Saksalaisten sotilaiden ja virolaisen väestön välit eivät koko
miehitysaikana muodostuneet kovin kireiksi. Maan väestöllä ei
ollut mitään syytä vihata Saksan sotilaita, jotka taas puolestaan
käyttäytyivät aina miehitysajan loppupuolelle saakka moitteettomasti.
Mutta sitä vihamielisemmäksi virolaisten suhde kävi kiihkosaksalaisten
baltilaisten aatelisten ja pappien tuhoisan vaikutuksen alaiseen
miehitysjoukkojen johtoon.
Jo heti alussa sotilasjohto ryhtyi vihollisuuksiin. Ne virolaiset
rykmentit, suojeluskunnat ja kansanmiliisi, jotka olivat
miehitysjoukkojen saapuessa saaneet pitää aseensa, hajotettiin jo
muutaman päivän kuluttua. Niiden aseet ja varustukset takavarikoitiin.
Samalla lopetettiin siihen saakka vielä ainakin jossakin määrin
työskennelleen Viron väliaikaisen hallituksen toiminta.
Seuraava askel oli se, että v. 1917 yleisillä vaaleilla valitut
maakuntien sekä kaupunki- ja maalaiskuntien itsehallintoelimet
lakkautettiin. Ennenkin vallankumousta valituista kaupunkien
valtuustoista saivat vain ne aloittaa toimintansa, joissa — kuten
Tartossa ja Viljandissa — oli baltilainen enemmistö. Siellä, missä —
kuten Tallinnassa, Rakveressa, Vörussa ja Haapsalussa — virolaisilla
oli enemmistö, nimitettiin kaupungin asioita johtavan saksalaisen
upseerin rinnalle baltilainen pormestari ja enemmistöltään baltilainen
»Beirat». Niihin nimitetyt virolaiset pysyttelivät enimmäkseen erossa
kaikesta toiminnasta. Maaseudulla kunnallishallitus alistettiin
baltilaisten kartanonomistajien johtoon. Ritariston kokous —
Ritterschaft und Landschaft — julistettiin maan ainoaksi lailliseksi
edustajaksi. Kuitenkin kutsuttiin virolaisiakin sotilasviranomaisten
kokoon käskemiin tilapäisiin kokouksiin, joissa pohdittiin maan
yleisiä asioita. Yliopiston, oppi- ja kansakoulujen, tuomioistuinten
ja virastojen saksalaistaminen alkoi hiukan myöhemmin. M.m. vain ne
koulut saivat aloittaa toimintansa, joissa saksa oli opetuskielenä,
tai joissa sitä opetettiin erikoisen paljon. Kansakouluihin määrättiin
saksankielen tunteja, useita tunteja viikossa alimmillekin luokille.
Saksalaisten miehitysjoukkojen johto puolusti häikäilemätöntä
menettelyään sillä, että kun se saapui maahan, ei siellä ollut
minkäänlaista järjestystä eikä sivistystoimintaa, jotka bolshevikit
olivat hävittäneet. Sillä oli niin ollen oikeus toimia harkintansa
mukaan, asettaa sellaisia tuomioistuimia ja hallintoelimiä kuin he
hyväksi näkivät. Se tahtoi aikaansaada järjestyksen maassa ja oli siitä
syystä oikeutettu käyttämään siihen tarpeellisiksi näkemiään keinoja.
