Bertrandin, ja hänen kanssaan liittoutuneiden salamurhaajain
välityksellä — ja raivattuaan näin tieltään henkilön, joka oli hänen ja
valtaistuimen välissä, hän nyt yritti käyttää oikeuslaitosta hyväkseen
raivatakseen vuorostaan Giovannan tieltään.
Sillä välin päivät kertyivät viikoiksi ja viikot kuukausiksi, eikä
kuningatar ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin miehensä murhaajien
kiinni saamiseksi, eikä mitään kuulusteluja pidetty. Bertrand d'Artois
tosin oli isänsä kanssa paennut heidän omistamansa St. Agathan
linnoituksen turviin. Mutta muut — Cabane, Terlizzi ja Morcone —
oleskelivat yhä häikäilemättä kuningattaren lähellä Castel Nuovossa.
Kaarle kirjoitti Unkarin Ludvigille ja paaville vaatien oikeuden
noudattamista ja huomauttaen siitä, miten itse kuningaskunnassa sitä
ei ollut edes yritettykään, ja kehoittaen heitä miettimään, mikä
siihen oli syynä. Siitä oli seurauksena, että Klemens VI seuraavan
vuoden kesäkuun 2. päivänä julkaisi bullan, jolla Napolin ylituomarin,
Bertrand des Baux'n, käskettiin ottaa kiinni salamurhaajat ja rangaista
heitä, ja — samaan aikaan — paavi toisella bullalla julisti heidät
pannaan. Mutta määräyksensä ohella pyhä isä lähetti des Baux'lle
yksityiskirjeen, missä hän ankarasti varoitti ylituomaria, valtion edun
tähden, päästämästä julkisuuteen mitään kuningatarta koskevaa.
Des Baux ryhtyi heti työhönsä ja nähtävästi Kaarlen kehoituksesta
vangitutti Melazzon ja palvelijan Pacen. Kaarlen ei sopinut syyttää
kuningatarta eikä hänen ylimyksiäänkään, koska olisi siten voinut
nostattaa uskolliset puoluelaisensa itseään vastaan. Hänelle riitti,
kun antoi ilmi kaksi alhaisinta salaliittolaista ja hän luotti siihen,
että heidät kiduttamalla saataisiin tunnustamaan asioita, jotka
saattaisivat toisetkin perikatoon ja lopulta itsensä Giovannan.
Terlizzi, joka näiden kahden vangitsemisesta kuultuaan selvästi käsitti
oman vaarallisen asemansa, ryhtyi rohkeaan ja toivottomaan tekoon sen
torjumiseksi. Ratsasjoukko mukanaan hän hyökkäsi sen saattueen kimppuun
joka kuljetti Pacea vankilaan. Vanki saatiin kylläkin kaapatuksi, mutta
ei pelastuakseen. Hänen vaikenemistaan Terlizzi vain halusi. Hänen
käskystään miespoloiselta kiskottiin kieli suusta, jonka jälkeen hänet
luovutettiin takaisin vartijoilleen ja kohtalolleen.
Jos Terlizzin olisi onnistanut, niinkuin hän kyllä aikoi, tehdä sama
temppu Melazzolle, niin Kaarle olisi joutunut pahaan pulaan. Mutta se
ei hänelle onnistunut, ja tuo Paceen kohdistettu hirmuteko oli tehty
aivan turhaan. Kun Melazzoa kidutettiin, niin hän ilmaisi Terlizzin
ja samalla myöskin Cabanen, Morconen ynnä muut. Hänen tunnustuksensa
saattoi syytettyjen penkille vielä catanialaisen Filippan ja hänen
kaksi tytärtään, Terlizzin ja Morconen vaimot. Mutta kuningattaren
nimeä hän ei maininnut, sillä hän oli alempiarvoisia salaliittolaisia,
Pacen lailla tuskin paljoakaan palvelijaa parempi, eikä hänellä siis
voinut olla tietoa kuningattaren osallisuudesta asiaan.
