tummatukkainen Valencian kardinaali puettuna mustaan ihonmyötäiseen
pukuun, jossa ilmeni hänen notkea, sopusuhtainen voimailijavartalonsa,
ja punaiseen silkkivaippaan, joka ilmaisi hänen kirkollisen arvonsa.
Giovanni kumarsi syvään ja alentaen ääntään, jotta sitä ei tunnettaisi,
ilmoitti itsensä ja asiansa samalla kertaa.
»Ruusuneidiltä», hän sanoi, ojentaen kirjeensä.
Valencia tuijotti hetkisen ja purskahti sitten äänekkäästi nauramaan.
Gandian kasvot lehahtivat punaisiksi, ja hänen silmänsä säkenöivät. Hän
sieppasi kirjeen, mursi sinetin ja ahmi sisällön. Sitten hän hyökkäsi
pöydän ääreen, otti kynän käteensä ja istuutui kirjoittamaan; pitkä
Valencia tarkasteli häntä hetken aikaa ivallisen huvitettuna, asteli
sitten hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäällensä.
»Sinä et kokemuksesta viisastu», sanoi ovelampi Cesare. »Aina sinun
vain on pakko jättää jälkiä sinne, missä jälkiä ei kaivattaisi.»
Gandia katsoi ylös noihin älykkäisiin, nuorekkaan kauniisiin kasvoihin.
»Olet oikeassa», hän sanoi ja rutisti kirjeen kädessään.
Sitten hän katseli epäröiden sanantuojaa.
»Olen madonnan uskottu», sanoi naamioitu mies.
Gandia nousi seisomaan.
»No sanokaa sitten — sanokaa, että hänen kirjeensä on nostanut minut
taivaaseen, että minä vain odotan hänen lupaansa saadakseni tulla
vakuuttamaan rakkauttani. Mutta pyytäkää häntä pitämään kiirettä, sillä
kahden viikon kuluttua tästä lukien minä menen Napoliin, ja sieltä
palaan mahdollisesti suoraan Espanjaan.»
»Tilaisuuden kyllä keksimme, teidän jalosukuisuutenne. Tulen itse siitä
teille ilmoittamaan.»
Herttua kiitteli häntä yhä uudestaan ja vaati hänen poistuessaan
ottamaan lahjaksi viisikymmentä dukaattia sisältävän kukkaron, minkä
Giovanni viskasi Tiberiin kymmenen minuuttia myöhemmin kulkiessaan
kotimatkallaan Sant'Angelo-sillan poikki.
Pesaron herra kehitti asiaa kiirehtimättä. Vitkastelu ja vaitiolo,
sen hän tiesi, tekisivät Gandian vain yhä kiihkeämmäksi, ja kiihkeä,
kärsimätön ihminen on harvoin varovainen. Sillävälin Antonia oli
puhunut isälleen tuosta ruhtinaallisesta muukalaisesta, joka eräänä
iltana oli niin julkeasti häntä katsellut ja joka seuraavana aamuna oli
tunnin ajan kummitellut kadulla hänen ikkunansa kohdalla. Pico puhui
asiasta Giovannille, jolloin Giovanni kertoi hänelle suoraan, kuka se
oli.
»Se oli minun irstas lankoni, Gandian herttua», hän sanoi. »Jos hän
olisi jatkanut, olisin kehoittanut teitä vartioimaan tytärtänne. Mutta
hänellä näkyy olevan muuta mietittävää. Hän valmistautuu matkustamaan
Napoliin liittyäkseen veljensä Cesaren matkaan, joka lähtee paavin
lähettiläänä kruunaamaan Aragonian Federigoa.»
Hän jätti asian silleen, eikä siitä kuulunut mitään, ennenkuin kesäkuun
14. päivän iltana, päivää ennen kuin Borgian ruhtinaiden oli määrä
lähteä mainitulle matkalleen.
Viittaan puettuna ja naamari kasvoillaan hän sinä iltana lähti pimeän
tullen Vatikaaniin ja pyysi, että hänet ilmoitettaisiin herttualle.
Mutta hänelle vastattiin, ettei herttua ollut kotona, että hän oli
mennyt hyvästelemään äitiään ja syömään illallista hänen maataloonsa
Trastevereen. Häntä odotettiin takaisin vasta myöhään.
