Saksalaiset valtausjoukot olivat saaneet käskyn neljässä eri osastossa
hyökätä Viroon ja valloittaa maan. Jo syksyllä 1917 Saarenmaalle
saapunut Pohjoinen armeijaosasto valloittaisi Pohjois-Viron. 19:s
nostoväkidivisioona kulkisi Riiasta meren rantaa pitkin pohjoiseen
päin. 4:s ratsuväkidivisioona etenisi Moisakylän kautta Viljandia ja
Paidea kohden. Kaakkois-Viron valtaus taas oli jätetty 6:nnen armeijan
joukko-osastojen tehtäväksi.
Yksi eskadroona 6:nnesta armeijasta saapui Valkiin helmikuun 22 p:nä ja
miehitti kaupungin. Se sai sotasaaliiksi m.m. 15 tykkiä ja vangiksi n.
2.000 sotilasta. Tarton baltilaisten pyynnöstä saksalaiset jatkoivat
matkaansa pohjoista kohden jo 23 p:nä saapuen Tarttoon 24 p:nä klo
10,30 ap. lyötyään bolshevikit pienissä kahakoissa ja otettuaan heiltä
suuren sotasaaliin 3.000 vangin kera.
Tarttoon ei ollut kylläkään saapunut tietoa siitä, että maapäivien
vanhintenneuvosto oli julistanut Viron itsenäiseksi. Mutta kuitenkin
bolshevikien poistuttua 22 p:nä Tartosta virolainen kaupunginhallitus
oli ottanut vallan käsiinsä. Saksalaisten joukkojen saavuttua
kaupunkiin Viron värit riistettiin sikäläisen raatihuoneen katolta, ja
Saksan valtakunnan lippu nostettiin tilalle.
6:nnen armeijan joukko-osastot miehittivät verrattain helposti!
Kaakkois-Viron. Vain Vörun luona sillä oli kiivas yhteenotto
bolshevikien kanssa, joiden täytyi lopuksi kuitenkin paeta
sekasorrossa. Saksalaisten joukkojen haltuun jäi suuri määrä vankeja ja
varsin huomattava sotasaalis.
4:nnen ratsuväkidivisioonan etujoukot saapuivat Viljandiin jo 25 p:nä
ja vielä samana päivänä Paideen, joista saatiin runsas sotasaalis,
ja joissa aseet riisuttiin bolshevikien lisäksi myöskin 2:selta ja
4:nneltä virolaiselta rykmentiltä.
19:s nostoväkidivisioona kulki suurempaa vastarintaa kohtaamatta meren
rantaa pitkin. Sen etujoukot yhtyivät 6:nnen armeijan ja Pohjoisen
armeijaosaston etujoukkojen kanssa Pärnussa 25 p:nä. Siellä oleva
1.000-miehinen virolainen joukko-osasto sai aluksi pitää aseensa.
Pohjoinen armeijaosasto lähti 20 p:nä liikkeelle Saarenmaalta yli
jään. 21 p:nä vallattiin, kuten aikaisemmin jo on mainittu, Haapsalu.
Etenemistä jatkettiin sitten varmasti. Eteläpuolella Ristin asemaa
ja Riisiperen aseman luona saksalaiset löivät vaivatta pakosalle
bolshevikien hajanaiset laumat. 23 p:nä oli eräällä saksalaisosastolla
kiivas taistelu Keilan luona Tallinnasta lähetettyjen työmiesten ja
punakaartilaisten kanssa, jotka kuitenkin joutuivat lopuksi tappiolle
ja menettivät paljon miehiä kaatuneina, haavoittuneina ja vangiksi
joutuneina. Keilan taistelun jälkeen Pohjoinen armeijaosasto saattoi
vastarinnatta edetä Tallinnan luo, johon päätettiin marssia 25 p:nä.
Ensimmäiset saksalaiset joukko-osastot saapuivat Tallinnaan
puolenpäivän ajoissa tullen toinen Baltiskin, toinen Pärnun maantietä
pitkin ja suunnaten kulkunsa suoraa päätä Tuomiovuorelle. Samaan aikaan
saksalainen lentokone liiteli kaupungin yllä.
Tallinnan baltilaisten riemu oli, kuten hyvin voi ymmärtää, rajaton. He
vastaanottivat saksalaiset joukot hurraten. »Deutschland, Deutschland,
über alles!» huutoja kuului sieltä täältä saksalaisten joukkojen
marssiessa ohitse. Baltilaiset naiset riensivät sotilaiden luokse ja
koristivat heidät kukin.
