Narvan menetyksen jälkeen virolaiset olivat pakotetut askel askeleelta
peräytymään. Se tapahtui aluksi suuremmassa määrässä vain itäisellä
rintamalla, kun taas taistelut etelässä alkoivat varsinaisesti vasta
hiukan myöhemmin. Bolshevikien tarkoitus näyttää olleen tunkea
tieltään vähäiset virolaiset joukot heikentäen samalla vastustusta
vihollisen rintamantakaisella ja joukkojenkeskisellä bolshevistisella
kiihoituksella ja siten edetä mahdollisimman nopeasti pääkaupunkiin
saakka. Mainittavamman vastarinnan mahdollisuutta virolaisten
joukkojen taholta he eivät näy ensinkään ottaneen laskuihinsa.
Päinvastaisessa tapauksessa he olisivat varmastikin ryhtyneet paremmin
järjestämään hyökkäystä, niin että sittemmin tapahtunut katastrofi ei
olisi johtunut ainakaan huonosta etappilaitoksesta ja sotajoukkojen
riittämättömyydestä pitkille rintamanosille.
Narvasta peräytyneen 4:nnen rykmentin oli aluksi määrä ryhtyä
vastarintaan jo Repnikin kartanon luona, mutta yleisen masennuksen
ja väsymyksen tähden se sai luvan peräytyä edelleen. Rykmentti sai
lisäystä paikallisista suojeluskuntalaisista, mutta samaan aikaan se
menetti vielä enemmän miehiä karkureina. Rykmentin tilanne oli erittäin
tukala senkin vuoksi, että bolshevikit käyttivät hyväkseen virolaisten
sotalaivain puutetta laskien mielin määrin laivoistaan maihin joukkoja
virolaisten selkäpuolelle, jolloin muu ei auttanut kuin nopea
peräytyminen, jos mieli pelastua saarroksiin joutumasta. Kummallakaan
puolella ei voitu — eikä hyökkääjä erikoisemmin tahtonutkaan —
muodostaa yhtenäistä rintamaa. Taisteltiin enimmäkseen teillä ja
rautatien varsilla.
Marraskuun 29 p. on Viron sotahistoriassa huomattava siitä syystä,
että panssarijuna Nro 1 valmistui silloin. Se oli suurella kiireellä
kokoonpantu saksalaisten jättämistä vaununsirpaleista. Junassa oli
yksi veturi, yksi vanhalla 3-tuuman tykillä varustettu vaunu ja
seitsemän muuta, hiekkasäkeillä »panssaroitua» vaunua kivääri- ja
konekiväärimiehiä varten. Miehistönä oli 70 vapaaehtoista. Uusia
panssarijunia valmistui pian ensimmäisen jälkeen — sekä leveä - että
kapearaiteisia. Ne ottivat osaa lukuisiin taisteluihin ja saavuttivat
suuren maineen urhoollisuutensa ja hyvän onnensa perusteella.
Hallituksen oli pian luovuttava vapaaehtoisuusperiaatteesta sotaväen
hankkimisessa. Niinpä pääministeri _Päts_ ilmoitti joulukuun 1
p:nä hallituksen julistaneen liikekannallepanon ja kutsuneen
aluksi neljä ikäluokkaa lippujen alle. Samassa kuulutuksessa
hallituksen ilmoitettiin saaneen ulkomailta aseita. Kunnallisten
itsehallintoelimien käskettiin lähitulevaisuudessa hoitaa vain kaikkein
kiireellisimmät asiansa, joiden ohella niiden oli huolehdittava
asevelvollisten ja sotavarustusten keräämisestä. Lopuksi ilmoitettiin
hallituksen tulevan ryhtymään ankariin pakkokeinoihin niitä vastaan,
jotka tavalla tai toisella jättäisivät täyttämättä annetut käskyt.
