paheellisia liehakoitsijoita parempi. Mutta siinä suhteessa hän oli
heitä etevämpi, että oli älyllisesti heidän keskitasoaan korkeammalla.
Hän oli huomannut sen lähestyvän myrskyn ensi merkit, minkä kuningas
oli niin ajattelemattomasti nostattanut. Sekä harkitsemalla että
välittömästi tajuamalla hän tiesi, ettei kuninkaan, tällaisena
aikana, jolloin naapurivaltio Ranska vääntelihe yksinvaltaista
ja ylimysvaltaista itsevaltiutta vastaan suunnatun kauhean
vallankumouksen synnytystuskissa, ollut turvallista itsepintaisesti
jatkaa loisluontoisen valtansa väärinkäyttöä. Ilma oli täynnä uusia
yhteiskunnallisia aatteita. Ne levisivät kautta Euroopan, eivätkä
vain Ranskassa ihmiset pitäneet häpeällisenä epäkohtana sitä, että
yhteiskunnan suuri enemmistö raatoi ja hikoili ja kärsi ylimielisen
vähemmistön hyväksi.
Talonpoikaislevottomuuksia oli Ruotsissa jo ollut, ja Bielke oli
vaarantanut oman asemansa kuninkaan suosikkina ryhtymällä varoittamaan
herraansa. Kustaa III odotti seuralaisiltaan hauskuutta eikä viisautta.
Häntä oli mahdoton saada käsittämään kuninkaan aseman asettamaa
vastuunalaisuutta. On väitetty, että hän oli luonnostaan hyvin
lahjakas. Ehkä hän olikin, mutta samaa on väitetty hyvinkin monesta
ruhtinaasta, niin että sitä on vaikea uskoa silloin kuin puuttuu
todistuksia. Jos hän todella oli lahjakas, niin osasi hän ihmeen hyvin
kätkeä tämän ominaisuutensa turhamaisen iloisen, kevytmielisen ja
tuhlailevan luonteensa peittoon.
Hänen tuhlaavaisuutensa pakotti hänet kauheasti kiskomaan, eikä
muu kuin mielenvikainen olisi hukannut irstailuun pitkämielisiltä
alamaisilta tunnottomasti kiristettyjä varoja. Kiskomisen jälkeen
hänen hurja rahanpuutteensa vei hänet törkeään epärehellisyyteen.
Yhdellä ainoalla kynänvedolla hän oli alentanut paperirahan arvon
kolmanneksella — niin väkivaltainen ja äkillinen arvonaleneminen,
että se, samalla kuin saattoi monet köyhiksi, vei toiset täydelliseen
perikatoon — vain voidakseen tyydyttää komeudenhaluaan ja rikastuttaa
saaliinhimoisia suosikkejaan, jotka olivat yhtä paheellisia kuin hän
itsekin.
Tyytymättömyys levisi valtakunnassa. Ei ollut enää kysymys enemmän
tai vähemmän taipuisan talonpoikaisväestön katkeroitumisesta,
talonpoikaisväestön, jonka ensimmäiset kumoukselliset liikehtimiset
olisi helppo tukahduttaa. Ruotsin alempi aatelisto oli suuttunut
eräästä toimenpiteestä — eikä suinkaan ainoasta — joka koski heihin
erikoisen raskaasti; ja tästä suuttumuksesta leimahti, yhden ainoan
miehen — Johan Jakob Anckarströmin — jota kuningas vääryydellä
kohdellen oli kovin loukannut, lietsomana se salaliitto kuninkaan
henkeä vastaan, minkä Bielke oli saanut ilmi.