Toiset vangittiin heti ja tuomittiin kuolemaan sekä poltettiin
julkisesti Sant Eligion aukiolla kestettyään sitä ennen neljännentoista
vuosisadan kaikki sanomattoman raa'at hirmukidutukset, joita jatkui
jopa mestauslavalle asti ja joiden tarkoituksena oli saada heidät
ilmaisemaan yhä uusia rikoskumppaneita. Mutta vaikka he teloittajain
pihdeissä kiemurtelivat ja pyörtyivät, eivät he mitään tunnustaneet. He
vaikenivat todella niin tyystin, että kansa oli aivan ihmeissään, sillä
kansa kaipasi selitystä. Ylituomari Hugh des Baux oli näet huolehtinut
siitä, että paavin määräykset tulivat tarkkaan noudatetuiksi. Etteivät
tuomitut voisi liikoja ladella, oli hän varovaisuuden vuoksi antanut
kiinnittää heidän kielensä onkikoukuilla suupohjaan.
Niinpä tuli Kaarlelle hetkellinen pettymys, ja uusi pettymys hänelle
aiheutui, kun Giovanna otti itselleen toisen miehen, serkkunsa,
Taranton ruhtinaan Ludvigin. Jollei Kaarle halunnut antaa asian
jäädä tälle kannalle ja pelin siis päättyä pattiasentoon, niin oli
hänen turvauduttava uhkarohkeihin tekoihinsa sellaisiin hän todella
ryhtyikin. Hän kirjoitti Unkarin kuninkaalle syyttäen nyt avoimesti
Giovannaa murhasta ja viitaten asianhaaroihin, jotka jo yksin riittivät
vahvistamaan hänen syytöstään.
Nämä asianhaarat Ludvig sitten kokosi jyriseväksi kirjeeksi, minkä
hän kirjoitti Giovannalle vastaukseksi hänen puolusteluunsa Ludvigin
syytöstä vastaan siitä toimettomuudesta, mitä hän oli osoittanut
miehensä murhaajiin nähden:
»Giovanna, sinun aikaisempi epäsäännöllinen elämäsi, sinun
vallanpidättämisesi yksin itsellesi, miehesi murhaajien koston
laiminlyöminen, se, että olet ottanut uuden miehen, ja omat
puolustelusi todistavat enemmän kuin riittävästi syyllisyytesi miehesi
kuolemaan.»
Siihen asti kaikki kävi aivan Durazzon Kaarlen toiveiden mukaisesti.
Mutta tapahtuipa muutakin. Ludvig oli nyt sotajoukkoineen tulossa
ottamaan haltuunsa kuningaskunnan, jonka laillisena perillisenä hän,
kaikki asianhaarat huomioonottaen, nähtävästi piti itseään, ja Italian
ruhtinaat sallivat hänen vapaasti kulkea alueidensa halki. Tämä ei
ollut suinkaan Kaarlen mieleen. Päinvastoin saattoi siitä, jos ei
hän kiirehtinyt, koitua matti aivan odottamattomalta taholta, tehden
turhaksi koko tähänastisen niin mestarillisesti hoidellun pelin.
Hän hämmentyi hieman, ja hätäisesti vastasiirtoa miettiessään hän
erehtyi.
Ludvigin nopeasta lähestymisestä säikähtyneenä Giovanna kutsui avuksi
vasallinsa, muiden muassa Kaarlen, käsittäen, että Kaarle oli hinnalla
millä hyvänsä saatava siirtymään hänen puolelleen. Kaarle meni,
kuunteli ja myi lopulta itsensä hyvästä hinnasta — Kalabrian herttuan
arvonimestä, mikä teki hänet kruununperilliseksi. Hän kokosi mahtavan
keihäsmiesjoukon ja marssi Aquilaa vastaan, joka jo oli nostanut
Unkarin lipun.
Siellä hän hyvin pian huomasi tehneensä huonon siirron. Hänelle tuotiin
sana, että kuningatar oli kauhuissaan paennut Provenceen, etsien turvaa
Avignonista.
Kaarle ryhtyi viipymättä korjaamaan erehdystään ja marssi Aquilasta
Ludvigia vastaan vakuuttaakseen hänelle uskollisuuttaan ja yhtyäkseen
vallananastajan joukkoihin.