Virolaisten joukkojen lukumäärä oli joulukuun alussa seuraava: Vörussa
— 3:s rykmentti: 20 upseeria ja 172 sotilasta aseitta ja varustuksitta;
Tartossa — 2:nen rykmentti: n. 30 upseeria ja 100 sotilasta aseitta;
Etelä-Virossa: 180 suojeluskuntalaista; Tallinnassa — 1:nen rykmentti:
51 upseeria ja 4 sotilasta; 1:nen ratsurykmentti: 150 sotilasta ja
8 hevosta; 1:nen tykistörykmentti: 18 upseeria ja 66 sotilasta;
Rakveressa — 5:s rykmentti: n. 20 upseeria ja 166 sotilasta; Rakveren
lähistöllä — panssarijuna N:o 1 n. 20 upseeria ja 60 sotilasta;
Narvan rintamalla: 4:s rykmentti: 100 upseeria ja 466 sotilasta ja
suojeluskuntalaista.
Pakkokutsuntainkin kautta rykmenttien miesluku kasvoi aluksi perin
hitaasti. Kutsunnanalaiset piiloutuivat päästäkseen joutumasta
rintamalle. Pääministeri _Päts_ eräässä puheessaan mainitsi sattuneen
sellaistakin, että Pärnusta kutsunnan kautta otetut sotilaat, kun
heidät oli viety Narvan rintamalle, hankkivat hevosia ja rekiä ja
ajaa hurauttivat kotipuoleensa takaisin. Uhkaus sotaoikeuden eteen
asettamisestakaan ei auttanut mainittavasti, kun hallituksella ei
vielä ollut voimaa panna tuomioita täytäntöön. Tilanne oli melkein
epätoivoinen.
Vasta sitten, kun pääministeri ylittäen valtuuksiaan kutsui
aseihin isänmaan puolesta kaikki ylioppilaat ja koulupojat, joissa
isänmaallinen henki oli voimakkain, sai hallitus kipeästi kaivatun
perustan jalkojensa alle. Asevelvollisten kutsunnat alkoivat menestyä
hyvin. Sotilaallisen tilanteen kärjistyneisyyttä helpotti sekin
seikka, että rykmenteille voitiin joulukuun alkupäivistä lähtien
ruveta jakamaan aseita ja varustuksia Tallinnasta. Hallitus oli saanut
Suomesta aseita ja lainan lähimpiä tarpeitaan varten.
Mutta kaikki tämä ei luonnollisestikaan voinut heti parantaa Narvan
rintaman tilannetta, joka huononemistaan huononi. Bolshevikeilla oli
siellä suuri ylivoima (n. 4.000 miestä 6 tykin, 1 panssarijunan ja 2
panssariauton kera). Harjoittamattomina rintamille vietyjen miesten
mieliala oli kovin painunut. Narvan rintaman komentaja, kenraali
_Tönisson_ antoi joulukuun ensi päivinä käskyn vastahyökkäykseen
ryhtymisestä nostaakseen sen kautta miehistön mielialaa. Mutta
joulukuun 4 p:nä bolshevikit löivät hyökkäyksen takaisin koko
rintamanosalla. Sen onnistumiseen alemmat päälliköt, jotka tunsivat
joukkojensa mielialan ja olosuhteet, olivatkin alusta alkaen
suhtautuneet epäilevästi. Yritys johti vallan päinvastaiseen tulokseen
kuin oli toivottu: nopeaan peräytymiseen. Apujoukkoja ei ollut
mistään saatavissa. Konekiväärejä oli vähän. Patruunavarastot olivat
loppumaisillaan. Miesten mieliala kävi yhä väsyneemmäksi mitä kauemmin
tappioin peräytymistä kesti.
Samaan aikaa saatiin paljastetuiksi Viron väliaikaisen
vallankumouskomitean suunnitelmat maan puolustuskyvyn lamauttamiseksi
ja tien tasoittamiseksi lähestyville bolshevikijoukoille. Tämän
johdosta hallitus lakkautti Tallinnassa ilmestyvän »Kommunist»
lehden, joka oli esiytynyt mainitun järjestön puoltajana, ja ilmoitti
tulevansa kaikin keinoin taistelemaan kaikkia kumoussuunnitelmia
vastaan. Kävi yhä ilmeisemmäksi, että jos maan puolustusvoimaa ei
saatu ensi tilassa vahvistetuksi, niin ulkonaiset ja sisäiset vaarat
tulisivat musertamaan Viron vastakoittaneen vapauden. Kuumeista työtä
tehtiin hallituspiireissä ja sotilasjohdossa, mutta siitä huolimatta
virolaisten peräytymistä kaikkialla jatkui.
