Virolaiset joutuivat ottamaan osaa vastikään päättyneeseen suurvaltain
sotaan venäläisten riveissä. Hajallaan eri joukko-osastoissa
heitä palveli sekä upseereina että sotilaina. Jo ennen Venäjän
vallankumousta v. 1917 virolaiselta taholta anottiin lupaa koota
heidät erikoisiksi virolaisiksi rykmenteiksi. Mutta tällöin vallassa
ollut kiihkovenäläinen hallitus epäili tässäkin muutoksessa, josta
epäilemättä olisi koitunut valtakunnalle vain etua, piilevän
vaarallista separatismia ja antoi jyrkän kiellon. Viron kansan hartaan
toiveen toteutuminen lykkäytyi näin ollen epämääräiseksi ajaksi.
Virolaiset taistelivat pitkinä sotavuosina sitkeästi suuren Venäjän
puolesta, joka siitä kiitokseksi hautoi kavalia tuumia koko Viron
kansan tuhoamiseksi.
Kun sitten v:n 1917 vallankumous aloitti uuden ajan Venäjän ja siihen
kytkettyjen vierasheimoisten kansojen elämässä syösten valtakunnan
vuosien kuluessa yhä syvemmälle veriseen sekasortoon ja anarkiaan,
koitti virolaisillekin poliittisesti vapaampi aika.
Voittonsa ensi huumeessa Venäjän nuori tasavalta tahtoi kohottaa
korkealle vapauden lipun yli vuosisatoja sorretun valtakunnan.
Sittenkuin uudet johtajat kauhukseen huomasivat menneensä niin
pitkälle, että koko valtakunta oli saatettu hajautumistilaan, ei
heillä enää ollut voimaa pakottaa vieraita kansallisuuksia entiseen
nöyrään alistuvaisuuteen: tsaarin kera oli valtakunnan luja keskusjohto
kukistunut, oli vaikeaa saada käskyjä täytetyiksi.
Tallinnaan, kuten kaikkiin muihinkin sotilaiden majoituspaikkoihin,
perustettiin sotilas- ja työmiesneuvosto, joka oli etupäässä
Tallinnassa olevien venäläisten sotilastyöläisten ja sotamiesten
yhteinen edustajisto, mutta johon pian tuli kuulumaan virolaistenkin
työmiesten edustajia. Kaikki sen julistukset ja ilmoitukset
annettiin venäjänkielellä, joten sillä oli täysin venäläinen leima.
Aluksi sosialivallankumouksellisilla oli siinä enemmistö, niinpä
vielä toukokuun 13 p:nä 1917 mainitaan sen kokoonpanon olleen: 87
sosialivallankumouksellista, 58 bolshevikia, 29 menshevikiä ja 22
puolueetonta. Mutta sitä mukaa kuin vallankumous kehittyi vasemmalle,
bolshevikit saivat yhä enemmän valtaa Tallinnankin neuvostossa, kunnes
he enemmistöksi päästyään kokonaan määräsivät sen toiminnan.
Viron, kuten muidenkin Itämeren entisten maakuntien, baltilaiset
— nimitystä käytetään esityksessä Itämeren maiden saksalaisista
asukkaista erotukseksi Saksan saksalaisista — olivat yhä edelleen
ryhmittyneinä etupäässä aateliston johtajien ja edustajiston ympärille.
Virolaiset yhdistykset taas perustivat yhteisen keskusjärjestön,
joka Eesti Liit-nimisenä muodostui pian huomattavaksi tekijäksi ja
vähitellen virolaisten kansalliseksi edustajaksi. Siihen kuului
aluksi virolaisia bolshevikejakin, jotka kuitenkin erimielisyyksien
synnyttyä erosivat kokonaan liitosta ja lähestyivät venäläisiä sotilas-
ja työmiesneuvostoja. Eesti Liit koetti jonkin aikaa työskennellä
yhteisymmärryksessä sotilas- ja työmiesneuvostojen kanssa, mutta se
osoittautui ajan mittaan mahdottomaksi. Päätehtäväkseen Eesti Liit oli
omaksunut tarpeellisten uudistusten hankkimisen Venäjän väliaikaiselta
hallitukselta, ensi sijassa itsehallinnon toimeenpanon ja virolaisten
maapäivien kokoonkutsumisen. Suurien ponnistusten jälkeen molemmat
ehdotukset onnistuttiinkin saada hyväksytyiksi.