Pahin sorto kohdistui luonnollisesti virolaiseen sanomalehdistöön. Heti
valtauskauden alussa oli lakkautettu useimmat virolaiset sanomalehdet,
jotka olivat bolshevikiajan päätyttyä ehtineet julkaista vasta
muutamia numeroita. Virolaisista vain »Tallinna Teataja» ja Tarton
»Postimees» saivat luvan toistaiseksi ilmestyä. Mutta kaiken aikaa
niiden asema oli äärimmäisen tukala. Sensoreina toimi kiihkeimpiä
virolaisvihaajia baltilaisten joukosta. Puhumattakaan siitä, että
sananvapaus oli äärimmäisen rajoitettu, tahdottiin virolaisia lehtiä
pakottaa julkaisemaan baltilaisten kirjoituksia m.m. Itämeren maiden
kysymyksestä ja vihanilmauksia länsivaltoja vastaan — joilta yksin
virolaiset enää saattoivat toivoa pelastusta, ja joita kohtaan he sen
vuoksi tunsivat suurta myötätuntoa — omina mielipiteinään saamatta
mainita kirjoitusten todellista alkuperää. »Tallinna Teatajan»
toimitus kieltäytyi suostumasta tällaiseen ehtoon, ja lehti lakkasi
ilmestymästä. »Postimees» julkaisi erään näistä kirjoituksista,
jonka ensin baltilaiset ja sitten niiden mukaan Saksan sanomalehdet
referoivat muka virolaisten omana ja yleisenä mielenilmauksena
tulevaisuuden toiveistaan. Tallinnaa varten perustettiin »Tallinna
Teatajan» lakattua lahjottujen virolaisten avulla toimitettu »Tallinna
Päewaleht»,joka nöyrästi totteli saksalaisten ja baltilaisten käskyjä
esiytyen samalla muka virolaisten äänenkannattajana. Kansa pysytteli
kuitenkin siitä erillään ja antoi sille sattuvan lisänimen »Juudaksen
lehti».
Baltilaiset paroonit tahtoivat saada Viron hinnalla millä hyvänsä
liitetyksi Saksaan. He ryhtyivät siinä tarkoituksessa keräämään
allekirjoituksia saksalaisten miehitysjoukkojen johdolle jätettävään
adressiin, jossa pyydettiin Viron liittämistä Saksan keisarikuntaan.
Nimikirjoituksia kerättiin sangen häikäilemättömästi. Mutta tulos
jäi kuitenkin verrattain vähäiseksi: vain jotkut virolaiset olivat
allekirjoittaneet adressin.
Adressissa lausutun toivomuksen johdosta saksalaisten miehitysjoukkojen
komentaja päätti kutsua Tallinnaan koolle jonkinlaisen kansan
edustajiston käsittelemään kysymystä maan kohtalosta. Tämä
»Landesversammlung» kokoutui huhtikuun 9 p:nä, jolloin siihen kuului:
16 suurtilallista, 16 kunnanvanhinta, 5 pappia ja 10 kaupunkien
edustajaa. Virolaisia oli vain kunnanvanhinten joukossa. Sittenkuin
virolaisille edustajille oli selitetty, että kysymys oli vain Venäjästä
irtautumisesta ja he olivat ilmoittaneet äänestävänsä yksityisinä
henkilöinä ketään edustamatta, tehtiin seuraava päätös:
»Täten julkaistaan täydellinen, valtio-oikeudellinen päätös
Viron julistautumisesta vapaaksi Venäjästä Venäjän hallituksen
marraskuun 3 p:nä 1917 julistaman kansojen itsemääräämisoikeuden
perusteella ja vastaten Liivinmaan ja Viron ritariston edustajien
tammikuun 28 p:nä 1918 Tukholmassa Venäjän lähettiläälle antamaa
riippumattomuusjulistusta.»
Sittenkuin tähän oli päästy, saivat baltilaiset sotilasjohdon kutsumaan
koolle n.s. Liivinmaan, Viron, Saarenmaan ja Riian kaupungin yhtyneen
maaneuvoston Riikaan päättämään Itämeren maiden tulevaisuudesta. Jo
tämän kokouksen kokoonpano osoittaa, mihin sillä pyrittiin. Siihen
kuului virallisen ilmoituksen mukaan aatelisia 3 (baltilaisia),
kartanonomistajia 13 (baltilaisia), kuntien edustajia 13 (9 virolaista
ja 4 lättiläistä), kaupunkien edustajia 20 (13 baltilaista, 5
lättiläistä ja 2 virolaista), pappeja 7 (4 baltilaista, 2 virolaista ja
1 lättiläinen), Tarton yliopistosta 1 (baltilainen) ja Petserinmaalta 1
(lättiläinen). Siis 34 baltilaista, 13 virolaista ja 11 lättiläistä.