Hän oli saanut sen ilmi sillä vaarallisella, tavalla, että oli
itse yhtynyt salaliittolaisiin. Hän oli hankkinut itselleen heidän
luottamuksensa, ja he myönsivät, että hänen liittymisensä heihin oli
aivan sanomattoman arvokas sen läheisen suhteen johdosta, missä hän oli
kuninkaaseen. Ja ovelan viisaana Bielke omasta vaarastaan välittämättä
oli pitänyt asian salassa. Hän oli odottanut tähän asti, siihen
hetkeen asti, jolloin isku oli sattumaisillaan, ennen kuin ilmaisisi
asian, mikä ilmianto ei vain pelastaisi Kustaata, vaan tekisi hänelle
myöskin mahdolliseksi heittää verkko, johon kaikki kapinoitsijat
voitaisiin pyydystää. Ja hän toivoi, että kun Kustaa huomaisi, miten
täpärällä hänen pelastumisensa oli ja miten todenperäisiä ne vaarat,
joiden vaiheilla hän liikkui, hän käsittäisi parhaaksi muuttaa
hallitustapaansa.
Hän oli saapunut viimeisen eteishuoneen ovelle, kun samassa pidättävä
käsi laskeutui hänen käsivarrelleen. Häntä puhutteli hovipoika —
Ruotsin ylhäisimpien sukujen jälkeläinen, jonka isä oli Bielken
läheisimpiä ystäviä, vaaleatukkainen, nenäkäs nuorukainen, jonka kanssa
sihteeri oli totuttautunut jonkinverran tuttavalliseksi.
»Oletteko menossa kuninkaan luo, vapaaherra?» poika kysyi.
»Olen, Kaarle. Mitä sitten?»
»Kirje hänen majesteetilleen — hyväntuoksuinen kuin juhannusruusu —
jonka eräs palvelijoista juuri antoi minulle. Viettekö sen mennessänne?
»Anna tänne, herra nenäkäs», sanoi Bielke, ja hymyn häivä kirkasti
hetkeksi hänen kalpeita kasvojaan.
Hän otti kirjeen ja jatkoi matkaansa -viimeiseen eteishuoneeseen,
jossa ei ollut ketään muuta kuin yksinäinen kamaripalvelija. Tämä
kamaripalvelija kumarsi kohteliaasti vapaaherralle.
»Hänen majesteettinsa?» sanoi Bielke.
»Pukeutumassa. Ilmoitanko teidän ylhäisyytenne?»
»Olkaa hyvä.»
Kamaripalvelija katosi ja Bielke jäi yksikseen. Siinä odotellessaan hän
sormieli tuoksuvaa kirjelippua, minkä hovipoika oli hänelle antanut.
Hänen siinä sitä käännellessään sattui osoitteen puoli ylöspäin, ja
hän herkesi heti sitä liikuttelemasta. Silmistä katosi hajamielinen
ilme, ne kävivät tarkkaavaisiksi, ja hän rypisti tyytymättömänä
kulmiaan; hetkeksi salpautunut henki purkautui taas läähättäin. Hän
käveli pöydän ääreen, jolla oli raskaassa, hopeisessa haarajalassa
parikymmentä kynttilää, ja piteli kirjettä niin, että valo sattui
suoraan kirjoitukseen.
Siinä seistessään hän varjosti kädellään silmiään ja kaksi
punaista täplää hehkui hänen kalpeilla poskillaan. Yht'äkkiä
päällekirjoituksesta välittämättä hänen vapisevat sormensa taittoivat
eheän sinetin ja aukaisivat hänen kuninkaalliselle isännälleen
osoitetun kirjeen. Hän luki vielä, kun kamaripalvelija tuli
ilmoittamaan, että kuningas halusi tavata vapaaherran heti. Hän ei
nähtävästikään kuullut tätä ilmoitusta. Hänen koko huomionsa oli
kiintynyt kirjeeseen, huulet olivat irvissä paljastaen hampaat ja
suuria hikikarpaloita kimmelsi hänen otsallaan.
»Hänen majesteettinsa —», kamaripalvelija aikoi toistaa ilmoituksensa,
mutta keskeytti äkkiä. »Onko teidän ylhäisyytenne sairas?»
»Sairasko?»