Huhtikuun 12 p:nä 1917 julkaistun lain perusteella valittiin sitten
yleisillä vaaleilla kansan eduskunta, Viron väliaikaiset maapäivät.
Maakuntien, maalais- ja kaupunkikuntien itsehallinto uudistettiin
täydellisesti. Entinen, perin vanhentunut kunnallishallitus
lakkautettiin, ja uudet, kansan valitsemat, ajanmukaiset
itsehallintoelimet ottivat johdon käsiinsä.
Vallankumouksellinen henki oli lyhyessä ajassa päässyt juurtumaan
Venäjän sotajoukkoihin, joissa sen vaikutukset näyttäytyivät yhä
yltyvänä vallattomuutena ja hurjana kurittomuutena. Vapauden, veljeyden
ja tasa-arvoisuuden iskusanat olivat herättäneet orjuutetun ja rääkätyn
Venäjän kansan sotilaissa mielettömän, kaikki hävittävän raivon koko
sitä järjestelmää vastaan, jonka ruoskan edessä he vielä hetki sitten
olivat nöyrinä polvistuneet. Kammottavat upseerimurhat alkoivat sekä
rintamalla että sen takana olevissa joukko-osastoissa.
Sekasorron lisäytyessä virolaiset sotilaat alkoivat yhä tiukemmin
vaatia virolaisten rykmenttien perustamista, jotka sitten
sijoitettaisiin Viroon. Virossa olevan sotaväen päälliköt asettuivat
kannattamaan virolaisten vaatimusta, jonka kautta heille tarjoutui
mahdollisuus saada hurjien venäläisjoukkojen tilalle kunnollisempia
sotilaita. Tämä vaikutti sen, että Venäjän silloinen sotaministeri
_Kerenski_ antoi luvan perustaa Tallinnaan kaksi virolaista rykmenttiä.
Äärimmäiset ainekset Venäjällä ja Virossa eivät kuitenkaan olleet
tällaiseen järjestelyyn tyytyväisiä. Virolaiset bolshevikit aloittivat
heti kiivaan yllytyksen kansallisten rykmenttien muodostamista vastaan.
Ne olivat muka tarpeettomia, koska »Venäjän sotilaallinen voima on
nyt vahvempi kuin ennen», kuten »Kiir» kirjoitti toukokuun 6 p:nä.
Syytettiinpä Viron kansallisten rykmenttien puuhaajia imperialistisista
pyyteistäkin. »Suur-Viron luominen! Se on heidän halutuin
tarkoitusperänsä. _Tönisson_ tahtoo sotia itse Saksankin kanssa, ja
sitä varten virolaiset rykmentit ovat hänelle tarpeen.»
Asia kehittyi niin pitkälle, että Tallinnan sotilas- ja työmiesneuvosto
päätti tarpeen tullen hajoittaa suunnitellut joukko-osastot ja vangita
niiden puuhaajat. _Kerenskille_ se sähkötti virolaisten rykmenttien
kärjistävän kansallisia vastakohtia ja vaati virolaisten rykmenttien
muodostamisen viipymätöntä keskeyttämistä. _Kerenski_ lieneekin jo
ollut aikeissa peruuttaa ennen antamansa lupauksen, mutta lopuksi hän
kuitenkin ilmoitti, että yhden virolaisen rykmentin muodostaminen oli
sallittava.