Maaneuvosto kokoutui Riiassa huhtikuun 12 p:nä. Virolaiset selittivät
jyrkästi, että heillä ei ollut oikeutta päättää Viron kansan kohtalosta
suuntaan eikä toiseen, koska kansa ei ollut valtuuttanut heitä siihen,
vaan heidät olevain mahtikäskyllä määrätty saapumaan kokoukseen.
Jos tahdottiin tietää Viron kansan mielipide sen tulevaisuutta
koskevissa kysymyksissä, oli kutsuttava koolle Viron maapäivät, jotka
olivat ainoa laillinen Viron kansan edustaja. Samalla he jättivät
kirjallisen selityksen toimintansa perusteista. Turhaan baltilaiset
koettivat pyynnöillä ja uhkauksilla saada heitä muuttamaan kantaansa.
He jättivät kokouksen. Joskin maaneuvosto heidän lähdettyään päätti
liittää Itämeren maat ja Viron saaret, jotka juhlallisesti ilmoitettiin
irtautuneiksi Venäjästä, Baltian herttuakuntana, jolla oli oleva oma
hallituksensa, ja joka personaaliunioonissa oli Preussin yhteydessä,
Saksan valtakuntaan, niin se ei millään tavalla velvoittanut Viron
kansaa.
Kärsittyään täten tappion baltilaiset paroonit keksivät uuden keinon
päästäkseen päämääräänsä. He ryhtyivät keräämään nimiä Saksan
keisarille lähetettävään adressiin, jossa kiitettiin saadusta avusta
ja lausuttiin toivomus maan liittämisestä mahdollisimman läheisesti
Saksaan. Erikoinen keskusvirasto perustettiin tätä varten lukuisine
asiamiehineen kaikkialla maassa. Pääpyrintö oli saada mahdollisimman
paljon allekirjoituksia. Kansaa koetettiin taivuttaa kehoituksin,
lupauksin, vieläpä uhkauksinkin allekirjoittamaan adressia. Selitettiin
m.m., että maaneuvosto oli jo lopullisesti ratkaissut kansan kohtalon,
jota mikään mahti maailmassa ei muka enää voinut muuttaa. Kansan omassa
vallassa oli vain adressin allekirjoittamisella lieventää saksalaista
sotilasdiktatuuria, jota päinvastaisessa tapauksessa tultaisiin yhä
tiukentamaan.
Suurta mieltenkuohua rahvaassa herätti se, että nimien kerääjille
annettiin lupa kantaa ampuma-aseita, mikä oli kaikilta muilta
kuoleman uhalla kielletty. Kun vielä lisäksi ottaa huomioon, että
kartanonomistajat harjoittivat alustalaisiinsa nähden painostusta
saadakseen heidät allekirjoittamaan adressin, niin selviää, että
Viron kansan omana mielenilmauksena näillä adresseilla ei ole mitään
merkitystä.
Kaikessa virolaiseen väestöön kohdistetussa väkivallassa ja sorrossa
noudatettiin suurta järjestelmällisyyttä ja suunnitelmanmukaisuutta.
Mainittakoon tässä vain edellä esitetyn lisäksi, että vähäpätöisistä
syistä kymmenittäin virolaisia kansalaisia vangittiin ja kuljetettiin
kaukaisiin vankileireihin. Verrattain pienistä rikkomuksista
sotilasdiktatuuria vastaan uhattiin kuoleman- tai pitkäaikaisilla
pakkotyö- ja vankilarangaistuksilla. Saksalaiset upseerit vaativat
paikoitellen siviiliväestöä, koululaisia y.m., tervehtimään heitä
vastaan tullessaan. Katujen nimiä muutettiin saksalaisiksi j.n.e.