Ensin Giovanni pelkäsi, että hän, jättäessään suunnitelmansa
täytäntöönpanon yhdenteentoista hetkeen, oli jättänyt sen liian
myöhäiseen. Levoton kun oli asiastaan, hän heti paikalla semmoisenaan
jalkaisin lähti matkalle madonna Giovanna de Catanein maataloon. Hän
saapui sinne kello kymmenen aikaan illalla ja sai tietää, että Gandia
oli siellä, illallisella. Palvelija lähti ilmoittamaan herttualle,
että naamioitu mies halusi puhutella häntä, mikä sanoma heti kiihdytti
herttuaa. Hän käski tuoda miehen oitis luokseen.
Pesaron herraa kuljetettiin talon läpi puutarhaan ja siellä olevaan
viiniköynnöslehtoon, jonne oli illan viileyteen katettu hekumallinen
pöytä, jota alabasterilamput valaisivat. Tässä pöydässä Giovanni näki
istumassa ylhäisen seurueen aviosukulaisiaan. Siellä oli Gandia, joka
hänen lähestyessään nousi nopeasti pöydästä ja tuli häntä vastaan;
siellä oli Cesare, Valencian kardinaali, jonka piti seuraavana päivänä
lähteä paavin lähettiläänä Napoliin, mutta joka vielä illalla oli
puettuna kultakankaaseen, ja jossa ei huomannut jälkeäkään hänen
kirkollisesta arvostaan, siellä oli heidän nuorempi veljensä Giuffredo,
Squillacen ruhtinas, kaunis pojanviikari, vieressään vaimonsa,
ujostelematon aragonialainen donna Sancia, tumma, karkeapiirteinen ja
nuoruudestaan huolimatta lihava; siellä oli Giovannin entinen vaimo,
kaunis, kultakiharainen Lucrezia, viaton syy kaikkeen siihen vihaan,
mikä vallitsi Pesaron herran sielussa; siellä oli heidän äitinsä,
ylevän kaunis Giovanozza de Catanei, jolta Borgiat olivat perineet
ruskeat päänsä; ja siellä oli madonnan vieressä heidän serkkunsa,
Giovanni Borgia Monrealen kardinaali, komea ja punapukuinen.
Kaikki kääntyivät katsomaan tätä naamioitua rauhanhäiritsijää, joka
kykeni niin kummallisesti kiihdyttämään heidän rakasta Gandiaansa.
»Ruusuneidiltä», ilmoitti Giovanni hiljaa herttualle.
»Niin, niin», vastasi herttua kuumeisen kärsimättömästi! »No, mitä
teillä nyt on asiaa?»
»Tänä iltana hänen isänsä ei ole kotona. Hän odottaa teidän
jalosukuisuuttanne keskiyön aikana.»
Gandia huokasi syvään.
»Kautta hostian! Kylläpä tulette juuri viime hetkellä. Olen jo ollut
melkein toivoton, ystäväni, paras ystäväni. Tänä yönä!» Hän lausui nämä
sanat aivan haltioissaan. »Odottakaa täällä. Saatte itse viedä minut.
Siihen mennessä menkää illallista syömään.»
Ja käsiään taputtaen hän kutsui palvelijoita.
Paikalle tuli taloudenhoitaja ja pari maurilaisorjaa, vihreät turbaanit
päässä, ja näiden huostaan herttua jätti naamioidun vieraansa. Mutta
Giovanni ei kaivannut heidän palveluksiaan; hän ei huolinut ruoasta
eikä juomasta, vaan tyytyi vihan kärsivällisyydellä odottamaan kaksi
pitkää tuntia typerän uhrinsa ilonpitoa.
Vähän ennen keskiyötä he vihdoin lähtivät matkaan — herttua,
hänen veljensä Cesare, hänen serkkunsa Monreale ja monilukuinen
palvelijasaattue, hänen omat palvelijansa ja mainittujen kahden
kardinaalin. Näin he ratsastivat takaisin Roomaan, Borgiat hvvin
iloisina, naamioitu mies heidän rinnallaan tarpoen.
He saapuivat Rione di Pontelle, missä heidän tiensä erosivat, ja
siellä, kardinaali-varakanslerin palatsin kohdalla, Gandia pysähdytti
ratsunsa. Hän ilmoitti toisille, ettei jatkanut matkaa heidän kanssaan,
käski yhden ainoan rengin seurata häntä ja muiden palata Vatikaaniin
häntä odottamaan.