Rykmentin, jonka komentajaksi nimitettiin silloinen eversti _Tönisson_,
muodostamispaikaksi määrättiin Rakvere, jotta yhteentörmäykset
virolaisten ja venäläisten sotilaiden välillä estyisivät. Tuhansia
virolaisia sotilaita riensi joka puolelta Venäjää kotimaahan
liittyäkseen kansalliseen rykmenttiin. Tarjokkaita oli niin
paljon, että heistä saatettiin ajatella muodostettavaksi erikoinen
virolainen divisioona. Sen perustamiseen ryhdyttiin syksyllä 1917,
kun saatiin lupa perustaa lisää virolaisia rykmenttejä. Tähän,
silloisen eversti _L_Laidoner__ johtamaan divisioonaan piti kuulua: 4
jalkaväkirykmenttiä, 1 ratsurykmentti, 1 tykistöprikaati (6 patteria,
kussakin 8 tykkiä) ja insinööripataljoona. Venäläisiltä saatiin
tarpeellinen asestus. Kaikkien näiden joukko-osastojen kokoonpanoon
ja harjoittamiseen ryhdyttiin suurella innolla, ja ne saatiinkin
verrattain lyhyessä ajassa jommoiseenkin kuntoon. Työtä helpotti
suuresti se seikka, että divisioonan komentajan käytettävänä oli
tarpeellinen määrä maailmansodassa koulutettua, eri arvoasteista
virolaista upseeristoa.
Vallattomuuden ja kurittomuuden yhä levitessä Venäjän armeijaan
tilanne rintamalla muuttui venäläisille hyvin epäedulliseksi. Asiain
ollessa tällä kannalla Saksan hallitus tarjosi _Kerenskille_ kesällä
rauhaa, mutta sai hylkäävän vastauksen. _Kerenski_ uskoi vielä tällöin
valtakunnan voimaan. Saksalaiset joukot saivat silloin käskyn ryhtyä
voimakkaaseen etenemiseen koko itäisellä rintamalla. Se kukisti
_Kerenskin_ ja koko siihen asti vallassa olleen suunnan Venäjällä.
Bolshevikien suhde rauhan tekoon saksalaisten kanssa on varsin
mielenkiintoinen. Vielä maaliskuun 23 p:nä 1917 tunnettu virolainen
bolsheviki _Anvelt_ lausui eräässä bolshevikien ensimmäisistä
kokouksista Tallinnassa m.m.: »Tietenkään emme uskalla laskea
aseitamme, ennenkuin rauha on tehty, siitä syystä, että vapaata Venäjää
on suojeltava jokaista hyökkäystä vastaan.» Tämä mielipide oli vielä
siihen aikaan bolshevikienkin keskuudessa yleinen. Mutta pian tapahtui
heidän ajatuskannassaan tässä suhteessa jyrkkä muutos. He pyrkivät
valtaan, ja siihen tarjoutui vain yksi ainoa tie — vallankumouksellisen
armeijan sotimislakko.
Venäläisissä joukoissa haluttomuus sotaan ja kaipuu kotiin kiihtyi
yhä. Sotilaat eivät yksinkertaisesti tahtoneet enää taistella.
Venäjän täydellinen tappio oli niin ollen jo aivan varma. Turhaan
jokaiseen joukko-osastoon perustetut sotamiesneuvostot koettivat estää
katastroofia.
Bolshevikit käyttivät sotaväen keskuudessa vallitsevaa mielialaa
hyväkseen. He lähettivät kaikkialle agitaattoreitaan, jotka olivat
kiihkeässä työssä koko kesän ja syksyn yllyttäen sotilaita omin luvin
luopumaan taistelusta. Tarkoitus oli saada sota päättymään Venäjän
täydelliseen tappioon, jolloin väliaikainen hallitus kukistuisi
itsestään ja bolshevikit voisivat ottaa vallan käsiinsä. Sotilaille
selitettiin, että työväellä ei ollut mitään syytä jatkaa saksalaisia
vastaan taistelua, josta oli hyötyä vain kapitalisteille. Sota oli heti
»työläisten hävittäjänä» lopetettava, ja se oli tehtävä mahdollisimman
»vallankumouksellisella» tavalla: luovuttava kotimaan puolustamisesta,
ryhdyttävä veljeilemään saksalaisten sotilaiden kanssa ja vastustettava
omaa sotilaspäällystöä ja kaikkia niitä, jotka kehoittivat jatkamaan
sotaa.
