itselleen kuuluvaa arvonantoa. Mutta silloinhan hän olisi antautunut
juuri siihen vaaraan jonka olemassaolosta hän nyt oli varma. Ainoa
keino, mistä hän toivoi pelastusta, oli antaa vastustelematta kuljettaa
itseään eteenpäin, kunnes sopivassa tilassa pääsisi pujahtamaan näitten
mielipuolten käsistä.
Permannon yhdistivät näyttämöön leveät puuportaat. Näitä portaita ylös
tuo ihmisaalto hänet kuljetti. Mutta itse näyttämöllä hän vihdoin
kykeni pysähtymään vasten toista sivuseinää. Kovin huohottaen hän
nojasi selkäänsä sitä vastaan odottaen ihmisaallon vyöryvän edelleen
hänen ohitseen. Mutta se pysähtyikin ja asettui paikoilleen hänen
ympärilleen, ja samassa joku laski kätensä hänen olkapäälleen.
Hän kääntyi päin ja katsoi silmästä silmään päättävän näköistä
Anckarströmiä, joka oli aivan hänen takanaan. Samassa hän tunsi
kyljessään polttavan, vihlovan tuskan ja tuli pahoinvointiseksi ja
häntä alkoi pyörryttää. Suuriääninen meteli hiljeni; valot olivat
muuttuneet loistavaksi aalloksi, joka paisui ja kutistui ja sitten
kokonaan hävisi.
Pistoolin laukausta eivät tuossa yleisessä hälinässä olleet kuulleet
muut kuin ne, jotka olivat seisoneet sen paikan lähellä, missä se oli
laukaistu. Ja nämä tunsivat yhtäkkiä itseään työnnettävän takaisin
päin, kun pieni joukko naamioituja miehiä loittoni näyttämöllä
pitkänään makaavasta vertavuotavasta olennosta.
Kuului huutoja: »Tuli on irti! Tuli on irti!» Salaliittolaiset
koettivat sillä keinoin saada sekasortoa syntymään päästäkseen
hajaantumaan ja väkijoukkoon sekaantumaan. Mutta siitä aiheutunut
sekasorto oli hyvin lyhytaikainen. Sen pysähdytti melkein alkuunsa
kreivi von Essen, joka asian oikean laidan aavistaen juoksi näyttämön
portaita ylös. Hän kumartui sieppaamaan naamarin uhrin kasvoilta ja
nähdessään, kuten oli pelännytkin, kuninkaansa tuhkanharmaat kasvot,
nousi hän pystyyn itse melkein yhtä kalpeana.
»On tapahtunut murha!» hän kiljui. »Sulkekaa ovet ja vartioikaa
niitä älkääkä salliko kenenkään poistua teatterista.» Heti paikalla
henkivartioväen upseerit panivat hänen käskynsä täytäntöön. Ne
hovikuntalaiset, joilla oli palvelusvuoro, tulivat nyt nostamaan
Kustaan lattialta ja kantamaan hänet eräälle sohvalle. Siellä hän
pian tointui tajuihinsa, ja eräs lääkäri hoiti hänen haavaansa, ja
kohta kun hän sai tietää, minkälainen hänen tilansa oli, kävi hän
niin rauhalliseksi, että itse ryhtyi komentamaan. Hän määräsi, että
kaupungin portit oli suljettava jokaiselta, ja pyysi itse anteeksi
Preussin lähettiläältä, joka oli hänen lähellään, että oli antanut niin
hankalan, mutta välttämättömän määräyksen.
»Portit pidetään suljettuina kolme päivää, herra ministeri», hän
ilmoitti. »Sinä aikana ette voi kirjoittaa hallituksellenne; mutta
silloin teidän tiedonantonne tuleekin olemaan määrätympi, koska siihen
mennessä kai jo on tiedossa, tulenko minä elämään vai en.»