Bielke katseli häntä silmät tuijottaen. Hän rutisti kirjeen kädessään
ja sulloi sen mustan satiinitakkinsa taskuun. Vakuuttaakseen
pelästynyttä palvelijaa siitä, että oli terve, hän koetti nauraa, mutta
onnistui vain hassunkurisesta irvistämään.
»Minun ei sovi odotuttaa hänen majesteettiaan», hän virkkoi käheästi ja
lähti hoipertelemaan pois jättäen kamaripalvelijan mieleen epäilyksen
siitä, ettei hänen majesteettinsa sihteeri ollut selvänä.
Mutta Bielke kykeni siihen määrään hillitsemään mielenliikutuksensa,
että hän kuninkaan pukuhuoneeseen tullessaan jo oli melkein
tavallisessa tasaisessa mielentilassa; eipä hänessä huomannut edes sitä
kiihtymystä, mikä näkyi hänen tullessaan linnaan.
Kustaa, hoikka ja kaunis, keskipituinen mies, seisoi kääntökuvastimen
edessä, kun Bielke tuli huoneeseen. François, korvaamaton
sisäpalvelija, jonka hänen majesteettinsa noin viisi vuotta aikaisemmin
oli tuonut mukanaan huvimatkaltaan vallankumouksenedelliseen Ranskaan,
seisoi jonkin matkan päässä arvostellen tarkastamassa dominoa, minkä
hän juuri oli sovittanut kuninkaallisille hartioille. Vapaaherra
Armfelt — jonka salaliittolaiset väittivät tuhoisimmin vaikuttavan
kuninkaan mieleen — kiireestä kantapäähän välkehtivän valkoiseen
satiinipukuun puettuna, loikoi sohvalla niin tuttavallisen huolettomana
kuin ikinä kävi laatuun tälle hovilaisista suosituimmalle, tälle
kaikkien kuninkaallisten hulluttelujen kannattajalle.
Bielken astuessa huoneeseen katsoi kuningas häntä olkansa yli.
»No mutta, Bielke», hän huudahti, »luulinpa, että olitte lähtenyt
maalle!»
»En käsitä», vastasi Bielke,» mistä teidän majesteettinne on
johtunut sellaiseen harhakäsitykseen.» Ja hän hymyili ehkä itsekseen
huomatessaan, miten hänen sanansa saattoivat Kustaan hämille.
Kuningas nauroi kuitenkin, tekeytyen rauhalliseksi.
»Minä vain siitä päättelin, kun tällaisena iltana olette pysynyt poissa
hovista. Mikä on pidättänyt teitä?» Mutta vastausta odottamatta hän jo
tokaisi uuden kysymyksen: »Mitä sanotte dominostani, Bielke?»
Kysymyksessä oleva domino oli mustaa satiinia, johon oli punaisia
ja kullanvärisiä lankoja taitavasti sekoittamalla ommeltu niin
luonnollisen näköisiä tulen kielekkeitä, että ne hänen siinä
käännähtäessään kynttilän valossa välähtivät aivan kuin oikeat
tulenieskat.
»Teidän majesteetillanne tulee olemaan erinomainen nenestys», sanoi
Bielke, ja nautti itsekseen pilapuheensa koko julmuudesta. Sillä se oli
kammottavaa pilaa, koska hän ei enää aikonutkaan toimittaa sitä asiaa,
mitä varten hän oli niin kiireesti saapunut linnaan.
»Aivan niin, ja minä sen ansaitsenkin!» vastasi Kustaa sukkelasti
ja kääntyi taas kuvastimeen päin pannakseen paikoilleen leukansa
vasemmalla puolella olevan täplän. »Tässä dominossa on nerokkuutta,
eikä se ole François'n nerokkuutta, sillä liekkien luonnos on minun
keksintöäni, paljon miettimisen ja tutkimisen tulos.»