Kaiken aikaa Viron väliaikainen hallitus toimi salassa suurista
vaikeuksista huolimatta. Vaikka saksalaisilla olikin vakoojia
melkein kaikkialla, ei ainoakaan heistä päässyt tunkeutumaan Viron
itsenäisyysmiesten piiriin.
Työtä oli hallituksella yllin kyllin. Oli koetettava pitää kansassa
yllä luottamusta tulevaisuuteen, valmistettava maaneuvostoon kutsuttuja
kunnanvanhimpia ennen Riian kokousta, taisteltava nimikirjoitusten
keruuta vastaan adresseihin, huolehdittava »Eesti Päewalehestä», jota
Viron väliaikaisen hallituksen toimesta alettiin huhtikuun 28 p:nä
julkaista Pietarissa, sen kuljettamisesta Narovajoen ylitse Viron
puolelle ja levittämisestä oikeiden tietojen antamiseksi tilanteesta
koti- ja ulkomailla ja virolaisen vastarinnan järjestämiseksi. »Eesti
Päewaleht» lakkautettiin kuitenkin bolshevikien toimesta jo kesäkuun 27
p:nä »vastavallankumouksellisen kiihoitustyön johdosta». Senjälkeen oli
tyydyttävä kaikenlaisiin lentolehtisiin.
Kaikki tämä vaati paljon työtä. Joka askeleella ilmitulo oli
uhkaamassa, mutta kaikki onnistui sittenkin suurin piirtein katsoen
hyvin. Ainoaakaan kavaltajaa ei esiytynyt itsenäisyysmiesten riveissä.
M.m. virolaisten kunnanvanhinten Riian maaneuvostolle jättämä
memorandumi oli pääministeri _Pätsin_ työtä, vaikkakin siitä epäiltiin
aivan toista henkilöä, joka siitä syystä sai virua useita kuukausia
vankilassa.
Oikeiden tietojen toimittaminen ulkomaille oli kaikkein vaikeinta. Viro
oli aivan täydellisesti koetettu erottaa ulkomaailmasta. Saksankin
alamaisia estettiin saamasta oikeaa käsitystä maan oloista. Kun
saksalaisia sanomalehtimiehiä saapui Viroon tutustumaan tilanteeseen,
erotettiin heidät mahdollisimman tarkasti virolaisten yhteydestä. Vielä
suurempiin varokeinoihin ryhdyttiin Saksan valtiopäivien edustajien
oleskellessa samassa tarkoituksessa Virossa. Heidät onnistuttiinkin
saada vakuutetuiksi siitä, että olot maassa olivat juuri niin kuin
niiden ollakin piti.
Ennen kaikkien kulkuteiden sulkemista olivat väliaikaisen hallituksen
ja maapäivien vanhintenneuvoston valtuutetut _Marina, Menning, Piip,
Pusta, Virgo_ ja _Kull_ päässeet maasta ja saapuneet maaliskuun
alussa Tukholmaan sekä ryhtyneet antamaan tietoja tilanteesta
Virossa länsivalloille. Virosta väliaikainen hallitus toimitti
heille ilmoituksia tapahtumien kehittymisestä salateitse, useimmiten
lahjottujen laivamiesten välityksellä. Lähettiläät jättivät Ranskan,
Englannin ja Italian hallituksille Viron väliaikaisen hallituksen
memorandumin, jossa niitä pyydettiin tunnustamaan Viron itsenäisyys ja
maapäivien valitsema Viron väliaikainen hallitus ainoaksi lailliseksi
mahdiksi Virossa ja takaamaan Virolle oikeus ottaa omien edustajien
kautta osaa rauhankongressiin.
Oikeusministeri _Jüri Wilmsin_ piti myöhemmin liittyä tähän
lähetyskuntaan. Mitään muuta tietä poistua maasta ei enää ollut
tarjolla kuin Suursaaren kautta yli jäätyneen Suomenlahden. Huhtikuun
alkupäivinä hän lähti parin urheilijan saattamana vaaralliselle
matkalleen, eikä heistä senjälkeen kuultu enää mitään. Kaksi ja puoli
vuotta luultiin yleisesti, että he ajomiehineen olisivat hukkuneet.