Tällainen ohjelma ei tietenkään ollut vaikuttamatta demoralisoituihin
venäläisiin joukkoihin. Peräytyminen muodostui kaikkialla yhä enemmän
suoranaiseksi paoksi rintamalta, jolta saapuneet joukot sitten mitä
julmimmalla tavalla hävittivät ja ryöstivät omassa maassaan.
Saksalaiset jatkoivat yhä vaivatonta etenemistään. Jo elokuussa he
vahasivat Riian. Tieto siitä synnytti Tallinnassakin tavattoman
säikähdyksen, mutta asiantuntijain selitettyä, että saksalaiset
saattoivat vasta 2—4 kuukauden perästä silloisissakin oloissa ehtiä
Tallinnaan, mielet rauhoittuivat, ja elämä jatkui entiseen tapaansa.
Kun yleisen hajaannuksen vallitessa venäläinen rannikkolaivue ei ollut
vartiopalveluksessaan, saattoi suuri saksalainen sotilasosasto syyskuun
29 p:nä esteettä nousta maihin Saarenmaalle. Sinne siirretty 1:nen
virolainen rykmentti, joka — kuten muutkin virolaisen divisioonan
joukko-osastot — oli säilyttänyt hyvän järjestyksensä, yritti uljaasti
vastarintaa. Mutta venäläisten joukkojen hillitön pako ratkaisi
nopeasti taistelun ja aiheutti virolaiselle rykmentille raskaan
tappion: sen kaksi pataljoonaa tuhoutui miltei kokonaan. Kolmannen
pataljoonan ja rykmentin esikunnan onnistui suuremmitta vaurioitta
vetäytyä Haapsaluun. Saksalaiset miehittivät senjälkeen Saarenmaan,
samoinkuin Muhusaaren ja Hiidenmaankin.
Saarten menetyksen johdosta säikähdys valtasi hetkeksi virolaiset
bolshevikit. Niinpä _H. Pöögelmann_ kirjoittaa sen johdosta »Kiir»
lehdessä lokakuun 4 p:nä:
»Jokainen kysyy nyt itseltään ja toisiltaan: mitä tehdä? mitä on
tulossa?
»Ei kannata salata, että tilanne on äärimmäisen raskas... Mutta
on olemassa vielä sen lisäksi monia erityisiä seikkoja, jotka
huomattavasti vaikeuttavat meidän maamme asemaa.
»Meitä on Venäjällä aina pidetty 'ulkomaalaisina, vieraana kansana',
ja meitä on sen mukaan, kohdeltu. Se katsantokanta ja mielipide
vallitsee vielä nykyäänkin yhdessä — ymmärtämättömässä — osassa
sotaväkeä. Se ei tunne olevansa ensinkään velvollinen taistelemaan
Saarenmaalla. Vielä enemmän: paikallisia tarpeita se ei saata millään
tavalla yhdistää yleisvaltakunnallisiin intresseihin. Se on valmis
kaiken täällä jättämään, vieläpä kaiken hävittämään luullen siten
suojelevansa yleisvaltakunnallisia etuja.»
Mutta venäläiset bolshevikien johtajat eivät luonnollisestikaan surreet
Viron saarien menettämistä. Sehän oli heille hyvä ase väliaikaisen
hallituksen kukistamiseen, joka toistaiseksi oli heille pääasia. He
jatkoivat yhä sotaväen kiihoittamista sodan jatkamista ja väliaikaista
hallitusta vastaan. Porvarit ja »sosialisti-petturit» eivät muka
voineet eivätkä tahtoneet tehdä rauhaa; vain bolshevikit saattoivat
saada sen aikaan. He solmisivat rauhan, jonka kautta saataisiin
syntymään työväestön vallankumous keskus- ja länsivalloissakin (!).
Bolshevikien iskusanat ja löyhäperusteiset tulevaisuuden haaveet
löysivät vastakaikua hajautuneessa armeijassa ja hankkivat heille yhä
lisää kannattajia sen keskuudesta.