Näillä sanoilla Kustaa ilmaisi koko mielenlaatunsa. Kemujen
järjestäjänä tai oopperan impressariona tämä kuninkaallinen elostelija
olisi täyttänyt hyvin paikkansa elämässä. Ikävä vain, että onneton
syntymä puki hänet kuninkaalliseen purppuraan. Monen muun ruhtinaan
tavoin, joka on kuollut väkivaltaisen kuoleman, hänkin oli syntynyt
väärälle alalle.
»Aiheen minä siihen sain», hän jatkoi, »Goyan taulun sanbenitosta.»
»Pahaenteinen puku», sanoi Bielke hymyillen omituisesti.
»Katumustuomiolleen menevän syntisen puku.»
Armfelt huudahti muka kauhuissaan, mutta Kustaa nauroi huolettomasti.
»Hoo, myönnän, että se siihen parhaiten sopisi. En tullut sitä
ajatelleeksi.»
Hän haparoi sormiinsa hiusvoidetölkkiä ja tuli silloin työntäneeksi
pöydällä olevaa marokkonahkaista lipasta. Sen päältä putosi silloin
pitkulainen paperikäärö, joka herätti kuninkaan huomiota.
»No, mikä tämä on?» Hän otti käteensä sen — kirje, jossa oli
päällekirjoitus:
HÄNEN MAJESTEETILLEEN, KUNINKAALLE SALAINEN JA TÄRKEÄ.
»Mitä tämä on, François?» kuninkaan ääni oli äkkiä käynyt tiukaksi.
Palvelija tuli lähemmäksi, ja samoin Armfelt kuninkaan äkillisen
äänenmuutoksen johdosta nousi sohvaltaan ja meni yhdessä Bielken kanssa
isäntänsä lähelle.
»Mistä tämä kirje on tähän ilmestynyt?»
Palvelija näytti aivan hämmästyneeltä. Se oli nähtävästi tuotu sinne
tunti sitten hänen poissa ollessaan, sitten kuin hän oli saanut kaikki
valmiiksi kuninkaan pukeutumista varten. Silloin se varmastikaan ei
ollut siinä ollut, sillä hän olisi sen kyllä huomannut.
Kärsimättömänä kuningas mursi sinetin ja aukaisi kirjeen. Hetken aikaa
hän luki itsekseen hiljaa, kulmiaan rypistäen. Sitten hän virkahti
halveksien: »Pyh!» ja ojensi sen sihteerilleen.
Ensi silmäyksellä Bielke tunsi sen käsialasta eversti Liljehornin
kirjoittamaksi, salaliittolaisen, jonka rohkeus nähtävästi oli pettänyt
hänet yhdennellätoista hetkellä. Hän luki:
Sire, — Suvaitkaa ottaa huomioonne sellaisen henkilön varoitus, joka,
vaikka ei olekaan palveluksessanne, eikä tavoittele suosiotanne
eikä ylistä rikoksianne, sittenkin haluaa torjua luotanne teitä
uhkaavan vaaran. On olemassa salaliitto, mikä on muodostettu
teidän surmaamiseksenne, mikä jo olisi tapahtunutkin, jollei
oopperahuoneella viime viikolla pidettäviä tanssiaisia olisi
peruutettu. Mikä ei tapahtunut silloin, se varmaankin tapahtuu tänä
iltana, jos suotte heille tilaisuuden. Pysykää kotona ja välttäkää
juhlia ja kokoustilaisuuksia lopun vuotta, niin teidän henkeänne
tavoitteleva yltiömielisyys vähitellen haihtuu.»
»Tunnetteko käsialan?» kysyi Kustaa.
Bielke kohautti olkapäitään.
»Se on luultavasti vääristelty», vastasi hän vältellen.
»Mutta noudatattehan varoitusta, sire?» huudahti Armfelt, joka
sihteerin olan yli oli lukenut kirjeen ja joka oli kalvennut lukiessaan.
Kustaa nauroi halveksivasti.
»Totta vie, jos minä joka miehen varoituksia kuuntelisin, niin enpä
sitten saisi elämästä paljoakaan nauttia.»
Mutta suuttunut hän oli, minkä huomasi hänen muuttuneesta väristään.