Kuului vielä Cesaren viimeinen pilailu ja nauru, kun seurue eteni
paavin linnaa kohden. Sitten Gandia kääntyi naamioituun mieheen päin,
käski hänen nousta hevosen lautasille ja ratsasti siten hitaasti
Giudeccaan päin, ainoan mukaan ottamansa palvelijan juostessa hänen
jalustimensa kohdalla.
Giovanni ei vienyt lankoaan talon pääkäytävälle, vaan puutarhaportille,
joka aukeni ahtaalle kujalle. Siellä he laskeutuivat hevosen selästä,
jättäen ohjakset rengille, jonka käskettiin odottaa. Giovanni veti
esille avaimen, avasi portin ja johdatti herttuan puutarhan pimentoon.
Kiviportaat veivät välikerroksen loggiaan, ja tätä tietä Gandia
nyt oppaansa jäljessä hiljaa asteli. Tällä oli mukanaan toinenkin
avain, jolla hän aukaisi loggiasta madonna Antonian eteishuoneeseen
vievän oven. Hän piti auki ovea herttualle, joka epäröi astua pimeään
huoneeseen.
»Käykää sisään», kehoitti Giovanni. »Astukaa hiljaa. Madonna odottaa
teitä.»
Huolettomasti tämä mitään pahaa aavistamaton mies silloin astui
loukkuun.
Giovanni seurasi jäljessä, sulki oven ja lukitsi sen. Herttua, joka
kiihtyneenä seisoi tuossa umpipimeässä, huomasi yht'äkkiä itseään
syleiltävän, mutta ei niin hellästi kuin hän oli odottanut. Painijan
käsivarret puristivat hänen vartaloaan, voimakas jalka kiertyi käärmeen
lailla hänen jalkansa ympäri ja veti sen hänen altaan.
Kun hän romahti näkymättömän vastustajansa painosta lattialle, kuului
kova huuto:
»Mirandolan herra! Tulkaa! Auttakaa! Varkaita!»
Samassa aukeni ovi. Valoa tulvi huoneeseen, ja kiemurteleva herttua
näki sen tytön valkean haamun, jonka kauneus oli ollut syöttinä
houkuttelemassa häntä tähän vaaraan, jota hän ei vieläkään käsittänyt.
Mutta katsoessaan hänen kanssaan painivan miehen kasvoihin, miehen
joka painoi hänet selälleen lattialle, alkoi hän vihdoinkin käsittää
tai ainakin aavistaa, sillä kasvot, jotka hän nyt näki ilman
naamaria tuuheiden kultakutrien lomitse häneen leimuavan vihaisina
tuijottamassa, olivat Giovanni Sforzan, Pesaron herran, jota hänen
sukunsa oli ylen verisesti loukannut. Giovanni Sforzan oli äänikin,
joka nyt kammottavana julisti hänen tuomionsa.
»Te ja sukunne olette saattanut minut pilkan ja naurun esineeksi. Te
itse olette minulle nauranut. Kohta saatte nauraa helvetissä!»
Miekka välähti Giovannin kädessä. Gandia nosti toisen kätensä rintansa
suojaksi, ja terä upposi lihaksiin. Hän kiljui tuskasta ja kauhusta.
Toinen nauroi vihan vimmassa ja voitonriemuisena ja pisti taas, tällä
kertaa olkapäähän.
Antonia, joka kauhun ja pelon vallassa katseli ovella, päästi
kuuluville läpitunkevan huudon, mikä kaikui kautta koko talon, ja
sitten kuului taas Giovannin kova, mutta riemukas ääni:
»Pico! Pico! Mirandolan herra! Pitäkää huolta tyttärestänne!»
Alkoi kuulua lähestyviä askelia ja ääniä, ilmestyi lisää valoa,
mikä nyt täytti koko huoneen, ja usvan läpi, joka alkoi sumentaa
Borgian esikoisen silmiä, tämä näki puolipukeisten, aseellisten
miesten rientävän sinne. Mutta tulivatpa he nyt häntä tappamaan tai
pelastamaan, niin joka tapauksessa he tulivat liian myöhään. Kymmenesti
Giovanni jo oli miekallaan pistänyt herttuaa, mutta tämän reuhtomisen
vuoksi ja koska hän oli pakotettu pitelemään häntä paikoillaan, hänen
ei ollut onnistunut pistää häntä sydämeen, jonka vuoksi hän, kun muita
rupesi saapumaan huoneeseen, viilsi poikki hänen kurkkunsa ja lopetti
niin uhrinsa.