Joulukuun 8 p:nä Vöru joutui saksalaisten ja bolshevikien
keskenään tekemän sopimuksen mukaan viimemainituille, joiden
voimia eteläiselläkin rintamalla tähän mennessä oli huomattavasti
lisätty. Samana päivänä bolshevikit miehittivät Räpinän. Virolaisten
yhtämittainen peräytyminen alkoi nyt etelässäkin. Kaikilta bolshevikien
haltuun jääviltä alueilta otettiin hallituksen määräyksestä mukaan
miehet 18 ja 45 ikävuosien väliltä ja elintarpeita, karjaa y.m.
Suhde poistuvien saksalaisten joukko-osastojen ja virolaisten
sotilaiden välillä oli hyvin kireä. Saksalaiset kieltäytyivät
järjestelmällisesti, kuten aikaisemmin jo on mainittu, luovuttamasta ja
myymästä virolaisille aseita ja ampumatarpeita. Se herätti virolaisissa
sitäkin suurempaa harmia ja suuttumusta, kun saksalaiset kuitenkin
samaan aikaan möivät sotatarpeita bolshevikeille, kuten esim. joulukuun
12 p:nä panssarijunan Antslan asemalla.
Vörun joutuessa bolshevikeille 3:s virolainen rykmentti oli pakotettu
lähtemään peräytymisretkelle. Kun se vihdoin kovia kokeneena saapui
Pukan asemalle, oli siitä jäljellä vain pieni osa, joka ryösti taloista
lämpimiä vaatteita ja ruokaa, joita talonpojat kieltäytyivät antamasta
ryysyisille ja nälkiytyneille sotilaille. 3:s rykmentti, niinkuin
muutkin etelärintaman virolaiset joukko-osastot, oli vielä aivan
puolustuskyvytön, kurjasti varustettu ja vaatetettu. Yhtämittainen
peräytyminen oli lamauttanut miesten mielialan: eihän kyetty edes
ryhtymään vastarintaan. Sotilaallinen tilanne ei siis eteläisellä
rintamalla ollut virolaisille edullisempi kuin itäiselläkään.
Tallinnassa baltilaiset suurtilalliset valmistautuivat perheineen
jättämään maan yhdessä lähtevien saksalaisten joukkojen kera. Satamassa
seisoi muutamia suuria kuljetuslaivoja, joihin kuumeisella kiireellä
lastattiin paronien omaisuutta ja saksalaisten joukko-osastojen
varustuksia. Yhtä mittaa satamaa kohden kulkevat tavarakuormat
herättivät paikallisessa väestössä suurta kiihkoa, jota tietoisuus
omasta voimattomuudesta vielä katkeroitti. Huhuttiin suurista
ryöstöomaisuuksista, joita saksalaiset veivät muka mukanaan. Suurella
vaivalla hallitus sai raivostuneen kansan ja sydämistyneiden
virolaisten sotilaiden vihan lähteviä vastaan estetyksi purkautumasta
ja verisen yhteenoton vältetyksi. Siten saksalaiset laivat saattoivat
jättää Tallinnan sataman sen enemmittä selkkauksitta. Toinen osa
saksalaisista miehitysjoukoista kulki samaan aikaan maitse Moisakylän
kautta Riikaa kohden.
Viron hallitus oli heti taistelujen alussa kääntynyt länsivaltojen
puoleen pyytäen niiltä suojaa Venäjän bolshevikeja vastaan. Tunnettu
tosiasia oli, että länsivallat suhtautuivat omia suurpoliittisia
etujaan silmällä pitäen suosiollisesti virolaisten taisteluun
bolshevikeja vastaan. Niin ollen oli todennäköistä, että entente
tulisi tukemaan Viron väliaikaista hallitusta. Englannin laivaston
saapumisesta Viron vesille olikin jo kauan huhuiltu, vaikkakaan siitä
ei pitkään aikaan vielä sen enempää kuulunut. M.m. Suomenkin lehdissä
julkaistiin eräs Lontoosta joulukuun 7 p:nä lähetetty sähkösanoma:
»Virallisesti ilmoitetaan, että Englannin laivasto on saapunut
Tallinnan satamaan ja englantilainen sotaväki miehittänyt kaupungin.»