Nimettömän tiedotuksen kunnioitusta puuttuva sanonta häntä kuitenkin
enemmän kiihdytti kuin varsinainen ilmoitus. Hän leikki hetken
hiusnauhalla alahuuli pitkällä ja mietteissään. Viimein hän kirosi
harmistuneena ja ojensi nauhan palvelijalle.
»Tukkani, François», hän sanoi, »ja sitten lähdetään.»
»Lähdetään!»
Näin huudahti kauhistuneena Armfelt, jonka kasvot olivat nyt yhtä
kalpeat kuin norsunluunvärinen pukunsa »Mitenkäs muuten? Antaisinko
minä peloitella itseäni pois huvituksista?» Mutta ettei hän vimmassaan
ollut yhtä uljas kuin sanoissaan, sen huomasi jo seuraavasta
kysymyksestä: »Apropos, Bielke, mistä syystä peruutitte viimeviikkoisen
juhlan?»
»Geflen lähetystöähän oli heti kuultava», muistutti Bielke.
»Niinhän te silloin sanoitte. Mutta kuultuamme asian ei se tuntunut
kovinkaan tärkeältä. Oliko teillä mitään muuta syytä mielessänne —
mitään epäilyksiä?»
Hänen tiukat, tummat silmänsä tarkkasivat sihteerin kalpeita, jäykkiä
kasvoja.
Niiden vakava, melkein synkkä ilme höltyi hymyileväksi.
»En minä silloin epäillyt enempää kuin nytkään, vastasi hän huolettoman
kaksimielisesti. »Ja nyt epäilen vain, että joku pikku vihamies yrittää
säikyttää teidän majesteettianne.»
»Säikyttääkö minua?» Kustaa punastui korvia myöten. »Olenko minä sitten
niin säikytettävä?»
»Niin, mutta ajatelkaapa, sire, ja te, Bielke», yritti Armfelt
joukkoon. »Tämä saattaa olla ystävällinen varoitus. Sallikaa minun
kaikessa alamaisuudessa ehdottaa, ettette antautuisi mihinkään vaaraan;
että peruutatte naamiaiset.»
»Ja sallisitte tuon röyhkeän kirjoittajan kerskua säikyttäneensä
kuninkaan?» ilkkui Bielke.
»Totta vie, vapaaherra, te olette oikeassa. Tuon kirjoituksen tarkoitus
on saattaa minut pilkanalaiseksi.»
»Mutta entäpä, jos asia ei olisikaan niin, sire?» intti huolestunut
Armfelt. Ja puheliaasti hän nyt koetti selittää varovaisuuden
viisaimmaksi, muistuttaen kuningasta hänen vihamiehistään, jotka ehkä
ovat voineet joutua kiusaukseen mennä niin pitkälle kuin nimetön
kirjoittaja sanoi. Kustaa kuunteli ja kävi vakavaksi.
»Jos minä kaikkia kehoituksia ottaisin huomioon», sanoi hän, »niin
olisi minun paras ruveta oitis munkiksi. − Ja kuitenkin...» Hän tarttui
kädellä leukaansa ja näytti miettivän, nähtävästi epäröiden, pää
kumarassa, ja suora, solakka vartalo liikkumattomana.
Näin hän seisoi siihen asti kunnes Bielke, joka nyt yli kaiken toivoi
juuri sitä, mitä niin innokkaasti oli saapunut torjumaan, katkaisi
äänettömyyden tehdäkseen tyhjäksi sen, minkä Armfelt oli aikaansaanut.
»Sire», hän sanoi, »teidän on mahdollista välttää sekä pilkanalaiseksi
joutuminen että vaarakin ja kuitenkin saapua naamiaisiin. Jos
olisi todella olemassa salaliitto, niin on murhaajille tietenkin
ilmoitettu, missä puvussa te tulette esiintymään. Antakaa minulle
teidän liekkikoristeinen dominonne ja esiintykää itse yksinkertaisessa
mustassa puvussa.»
