Bolshevistisen kiihotuksen aikaansaamat raskaat tappiot Saksan
rintamalla olivat kukistaneet Venäjän väliaikaisen hallituksen. Mutta
bolshevikitkaan eivät saaneet voittoaan helpolla hinnalla. Heidän
oli ostettava se Brestin rauhalla, joka merkitsi Venäjän täydellistä
antautumista voittajan armoille. Aluksi bolshevikit eivät olleet
ensinkään halukkaita suostumaan Saksan ehtoihin, joiden ankaruus
herätti heissä sekä ihmettelyä että suuttumusta. He olivat kaiketikin
toivoneet lopettamalla sodan niin »vallankumouksellisella» tavalla
pääsevänsä sodasta verrattain vähällä. Sota-asiain komissaari _Trotski_
koetti saada saksalaisia lieventämään ehtojaan silläkin tavalla, että
hän ilmoitti Venäjän yksinkertaisesti luopuvan sodan jatkamisesta,
mutta kieltäytyvän allekirjoittamasta rauhaa. Mutta kun saksalaiset
antoivat silloin sotajoukoilleen käskyn ryhtyä uudelleen rynnistykseen,
täytyi bolshevikien luopua tästäkin keinosta ja taipua maaliskuun 3
p:nä rauhaan, joka saattoi Venäjän taloudellisesti aivan riippuvaiseksi
Saksasta. Itämeren maiden suhteen päätettiin, että maat länsipuolella
viivaa, joka leikkaa Viron saaret, Riian y.m., irroitettiin kokonaan
Venäjän valtakunnasta. Saksa sai oikeuden miehittää Lätin ja Viron
saksalaisilla poliisijoukoilla, jotka viipyisivät niissä, kunnes
näiden maiden omien asukkaiden toimesta yleinen järjestys olisi saatu
vakiinnutetuksi. Kesällä 1918 Berliinissä tehdyssä lisäsopimuksessa
bolshevikit suostuivat saksalaisten vaatimukseen, että myöskin Viro
ja Lätti olivat lopullisesti irroitettavat Venäjästä. Täten siis
bolshevikien valtakausi Virossa oli muodostuva sangen lyhyeksi. On
kuitenkin syytä tarkata sitäkin hiukan lähemmin.
Bolshevikit aloittivat valtakautensa alussa tunnetun
»yhteiskunnallistamisensa». Kartanot, tehtaat, työpajat, kaupat
y.m. julistettiin »yhteiskunnan», s.o. bolshevikityöläisten ja
-sotilaiden, omaisuudeksi ja alistettiin kaikenkaltaisten komiteani
johdettaviksi, joiden jäsenet olivat useimmissa tapauksissa kansan
hylkyainesta. Järkevät työläisetkin katsoivat suurella epäluulolla,
myöhemmin katkeruudellakin näitä puuhia, joiden ainoana tuloksena oli
taloudellinen taantumus ja suurten arvojen mieletön hävitys.
Lupauksia jaeltiin runsain käsin, mutta harvoin ne täytettiin.
