahtoneet viime hetkessä menettää henkeään.
Kotimaassa oli levottomuuksia, vallankumous. Koti ja perhe kutsuivat
perheenisää suojakseen. Saksalaiset sotilasneuvostot antoivat
julistuksia ilmoittaen, että vastoin tahtoaan Viroon tuodut
sotilaat eivät halunneet muuta kuin jättää maan virolaisten haltuun
mahdollisimman pian, ja kehoittaen kansaa rauhallisuuteen, jotta
sotajoukot voisivat poistua maasta mahdollisimman nopeasti ja ilman
yhteentörmäyksiä asujamiston kanssa.
Turhaan Viron baltilaiset piirit väliaikaisen hallituksen
suostumuksella koettivat saada joukkoja taivutetuiksi lykkäämään
lähtöänsä. Upseerit olisivat mahdollisesti suostuneet siihen, mutta
sotilaat eivät millään ehdolla tahtoneet jäädä maahan kauemmaksi kuin
se oli ehdottoman tarpeellista lähdön järjestämiseksi. Niinikään
raukesi puuha saada Viron hallituksen varoilla pestattuja saksalaisia
palkkajoukkoja jäämään maan turvaksi.
Aluksi väliaikainen hallitus voi lähettää rajoille siellä olevien
saksalaisten joukkojen lisäksi vain hajanaisia suojelusjoukkoja, joiden
taistelukunto oli sangen vähäinen. Samaan aikaan tehtiin kuitenkin
työtä vakinaisen armeijan luomiseksi. Tarkoitus oli perustaa yksi
kuusirykmenttinen divisioona. Sen komentajaksi nimitettiin kenraali
_Tönisson_. Sittemmin näistä rykmenteistä muodostui kuitenkin kaksi
divisioonaa, joista ensimmäinen kenraali _Tönissonin_ johdolla taisteli
itäisellä ja toinen aluksi eversti _Limbergin_ ja sittemmin eversti
_Puskarin_ johdolla eteläisellä rintamalla.
Rykmenttien komentajiksi ja kokoutumispaikoiksi määrättiin: 1:nen
rykm. — kenraali _Pödder_, Tallinna; 2:nen rykm. — everstiluutnantti
_Unt_, Tartto; 3:s rykm. — eversti _Kubbo_, Vöru; 4:s rykm. —
everstiluutnantti _Selma_n, Narva; 5:s rykm. — everstiluutnantti
_Reek_, Rakvere ja 6:s rykm. — everstiluutnantti _Puskar_, Pärnu.
Rykmenttien merkitys oli kuitenkin toistaiseksi mitätön. Vain 4:s
rykmentti kykeni alusta alkaen ottamaan osaa sotatoimiin. Bolshevikien
hyökkäyksen alkaessa oli siinä 82 upseeria ja 350 sotilasta.
Tilanteen äärimmäisen vakavuuden kuvaamiseksi mainittakoon tässä
muutamia tosiasioita, jotka on julkaistu Tarton »Postimeehen» N:o 277,
marraskuun 2 p:nä 1920, kirjoituksessa »Kuka voitti vapaussodan?»
»Kapteeni _Laretein_, joka oli nimitetty Narvan suojeluskunnan
päälliköksi, oli ensimmäisinä päivinä onnistunut koota 120
suojeluskuntalaista, niistä 85% paikallisten keskikoulujen oppilaita.
Tämä luku ei kasvanut sen suuremmaksi. Narvan yhteiskunta, niin paljon
kuin sitä oli, jäi veltoksi ja sivulta katsojaksi, alkoivatpa asukkaat
vielä pyrkiä tekemisiin Venäjän kanssa keinotellen, tehden kauppoja ja
valmistaen bolshevikeille tietä Viroon.
»Narvan Joensuussa luutnantti _Rammel_ onnistui keräämään vain 18 miestä
(niinikään melkein kaikki koulupoikia) — siellä oli tila niin ollen
vielä huonompi.
»Kun viikkoa myöhemmin (marraskuun 21 p:nä) Narvassa ryhdyttiin
muodostamaan 4:ttä jalkaväkirykmenttiä, niin Narvan yhteiskunta ei
antanut rykmentille minkäänlaista tukea, kävi vain häiritsemässä
rykmentin esikuntaa kysymyksillä: milloin on ryhdyttävä siirtymään
Tallinnaan päin?!»