Armfelt oli ihmeissään tällaisesta rohkeudesta, mutta Kustaa ei
näkynyt kuulleen koko ehdotusta. Hän seisoi yhä äskeisessä jäykässä
asennossaan, silmät epämääräisen uneksivina. Ja aivan kuin osoitukseksi
siitä, mitä teitä hänen ajatuksensa vaelsivat, hän lausui yhden
ainoan sanan — nimen — kysyvällä äänellä, joka tuskin oli kuiskausta
kuuluvampi.
»Anckarström?»
Myöhemmin hän taas sai syytä muistella Anckarströmiä, etsiä ja
tutkituttaa häntä, mikä oikeuttaa meidät tässä arvaamaan, mitkä olivat
hänen ajatuksensa. Ne kulkivat hänen omantuntonsa viitoittamia polkuja.
Enemmän kuin ainoallakaan muulla ruotsalaisella oli hänellä syytä
pelätä Anckarströmiä, sillä vaikka hän kyllä oli rumasti loukannut
montakin miestä aikanaan, ei hän kuitenkaan ollut ketään loukannut niin
syvästi kuin tätä ylpeää ja ylevämielistä aatelismiestä. Hän vihasi
Anckarströmiä niin suuresti kuin ihminen aina pakosta vihaa niitä,
joita on loukannut, ja hän vihasi häntä vieläkin enemmän siitä syystä,
että tiesi Anckarströmin halveksivan häntä verisen leppymättömällä
ylenkatseella, jota hän ei missään tilaisuudessa edes yrittänytkään
salata.
Tämä viha oli jo yli kahdenkymmenen vuoden vanha. Se polveutui
niistä päivin, jolloin Kustaa oli ollut pahantapainen nuorukainen ja
Anckarström itsekin poika. He olivat melkein samanikäiset. Kustaa
oli häpeällisesti loukannut nuorta toveriaan ja saanut siitä iskun
vasten kasvojaan. Vain Anckarströmin nuoruus, ja koska myönnettiin
Kustaan häntä ärsyttäneen, olivat pelastaneet hänet siitä ankarasta
rangaistuksesta, mikä seurasi syntyperäisen ruhtinaan lyömisestä.
Mutta ne eivät olleet häntä pelastaneet Kustaan kostolta. Tämä oli
säilyttänyt kostonhimonsa virkeänä ja kärsivällisesti odottanut
tilaisuutta tuhota miehen, joka oli lyönyt häntä.
Tilaisuus siihen oli tarjoutunut neljä vuotta sitten — vuonna
1788 — Venäjän sodan yhteydessä. Anckarström komensi Gotlannin
puolustusjoukkoja. Nämä joukot olivat tarkoitukseen riittämättömät,
eikä saari muutenkaan ollut asianmukaisessa puolustuskunnossa, sillä
kun ei ollut linnoituksia. Olisi ehkä ollut sankarillista järkähtämättä
jatkaa puolustusta, mutta se olisi ollut tyhjääkin pahempi, sillä
paitsi että se olisi aiheuttanut varusväen teurastuksen, olisi se
varmasti syössyt asukkaat kaikkiin ryöstön ja hävityksen kauhuihin.
Asiain niin ollen Anckarström oli käsittänyt velvollisuudekseen
antautua Venäjän ylivoimalle, jolloin hänelle taattiin asukkaiden
hengen ja omaisuuden koskemattomuus. Tässä nyt kuningas oivalsi
itselleen olevan tilaisuuden tyydyttää kostonhimoaan. Hän vangitutti
Anckarströmin ja antoi syyttää häntä valtiopetoksesta, koska hänen
väitettiin kehoittaneen Gotlannin kansaa olemaan tarttumatta aseisiin
venäläisiä vastaan. Kuninkaalliset asiamiehet hankkivat vääriä
todistajia todistamaan Anckarströmiä vastaan, ja hänet tuomittiin
niiden nojalla kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistukseen jossakin
linnoituksessa. Mutta tuomiota ei pantu milloinkaan täytäntöön. Kustaa
huomasi piankin menneensä liian pitkälle. Kansan vihamielisyys häntä
kohtaan, mikä tähän asti oli salassa kytenyt, leimahti ilmiliekkiin
tämän vääryyden huippusaavutuksen johdosta, ja korjatakseen
erehdyksensä Kustaa riensi, ei toki vapauttamaan Anckarströmiä
syytöksistä, vaan antamaan hänelle anteeksi rikoksen.