Viron perustavan kokouksen vaalien kohtalo tarjoaa hyvän esimerkin
bolshevikien hallitusmiesten lupausten arvosta. Virolaisten puolueiden
pyynnöstä suostuttiin vaalien toimeenpanoon perustavaa kokousta
varten, jonka tuli päättää Viron kansan kohtalosta. Bolshevikit
laskivat, että heidän kannattajansa tulisivat saamaan suuren äänten
enemmistön, kun he verrattain vähällä vaaliagitatsioonilla olivat
Venäjän perustavan kokouksen vaaleissa saaneet 39,9 % kaikista Virossa
annetuista äänistä. He aloittivat heti hillittömän agitatsioonin
hengenheimolaistensa hyväksi, kun taas toismielisten vaalitoimintaa
koetettiin kaikin tavoin estää. Vaalitaistelua käytiin kummaltakin
puolelta itsenäisyyskysymyksen merkeissä sangen kiivaasti. Kaikista
bolshevikien ponnisteluista huolimatta heidän puolueensa kärsi
huomattavan tappion. Vaalien tulos — melkein loppuun saakka laskettuna
— oli, että bolshevikit saivat vain 35,3 %, kun taas itsenäisyyttä
puoltavista puolueista suurimmat, työpuolue ja demokraatit, saivat
yhteensä 55,3 % annetuista äänistä. Silloin bolshevikit kielsivät
vaalien tulosten loppuun laskemisen ja julkaisemisen — perustavan
kokouksen kokoon kutsumisesta puhumattakaan. Viron perustavan kokouksen
kohtalo oli siis ensimmäisessä vaiheessaan sama kuin Venäjän perustavan
kokouksen: bolshevikit estivät niiden kokoutumisen huomattuaan jäävänsä
niissä vähemmistöön.
Julkinen sana oli aito-bolshevistisia vapaudenoppeja noudattaen
kahlehdittu. Kaikki porvarillisten puolueiden sanomalehdet oli
lakkautettu. Vain bolshevikien omat ja »Sotsialdemokraat» saivat
ilmestyä. Kaikenkaltaiset kokoukset olivat kiellettyjä lukuunottamatta
tietenkään bolshevikien omia.
Aikaisemmin on jo mainittu Viron maapäivien hajoittamisesta.
Viimeisessä kokouksessaan, marraskuun 28 p:nä 1917, Viron maapäivät
ottivat kuitenkin rohkean askeleen, ne julistautuivat silloin
korkeimman vallan haltijaksi, jolla yksin oli oikeus antaa
lainvoimaisia käskyjä ja asetuksia Virossa. Hajautuessaan ne vielä
päättivät jättää valtansa käytön maapäivien vanhintenneuvostolle ja maa
hallinnolle yhteisesti siksi ajaksi, jona ne itse olojen pakosta eivät
olleet koolla.
Vanhintenneuvosto ja maahallinto eivät kuitenkaan voineet ryhtyä
käyttämään tätä valtaa, kun bolshevikit isännöivät maassa venäläisten
pistinten turvissa. Niiden jäsenten, samoinkuin muidenkin tunnetuimpien
kansalaisten, nimet olivat vastavallankumouksellisiksi epäiltyjen
listalla. Vallassa olijat pelkäsivät heidän puoleltaan salahankkeita
bolshevistisen järjestelmän lopettamiseksi. Kaikista vaikeuksista
huolimatta Viron sivistyneistön edustajat eivät kokonaan luopuneet
toimimasta. Pysyäkseen tapausten tasalla he uskaltautuivat toistensa
luo neuvottelemaan toiminnan mahdollisuuksista, ryhtyivätpä pitämään
erikoisia kokouksiakin harkitakseen tilanteita.
Bolshevikit olivat marraskuun 3 p:nä julkaisemassaan ohjelmassa
ilmoittaneet tunnustavansa kansojen itsemääräämisoikeuden »täydelliseen
irtautumiseen saakka». Sittenkuin bolshevikit olivat päässeet valtaan,
päätti Itämeren maakuntien aatelisto, joka yhä piti itseään näiden
maiden ainoana oikeana edustajana, kokouksessaan marraskuun 30 p:nä
julistaa Itämeren maakunnat Venäjästä irtautuneiksi ja pyytää Saksan
hallitusta ottamaan ne sotilaalliseen suojelukseensa.