Viron baltilaisten edustajien pääministeri _Pätsin_ kanssa marraskuun
27 p:nä tekemän sopimuksen mukaan ryhdyttiin järjestämään baltilaisia,
omien upseerien johtamia komppanioita virolaisen ylijohdon alla
käytettäviksi yhteisessä taistelussa bolshevikeja vastaan. Tämä sovinto
virolaisten ja baltilaisten välillä oli kuitenkin vain väliaikainen,
eikä merkinnyt sitä, että viimemainitut olisivat tunnustaneet
Viron väliaikaisen hallituksen. Maasta lähtevät saksalaiset joukot
luovuttivat näille komppanioille, samoinkuin muillekin baltilaisten
järjestöille, tarpeellisen määrän aseita ja ampumatarpeita, kun taas
virolaisille joukoille ne eivät suostuneet antamaan mitään.
Bolshevikit valmistelivat hyökkäystä Viroon kaikella kiireellä.
Saksalaisten miehittäessä Viron venäläisten mukana paenneet virolaiset
bolshevikit, joilla ei siihen saakka ollut mitään varsinaista tehtävää
ollut, järjestettiin nyt erikoisiksi virolaisiksi punarykmenteiksi.
Niitä tuli olemaan neljä, mutta miesluvultaan ne eivät vastanneet
tavallisia rykmenttejä. Sodan kestäessä niitä täydennettiin virolaisten
puutteessa venäläisillä ja lättiläisillä, joten niillä lopulta oli
tuskin muuta kuin nimitys virolainen. Vähälukuisten virolaisten
lisäksi hyökkäävään armeijaan tuli kuulumaan suuri määrä venäläisiä,
lättiläisiä, vieläpä kiinalakiakin joukko-osastoja. Virolaisten
bolshevikien johtajat, jotka muodostivat n.s. Viron työkansan
kommuunin hallituksen, olivat nimellisesti hyökkäyksen takana, mutta
tosiasiallisesti Venäjän neuvostohallitus yksin johti taistelua Viroa
vastaan.
Poliittisista syistä bolshevikit kuitenkin väittivät, että heidän
hyökkäyksensä oli vain Viron proletariaatin taistelua maan porvaristoa
vastaan. Vieraiden sotajoukkojen osanotto salattiin joko kokonaan tai
selitettiin niiden ottavan osaa sotaan vain virolaisten työläisten
avuksi kutsumina. Tiedot Venäjän neuvostohallituksen aikeista
miehittää Viro venäläisillä, lättiläisillä ja kiinalaisilla joukoilla
leimattiin »häpeämättömäksi provokatsooniksi» ja »pahansuovaksi
valheeksi». Ulkomaille levitettiin nyt ja myöhemminkin lentolehtisiä
ja sanomalehtiä, joissa valheellisella tavalla selitettiin
neuvostohallituksen suhdetta Viron vapaussotaan. Mentiinpä sodan
kestäessä niinkin pitkälle, että huhtikuussa 1919 väitettiin
neuvostohallituksen, kun Viron bolshevikien taistelu oli epäonnistunut,
muka välttäneen viemästä sotajoukkojaan heidän avukseen, jotta ei
antaisi Suomelle sodanaihetta (!).
Tosiasia on, että Viron sodassa ei ollut kysymys Viron työläisten,
vaan bolshevistisen Venäjän valtakunnan eduista — entisen Venäjän
alueen kokoamisesta. Tämän ohjelmankohtansa avulla bolshevikit
hankkivat itselleen kannatusta tsaarinaikuisen Venäjän upseeriston ja
virkamiehistön joukossa, joista monet liittyivät bolshevikeihin pitäen
heitä parhaina välikappaleina uneksimansa Venäjän ennalleen saattamisen
saavuttamiseksi. Tähän Venäjän imperialistiseen pyrintöön liittyi vielä
yksi syy, joka kehoitti hyökkäämään Itämeren maiden kimppuun. Moskovan
»Isvjestia» kirjoittaa siitä joulukuun 25 p:nä 1918:
»Liettua, Lätti ja Viro ovat poikkipuolin tiellä, joka johtaa Venäjältä
Länsi-Eurooppaan, ja ovat sen vuoksi vallankumouksellemme esteeksi, ne
näet erottavat Neuvosto-Venäjän vallankumouksellisesta Saksasta. Tämä
erottava muuri on kaadettava kumoon, Neuvosto-Venäjän joukkojen on
miehitettävä Liettua, Lätti ja Viro, Venäjän punaisen proletariaatin
on voitettava itselleen mahdollisuus vaikuttaa Saksan vallankumouksen
kehitykseen... Baltianmeren takaisin valloittamisella Neuvosto-Venäjä
saisi mahdollisuuden tehdä helpommin kiihoitustyötä Skandinaavian
maissa sosialistisen vallankumouksen hyväksi. Täten Baltianmeren
tehtävänä olisi muodostua sosialistisen vallankumouksen mereksi.»