Kun hän siitä nousi, kauttaaltaan veren tahrimana, oli hän niin kauhean
ja kammottavan näköinen, että Pico luuli hänen haavoittuneen ja riensi
hänen luokseen. Mutta nauraen Giovanni vakuutti hänelle, ettei niin
ollut laita, ja viittasi vertatippuvalla miekallaan.
»Hänen vertansa se on — likaista Borgian verta!»
Tämän nimen kuullessaan Pico säpsähti, ja ne kolme palvelijaakin, jotka
olivat tulleet hänen mukanaan, näyttivät pelästyvän. Kreivi katseli
lattialla hiljaa ja äänetönnä viruvaa komeaa, veren tahraamaa olentoa,
jonka ilmeettömät silmät tuijottivat maalauksilla koristettuun kattoon,
niin ylevän ja säälittävän näköisenä valkoisessa, kultaompeleisessa
satiinipuvussaan, jonka jalokivikoristeisessa vyössä riippuivat
käsineet ja kukkaro ja timanttikoristeinen miekka, mistä hänellä tällä
viime hetkellään oli ollut niin kovin vähän apua.
»Gandia!» hän huudahti ja katseli Giovannia silmät pelosta ja
hämmästyksestä pyöreinä. »Mistä syystä hän on tänne tullut?»
»Mistäkö syystä?»
Verisellä kädellä Giovanni viittasi Antonian huoneen avoinna olevaa
ovea kohden.
»Tuossa houkutus, teidän ylhäisyytenne. Kun olin ulkona
vilvoittelemassa, näin hänen hiipivän tänne ja luulin häntä varkaaksi,
joka hän kyllä onkin kunnian varas, kuten koko hänen sukunsa. Minä
seurasin, ja — tuossa hän makaa.»
»Hyvä Jumala!» huudahti Pico. Ja kysyi sitten käheällä äänellä: »Entä
Antonia?»
Giovanni keskeytti äkkiä kysymyksen.
»Hän näki, mutta ei tiedä mitään.»
Ja sitten eri äänensävyllä:
»Liikkeelle nyt, Pico!» hän huudahti. »Herättäkää kaupunki ja saattakaa
kaiken kansan tietoon, että Gandia kuoli varkaan kuoleman. Antakaa
kaikkien ihmisten tietää, mitä väkeä Borgiat oikein ovat.»
»Oletteko hullu?» huudahti Pico. »Minäkö toimittaisin nuoran kaulaani?»
»Tehän hänet täällä tapasitte yön pimeydessä, ja teillä oli oikeus
tappaa hänet. Te sen teitte.»
Pico katsoi pitkään ja tutkivasti toista silmiin. Totta kylläkin,
kaikki asianhaarat viittasivat tuohon selitykseen, samoin se, mitä
aikaisemmin oli sattunut ja josta Antonia oli hänelle valittanut. Kun
hän kuitenkin tunsi Sforzain ja Borgiain välit, niin hänestä kai tuntui
kovin ihmeelliseltä tapahtumalta, että Giovanni olisi sattumalta ollut
paikalla Mirandolan suvun kunniaa puolustamassa. Mutta hän ei kysynyt
mitään. Hän tyytyi järkevästi hyväksymään tapahtuman sellaisenaan
ja olemaan siitä joka suhteessa kiitollinen. Mutta mitä Giovannin
ehdotukseen tuli, että hänen pitäisi julistaa koko Roomassa, miten hän
oli käyttänyt oikeuttaan ja surmannut tuon röyhkeän roiston, siihen
Mirandolan herralla ei ollut vähintäkään halua.
»Tehtyä ei saa tekemättömäksi», sanoi hän lyhyesti äänellä, joka
ilmaisi paljon. »Riittäköön se meille kaikille. Nyt on vain päästävä
eroon tästä.»
»Oletteko vaiti asiasta?» kysyi Giovanni ilmeisesti huolestuneena.
»En kai minä hullu ole», sanoi Pico ystävällisesti.
Giovanni käsitti.
»Entä nämä teidän miehenne?»