Baltilaisten edustajat koettivat senjälkeen saada virolaisten
puolueiden johtajia yhtymään tähän päätökseen. Maapäivien
vanhintenneuvosto kääntyi sen johdosta kaikkien virolaisten puolueiden
puoleen — lukuunottamatta bolshevikeja, jotka olivat ilmoittaneet
tulevansa kohtelemaan itsenäisyysmiehiä vastavallankumouksellisina
— tiedustellen niiden mielipidettä saksalaisten joukkojen avuksi
kutsumisesta ja Viron itsenäiseksi julistamisesta. Vain osa
oikeistolaista Maaliit-puoluetta oli suostuvainen saksalaisten
joukkojen avuksi kutsumiseen, muut asettuivat jyrkästi sitä vastaan
selittäen, että saksalaisten avusta ei ollut odotettavissa maalle
mitään hyötyä. Itsenäisyyskysymyksessä sen sijaan kaikki puolueet
asettuivat yksimielisesti hyväksyvälle kannalle. Täten baltilaisten ja
virolaisten suunnitelmat lopullisesti erosivat toisistaan.
Maapäivien vanhintenneuvosto ja maahallinnon jäsenet olivat jo
jonkin aikaa pitäneet kokouksiaan Tallinnan »Sivistyneistön klubin»
pienessä huoneistossa »Estonia»-teatteritalon viimeisessä kerroksessa.
Sinne bolshevikivakoojat eivät olleet löytäneet tietä, joten tärkeät
neuvottelut sujuivat häiriöittä. Koko ajan kaikkien demokraattisella
pohjalla olevien virolaisten puolueiden edustajat ottivat osaa näihin
kokouksiin, joilla siten oli laajempikin merkitys.
V:n 1918 alussa päätettiin lopullisesti ryhtyä toimiin maan
vapauttamiseksi alkaen niiltä seuduilta, joissa bolshevikien valta
oli heikoin. Alkamisaika ja -paikka jätettiin kolmimiehisen,
vanhintenneuvoston helmikuun 19 p:nä 1918 valitseman Viron
pelastustoimi kunnan ratkaistaviksi, jonka haltuun samalla uskottiin
korkein valta maassa säännöllisten olojen palautumiseen saakka.
Toimikunnan jäseniksi määrättiin _K. Päts, J. Wilms_ ja _K. Konik_.
On kuitenkin sangen epäiltävää, olisiko tämä toimikunta voinut saada
aikaan juuri mitään maan puhdistamiseksi kaikkialla majailevista
bolshevikirykmenteistä, ellei ulkonainen mahti olisi sekautunut
asioiden kulkuun Virossa.
Viron asema ei näyttänyt sentään aivan toivottomalta. Mahtavat
länsivallat olivat ilmoittaneet taistelevansa m.m. pienten
kansojen itsemääräämisoikeuden puolesta. Venäjä ja Saksakin olivat
ilmoittaneet tunnustavansa tämän itsemääräämisoikeuden. Sitä silmällä
pitäen vanhintenneuvosto maahallinnon ja eri puolueiden edustajien
kanssa neuvoteltuaan päätti viipymättä julistaa maapäivät täysin
suvereeniseksi valtiolliseksi mahdiksi ja lähettää edustajia ulkomaille
hankkimaan tunnustusta Viron itsenäisyydelle.
Jo vuoden lopulla 1917 maapäivien edustajat olivat aloittaneet
neuvotteluja Pietarissa olevien suurvaltojen lähettiläiden kanssa Viron
tunnustamisesta itsenäiseksi. _Jaan Tönisson_ jatkoi näitä neuvotteluja
Helsingissä, josta hän punakapinan puhjettua siirtyi Tukholmaan.
Myöskin Itämeren maakuntien aateliston edustajat, paroonit _Schilling,
Stackelberg_ ja _von Grünewald_, oleskelivat Tukholmassa. He olivat
siellä tammikuun 28 p:nä jättäneet aateliston aikaisemmin mainitun
päätöksen bolshevikien lähettiläälle _Vorovskille_ ja muutamia päiviä
myöhemmin Berliinissä Saksan hallitukselle.