Seuraavan määräyksensä, jonka hän ankarien tuskiensa vuoksi sai
sanotuksi vain katkonaisesti, hän antoi hovimestarilleen käskien,
että kaikkien läsnäolijani oli riisuttava naamarinsa ja kirjoitettava
nimensä esille pantuun kirjaan, ennenkuin pääsisivät poistumaan. Sen
tehtyään hän käski kantaa itsensä kotiin sillä sohvalla, mille hänet
oli nostettu, välttyäkseen siten tarpeettomien liikkeiden aiheuttamalta
tuskalta.
Niin hänen krenatöörinsä siis soihtujen valossa kantoivat hänet
olkapäillään katuja pitkin, jotka olivat tungokseen asti täynnä kansaa,
sillä oli levinnyt huhu, että kuningas oli kuollut, ja sotaväkeä oli
komennettu järjestystä valvomaan. Hänen vieressään asteli Armfelt
välkehtivän valkoisessa satiinipuvussaan itkien yht'aikaa sekä
kuninkaansa että itsensä tähden, sillä hän käsitti kuuluvansa niihin,
jotka kaatuisivat samalla kuin Kustaakin. Ja tämän tietäessään hän oli
sisimmässään raivoisan katkeroitunut niille miehille, jotka olivat
aiheuttaneet tämän kukistumisen, ja tämä hänen raivonsa teroitti hänen
älyään aivan sanomattomasti.
Vihdoin kuningas oli taas omissa huoneissaan odottaen lääkäreitä,
joiden tuli julistaa hänen kohtalonsa, ja Armfelt muiden muassa oli
hänen seurassaan hautoen mielessään kauheata epäilystä, mikä oli
herännyt hänessä.
Kohta saapuivat siihen Kaarle-herttua, kuninkaan veli, ja
Benzelstjerna, jolla oli mukanaan naamiaisissa läsnäolleiden luettelo.
»Sanokaa minulle», virkkoi kuningas, ennenkuin nimiluettelo oli luettu
hänelle, »onko siinä Anckarströmin nimeä?»
»Hän kirjoitti nimensä viimeisenä, sire», vastasi hovimestari.
Kuningas hymyili ilkeästi.
»Käskekää Liljesparren vangita hänet ja kuulustella.» Armfelt riensi
esille.
»Olisi toinenkin vangittava!» huudahti hän kiihkeästi. Ja lisäsi:
»Bielke!»
»Bielkekö?»
Kuningas toisti nimen melkein suuttuneena sellaisesta syytöksestä.
Armfelt puhui kiireesti.
»Hänhän se kehoitti teitä menemään, vaikka varoituksen saatuanne
olitte jo päättänyt pysyä poissa, ja lopulta vietteli teidät siihen
tarjoutumalla esiintymään teidän dominossanne. Kun salamurhaajat
etsivät kuningasta, niin miten he eivät välittäneet henkilöstä, jolla
oli yllään kuninkaan domino, ja miten he tunsivat teidät valepukunne
läpi, vaikka se oli samanlainen kuin monella muulla? Tietenkin siksi,
että heille oli ilmoitettu tästä muutoksesta. Mutta kuka sen olisi
tehnyt — kuka? Kuka tunsi asian?»
»Hyvä Jumala!» mutisi onneton kuningas, joka aikanaan oli niin monta
pettänyt ja joka nyt sai kokea luottamuksen pettämistä sen puolelta,
johon hän luotti enemmän kuin kaikkiin muihin.
Vapaaherra Bielke vangittiin tuntia myöhemmin, vangittiin juuri,
kun hän oli astumassa omaan taloonsa. Liljesparren poliisit olivat
rientäneet sinne ennen häntä ja odottivat hänen kotiintuloaan. Hän
pysyi aivan rauhallisena, kun he yhtäkkiä ympäröivät hänet, tarttuivat
häneen ja julistivat hänet vangituksi.
»Olisihan minun pitänyt se arvata», sanoi hän. »Sallikaa minun vain
jättää hyvästi vapaaherrattarelle, niin olen teidän käytettävissänne.»
»Minulla on tarkat määräykset, vapaaherra», vastasi komentava upseeri.
»En saa päästää teitä näkyvistäni.»
»Mitä? Kielletäänkö minulta niin tavallinen pyyntö?» Hänen äänensä
värisi äkillisestä suuttumuksesta ja vielä jostakin muusta.