»He ovat hyvin uskollisia ystäviä, jotka nyt auttavat teitä hävittämään
kaikki jäljet.»
Ja sen sanottuaan hän lähti kutsumaan tytärtään, jonka poissaolo
huolestutti häntä. Kim ei kuulunut mitään vastausta, meni hän Antonian
huoneeseen ja tapasi hänet siellä poikkipuolin vuoteellaan pyörtyneenä.
Hän oli pyörtynyt pelkästä näkemänsä kauheudesta.
Noiden kolmen ruumista kantavan palvelijan häntä seuratessa Giovanni
meni hyvin, hiljaa alas ja puutarhan läpi. Porttia lähestyessään hän
käski heidän odottaa sanoen menevänsä katsomaan, oliko tie selvä.
Sitten hän yksin edeten avasi portin ja kutsui hiljaa odottelevaa
renkiä:
»Tulkaa tänne luokseni!»
Viipymättä mies ilmestyi hänen eteensä pimeässä, ja yhtä viipymättä
Giovanni upotti miekkansa miehen rintaan. Häntä suretti tämä tekonsa,
mutta se ei ollut vältettävissä, eikä viidestoistavuosisatalainen
milloinkaan epäröinyt tehdä sellaista, mikä kerran oli välttämätöntä.
Jos palvelijan olisi jättänyt eloon, olisi se tietänyt sitä, että
_bargellit_ olisivat olleet aamulla talossa.
Mies vaipui heikosti äännähtäen maahan ja makasi hiljaa. Giovanni
raahasi hänet syrjään seinän varjoon, missä eivät muut häntä huomaisi,
ja kutsui sitten hiljaa heitä seuraamaan häntä.
Kun palvelijat ilmestyivät Picon puutarhasta, istui Pesaron herra
hajareisin sen kauniin hevosen selässä, jolla Gandia oli ratsastanut
surman suuhun.
»Pankaa hänet poikkipuolin lautasille», hän käski.
Ja miehet asettivat ruumiin niin, pään roikkuessa toisella ja jalkojen
toisella puolen. Ja jurona Giovanni itsekseen ajatteli, miten hän nyt
oli muuttanut päinvastaiseksi sen järjestyksen, missä hän ja Gandia
olivat tuntia aikaisemmin samalla hevosella ratsastaneet.
Käymäjalkaa he etenivät joelle vievää kujaa pitkin, palvelija
kummallakin puolella katsomassa, ettei taakka pudonnut lautasilta,
ja kolmas edellä tietä urkkimassa. Kujan suussa Giovanni pysähdytti
hevosen ja antoi urkkijan mennä joen rannalle katsomaan, oliko ketään
liikkeellä.
Hän ei nähnyt ketään. Mutta yksi siellä oli, joka näki heidät
— Giorgio, puutavarakauppias, joka makasi Schiavonin kohdalle
kiinnitetyssä veneessään ja joka kolme päivää myöhemmin ilmoittautui
todistamaan, mitä oli nähnyt. Hänen todistuksensa on yleisesti
tunnettu. Olemme sen usein kuulleet — miten hän näki miehen tulevan
esille puistokäytävästä ja tähystelevän joka suunnalle, sitten palaavan
takaisin, ilmestyäkseen uudelleen perässään ratsumies taakkoineen ja
kaksi muuta; miten hän näki heidän ottavan ruumiin hevosen lautasilta
ja laskettuaan »yksi, kaksi ja kolme» heittävän sen jokeen; miten hän
kuuli ratsumiehen kysyvän heiltä, olivatko he heittäneet kunnollisesti
keskelle, ja heidän vastaavan: »Kyllä, armollinen herra»; ja lopulta,
miten hän, kun häneltä oli kysytty, miksi hän ei ollut tullut
aikaisemmin kertomaan asiasta, oli vastannut, ettei hän ollut pitänyt
asiaa sen arvoisena, hän kun eläessään oli nähnyt yli sata ruumista
näin viskatuksi öiseen aikaan Tiberiin.
Puutarhaportille palattuaan Giovanni käski miesten mennä sisälle ilman
häntä. Hänellä oli vielä jotakin tekemistä. Kun he olivat poistuneet,
laskeutui hän alas hevosen selästä ja meni seinän varjoon jättämänsä
hevosrengin ruumiin luo. Hänen täytyi poistaa sekin. Hän leikkasi
yhden jalustinhihnoista irti satulasta, sitoi sen toisen pään kuolleen
miehen käsivarteen, nousi taas hevosen selkään ja raahasi siten
ruumista — valmiina vaaran tullen heti jättämään sen ja ratsastamaan
tiehensä — kappaleen matkaa, kunnes saapui Piazza della Giudeccalle.