Saksan hallitus suhtautui kuitenkin aluksi verrattain kylmästi
baltilaisten ehdotuksiin ja avunpyyntöihin. Sisäpoliittinen tilanne
omassa maassa ei kehoittanut ryhtymään valtauksiin, joita olisi ehkä
ollut vaikeaa puolustaa Saksan tyytymättömien hyökkäyksiä vastaan.
Liikenevät joukot tarvittiin lisäksi länsirintamalle, jossa taistelut
kiihtyivät yhä. M.m. valtakunnan silloinen ulkoasiainministeri _R.
von Kühlmann_ oli sitä mieltä, että Saksan pitäisi rajoittua Viron
saarten miehittämiseen. Mutta baltilaisten kiivas propaganda ja
kuulumiset Itämeren maista saivat vähitellen aikaan muutoksen Saksan
suhtautumiseen.
Bolshevikit vaikuttivat siihen suuresti. He alkoivat näet kiihkeästi
vainota baltilaisia. Voimakkaan sysäyksen saksalaisavun lähettämiseen
antoi Viron toimeenpanevan komitean tammikuun 27 p:nä julkaisema käsky
järjestelmällisen baltilaisvainon aloittamisesta. Siinä sanottiin,
että koska aatelisten keskuudessa oli saatu ilmi järjestö, joka
puuhasi saksalaisia joukkoja maahan, keräsi sitä varten adresseihin
nimiä ja toimitti saksalaisille tietoja bolshevikien sotajoukoista,
niin ent. balttilaisesta moisionomistajaluokasta kaikki miehet 17 ja
naiset 20 ikävuodesta alkaen julistettiin lainsuojattomiksi, jotka oli
tavattaessa vangittava ja kuljetettava keskitysleireihin — pantiksi.
Siihen, mikä kohtalo vangittuja odotti, viittaavat julistuksen
loppusanat: »Heidän silmäinsä ei pidä nähdä sitä, mitä he ovat
kaihonneet.»
Tämän käskyn nojalla vangittiin suuret määrät baltilaisia naisia
ja miehiä. Heidän asemansa verenjanoisten venäläisten bolshevikien
keskellä oli niin vaaranalainen, että puolueettomienkin maiden
konsulit Tallinnassa katsoivat olevansa pakotettuja pyytämään
hallitustensa pikaista sekautumista asioiden kulkuun hirveän verisaunan
välttämiseksi. Käskykirje herätti bolshevikien omissakin joukoissa
ankaria vastalauseitapa kerrotaanpa virolaisten punakaartilaisten
suojelleen vangittuja baltilaisia venäläisiltä matruuseilta. Se antoi
Saksan hallitukselle mahdollisuuden hyvällä syyllä puolustaa omassa
maassaan Itämeren maiden miehityksen laajentamista. Virokin päätettiin
miehittää saksalaisilla joukoilla.
Tällä välin _Jaan Tönisson_ oli ryhtynyt Tukholmassa taisteluun
baltilaisten siellä olevaa lähetystöä vastaan. Hän julkaisi helmikuun
2 p:nä suurvalloille ja Skandinaavian valtakunnille memorandumin
osoittaen, että baltilainen aatelisto ei ollut oikeutettu esiytymään
Viron valtiovallan laillisena käyttäjänä ja vielä vähemmin kutsumaan
maahan vieraita sotajoukkoja, ja pyytäen niitä tunnustamaan Viron
itsenäisyyden. Memorandumin johdosta Ranskan ja Englannin hallitukset
ilmoittivat olevansa valmiit tunnustamaan Viron perustavan kokouksen de
facto rauhankongressiin saakka.