Synkkinä ja äänettöminä virolaiset ja nimenomaan itsenäisyysaatteen
puoltajat tuijottivat kaupunkiin marssivien saksalaisten joukkojen
suoriin ja jäykkiin riveihin. Miksi he olisivatkaan hurranneet?
Saksalaisista joukoista he pelkäsivät Viron vasta julistetulle
itsenäisyydelle paljon suurempaa vaaraa kuin bolshevikeista,
näyttihän Saksan sotilaallinen mahti paljon pysyvämmältä kuin Venäjän
neuvostovallan.
Vielä sen päivän Viron lippu liehui raatihuoneen katolla ja Pitkän
Hermannin tornissa. Mutta kaksinhallitus ei kestänyt sen kauempaa
Tallinnassakaan. Saksalainen sotilasjohto otti senjälkeen kaiken vallan
omiin käsiinsä.
Saksalaiset saivat Tallinnasta huomattavan sotasaaliin, josta
mainittakoon kaupungin lukuisat tehtaat täydessä kunnossa suurine
varastoineen, satamaan jääneet laivat, 24 lentokonetta, 38 autoa, 626
tykkiä, 25 konekivääriä, 10 miinanheittäjää, 38 veturia, 650 vaunua,
550 ajoneuvot y.m.
Tallinnasta ja Tartosta saksalaiset joukot jatkoivat etenemistään itää
ja pohjoista kohden. Etujoukot valloittivat 26 p:nä Tapan kauppalan ja
rautatienristeyksen.
Rakveresta mainitaan, että bolshevikien peräydyttyä 27 p:nä kaupungista
luettiin siellä kansalaiskokouksessa manifesti Viron itsenäisyydestä
suuren riemun vallitessa. Mutta jo seuraavana päivänä saksalainen
joukko-osasto miehitti kaupungin. Kun saksalaisten päälliköltä
tiedusteltiin, olivatko saksalaiset selvillä siitä, että Viro oli
julistautunut itsenäiseksi, kerrotaan hänen myöntäneen sen, mutta
selittäneen, että he eivät tunnusta sitä, ja lopettaneen: »Tällä
hetkellä me tunnemme vain saksalaisen sotilasdiktatuurin.»
Etujoukot jatkoivat senjälkeen liikehtimistä Narvaa kohden. Mutta
bolshevikit ryhtyivätkin kiivaaseen vastarintaan pakottaen vähälukuiset
etujoukot peräytymään takaisin Rakveren luo odottamaan apujoukkoja.
Päävoimien saavuttua eversti Johnin komennossa, joka oli saanut
tehtäväkseen Narvan valloittamisen, eteneminen alkoi. Vihollinen yritti
kyllä paikoitellen ryhtyä vastarintaan, mutta saksalaiset pakottivat
sen aina suurin tappioin jatkamaan peräytymistään. Maaliskuun 4 p:nä
klo 7 ap. saksalaiset valtasivat lyhyellä taistelulla Narvaa. Jo
maaliskuun 5 p:nä koko Viro oli saksalaisten joukkojen hallussa.
Saksalaisten joukkojen saapuminen aloitti virolaisten historiassa aivan
uuden ajanjakson, joten on syytä tarkata sen syitä sen lisäksi, mitä
siitä on aikaisemmin mainittu, hiukan lähemmin.
On selvää, että Saksan hallituksella ottaessaan Viroa ja Liivinmaata
koskevat määräykset Brestin rauhan ehtoihin ja miehittäessään nämä
maat ei suinkaan päätarkoitus ollut, kuten valtakunnan silloinen
valtakunnankansleri kreivi _von Hertling_ Tallinnan miehityksen
jälkeisenä päivänä pidetyssä Saksan valtiopäivien istunnossa väitti:
ihmisyyden nimessä miehittää nämä maat saksalaisella poliisivoimalla,
jonka tuli »vain hankkia rauha ja järjestys rauhaa rakastavalle
asujamistolle». Bolshevikien uhkaava käytös baltilaisia kohtaan tarjoaa
kyllä tällekin väitteelle jonkinlaista tukea. Ei voitane pitää täysin
rehellisenä kanslerin toistakaan lausuntoa samasta asiasta Brestin
rauhansopimusta käsiteltäessä valtiopäivillä: »Me emme aio saada
jalansijaa Virossa tai Liivinmaalla, vaan toivomme vain saavamme elää
sodan jälkeen siellä syntyvien valtiomuodostusten kanssa hyvissä,
ystävällisissä naapurisuhteissa.» Kuitenkin tämä selitys sisältää
sangen kaksimielisen ajatuksen jättäen saksalaisille miehitysjoukoille
vapaat kädet toimia kaikin keinoin sen päämäärän hyväksi, että Itämeren
maissa saataisiin syntymään viime vuosikymmeninä arveluttavassa
määrässä vaikutusvaltaansa menettäneen, verrattain harvalukuisen
baltilaisen asujamiston ehdottoman ylivallan ja johdon alaisia Saksan
vasallivaltioita.