Venäjän väliaikaisen hallituksen asema oli kaikin puolin horjuva.
Sen häilyväinen politiikka herätti suurta tyytymättömyyttä
bolshevikipiirien ulkopuolellakin. Se jakeli jokaiselle vaatijalle
lupauksia auliisti ottamatta ensinkään huomioon, kykenisikö se
täyttämään niitä ja saamaan tahtonsa perille. Sen toiminnalla oli
kokonaisuudessaan väliaikaisuuden leima. Kaikki vähänkin tärkeämmät
asiat lykättiin Venäjän perustavan kokouksen ratkaistaviksi, sittenkuin
se olisi saatu koolle.
Väliaikainen hallitus julisti, että Venäjästä oli muodostuva
federatiivinen tasavalta, ja vieraille kansallisuuksille —
m.m. virolaisille — jotka vaativat itselleen autonomiaa,
annettiin sen mukaisia lupauksia. Suurin osa Venäjän silloisista
puolueista oli kuitenkin vastustavalla kannalla koko
federatsioonisuunnitelmaa vastaan, jolla ei niin ollen ollut juuri
minkäänlaisia toteutumismahdollisuuksia. Kaiken lisäksi entiset
venäläistäjä-virkamiehet jätettiin paikoilleen rajamaihin kaikista
lupauksista huolimatta — ikäänkuin tulevaisuutta varten. Sekin oli
luonnollisesti omiaan herättämään epäluuloa väliaikaista hallitusta
kohtaan.
Kun Venäjän väliaikaisen hallituksen täydellinen kyvyttömyys kävi
ilmeiseksi, kypsyi virolaisissa tuuma ottaa maansa asioiden johto omiin
käsiinsä. Itsenäisyysajatus syntyi samanaikaisesti kahdella aivan
eri taholla, niin, virolaisissa oikeistopuolueissa ja bolshevikeja
lähellä olevissa sosialivallankumouksellisten vasemmistolaisissa
saaden nopeasti jalansijaa virolaisessa sanomalehdistössäkin. Monet
virolaiset bolshevikitkin olivat aluksi puoltaneet itsenäisyysajatusta,
mutta luopuivat sittemmin siitä ja asettuivat jyrkästi kaikkia
itsenäisyyspuuhia vastustamaan. He selittivät, että Viro ei tarvinnut
itsenäisyyttä — kuten _Anvelt_ eräässä puheessaan v:n 1918 alussa
selitti — koska muka 1:o kaikkein laajimmat kansalaisvapaudet
vallitsivat silloin (bolshevikien valtakaudella) Venäjällä, joten
itsenäisyys ei voisi tarjota mitään parempaa, 2:o lähitulevaisuudessa
oli odotettavissa yleiseurooppalainen vallankumous, joka oli
perustava yhden ainoan Euroopan tasavallan ja 3:o itsenäisyys olisi
taloudellisesti vahingollinen Virolle. Samalla itsenäisyysliike
selitettiin saksalaisten puuhaksi. Luonnollista on, että todellinen
syy oli pelko vallan menettämisestä, olivathan bolshevikit maapäivien
vaalissa joutuneet surkeasti tappiolle.
Vihdoin marraskuussa 1917 Venäjän bolshevikit katsoivat
toiminta-aikansa tulleen. He toimeenpanivat uuden vallankumouksen, joka
pyyhkäisi pois väliaikaisen hallituksen ja hankki heille ylimmän vallan
koko valtakunnassa.
Samanaikaisesti marraskuun vallankumouksen kanssa venäläiset ja
virolaiset bolshevikit yhdessä ajoivat asevoimin hajalle kesällä
kokoutuneet Viron maapäivät ja siirsivät kaiken vallan Virossa omille
sotilas- ja työmiesneuvostoilleen.
Seuraava askel oli se, että he lakkauttivat vasta valitut kunnalliset
itsehallintoelimet ja asettivat niiden tilalle omat komissaarinsa,
neuvostonsa ja toimeenpanevat komiteansa, joten vallankäyttö joutui
kokonaan bolshevikien käsiin.