Nämä olivat Neuvosto-Venäjän tarkoitukset, kun se hyökkäsi Viron ja
muiden Itämeren maiden kimppuun.
Taistelu Viron kohdalla alkoi marraskuun 25 p:nä, jolloin bolshevikit
karkoittivat Pihkovasta saksalaisen sotilasjohdon siellä järjestämän,
n. 4.000-miehisen venäläisen luoteisarmeijan. Osa hajalle lyödyistä
joukoista matkusti junalla suoraa päätä Riikaan, kun taas toinen
osa tulvasi Petserin kautta Viron alueelle ja peräytyi ryöstäen ja
hävittäen Vörua kohden. Tämän joukon liikehtiminen herätti Viron
hallituspiireissä suurta levottomuutta, aluksi suurempaa kuin
bolshevikien, tunnettiin näet siihen kuuluvien ainesten vihamielisyys
Viron Itsenäisyyttä kohtaan. Kaikista epäilyksistään huolimatta
hallituksen oli kohdeltava luoteisarmeijaa liittolaisena, koska sillä
joka tapauksessa oli sama vihollinen. Vihollisuuksia ei syntynytkään
virolaisten ja luoteisarmeijan välillä; viimemainittu alistui sittemmin
toistaiseksi Viron sotilasjohdon ylipäällikkyyden alaiseksi.
Luoteisarmeijan ja poistuvien⁻ saksalaisten miehitysjoukkojen
kintereillä seurasi pieniä bolshevikijoukkoja, aluksi kaiken kaikkiaan
vain 1 pataljoona 49:nnestä venäläisestä tarkk'ampujarykmentistä 4
kevyen tykin kera.
Vakavampi vaara uhkasi kuitenkin Narvan puolelta. Bolshevikit olivat jo
22 p:nä yrittäneet vallata sitä sillä kertaa kuitenkaan onnistumatta.
Sille rintamanosalle bolshevikit olivat sitten keskittäneet suurempia
joukkoja, ja vain Narvan suunnalla taistelutoimintaa aluksi olikin.
Bolshevikit eivät hyökkäykseen ryhtyessään antaneet minkäänlaista
sodanjulistusta tai muuta sentapaista selitystä, vaan lähettivät
joukkonsa ilman muuta tuleen. Varsinaiset sotatoimet alkoivat
marraskuun 28 p:nä.
Kaksi päivää aikaisemmin Narvan sotilasneuvosto oli päättänyt jättää
kaupungin mahdollisimman pian ja lähtiessään räjähdyttää Narovajoen
ylitse johtavat sillat siinäkin tapauksessa, että virolaiset joukot
yrittäisivät pysyä asemissaan joen itärannalla. Kaupungin kohtalo
oli siis jo etukäteen ratkaistu. Saksalaiset joukot eivät kuitenkaan
ehtineet lähteä kaupungista ennen bolshevikien hyökkäystä.
Bolshevikien n. 2.000-miehistä hyökkäysjoukkoa vastassa oli 4:nnen
virolaisen rykmentin lisäksi, josta yksi komppania oli Narovan
itäpuolisissa juoksuhaudoissa, 100 miestä 405:nnestä saksalaisesta
rykmentistä joen itärannalla, 400 saksalaista Narvan Joensuussa
(Hungerburgissa), Narvassa 405:nnen rykmentin muut osat, jotka
valmistivat lähtöä kaupungista, ja joen länsirannalla saksalaista
tykistöä.
Klo 5.30 ap. bolshevikit avasivat tulen pattereistaan juoksuhautoja
ja kaupunkia vastaan, jolloin Ivangorodin esikaupunki syttyi tuleen.
Saksalaiset patterit vastasivat ampuen vihollisen asemia. Tunnin
kestäneen tykistövalmistuksen jälkeen bolshevikien ketjut alkoivat
lähestyä virolaisten ja saksalaisten asemia Jamburg—Narva maantien
molemmilla puolilla. Vastustajien murhaava konekivääri- ja kiväärituli
pakotti heidät lopuksi puolentoista tunnin taistelun jälkeen
vetäytymään takaisin.