Sinne hän, keskelle juutalaiskaupunginosaa, jätti ruumiin, ja hänen
liikehtimisensä on siitä lähtien osaksi hämärän peitossa. Ehkä hän
lähti ratsastamaan takaisin Pico della Mirandolan talolle päin, mutta
käyden luonnollisesti matkalla levottomaksi peläten ehkä, etteivät
kaikki jäljet olisi sittenkään tulleet tarkoin hävitetyiksi, että
herttuan jälkiä ehkä voitaisiin seurata tuohon taloon ja että, jos
hänet itsensä tavattaisiin sieltä, voitaisiin hänet epäilyn perusteella
vangita, oli lähtenytkin etsimään turvaa setänsä, varakanslerin luota.
Herttuan hevosen, jolla hän oli ratsastanut, hän oli laskenut irti
kadulle, josta se joitakin tunteja myöhemmin tavattiin, antaen
ensimmäisenä aihetta huhuihin, että jotakin rikollista oli tapahtunut.
Kun huhut yhä kasvoivat Gandian hevosrengin ruumiin löytymisen johdosta
ja koska asestetut _bargelli_-joukot kahden seuraavan päivän aikana
tutkivat Rooman ja varsinkin Giudeccan, ilmestyi vihdoin Giorgio,
Schiavonin venemies, kertomaan näkemiään. Kun murheen murtama paavi sen
kuuli, määräsi hän joen uoman tarkoin naarattavaksi, jolloin onneton
Gandian ruhtinas eräässä verkossa nousi päivänvaloon jonka jälkeen
tuo sydämetön Sanazzaro sepitti pilkkarunonsa Pyhän Pietarin, tuon
ihmiskalastajan, seuraajasta.
Ihmiset harkitsivat, kellä olisi ollut eniten aihetta tämän rikoksen
tekemiseen, ja päätyivät piankin Giovanni Sforzaan, joka silloin jo
oli Roomasta kaukana ratsastaen nopeasti oman valtakuntansa, Pesaron,
turviin; ja kardinaali Ascanio Sforza, jonka nimi myöskin mainittiin ja
joka pelkäsi tulevansa sotketuksi asiaan, koska oli mahdollista, että
hänen palveluspoikansa sittenkin oli nähnyt hänen naamioidun vieraansa
sormuksessa olevan Sforzan vaakunan — pakeni myöskin, eikä suostunut
palaamaan, ennenkuin pyhä isä oli lähettänyt hänelle suojeluskirjan,
missä lausui olevansa varma hänen viattomuudestaan.
Myöhemmin yleinen kulkupuhe syytti muita; se oikeastaan syytti
järjestyksessä kaikkia, jotka mahdollisesti olivat saattaneet
sen mielestä tehdä tämän rikoksen, keksien toisille näistä mitä
eriskummallisimpia ja uskomattomimpia aiheita tähän. Kerran, nähtävästi
koska kuolleen herttuan irstaileva ja nautinnonhaluinen luonne oli
yleensä tunnettu, huhu osui niin lähelle todellisia murhatapahtumia,
että _bargellit_ saapuivat kreivi Mirandolan taloon ja tutkivat sen,
jolloin Pico oli pannut jyrkän vastalauseensa, vedoten julkeasti
paaviin, koska sellaiset viittailut voivat pilata hänen tyttärensä
hyvää nimeä.