Vasta joulukuussa 1920 tämä salaperäinen katoaminen sai osittaisen
selityksensä, kun _Wilmsin_ ja hänen toveriensa ruumiit löydettiin
Helsingin lähistöltä eräästä yhteishaudasta Huopalahdesta. Miten ne
ovat sinne joutuneet, ei ole vielä toistaiseksi lopullisesti selvitetty.
Viron ulkomaan lähetystö jatkoi yhä tarmokkaasti toimintaansa.
Heinäkuun 3 p:nä lähetyskunnan keskusjohto julkaisi Kööpenhaminassa
Saksan keisarilliselle hallitukselle osoitetun vastalause-kirjelmän
saksalaisten mielivallan johdosta Virossa. Lähettiläiden toiminta
länsivalloissa oli kuitenkin tärkeämpää. Sen tuloksista lähetystön
johto saattoi ilmoittaa Kööpenhaminasta lokakuun 2 p:nä:
»Sen kautta, että Englannin, Ranskan ja Italian hallitukset ovat
tunnustaneet Viron kansan itsemääräämisoikeuden kaikkein varmimmassa
muodossa ja Viron itsenäisyyden de facto, on kysymys Viron
valtiollisesta itsenäisyydestä noussut kansainväliseksi kysymykseksi,
jota mikään yksityinen valtio, kuten Venäjä tai Saksa, ei saa ratkaista
omien toivomustansa mukaan vastoin Viron kansan tahtoa.
»Kysymys Viron valtiollisesta itsenäisyydestä tulee lopullisesti
ratkaistavaksi yleisessä rauhankongressissa, jossa Viron kansan
tahto otetaan tarkoin huomioon, minkä Englannin, Ranskan ja Italian
hallitusten selitykset vahvistavat.»
Mutta tällä välin sorto kotimaassa oli vain kiihtymistään kiihtynyt.
Tavaton taloudellinen painostus ja täydellinen riippuvaisuus
Saksasta saattoivat kansan hyvin vaikeaan asemaan. Maasta, jossa
elintarveasiat eivät ennestäänkään olleet hyvällä kannalla,
kuljetettiin suuria määriä ruokatarpeita Saksaan. Henkilökohtainenkin
vaino oli lisäytynyt. Etupäässä ahdistettiin väliaikaisen hallituksen
jäseniä ja muita huomattavia kansalaisia, joiden tiedettiin olevan
salaisen, sorron kera yhä kasvavan vastarinnan johtajia tai
vain uskaltaneen moittia saksalaista väkivaltaa. Toiset heistä
kuljetettiin Liettuan vankileireihin tai Riian vankiloihin, toiset
teljettiin tyrmään Virossa. Kesäkuun 11 p:nä pääministeri _Päts_
vangittiin ja kuljetettiin Liettuaan. Niiden sijasta, joiden — kuten
elintarveministeri _Raamotin_ — onnistui tavalla tai toisella välttää
vangiksi joutuminen, ahdistettiin heidän omaisiaan.
Mutta kuta silmittömämmäksi sorto kävi, sitä sitkeämmäksi salainen
vastarinta muodostui. Ristiriita eri katsantokantoja edustavien
suuntien välillä kärjistyi yhä enemmän. Ratkaisusta länsirintamalla,
jossa par'aikaa käytiin vimmattuja taisteluja, jäi riippumaan, kumman
puolen Virossa täytyisi lopuksi antaa perään.
Kesän kuluessa jännitys yhä kohosi. Syksyllä huhuja rauhattomasta
mielialasta Saksassa alkoi liikkua Virossakin. Kerrottiin
tyytymättömien kiihoitustyön hallitusta ja ylintä sodanjohtoa vastaan
yltymistään yltyvän ja hallituksen vastaisen mielialan leviävän
rintamajoukkoihinkin. Huhuttiinpa jo Saksan aseiden menestyksen
länsirintamalla päättyneen kokonaan.