Mutta odotettu laivasto viipyi yhä.
Useilta toivo sen tulosta oli jo kadonnut, kun se vihdoinkin joulukuun
12 p:nä saapui Tallinnan satamaan. Monet Virossa uskoivat, että sen
kautta maa oli lopullisesti pelastunut bolshevikivaarasta. Rintamalla
sotilaat odottivat kiihkeästi englantilaisia joukkoja avukseen.
Verrattain yleinen oli luulo, että englantilaiset pakottavat kuin
taikaiskulla bolshevikit peräytymään ilman että virolaisten enää
tarvitsi tehdä mitään omasta puolestaan. Huhuttiinpa jo ensi päivinä
laivaston saapumisen jälkeen Narvan takaisin valloittamisestakin.
Mutta pian virolaiset saivat nähdä näin luullessaan odottaneensa
englantilaisilta liikoja — ehkäpä oman maansa riippumattomuudelle
onneksi. Laivasto toi tosin virolaisille jonkin verran kiväärejä ja
ampumatarpeita ja varsinkin läsnäolollaan ja liikkeillään vaikeutti
bolshevikien laivojen liikehtimistä Suomenlahdella suojaten siten
Narvan rintamalla taistelevien virolaisten joukkojen selkäpuolen.
Mutta rintamasotaan englantilaisia joukkoja ei ottanut osaa. Vaikka
siis Englannin Virolle suoma sotilaallinen apu oli varsin tärkeä
muodostaen yhden niistä välttämättömistä edellytyksistä, jotka tekivät
suomalais-virolaisten joukkojen etenemisen sittemmin mahdolliseksi,
niin se ei yksin olisi voinut pelastaa Viroa tuholta, eikä riittänyt
aikaansaamaan sotaonnen kääntymistä.
Joulukuun 14 p:nä virolaisilla oli ensimmäinen menestys. Panssarijuna
sai silloin saaliikseen 5 konekivääriä ja vankeja. Mutta samaan aikaan
Narvan rintamalla taistelevat jalkaväkirykmentit (5:s rykmentti oli
myöskin joutunut rintamalle) olivat pakotetut peräytymään ja 15 p:nä
jättämään Rakveren kaupungin bolshevikeille.
Edellämainittu kirjoitus »Kuka voitti vapaussodan?» selostaa tilannetta
seuraavasti:
»Ote 4:nnen rykmentin komentajan, eversti _Seimanin_ pitemmästä
esityksestä joulukuun 15 piitä kuvastaa kyllin selvästi sotaväkemme
mielialaa:
»Klo 3 ip. sain tietää, että vartioryhmä oli tullut pois Pedrusesta.
Vartioryhmän päällikkö, vänrikki M. ei ilmoittanut peräytymisestään,
vaikka hänellä oli sitä varten ratsumies käytettävänään.
Ratsueskadroona, joka oli Idaveren kartanossa, pakeni niinikään
nähdessään joukon tulevan maantietä pitkin, jättipä vielä tällöin
konekiväärinkin jälkeensä. Eskadroonan päällikön onnistui ruoskan
avulla pakottaa miehet ottamaan konekiväärinsä mukaan. — Minun on vielä
lisättävä, että molemmat peräytymiset tapahtuivat ilman laukaustakaan
meidän puoleltamme. Vänrikki M. saattoi vain ilmoittaa, että vihollisia
oli ollut niin paljon, että koko maailma oli käynyt mustaksi. Sotilaat
ovat nyt sellaisessa tilassa, että kaikkien ei voi luottaa ampuvan
laukaustakaan... Kun vihollisen puolelta alettiin pommittaa tykeillä,
oli heti huomattavissa peräytymistä...
»Lähettäessään raportin edelleen eversti _Reek_ lisää siihen m.m.:
»5:s rykmentti on, minun arveluni mukaan, vielä sekasortoisempi
rykmentti. Peräytymistä — tämän sanan oikeassa merkityksessä — minä
tähän mennessä en ole vielä rintamallamme nähnyt, täällä miehet
juoksevat, eikä muuta mitään. Juoksemaan heitä ei pakota ainoastaan
vihollisen tykkituli, vaan jo 3—4 bolshevikia.