Tilanne kävi kuitenkin pian jälleen arveluttavaksi. Yöllä kaikessa
hiljaisuudessa Narovan ylitse tulleet bolshevikijoukot hyökkäsivät klo
9 tienoissa saksalaisten patterien kimppuun, joiden luona oli vain
vähäisiä puolustusvoimia. Apujoukkoja saapui kuitenkin ratkaisevalla
hetkellä kaupungista, ja kiivaan ottelun jälkeen ne pakottivat
bolshevikit peräytymään siitä huolimatta, että paikalliset punaiset
koettivat saattaa apujoukot hämmennyksiin alkamalla yhtäkkiä ampua
niitä selän takaa konekivääreillä. Bolshevikien mieshukan mainitaan
olleen varsin suuren, kerrotaanpa, että vain harvat heistä olisivat
onnistuneet pakenemaan takaisin Narovan itäpuolelle.
Saksalaisten patterit lakkasivat ampumasta klo 11 ap. bolshevikien
jatkaessa juoksuhautojen, siltojen ja kaupungin pommittamista.
Viimeisetkin saksalaiset joukot jättivät Narovan itärannan ja
valmistautuivat lähtemään myöskin kaupungista. Niiden puolesta
ilmoitettiin virolaisille, että kaikki sillat räjähdytettäisiin klo
4 ip. Sen johdosta virolainenkin komppania sai käskyn peräytyä ennen
sitä joen länsirannalle. Lupauksestaan huolimatta saksalaiset kuitenkin
räjähdyttivät sillat puolta tuntia ennen määräaikaa, joten kaikki
virolaiset sotilaat eivät ehtineet joen ylitse siltoja pitkin. Osa
toiselle rannalle jääneistä pelastui soutamalla venheillä poikki joen.
Mutta muutamia sotilaita kahden konekiväärin kera jäi bolshevikien
saaliksi.
Tällä välin bolshevikit olivat ottaneet haltuunsa Narvan Joensuun.
Ruotsin sotalipuilla varustetut kuljetuslaivat laskivat joukkoja
maihin sotalaivojen suojaamina. Kaupungin asukkaat, kerrotaan,
tervehtivät saapuvia sotilaita pelastajinaan luullen heitä aluksi
ruotsalaisiksi apuretkeilijöiksi, joiden tulosta bolshevikit olivat
tarkoituksellisesti jo ajoissa levittäneet huhuja voidakseen nousta
maihin kaikessa rauhassa. Saksalaisten komppanioiden peräydyttyä
taistelutta bolshevikit saattoivat esteettömästi edetä merenrantaa
pitkin päämääränä Narvassa olevien saksalaisten ja virolaisten
joukkojen peräytymistien katkaiseminen.
Kun tieto tästä saapui, täytyi virolaisten luopua aikeestaan yrittää
vastarintaa Narovan länsirannalla ja lähteä peräytymään saksalaisten
jäljessä. Heidän onnistuikin hajoittaa bolshevikien etujoukko, joka
yritti sulkea peräytymistien länteen. Hetkisen senjälkeen, kun
virolaiset joukot olivat poistuneet Narvasta, miehittivät bolshevikit
kaupungin vastarintaa kohtaamatta.
Sitä, millaisessa kunnossa Narvaa puolustaneet virolaiset joukot
olivat, kuvatkoot muutamat tosiasiat, jotka on julkaistu aikaisemmin
mainitussa »Postimeehen» kirjoituksessa »Kuka voitti vapaussodan?»
»Marraskuun 27 p:nä aamulla oli rykmentissä (4:nnessä) n. 400 miestä,
mutta yöllä, kun taistelu hyökkäävän vihollisen kanssa alkoi, jäi
rykmenttiin vain 120 miestä — kaikki toiset olivat parin päivän
kuluessa karanneet vieden mukanaan kiväärinsä ja ilmaisivat värinsä
päivällä marraskuun 28 p:nä kokoutuen Kreenholmin ja Pæmurrun
seutuville joukkioiksi, käyden velvollisuuksilleen uskollisiksi
jääneiden sotilaiden ja suojeluskuntalaisten kimppuun ja ampuen heitä
ikkunoista.
»Marraskuun 27 p:nä otti eversti _Reekin_ lähettämä
suojeluskuntalaisjoukko vänrikki _Toomelin_ johdolla haltuunsa
Narovajoen vasemman rannan Mustajoen kylästä Vasknarvaan saakka.