Tietoja rauhattomuuksista ja saksalaisten joukkojen peräytymisestä
koetettiin kaikin tavoin estää tulemasta tunnetuiksi Virossa, kuten
kaikissa muissakin miehitetyissä maissa. Mutta kaikista varokeinoista
huolimatta kertomukset niistä levisivät kulovalkean tavoin sorretun
kansan keskuuteen. Ensimmäinen tunne, jonka ne virolaisissa herättivät,
oli ilo. Siihen pyrki kuitenkin jo alusta alkaen sekoittumaan huolia
tulevaisuudesta — uusista, entisen veroisista, ehkäpä suuremmistakin
vaaroista.
Vallankumouksellisen hengen levitessä Saksassa yhä laajemmalle tapahtui
hallituksen ja politiikan muutos. Syyskuun 30 p:nä keisari vapautti
valtakunnankansleri _von Hertlingin_ virastaan ja nimitti uuden
hallituksen etunenään Badenin prinssin, _Maxin_.
Hallituksenvaihto aiheutti muutoksen miehitettyjen maidenkin kohteluun.
Niissä luovuttiin entisestä jyrkkyydestä. Kansalliset sanomalehdet
pääsivät jälleen ilmestymään. Sensuuria lievennettiin. Monet
valtiollisista syistä vangituista vapautettiin. Poliittiset puolueet
saivat jälleen ryhtyä toimimaan.
Virossa baltilaiset, jotka huomasivat tilanteen kääntyvän heille
epäedulliseksi, yrittivät saada aikaan sovintoa virolaisten kanssa.
Mutta kun he pysyivät kielteisellä kannalla Viron täydelliseen
itsenäisyyteen nähden, josta virolaisten puolueiden johtajat pitivät
jyrkästi kiinni, niin neuvottelut katkesivat.
Tapaukset Saksassa kehittyivät sitten nopeasti. Marraskuun alkupuolella
puhjennut vallankumous johti lopulliseen ratkaisuun. Keisari _Wilhelm
II_ luopui marraskuun 9 p:nä kruunustaan, ja Saksa julistettiin
demokraattiseksi tasavallaksi. Vallankumous teki pikaisen lopun Saksan
jo horjumaan ruvenneesta sotilasmahdista ja puolustuskyvystä pakottaen
siten valtakunnan taipumaan häpeälliseen aselepoon ja sittemmin
samanlaiseen rauhaan. Aselepoehtojen mukaan saksalaisten joukkojen tuli
jättää m.m. Itämeren maat, kuitenkin vasta sitten, kun kansalliset
joukot olisi ehditty järjestää ja saattaa puolustuskykyisiksi.
Iltapäivällä marraskuun 9 p:nä Tallinnassa olevat saksalaiset
joukko-osastot saivat tiedon vallankumouksen puhkeamisesta kotimaassa.
Matruusit nostivat satamassa punaisen lipun. Heitä vastaan lähetettiin
jalkaväkeä, mutta se liittyi vallankumouksellisiin. Seuraavana
päivänä perustettiin Tallinnaan saksalaisten matruusien ja sotilaiden
neuvosto, joka päätti vaatia miehitysjoukkojen pikaista kotimaahan
vientiä. Muissakin miehitysjoukkojen majoituskaupungeissa perustettiin
sotilasneuvostoja, jotka kuitenkin enimmäkseen työskentelivät hyvässä
yhteisymmärryksessä joukko-osastojen komentajien ja esikuntien kanssa.
Jo hiukan ennen Saksan vallankumousta kansa Virossa oli alkanut
kärjistyneen elintarviketilanteen vuoksi äänekkäästi vaatia maapäivien
kokoon kutsumista. Vallanpitäjät eivät luonnollisestikaan aluksi
tahtoneet tietää mitään maapäivien kokoutumisesta. Mutta kun nyt
rauhattomuus levisi myöskin heidän omiin joukkoihinsa, eivät he enää
kyenneet estämään Viron väliaikaista hallitusta ryhtymästä omin luvin
hoitamaan hallitustehtäviä maassa.