Kotimaassa virolaiset olivat sillä aikaa päättäneet ryhtyä ratkaiseviin
toimiin. Siitä huolimatta, että oli vaikeata valmistaa ja säilyttää
tärkeitä asiapapereita kaikkialla läsnä olevilta bolshevikivakoojilta,
vanhintenneuvosto antoi sitä varten valitsemalleen toimikunnalle
laadittavaksi ehdotuksen itsenäisyysjulistuksen sanamuodoksi. Sen
sisällön pääkohdista oli jo valmiiksi sovittu. Helmikuun alkupäivinä
vanhintenneuvosto sitten kokoutui jälleen »Sivistyneistön klubiin»,
jossa shakkilautain ääressä istuen ehdotus käytiin läpi ja kohta
kohdalta hyväksyttiin.
Mutta manifestin julkaiseminen tuotti arvaamattomia vaikeuksia.
Kaikkien kirjapainojen ollessa bolshevikien hallussa ja tarkan
valvonnan alla julistuksen painattaminen ei voinut tulla
kysymykseenkään. Siitä valmistettiin muutamia jäljennöksiä, Tarttoa,
Pärnua ja Haapsalua varten. Näitä vaarallisia papereita säilytettiin
sitten bolshevikivallan viimeisinä päivinä saappaanvarsissa.
Bolshevikien johtajien keskuudessa Virossa hermostuneisuus oli
vallalla. Saksalaiset joukot olivat alkaneet edetä Viroa kohden
tahtoen siten pakottaa Venäjän rauhanneuvottelijat Brestissä
taipuvaisemmiksi tekemään myönnytyksiä. Oli ilmeistä, että bolshevikien
valta Virossa lähestyi loppuaan. Oli epätietoista, ehtisivätkö he
edes päästä kaikkine tavaroineen pakenemaan saapuvien saksalaisten
edestä Venäjälle. Hädän hetkellä he turvautuivat samaan keinoon
joukkojensa taisteluinnon nostamiseksi kuin sittemmin samana
keväänä Suomessa: omien joukkojensa pettämiseen. He väittivät
valheiksi huhut saksalaisten joukkojen lähenemisestä, lakkauttivat
»Sotsialdemokraatin», joka kertoi saksalaisten tulosta, »valheiden
levittämisen vuoksi», ja selittivät lähenevien sotilasosastojen
olevan vain virolaisten rykmenttien järjestämiä ja asestamia
valkokaartilaisia. Jotta johtajat ehtisivät rauhassa paeta,
lähetettiin saapuvia »hajanaisia valkokaartilaisjoukkoja» vastaan
työmiehistä kokoonpantuja apujoukkoja punakaartilaisten ja sotilaiden
vahvistukseksi, mutta punaiset joukot kärsivät pari musertavaa, veristä
tappiota menettäen suuret määrät miehiä kaatuneina ja haavoittuneina.
Lauantaina, helmikuun 23 p:nä, tilanne oli jo niin vakava, että
bolshevikit katsoivat parhaaksi julistaa Tallinnan kolmeksi päiväksi
sotatilaan. Etenkin määräaika herätti ihmettelyä ja epäilyksiä.
Työläisjoukot alkoivat aavistaa pahaa. Vielä samana päivänä ilmestyi
kaduille käsinkirjoitettuja julistuksia: »Toverit, olkaa valveilla!
_Anvelt, Kingissepp_ ja muut aikovat pötkiä pakoon!» Mieliala
kaupungissa oli jännittynyt ja työläisten keskuudessa katkeroittunut.
Seuraavana päivänä bolshevikijohtajat alkoivat paeta Tallinnasta.
»Tööline»-lehden toimituksen, Tallinnan toimeenpanevan komitean,
Viron sotilas- ja työmiesneuvoston ja punakaartin huoneistojen
edustalla laatikoita ja paketteja lastattiin autoihin, kuljetettiin
satamaan ja siirrettiin siellä odottaviin laivoihin, jotka
täyttyivät kaikenlaisesta tavarasta. Autojakin nostettiin niihin
Neuvosto-Venäjälle kuljetettaviksi. Yöllä virolaiset ja venäläiset
bolshevikijohtajat itsekin siirtyivät asumaan laivoille.