Viron miehitysjoukkojen komentaja, kenraaliluutnantti vapaaherra _von
Seckendorff_, puhui paljon suorempaa kieltä kuin valtakunnankansleri
sotilasjohdon kokoon kutsuman n.k. Viron maaneuvoston juhlallisissa
avajaisissa huhtikuun 9 p:nä. Hän sanoi silloin m.m.: »Saksalaiset
joukot eivät tule jättämään Viroa, ne jäävät tänne pysyväiseksi
suojaksi, ja niiden lukumäärää tullaan vielä lähipäivinä lisäämään.»
Mutta saksalaisten teot miehityskuukausina osoittivat vielä paljon
selvemmin, että »vain rauhan ja järjestyksen hankkiminen» ei
suinkaan ollut kysymyksessä, mikä olisikin ollut perin uudenaikaista
suurvaltapolitiikkaa: vuodattaa sotilaittensa verta pienen, vieraan
kansan hyväksi.
Epäilemättä Saksan hallituksen aikomus oli liittää Itämeren maat
tavalla tai toisella mahdollisimman likeisesti Saksan keisarikuntaan.
Tämä ajatus ei sitäpaitsi ollut suinkaan uusi, joskin Saksan
hallitusmiehet nyt ensi kertaa ryhtyivät sitä toteuttamaan. Jo aikoja
ennen suurvaltain sodan syttymistä v. 1914 tunnetut saksalaiset
historioitsijat ja filosoofit, niihin aikoihin tieteellisissä piireissä
esiytyneen, pienten kansojen ja valtioiden pikaista katoamista
ennustavan suunnan mukaisesti, koettivat osoittaa, että Itämeren maiden
kansoille olisi onnellisinta liittyä saksalaisuuteen. Heidän mielestään
niillä ei ollut juuri mitään mahdollisuuksia edes kansayksilön elämään.
Parasta niille itselleen ja maailman kulttuurille olisi muka, että ne
asettuisivat mahdollisimman hyvään suhteeseen keskuudessaan asuvaan
saksalaiseen sivistyneistöön ja antautuisivat kokonaan sen johtoon.
Toisaalta on helppoa ymmärtää, että virolaiset eivät tahtoneet kuulla
puhuttavankaan tällaisesta saksalaisiin sulautumisesta. Varmana
saaneekin pitää, että Viron kansa kykenee saamaan aikaan paljon
huomattavampia sivistyssaavutuksia itsenäisenä ja vapaana kuin Saksan
pienenä, siihen keinotekoisesti sulatettuna osana. Maailmansota on
sitäpaitsi johtanut aivan päinvastaiseen tulokseen kuin mainitut
tieteelliset piirit odottivat. Se on synnyttänyt lukuisia, enemmän
tai vähemmän elinvoimaisia uusia valtioita, joista ainakin muutamat
jäänevät pysyväisiksi.
Mutta kiellettävissä ei ole sekään, että virolaiset kaikesta
huolimatta ovat kiitollisuuden velassa Saksalle niistä sotajoukoista,
joita se lähetti Viroon. Ilman niiden apua virolaiset eivät olisi
onnistuneet karkoittamaan kotimaisia ja ulkolaisia bolshevikeja. Viron
ainoa, paraikaa tällöin järjestettävänä ollut divisioona ei olisi
kyennyt, vaikkapa se olisi pyrkinytkin siihen, ajamaan maasta suuria
venäläisiä, lättiläisiä ja virolaisia kommunistisia sotalaumoja. Se,
että virolaisilla rykmenteillä ja suojeluskunnilla ennen saksalaisten
joukkojen tuloa oli omilla paikkakunnillaan valta käsissään, johtui
vain saksalaisten joukkojen lähenemisestä, joiden edellä bolshevikit
melkein aina peräytyivät kahden, kolmen päivän etumatkalla. Jos taas
Viro olisi edelleen jäänyt bolshevikien haltuun, olisi sitä useampi
suuresta horjuvien joukosta taipunut bolshevikien puolelle, mitä
kauemmin bolshevikien valta olisi saanut jatkua maassa, ja vapautuminen
heistä olisi käynyt yhä vaikeammaksi, lopulta ehkä mahdottomaksikin.