»... Jos meillä olisi ollut miehiä, niin heillä voisi täällä, metsien
ja soiden keskellä, tehdä ihmeitä, mutta niillä aineksilla, joita
meillä on — ei mitään; meidän miestemme taholta ei ole odotettavissa
vastarintaa...
»... Meidän joukkomme, kuten jo sanoin, ovat noita, niiden varaan ei voi
jättää pääkaupunkimme puolustusta. Siis jo oikeampaa ja ajanmukaisempaa
on ryhtyä ajoissa huolehtimaan sen puolustamisesta, ja sitä varten on
tarpeen suorittaa kaikki esityöt, tai oikeammin sanoen — sitä varten on
luotava uusia voimia.
»Joulukuun 21 p:litä eversti _Seiman_ ilmoittaa tilanteesta:
»Eilisten ja viimeöisten taistelujen jälkeen on 4:nnen rykmentin
komppanioihin jäänyt jäljelle: 1:seen komppaniaan — 19 upseeria ja 8
sotilasta, 3:nteen komppaniaan — 17 upseeria ja 18 sotilasta, 4:nteen
komppaniaan — 21 upseeria ja 24 sotilasta (ei ottanut osaa taisteluun),
5:nteen komppaniaan — 8 upseeria ja 8 sotilasta, eskadroonaan — 4
upseeria ja 5 sotilasta. 2:nen komppania on upseereineen kadonnut
taistelukentältä; lähetin hakemaan. Rintaman takana, 10—15 virstan
alueella, maleksivat suuret joukot sotilaita ja suojeluskuntalaisia,
joista minun on aivan mahdotonta saada selvää.»
Pari päivää Rakveren menetyksen jälkeen joukko bolshevikien kannattajia
yritti toimeenpanna Tallinnassa sisäisen vallankumouksen. Suurehko
aseellinen mielenosoitusjoukko keräytyi Pietarin torille ja lähti
sieltä kulkemaan kohti raatihuonetta, jonka luona sen ja koulupojista
kokoonpannun sotilaspatrullin välillä syntyi kiivas laukaustenvaihto.
Kahakka päättyi siten, että mielenosoittajat ajettiin hajalle.
Virallisessa kertomuksessa mainitaan vain parin henkilön saaneen
kahakassa surmansa ja muutamien haavoittuneen. Oikeampi tieto lienee
kuitenkin mukana olleiden antama, nim., että uhrien, sekä kaatuneiden
että haavoittuneiden, lukumäärä oli paljon suurempi.
Eteläisellä rintamalla tilanne alkoi käydä yhä huolestuttavammaksi.
19 p:nä lättiläiset bolshevikijoukot marssivat Valkiin. Siellä
heitä kerrotaan tervehdityn monista ikkunoista ja kadunkulmauksista
hurraa-huudoin ja liehuvin liinoin. Bolshevikilaumat lähenivät jo
Tarttoakin, josta saksalaiset miehitysjoukot olivat lopullisesti
lähteneet 18 p:nä jättäen kaupungin asukkaat bolshevikien helpoksi
saaliiksi. Mitä lähemmäksi vihollinen joutui, sitä suuremmaksi
sekasorto kaupunkia puolustavien, viholliseen verraten melkoisten
virolaisten joukkojen keskuudessa yltyi. Hajanaisina joukkioina ne
ryöstelivät ruo'an ohella muutakin omaisuutta läheisistä kartanoista
ja kylistä. Pari komppaniaa pani itse kaupungissakin toimeen ryöstöjä.
Sotilaiden ja suojeluskuntalaisten välillä syntyi laukaustenvaihtoa
jälkimmäisten yrittäessä estää sotilasmielivaltaa ja ryöstöjä. Huutoja
ja laukauksia kajahteli kaikkialta.