»Sellaiset minulla on määräykset, vapaaherra.»
Bielke pyysi, että hänelle armonosoituksena suotaisiin viisi minuuttia
tuota hyvästelyä varten. Mutta upseerin täytyi noudattaa määräyksiä.
Hän oli vain pelkkä kone. Vapaaherra kohotti äänettömänä vastalauseena
nyrkkiin puristetut kätensä taivasta kohti ja antoi niiden sitten
raskaasti pudota alas.
»Hyvä on», sanoi hän ja salli heidän työntää hänet takaisin vaunuihinsa
ja kuljettaa odottavan Liljesparren luo.
Hän tapasi poliisipäällikön virkahuoneessa Armfeltin puhuttelemassa
Anckarströmiä, joka jo oli siellä vangittuna. Suosikki keskeytti
puheensa, kun Bielke tuotiin huoneeseen.
»Te olitte salaisesti osallinen tähän konnantyöhön, Bielke», hän
huudahti. »Jos ei kuningas parane —»
»Hän ei parane.» Anckarströmin tyly ja rauhallinen ääni nämä sanat
lausui. »Pistoolini oli ladattu ruostuneilla nauloilla. Tahdoin
olla aivan varma siitä, että vapautan maani tuosta valapattoisesta
hirmuvaltiaasta.»
Armfelt tuijotti vankiin hetken aikaa raivosta verestävin silmin.
Sitten hän rupesi kiroilemaan ja herkesi vasta, kun Liljesparre käski
viedä Anckarströmin pois. Kun hän oli mennyt, kääntyi poliisipäällikkö
Bielkeen.
»Minä valitan, vapaaherra, että kohtaamme toisemme tällä tavalla, ja
minun on vaikea uskoa todeksi, mitä teistä väitetään. Ehkä vapaaherra
Armfelt surussaan ja oikeutetussa suuttumuksessaan on ollut liian
äkkipikainen. Mutta minä uskon, että te voitte selittää — — ainakin
kieltää osallisuutenne tähän hirmutekoon.»
Bielke seisoi hyvin jännittyneenä ja kalpeana.
»Minulla on selitys, mikä riittäisi teille kunnon miehenä», sanoi
hän rauhallisesti, »mutta ei poliisipäällikkönä. Minä yhdyin
tähän salaliittoon oppiakseni tuntemaan sen tarkoitusperät ja sen
jäsenten aikomukset. Tein tämän hurjanrohkean teon rakkaudesta ja
uskollisuudesta kuningasta kohtaan ja minä onnistuin. Saavuin tänä
iltana kuninkaan linnaan mukanani tiedotus, joka ei olisi vain
pelastanut kuninkaan hengen, vaan vielä saattanut hänet tilaisuuteen
kaikiksi ajoiksi tukahduttamaan kapinahengen. Hänen huoneensa
kynnyksellä annettiin minulle tämä kuninkaalle osoitettu kirje.
Lukekaa se, Liljesparre, nähdäksenne oikein, minkälaista isäntää
palvelette, ymmärtääksenne, miten Ruotsin Kustaa palkitsee rakkauden
ja uskollisuuden. Lukekaa se ja sanokaa, miten itse olisitte minun
sijassani menetellyt!»
Ja hän viskasi kirjeen pöydälle, jonka ääressä Liljesparre istui.
Poliisipäällikkö otti sen käteensä, rupesi lukemaan, katsoi uudestaan
otsikkokirjoitusta ja jatkoi sitten lukemista, vienon punan levitessä
hänen kasvoilleen. Hänen olkansa yli Armfeltkin luki sen. Mutta Bielke
ei siitä välittänyt. Saakoon koko maailma nähdä tämän kuninkaan
kunniattoman teon julistuksen, tuon syyttävän rakkauskirjeen, minkä
Bielken vaimo oli kirjoittanut kuninkaalle, joka oli häväissyt Bielken.
Liljesparre oli hämmästyksestä aivan sanatonna. Hän ei uskaltanut
kohottaa katsettaan katsoakseen vankia silmiin. Mutta häpeämätön
Armfelt oivalsi käyttää sitä hyväkseen.