Tilanne oli äärimmäisen sekava. Varmoja tietoja puuttui. Laajoissa
bolshevikien vastustajienkin piireissä uskottiin yleisesti, että
joukot, joiden lähestymisestä kerrottiin, olivat todellakin virolaisia,
ja rukoiltiin niiden aseille voittoa.
Vanhintenneuvostolla ja pelastustoimikunnalla oli kuitenkin varma
tieto saksalaisten joukkojen tulosta. Itsenäisyysmanifesti päätettiin
sen vuoksi julkaista, jos suinkin mahdollista, ennen saksalaisten
saapumista. Oli koetettava ehdättää Haapsaluun ennen saksalaisten
tuloa sinne ilmoittamaan Viron julistautumisesta itsenäiseksi ja
puolueettomaksi tasavallaksi. _Juri Wilms_ ja _Konstantin Päts_
lähtivät tässä tarkoituksessa Tallinnasta autolla Haapsalua kohden.
Pitkin maantietä Tallinnaan päin pakenevat, hetki hetkellä yhä
laajenevat, hajanaiset bolshevikien sotilas- ja punakaartilaisosastot
eivät estäneet matkaa. Mutta 20 virstan päässä Haapsalusta virolaiset
sotilaat pidättivät auton ja selittivät matkan jatkamisen turhaksi.
Saksalaiset olivat saapuneet kaupunkiin jo 21 p:nä klo 8 ap. Haapsaluun
sijoitetun 1:sen virolaisen rykmentin päällystön ja saapuneiden
saksalaisten joukkojen komentajan välillä tehdyn sopimuksen mukaan
virolainen rykmentti oli sitoutunut olemaan ryhtymättä sotatoimiin
saksalaisia vastaan ja saanut luvan toistaiseksi pitää aseensa sekä
huolehtia saksalaisten joukkojen kanssa yhdessä vartiopalveluksesta
ja järjestyksen ylläpidosta. Toistaiseksi virolaisten ja
saksalaisten välit Haapsalussa eivät olleet kärjistyneet. Mutta
itsenäisyysmanifestin julkaiseminen ei niin ollen voinut siellä
tapahtua. _Pätsin_ ja _Wilmsin_ täytyi palata tyhjin toimin takaisin
Tallinnaan.
Sittenkuin oli myöskin käynyt mahdottomaksi matkustaa Tarttoon
julkaisemaan manifestia junien lakattua kulkemasta ja autolla-ajon
tultua kielletyksi, kävi selväksi, että se oli tehtävä Tallinnassa
hinnalla millä hyvänsä. Silloin _Wilms_ esitti rohkean suunnitelman
manifestin lukemiseksi »Estonia»-teatterissa vastapäätä punaisten
päämajaa sunnuntaina, 24 p:nä. Sinä iltana siellä esitettävän näytelmän
ensimmäisen ja toisen näytöksen väliajalla teatterin ulko-ovet
miehitettäisiin asestetuin vartioin ja puhelinjohdot katkaistaisiin.
Samaan aikaan _Wilms_ rientäisi kenenkään siitä edeltäpäin tietämättä
näyttämön kautta esiripun eteen ja lukisi itsenäisyysjulistuksen.
Tämä rohkea suunnitelma jäi kuitenkin toteuttamatta. Tapausten
huimaavan nopea kehitys teki sen toimeenpanon tarpeettomaksi.
Sinä sunnuntai-iltana ei kenelläkään Tallinnassa ollut aikaa ajatella
teatteria.
Sunnuntaina kaupungin kadut olivat jo aamuvarhaisesta tulvillaan
kansaa. Tavallinen sunnuntairauha oli tipo tiessään. Kiihtymys oli
yleinen. Aavistettiin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa olevan tulossa.
Bolshevikivalta oli vielä sinä aamuna Tallinnassa täydessä voimassaan.