Jo yksin tämä kurittomuus virolaisissa joukoissa olisi riittänyt
ratkaisemaan Tarton kohtalon. 21 p:nä. 2:nen rykmentti sai
käskyn peräytyä kaupungista, josta yliluutnantti _Kuperjanov_
suojeluskuntalaisineen poistui viimeisenä. 2:sen rykmentin
sotapäiväkirja mainitsee syiksi Tarton jättämiseen: 1:o rykmentin
kiireellisen muodostamisen hyvin huonoissa ja ahtaissa oloissa, 2:o
sotilaiden keskuudessa vallitsevan hallituksen-vastaisen mielialan,
jonka bolshevistinen kiihoitus oli aikaansaanut aiheuttaen miehistössä
kapinan, ja kurin puutteen. 3:o rahvaan välinpitämättömyyden äärettömän
vaikeana hetkenä, 4:o atamani _Balahovitshin_ ja baltilaisen
pataljoonan tarkoituksellisen peräytymisen ja käskyjen laiminlyömisen
ja 5:o sen, että Tartto—Vöru maantie oli melkein suojaton, joten
vihollinen voi vastuksetta tulla kaupunkiin, jossa kapina miehistön
keskuudessa oli leimahtanut ilmiliekkiin. Eversti _Unt_ ei voinut
saada apua kapinan kukistamiseksi baltilaiselta pataljoonalta eikä
atamani _Balahovitshilta_, jotka käskyä odottamatta olivat peräytyneet
asemistaan. Paikallinen suojeluskunta taas ei jaksanut panna
järjestystä kaupungissa kuntoon. Vain peräytymistie jäi jäljelle.
Tämä kuvaus antaa selvän kuvan siitä kurjuudesta, joka joukoissa oli
vallalla, ja Viron väliaikaisen hallituksen epävarmasta asemasta vielä
joulukuun loppupuolella.
Tavaton epäjärjestys vallitsi peräytyvän rykmentin keskuudessa.
Sotilaiden kärsimyksiä ja päällystön vaikeuksia on turhaa koettaakaan
kuvata. Mainittakoon vain, että kun 2:nen rykmentti vihdoinkin
saapui Pöltsamaalle, oli sen vahvuus, joka Tartosta lähdettäessä
oli ollut 126 upseeria ja 2.182 sotilasta, supistunut 104 upseeriin
ja 608 sotilaaseen. 22 upseeria ja 1.574 sotilasta oli karannut
peräytymismatkalla joukko-osastostaan!
Ilmojen käydessä kylmiksi asema rintamalla huononi yhä, kun lämpimiä
vaatteitakin puuttui sotilailta. Kaikki virolaiset rykmentit
peräytyivät. Mitään muutosta sekään ei aluksi aikaansaanut, että
23 p:nä nimitettiin sotaministerien operatiiviesikunnan päällikkö,
nerokas, vielä nuori eversti _J. Laidoner_ kaikkien virolaisten
joukkojen ylipäälliköksi, hänen entiselle paikalleen eversti _Soots_
ja 2:sen divisioonan komentajaksi eversti _Puskar_. Koettelemuksia
ja vastoinkäymisiä jatkui yhä. Sotilaat olivat suurimmaksi osaksi
jo kokonaan luopuneet menestyksen toivosta. Toiset heistä, kuten
esim. äskenmainitut 2:sen rykmentin karkurit, heittivät aseensa ja
jättäytyivät bolshevikien valtaamille alueille Parempi osa jatkoi
kuitenkin taistelua epätoivoisen sisukkaasti välittämättä oman henkensä
säästämisestä.
Jouluaattona 5:s rykmentti oli pakotettu jättämään Tapan
rautatienristeyksen ja kauppalan vihollisille. Kenraali _Tönisson_
ilmoitti samana päivänä tilanteesta Narvan rintamalla seuraavaa:
»Suojeluskunta ei ole tehtävänsä tasalla. Suurella vaivalla
suojeluskuntalaisia saa ajetuksi rautatien vartiointiin. Koko
suoiejuskuntajärjestö lähtee käpälämäkeen, kun vihollinen lähenee 10—20
virstan päähän. Virun maakunnan suojeluskunnassa oli 2.100 miestä, nyt
on jäänyt jäljelle 30 miestä.»
Rengas Tallinnan ympärillä kiertyi yhä ahtaammalle, ja joulupäivänä
bolshevikit valloittivat Ruhjan, Maarja—Magdalenan ja Järva—Jaanin
kauppalat.