»Te siis myönnätte syyllisyytenne», murisi hän.
»Että toimitin tuon epäsikiön menemään naamiaisiin, missä tiesin
Anckarströmin siunatun käden antavan hänelle lähtöpassin tästä
maailmasta, jonka hän on tahrannut — myönnän.»
»Kidutuspenkki kyllä saa teidät ilmoittamaan jokaisen salaliittolaisen
nimen.»
»Kidutuspenkki!» Bielke hymyili halveksivasti ja kohautti olkapäitään.
»Teidän miehenne, Liljesparre, olivat kovin ripeätoimisia
ja itsepintaisia. He eivät antaneet minun jättää hyvästiä
vapaaherrattarelle, niin että hän on livahtanut käsistäni. Mutta
ehkä onkin sopivampi kosto antaa hänen elää ja muistella. Vietäköön
tuo kirje nyt kuninkaalle, jolle se on tarkoitettukin. Sen hellät
tervehdykset ehkä lievittävät hänen jäljellä olevien hetkiensä
kurjuutta.»
Hänen kasvonsa vääntyivät — raivosta, arveli Armfelt, joka katseli
häntä, mutta todellisuudessa tuskasta, minkä aiheutti hänen
sydänjuuriaan kalvava myrkky. Hän oli nielaissut pienen pullollisen
juuri ennen kuin astui Liljesparren eteen, mikä tultiin tietämään, kun
tutkittiin hänen ruumiinsa sen jälkeen, kun hän oli kuolleena kaatunut
heidän jalkoihinsa.
Se sai heidät tuomaan takaisin Anckarströmin tutkittavaksi, jottei
hänkin samalla tavalla livahtaisi heidän kynsistään. Kun hänet oli
tutkittu, ilman että mitään oli löydetty, määräsi Liljesparre, ettei
hänelle saanut antaa veistä eikä haarukkaa eikä metallikampaa tai muuta
sen kaltaista, jolla hän saattaisi surmata itsensä.
»Teidän ei tarvitse pelätä, että minä koetan välttää rangaistusta»,
vakuutti hän heille ylpeästi ja silmänsä hurmahenkisestä kiihkosta
hehkuen. »Se on hinta, minkä minä suoritan siitä, että olen vapauttanut
luonnon epäsikiöstä ja maani kelvottomasta ja valapattoisesta
hirmuvaltiaasta, ja minä suoritan sen ilomielin.» Sen sanottuaan hän
hymyili ja veti hihansa kultanauhan alta haavurin suoniraudan. »Tämä
minulle annettiin tarpeen varalle — voidakseni avata laskimon. Mutta
Jumalan ja ihmisten lait vaatinevat, että kuolen mestauslavalla.»
Ja hymyillen hän laski suoniraudan Liljesparren pöydälle.
Kun hänet oli tuomittu, seurasi teloitus, jota kesti kolme päivää —
huhtikuun 19:nnestä 21:een — ja jossa käytettiin kaikkia hirmuisia ja
asteettaisia kidutusmuotoja, mitkä oli varattu kuninkaan surmaajia
varten. Ehkä hän ei kuitenkaan kärsinyt enempää kuin uhrinsakaan,
jonka tuskat kestivät kolmetoista päivää ja joka kuoli surkeissa
sieluntuskissa tuntiessaan ansainneensa kohtalonsa, kun sen sijaan
Anckarströmiä rohkaisi ja kannusti hänen hurmahenkisyytensä.
Mestauslava pystytettiin Suurtorille vastapäätä Tukholman Oopperataloa,
missä murha oli tapahtunut. Sieltä Anckarströmin silvotut jäännökset
kuljetettiin tavanmukaiselle hirttopaikalle Södermalmin laitakaupunkiin
näytteille pantavaksi, ja naulattiin tällöin oikea käsi pään
alapuolelle. Aamulla tavattiin käden alla levy, johon oli kirjoitettu:
Käs', isänmaan mi suojus,
Siunattu olkoon.