Punakaartilaispatrulleja kulki pitkin katuja, kuten muinakin
päivinä. Mutta yhä varmempia huhuja alkoi levitä kansanjoukkoihin
bolshevikijohtajien siirtymisestä kalleimpine tavaroineen laivoihin.
Pian saatiin jälleen nähdä suuria kuormia kuljetettavan tulisella
kiireellä satamaa kohden. Pakokauhu sai yhä enemmän valtaa noiden
vielä muutamaa tuntia aikaisemmin voitonvarmojen punaisten sotilaiden
keskuudessa, jotka vasta nyt alkoivat uskoa, että tosi oli edessä.
Kovia paukahduksia kuului sataman suunnalta: bolshevikit särkivät
Naissaaren, Kakumäen ja Suuropin varustuksia. Niistä varastoista,
joita ei ehditty tyhjentää satamaan kuljettaviin autoihin, bolshevikit
jakoivat kaikille työläisiksi itseään sanoville kaikenlaista tavaraa,
etenkin aseita ja ruokatarpeita.
Puolenpäivän ajoissa ensimmäiset salassa järjestetyt
pelastustoimikunnan joukot ilmestyivät kaduille. (On muistettava, että
Tallinnassa ei ollut ainoatakaan virolaista sotilasosastoa, johon
pelastustoimikunta olisi voinut nojautua.) Paikoitellen, kuten Paksun
Margareetan tornin ja Olavin kirkon y.m. luona, syntyi tulenvaihtoa
vastapuolien patrullien välillä. Toiset kadut olivat punaisten, toiset
pelastustoimikunnan joukkojen vallassa.
Itsenäisyysmiesten toimesta »Päewalehen» kirjapaino ympäröitiin
asestetuilla vartijoilla, ja itsenäisyysjulistusta alettiin siellä
painaa tilapäisvoimin, kun kirjapainon työmiehiä ei ehditty ensi
kiireessä saada käsiin.
Suojelusjoukot aloittivat kaduilla hajanaisten punakaartilaisosastojen
aseista riisumista. Tilanne oli kuitenkin niin sekava, että
kansanjoukot klo 1:n ja 2:n välillä päivällä eivät tienneet, kenen
käsissä valta kaupungissa varsinaisesti oli. Lopputulos näyttikin vielä
aivan epävarmalta.
Käden käänteessä suojelusjoukot miehittivät Saksalaisen
Luotonantoyhdistyksen ja Valtionpankin talot. Asestettuja
bolshevikijoukkioita parveili kaikkialla ympärillä. Kun
Luotonantoyhdistyksen talon eteen pysähtyneestä autosta avattiin
konekiväärituli punaisia vastaan, hajautuivat he joka suunnalle
huutaen: »Pirun valkokaarti on ulkona!» Ensimmäisten laukausten
kajahdettua yhä uusia suojelusjoukkoja, reaalikoulujen oppilaita,
ylioppilaita, näyttelijöitä y.m., riensi paikalle.
Pelastustoimikunta oli piiloitettu taistelun ajaksi erääseen
syrjäiseen puutarhamajaan, jonka luo tilanteen hiukan selvittyä kolme
konekiväärein asestettua autoa saapui noutamaan pelastustoimikuntaa
Valtionpankin taloon johtamaan asioita.
Pelastustoimikunnan autoon asetettiin Viron sini-musta-valkea lippu,
ja matka alkoi. Kulkue herätti luonnollisesti mitä suurinta huomiota
katukäytävillä seisoskelevissa ihmisjoukoissa. Ei oltu selvillä, mitä
nuo asestetut autot merkitsivät. Mutta nähdessään Viron kansalliset
värit ihmiset alkoivat hurrata. Konekiväärinrätinä syrjäkaduilta
sekautui eläköön-huutoihin. Valta oli silloin jo ratkaisevasti
siirtymässä pelastustoimikunnan käsiin. Bolshevikit vetäytyivät pois
kaupungista.