Virolainen laivasto — Tallinnan telakalle venäläisiltä jäänyt
tykkialus »Bobr» (nyk. »Lembit»), pari saksalaisten jättämää
moottorialusta ja yksi höyrylaiva — ryhtyi näihin aikoihin toimintaan
pommittaen vihollisten asemia ja saattaen vihollisen rintaman taakse
maihinlaskujoukkoja, jotka eivät kylläkään kyenneet mitään saamaan
aikaan. Virolaisen laivaston liikehtimisen teki mahdolliseksi
luonnollisesti vain englantilaisen laivasto-osaston oleskelu Tallinnan
satamassa.
Pari kertaa bolshevikilaivat huolimatta englantilaisista sotalaivoista
yrittivät lähestyä Tallinnaa pommittaakseen sitä. Mutta molemmilla
kerroilla retki päättyi onnettomasti. Rohkean yrityksen tekijät
joutuivat englantilaisten sotalaivojen saaliiksi lyhyen taistelun
jälkeen Tallinnan sataman edustalla joulukuun 27 ja 28 p:nä.
Valloitetut alukset, kaksi Novik-mallista risteilijää, »Spartak» ja
»Avtroil», luovutettiin sitten Englannin hallituksen määräyksestä
Viron väliaikaisen hallituksen käytettäviksi sodan ajaksi. »Wambola»
ja »Lennuk» nimisinä ne ottivat sitten huomattavalla tavalla osaa
maajoukkojen liikkeisiin Narvan rintamalla ja suojasivat Viron
rannikoita.
Vuoden lopussa virolaisten joukkojen yhteinen lukumäärä oli: 546
upseeria, 7.077 sotilasta, 30 automaattikivääriä, 144 konekivääriä, 29
tykkiä ja muutamia panssarijunia. (Operatiiviesikunnan tiedonanto ei,
kumma kyllä, mainitse panssarijunien lukumäärää, mutta niissä yhteensä
olleen miehistön ja asestuksen mukaan voi päätellä niitä olleen 4 tai
5.) Vihollisen voimat Viron rintamilla arvioitiin samaan aikaan n. 7—10
000 mieheksi.
Pelolla ja vavistuksella Virossa otettiin vastaan uusi vuosi 1919.
Pelastus näytti mahdottomalta. Puoleksi kurittomat virolaiset rykmentit
olivat olleet pakotetut peräytymään yhtä mittaa. Bolshevikit olivat
tunkeutuneet melkein pääkaupungin porteille. Baltilaisten paronien
lisäksi monia virolaistakin varakkaita perheitä oli poistunut
maasta. Suomen Virossa olleen konsulin kautta saapuneiden useiden
pyyntöjen johdosta, että suomalaisia laivoja lähetettäisiin Tallinnaan
noutamaan virolaisia perheitä Helsinkiin, tiedusteli Suomen silloinen
ulkoasiainministeri Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtajalta
joulun ja uudenvuoden välillä useita kertoja, olisiko noihin pyyntöihin
suostuttava. Hänelle vastattiin, ettei pitäisi sitä tehdä, koska se
vain lamauttaisi yhäkin virolaisten mielialaa. Suomalaisia apujoukkoja
lähetettäisiin Tallinnaan lähipäivinä. Virossa oli viimeinenkin
luottamus hallitukseen häipymässä. Tallinnan porvarillisetkin
valmistautuivat alistumaan bolshevikien vallan alaisuuteen.
Bolshevikien salainen kiihoitustyö yltyi päivä päivältä kaupungeissa
ja maaseudulla. Sen ilmauksena on pidettävä tallinnalaisten työläisten
väliaikaiselle hallitukselle esittämää, jyrkkään ja röyhkeään
muotoon puettua kirjelmää, jossa esitettiin »porvariston» taistelun
epätoivoisuus ja vaadittiin, ettei Tallinnaa saisi panna alttiiksi
katutaistelujen hävityksille. Lisäksi kaikkialla kierteli huhuja, että
bolshevismi oli saanut tukevan jalansijan rintamajoukoissakin, jotka
vahvistivat itse näitä huhuja osoittamalla — kylläkin useimmiten aivan
toisista, ymmärrettävistä syistä — haluttomuutta taisteluun menoa
kohtaan. Kammottava välinpitämättömyys oli levinnyt yhä laajempiin
kansankerroksiin.