Kun tämä ruotsalainen aatelismies tuotiin hoviin tätä anteeksiantamusta
vastaanottamaan, käytti hän sitä aseena halveksimaansa kuningasta
kohtaan.
»Väärät tuomarini», hän julisti selkeän kuuluvalla äänellä, jonka kaiku
kantautui Ruotsinmaan ääriin, »eivät ole sisimmässään milloinkaan
epäilleet viattomuuttani niihin rikoksiin nähden, joista minua on
syytetty, ja jotka väärillä todistuksilla vahvistettiin. Tuomio, joka
minulle julistettiin, ei ollut oikea. Tähän vapautukseeni siitä olen
täysin oikeutettu. Kuitenkin tahtoisin mieluummin kuolla kuninkaan
vihamielisyyden kautta kuin elää hänen armahduksensa suomaa häpeän
elämää.»
Kustaa oli kiristänyt hampaitaan raivosta, kun nämä rajut sanat hänelle
kerrottiin, ja hänen raivonsa oli vielä yltynyt, kun hän sai kuulla,
miten sydämellisesti Anckarström oli vapaaksi päästyään kaikkialla
otettu vastaan. Hän huomasi nyt suuresti erehtyneensä, ja että hän,
yrittäessään kavalasti vahingoittaa Anckarströmiä, olikin tuottanut
vahinkoa vain itselleen. Eikä hän armahduksellaan myöskään ollut saanut
yleistä närkästystä asettumaan. Kapinan liekki tosin oli tukehtunut.
Mutta häneltä ei suinkaan puuttunut todistuksia siitä, että se yhä kyti
salassa ja syöpyi yhä syvemmälle sekä ylhäisiin että alhaisiin.
Eipä siis ihme, että hänelle tällä hetkellä, tuo varoitus näkyvissään,
tuli Anckarströmin nimi kielelleen, että Anckarströmin muisto,
Anckarströmin pelko kangasti suurena hänen mielessään. Se oli kyllin
suuri saamaan hänet ottamaan huomioon varoituksen. Hän vaipui tuoliin.
»En minä mene», hän sanoi, ja Bielke huomasi, miten kalpea hän oli, ja
miten hänen kätensä vapisivat.
Mutta kun sihteeri oli toistanut ehdotuksensa, mikä äsken oli jäänyt
huomioon ottamatta, niin Kustaa tarttui siihen himokkaasti, vähät
välittäen siitä, mihin vaaraan Bielke siinä antautui. Hän hyppäsi
pystyyn taputtaen käsiään. Jos oli olemassa salaliitto, niin tällä
keinoin se saatettaisiin satimeen; jos taas salaliittoa ei ollut
olemassa, silloin tuo yritys säikähdyttää häntä oli rauennut tyhjiin:
tällä tavalla hän säästyisi vihamiestensä sekä pilkalta että puukoilta.
Eikä Armfeltkaan enää vastustanut eikä koettanut pidättää häntä
menemästä. Bielken ehdottamalla tavalla asia olisi vaarallinen vain
Bielkelle, mikä taas ei liikuttanut vähääkään Armfeltia, päinvastoin,
hänellä ei ollut syytä pitää Bielkestä, jonka käsitti vaaralliseksi
kilpailijakseen, eikä hän suinkaan olisi kyyneliä vuodattanut, jos
kuninkaan sisälmyksiin tarkoitettu puukko olisikin osunut Bielkeen.