Virolaisten kiitollisuuden velka Saksan avusta on näin ollen
eittämätön. Mutta yhtä varmaa on, että saksalaisten miehitysjoukkojen
johdon olisi pitänyt menetellä toisin ja kohdella Viron väliaikaista
hallitusta liittolaisenaan bolshevikeja vastaan. Sen kautta kansan
luottamus olisi voitu voittaa saksalaisten puolelle.
Tällainen menettely ei olisi suinkaan merkinnyt voiton hedelmien
hylkäämistä — sellaistahan ei voi vaatiakaan. Saksa olisi ainakin
voinut hankkia itselleen tärkeitä kauppaetuja avunantonsa palkaksi ja
samalla taata Viron baltilaiselle asujamistolle pysyväisesti lujan
aseman maassa, joka sortoajan jälkeen oli saksalaisen suurvallan
kukistuttua kohteleva sitä maankavaltajana.
Lyhytnäköisellä sortopolitiikalla saatettiin nyt kansan kiitollisuus
muuttumaan yhä kiihtyväksi vihaksi. Viron kansa on tosin pieni,
mutta jo maansa erinomaisen aseman vuoksi ainakin jossakin määrin
merkityksellinen. Virolaisten luja ja kansan tajuntaan syvälle syöpynyt
kiitollisuus olisi voinut olla tulevaisuuden Saksalle hyvinkin tärkeä.
Samaan aikaan kuin kreivi _von der Goltz_ hillityllä käytöksellään
hankki Suomen kansasta Saksalle uskollisen ystävän, teki vapaaherra _v.
Seckendorff_ todellisen karhunpalveluksen maalleen vapauttaen Viron
kansan kaikesta kiitollisuudesta Saksaa kohtaan.
Epäilemättä suurin syy tähän turmiolliseen tulokseen joutumisesta
lankeaa Viron feodaalihenkiselle, baltilaiselle aatelistolle, joka
antoi maan oloja tuntemattomalle saksalaiselle sotilasjohdolle
tarkoituksellisesti vääristeltyjä tietoja ja kiihoitti sitä
väkivaltaiseen menettelyyn virolaisia kohtaan. Baltilaisten menettely
on siltä kannalta ymmärrettävissä, että he tahtoivat hinnalla millä
hyvänsä pysyä vallassa ja olivat jo vuosisatojen kuluessa tottuneet
hylkimään virolaisten tahtoa ja toiveita. Mutta lyhytnäköistä se oli
heidänkin kannaltaan katsoen. Se oli kokonaan rakennettu yhden korren
varaan: jos Saksa voittaa maailmansodan. Missään tapauksessa se ei
ole puolustettavissa. He pyrkivät kynsin hampain pitämään kiinni
ylettömistä etuoikeuksistaan ja menettivät siten senkin aseman,
jonka vapaa Viro olisi suonut heille kansan vanhana sivistyneistönä
nuoremman, virolaisen rinnalla, jos saksalaisen miehitysajan surulliset
tapaukset eivät olisi tulleet väliin tuhoten kaikki yhteistyön
mahdollisuudet molempien kansallisuuksien väliltä.
Viron historialle vv. 1917—1919 antaa leiman kolmen sikäläisen,
toisilleen vihamielisen ajatussuunnan epätoivon vimmalla käymä
kamppailu vallasta: Viron isänmaallisen aineksen, baltilaisen
aateliston ja bolshevikien kannattajien. Molemmat viimeksimainitut
antoivat aivan yhtä vähän arvoa Viron kansan onnelle ja menestykselle
pyrkiessään itsekkäihin tarkoitusperiinsä vieraiden pistimien avulla.
Niille molemmille kelpasivat kaikki keinot, valhe ja petoskin,
pelastamaan niille vähemmistöinä kuulumattoman ylivallan. Viron
itsenäisyysmiehet seisoivat näiden kahden välissä aluksi aseettomina ja
kykenemättä puolustautumaan kummaltakin puolelta uhkaavaa silmitöntä
sortoa vastaan.