Vuoden lopulla oli kaikkialla maassa perustettu hallituksen ja
rintamajoukkojen tukemista tarkoittavan, Tartossa joulukuun
puolivälissä alulle pannun »Uhistöö» liiton haaraosastoja lukuisine
alaosastoineen haavoittuneiden hoitoa, sotapakolaisten ja toimivien
joukkojen tukemista, taloudellisten apuneuvojen keräämistä,
agitatsionia y.m. varten. Liiton merkitys ei vielä tällöin ollut
kuitenkaan suuri, sen jäsenluku oli pieni ja tulokset sen toiminnasta
ehkä vieläkin pienemmät. Vasta myöhemmin se paisui mahtavaksi, laajaksi
järjestöksi, jonka osuus vapaussodan onnelliseen päättymiseen on sangen
suuri.
Uuden vuoden alussa virolaisten peräytymistä jatkui entiseen
tapaan, kuitenkin hitaammin. 1:en rykmentti oli jo edellisen vuoden
lopulla lähetetty rintamalle, mutta sen tulo ei ollut aikaansaanut
minkäänlaista muutosta tilanteeseen Se, mihin ylin sotilasjohto ja
samalla hallituskin perusti luottamuksensa tulevaisuuteen, ilmenee
seuraavasta: Kun Kalevan maleva tammikuun 2 p:nä lähti Tallinnasta
Narvan maantietä pitkin rintamalle, kertoo mainitun joukko-osaston
sotapäiväkirja joukkoa tarkastaneen kenraali _Tönissonin_ lausuneen:
»Meidän heikot ja huonosti varustetut komppaniamme peräytyvät melkein
vastaanpanematta, vaikka vihollisen joukot eivät ole suuret. Jos
kykenemme pysymään paikoillamme, niin voimme muutaman päivän kuluttua
suomalaisten apujoukkojen saavuttua rintamalle ryhtyä etenemään.»
Samalla sotilasjohto tietysti kuumeisesti valmisti kaikin tavoin
mahdollisuuksia tällöin aloitettavaksi määrättyä etenemistä varten
täydentäen joukkojen varustusta ja vahvistaen niitä apujoukoilla.
Ensimmäinen suomalainen komppania saapui Tallinnaan joulukuun
30 p:nä ja muut Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon komppaniat
seurasivat sitä pian perässä. Niiden tulo muodostaa käännekohdan Viron
vapaustaistelun siihen saakka niin perin toivottomassa kehityksessä.
Tammikuun 4 p:nä virolaisilla joukoilla oli ensimmäinen huomattavampi
menestys. Ne saivat silloin Tapan rintamalla ensimmäisen voittonsa
valloittamalla Prisken. Operatiiviesikunnan sotapäiväkirja mainitsee,
että tähän taisteluun otti osaa yksi komppania jalkaväkeä ja 16 miestä
panssarijunasta kahden suomalaisen, luutnantti Penttilän ja kersantti
Ambrosiuksen, johdolla.
Bolshevikit panivat kaikkialla valtaamillaan alueilla oman
järjestyksensä voimaan. Nimellisesti valta oli paikallisilla
komiteoilla, jotka toimittivat kotitarkastuksia ja vangituttivat
»vastavallan kumouksellisia». Mutta todellisuudessa valta
luonnollisesti oli venäläisten, lättiläisten ja virolaisten
bolshevikisotilaiden käsissä. Kaikkialla ryhdyttiin toteuttamaan
sitä suunnitelmaa, joka oli tehty ennen hyökkäystä. Vastustajia
vainottiin häikäilemättä. Kirkot suljettiin tai muutettiin bolshevikien
kokoushuoneiksi j.n.e. Vangitsemisia, ryöstöjä ja murhia tapahtui usein
Kuitenkin bolshevikit uuden valtakautensa alkuaikana käyttäytyivät
valtaamillaan alueilla rauhallista väestöä kohtaan verrattain siivosti.
Joukkomurhat ja yleiset ryöstöt alkoivat vasta sitten, kun bolshevikit
kärsivät rintamilla suuret tappionsa ja kävi selväksi, että he
ajanmittaan eivät kykenisi säilyttämään asemaansa.
Tilanne taistelukentillä ja niiden takana Virossa oli kehittynyt tälle
kannalle, kun ensimmäiset suomalaiskomppaniat saapuivat rintamalle.