Tämä salaperäinen asia jäi selittämättömäksi, eikä syyllistä voitu
milloinkaan saattaa rangaistukseen. Niinkuin olemme nähneet, ei
Giovanni Sforza surmatessaan Gandian oikeastaan tarkoittanut kostaa
tälle itselleen, vaan hänen isälleen. Hän halusi aiheuttaa paavi
Aleksanterille haavoista hirveimmän ja vaikeimmin parannettavan, ja
vaikka häneltä puuttui kostajan nautinto saada ilmaista itsensä, niin
ei häneltä ainakaan puuttunut varmuutta siitä, että hänen iskunsa oli
tehnyt tehtävänsä. Hän sai kuulla — kuten kuuli koko Italia — tuolta
Sant' Angelon sillan yli kulkeneelta matkamieheltä, miten paavi surun
puuskan vallassa, saadessaan nähdä Tiberistä nostetun poikansa ruumiin,
oli tuskissansa mylvinyt kuin kidutettu härkä, niin että hänen huutonsa
linnasta kuuluivat sillalle asti. Hän sai kuulla, miten tuo muhkea,
reipas paavi oli saman kuun yhdeksäntenätoista päivänä hoiperrellut
neuvostonsa istuntoon, aivan kuin olisi ollut rampa ukonköntys, ja
miten hän oli nyyhkyttäen valittanut katkeraa suruaan sanoilla:
»Vaikka omistaisimme seitsemän paavikuntaa, niin luopuisimme niistä
kaikista, jos voisimme palauttaa herttuan eloon.»
Olisi luullut Giovannin nyt olleen tyytyväinen. Mutta hän ei ollut.
Hänen pohjaton vihansa niitä vastaan, jotka olivat saattaneet
hänet pilkan esineeksi, ei ollut niin helposti sammutettavissa.
Hän odotti, väijyen tilaisuutta saada tuottaa vihamiehilleen uusia
vaurioita. Sellainen tarjoutuikin vuotta myöhemmin, kun Gandian
veli, kunnianhimoinen Cesare Borgia, luopui kardinaalinnimestään ja
-arvostaan vaihtaen ne ajallisiin virka-arvoihin ja Valentinois'n
herttuan arvonimeen. Silloin hän tarttui panettelun kuolettavaan
aseeseen levittäen salaisesti sellaista huhua, että Cesare oli tappanut
veljensä maailmallisten pyyteitten ja muiden syiden vuoksi, mihin suvun
kaikki päähenkilöt olivat sotkeutuneet.
Ihminen ei kohoa Borgiain korkeuteen hankkimatta samalla itselleen
vihamiehiä. Tämä ruma juttu levisi kaikkine törkeine lisäyksineen,
ja vain yleisen mielipiteen perusteella kaikki sen ajan kynäilijät
liittivät sen aikakirjoihin. Ja neljäsataa vuotta tuo valhe
on säilynyt historiassa kaikkien Borgiain nimelle kasattujen
inhatekojen varsinaisena kulmakivenä. Kosto ei milloinkaan ollut
hirvittävämpi, laajemmalle vaikuttava ja kestävämpi. Vasta nyt
meidän kahdennellakymmenennellä vuosisadallamme ovat puolueettomat
historioitsijat tarkkojen tutkimusten perusteella osoittaneet tuon
syytöksen vääräksi.
X. NAAMIAISYÖ
Ruotsin Kustaa III:n murha
X. NAAMIAISYÖ.
Vapaaherra Bielke harppasi vaunuistaan melkein ennen kuin ne olivat
pysähtyneetkään ja odottamatta, että palvelija ehti laskea alas
astuimia. Hänen arvoasemassaan olevalle henkilölle peräti oudon
kiireisesti hän riensi kuninkaallisen linnan suureen vestihyliin ja
kysyi väräjävällä äänellä ensimmäiseltä kohtaamaltaan palvelijalta:
»Onko hänen majesteettinsa jo lähtenyt?»
»Ei vielä, teidän ylhäisyytenne.»
Tämä vastaus sai hänet hiljentämään vauhtiaan, mutta ei vähentänyt:
hänen levottomuuttaan. Hän heitti yltään raskaat sudennahkaiset
turkkinsa, joihin hän oli ollut puettu, ja antaen ne palvelijalle lähti
reippaasti nousemaan komeita portaita, tuo pitkä, nuorekas olento, joka
mustassa puvussaan näytti niin kauniilta ja arvokkaalta.
Hänen kulkiessaan monien etuhuoneiden läpi kuninkaan
yksityishuoneistoon päin huomasivat läsnäolijat hänen sileän-puhtoisten
kasvojensa kalpeuden tummanruskean palmikkopermikin alla ja
ympäristöään tarkkaamattomien silmien kuumeisen hehkun. He eivät
saattaneet aavistaa, että vapaaherra Bielke, kuninkaan sihteeri ja
suosikki, kantoi käsissään kuninkaallisen isäntänsä elämää tai sen
vastinetta, hänen murhahankkeensa salaisuutta.