Joukko oli 70-miehinen: 20 Jöhvistä, 50 Illukan kunnasta. Narovan
rannalla joukko oli vartiopalveluksessa 5 päivää ilman, että sillä olisi
ollut toisella puolen olevien punaisten kanssa kahakoita, vieläpä
ilman laukaustenvaihtoakin. Mutta sitten Illukan miehet päättelivät
nähneensä omalta kohdaltaan kyllin vaivaa isänmaan puolesta ja lähtivät
(joulukuun 3 p:nä) omin luvin rintamalta.
»Petokset, joukkokarkaamiset, ampumiset selän takaa ja muut
sellaiset ilmiöt toistuivat melkein joka päivä joulukuun kuluessa
(myöskin myöhemmin, mutta vähemmässä määrässä), jolloin meidän sekä
lukumäärältään että varustukseltaan, mutta myös moraalisesti heikot
joukkomme askel askeleelta olivat pakotetut peräytymään.»
* * * * *
Bolshevikit olivat siten onnistuneet ensimmäisessä yrityksessään.
Kysymys oli vain etenemisen jatkamisesta. On syytä, ennenkuin
pitemmälle seurataan bolshevikien rynnistystä, tarkastaa hiukan,
millaisin asein he aikoivat ihanneyhteiskuntaansa Virossa toteuttaa.
»Tööline» kirjoittaa siitä marraskuun 27 p:nä:
»Jo se tosiasia, että me lujasti pyrimme proletariaatin diktatuuriin,
osoittaa, että meidän on kohdeltava vihollisiamme säälittä. ‒ ‒ ‒
Meidän on hävitettävä luokkavihoiksemme maan päältä, vasta senjälkeen
Viron proletariaatti voi rauhallisesti ryhtyä luovaan työhönsä.»
Viron väliaikaisen vallankumouskomitean käsky N:o 1 mainitsee samasta
asiasta:
»Porvarilliset ja muut neuvostoja vastustavat puolueet (radikaalit,
menshevikit, Viron sosiaalidemokraattinen puolue, kaikenlaiset
sosiaalivallankumoukselliset j.n.e.) julistetaan laittomiksi, niiden
sanomalehdistö ja kaikenlainen toiminta kielletään, ja niiden
johtohenkilöitä kohdellaan, samoinkuin vastavallankumouksellisia,
kaikella vallankumouksellisella ankaruudella.»
Viron työkansan kommuunin hallituksen manifestissa taas sanotaan m.m.:
»Viron väliaikainen hallitus, kaikki sen agentit ja kannattajat, kaikki
moisionomistajat ja papit, joiden kädet valuvat Viron työväen verta,
ovat lain ulkopuolella ja suojattomia. Jokainen, joka vaatii Viron
väliaikaisen hallituksen tai sen agenttien käskyjen täyttämistä, on
heti paikalla ammuttava.»
Siihen, millainen se vapaus olisi ollut, jonka bolshevikit aikoivat
Viron kansalle tuoda, _Anvelt_ viittaa kirjoittaessaan »Edasi» lehdessä
maaliskuun 30 p:nä 1919:
»Se, että Viroon mentäessä neuvostot ja toimeenpanevat komiteat
nimitettiin, eikä niitä annettu valita, tapahtui sen vuoksi, että
vaaleilla, joiden ympäristöä emme vielä tunne, voi helposti meille
vihamielinen aines, paronit ja heidän ystävänsä, päästä neuvostoihin,
jotka vielä alkavat työskennellä meitä vastaan. Ja lopuksi periaatteena
ei voikaan olla neuvostojen mahdin säilyttäminen hinnalla millä
hyvänsä, vaan tarkoitusperämme on kommunistien hallitus.»
Yllä siteeratut bolshevikien omat lausunnot osoittavat, millaisin
asein, ja mihin päämääriin he pyrkivät. Heidän joukkonsa — murhiin
ja ryöstöihin halukas rosvolauma — olikin sopiva tällaisen ohjelman
toteuttamiseen. Sitä, mitä näissä lausunnoissa vielä mainitaan
proletariaatin luovasta työstä, on pidettävä viimeisenä, surkeana
jätteenä vallankumouksellisten aatteilla ja suurilla sanoilla
kyllästetyistä palopuheista. Nykyinen Venäjän kurjuus on kyllin
kaunopuheinen esimerkki tämän proletariaatin »luovan työn» laadusta.