Niinpä vapaaherra Bielke, katumuskaavun mukaan jäljennettyyn dominoon
puettuna, lähti menemään Oopperataloon, jättäen Kustaan perässä
tulemaan. Mutta varovaisuustoimenpiteistä huolimatta naamioitu kuningas
itse, kreivi von Essenin käsivarteen nojaten, tuskin oli astunut väkeä
täynnä olevaan teatteriin, kun hän jo luuli huomaavansa varoituksen
oikeutetuksi ja katui, ettei ollut ottanut sitä niin paljon huomioon,
että olisi jäänyt saapumatta. Sillä ensimmäisiä hänen näkemiään
kasvoja, ja harvoja naamioimattomia kasvoja, olivat Anckarströmin
kasvot, ja Anckarström tuntui odottavasti tähystelevän tulo-ovea.
Kustaa pidättyi kesken askeltaan, vilun väreet kävivät hänen
lävitsensä, ja hän jäykistyi äkillisestä pelästyksestä, sillä tuon
aatelismiehen pitkän vartalon ja ylpeän päättäväin kasvojen näkeminen,
jota hän oli loukannut, oli merkitsevämpi kuin ensi kuulumalta
luulisi. Aina häpeällisestä tutkimuksestaan asti Anckarström oli
käyttänyt hyväkseen kaikkia mahdollisia tilaisuuksia osoittaakseen
halveksimistaan ruhtinastaan kohtaan. Hän ei milloinkaan ollut mistään
kokouksesta kuninkaan saapuessa heti poistumatta; eikä hänen tiedetty
milloinkaan tahallaan ottaneen osaa mihinkään tilaisuuteen, jota
Kustaan tiedettiin läsnäolollaan kunnioittavan. Miten hän siis oli
saapunut tähän juhlaan, joka oli pantu toimeen kuninkaan nimenomaisesta
määräyksestä, muuten kuin siinä kamalassa tarkoituksessa, josta kirje
oli varoittanut?
Vaistomaisesti kuningas aikoi heti poistua. Hän joutui kummallisen,
melkein käsittämättömän pelon valtaan, mikä oli hänelle outoa, sillä
kaikista puutteistaan huolimatta häneltä ei vielä milloinkaan ollut
rohkeutta puuttunut. Mutta hänen siinä juuri epäröidessään, liukui
hänen ohitsensa tulenkielekkeillä kirjailtuun dominoon puettu,
kumpaakin sukupuolta olevien juhlavieraiden ympäröimä olento, ja
hänelle johtui mieleen, että jos Anckarströmillä oli pahat aikomukset,
niin hänen huomionsa kiintyisi tuohon olentoon, jonka tieltä yleisö
kunnioittavasti, tietä antaen väistyi, luullen sitä kuninkaaksi. Mutta
siitä huolimatta Anckarström yhä vain katseli Kustaata itseään tavalla,
joka sai Kustaan kuvittelemaan, että hänen naamionsa oli lasista.
Ja silloin yht'äkkiä, juuri kun hän oli aikeissa kääntyä takaisin,
vyöryi paikalle uusi aalto huimapäisiä huvittelijoita, ja käden
käänteessä olivat Kustaa ja kreivi von Essen saarroksissa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä tuo tungeksiva joukko oli erottanut hänet
tallimestaristaan. Hän huomasi olevansa yksin noiden hurjimusten
muodostaman ryhmän keskellä, jotka näyttivät luulevan häntä omaan
joukkoonsa kuuluvaksi ja kuljettivat hänet mukanaan. Hetkisen hän
yritti vastustella. Mutta yhtä hyvin hän olisi voinut vesivyöryä
vastustaa. Heidän eteenpäinsyöksymisensä ei ollut estettävissä. Se
melkein kaatoi hänet kumoon, ja sitä välttääkseen hänen oli pakko
seurata mukana. Niin hän työntyi teatterin lattian poikki, avuttomana
kuin uimari vuolaassa viirassa ja hukkumispelon ahdistaessa hänen
sydäntään.