Folignossa Unkarin kuningas kohtasi paavin lähetin, joka Klemens
VI:n nimessä kielsi häntä pannan uhalla tunkeutumasta pyhän kirkon
läänitysalueelle.
»Kun olen Napolin isäntä», vastasi Ludvig järkähtämättä, »niin
olen pitävä itseni pyhän istuimen läänitysmiehenä. Siihen mennessä
vastaan töistäni vain Jumalalle ja omalletunnolleni.» Ja hän
jatkoi etenemistään mustan kuolemanlipun johdolla, levittäen aito
unkarilaiseen tapaan murhaa, ryöstöä, rosvousta ja hävitystä
hymyilevälle maaseudulle, kostaen siten koko maalle hirveällä tavalla
veljensä murhan.
Näin hän saapui Aversaan ja majoittui unkarilaisineen samaan Pyhän
Pietarin luostariin, missä Andreas vuosi sitten oli kuristettu
kuoliaaksi. Ja täällä hänet tapasi Kaarle, joka tuli uskollisuuttaan
vakuuttamaan, ja avosylin kuningas toivotti hänet tervetulleeksi, kuten
sopii odottaakin, Kaarle kun oli ollut Andreaksen todellinen ystävä
tässä vihollismaassa. Kaarlen ajattelemattomasta ja varomattomasta
teosta Aquila-jutussa ei puhuttu mitään. Kuten Kaarle oli toivonutkin,
annettiin se hänelle anteeksi sekä menneisyyden että nykyisyyden
perusteella.
Illalla oli suuri juhla samassa virvoitushuoneessa, missä Andreaskin
oli juhlinut sinä yönä, jona kuristajat häntä odottaen vartioivat,
ja Kaarle oli nyt kunniavieraana. Aamulla Ludvigin oli määrä jatkaa
matkaansa Napolin kaupunkiin, ja kaikki olivat varhain liikkeellä.
Kun oltiin juuri lähtemässä, sanoi Ludvig Kaarlelle: »Ennenkuin lähden,
tekisipä mieleni katsoa sitä paikkaa, missä veljeni kuoli.»
Kaarlesta tämä tietenkin tuntui inhoittavalta mieliteolta, josta hän
tahtoi saada Ludvigin luopumaan. Mutta Ludvig ei hellittänyt.
»Viekää minut sinne», hän pyysi herttualta.
»Mutta tuskin minä tiedänkään — en ollut täällä, muistakaa», vastasi
hänelle Kaarle käyden levottomaksi, johtuen se ehkä osaksi ilkeästä
ilmeestä laihan kuninkaan kasvoilla, osaksi hänen oman omantuntonsa
soimaavista kuiskeista.
»Tiedän kyllä, ett'ette ollut; mutta tiedätte kai te paikan. Tietävät
kai sen näillä main kaikki ihmiset. Ja ettekö te juuri kuljettanut
ruumista pois? No, viekää minut nyt sinne.»
Kaarlen oli siis pakko tehdä hänen käskynsä mukaan. Käsi kädessä
he nousivat portaita, jotka veivät tuohon onnettomaan loggiaan, ja
puolikymmentä Ludvigin upseeria seurasi mukana.
He astelivat apotin puutarhan kohdalla olevaa kivipermantoa pitkin,
joka nyt oli täydessä auringonvalaistuksessa ja jonka täytti siellä
kasvavien ruusujen tuoksu.
»Tässä kuningas nukkui», sanoi Kaarle, »ja tuolla kuningatar. Tässä
välimaissa jossakin tuo onneton teko tapahtui, ja tuosta paikasta he
hänet heittivät.»
Ludvig pitkänä ja laihana seisoi mietteissään, käsi leuassa. Yht'äkkiä
hän pyörähti päin herttuaa, joka seisoi hänen vieressään. Hänen
kasvojensa ilme oli muuttunut, ja hän väänsi suutaan niin, että hampaat
näkyivät niinkuin murisevalla koiralla.
»Kavaltaja!» hän ärähti. »Juuri te — te, joka hymyillen ja liehakoiden
käännyitte puoleeni ja yllytitte kostamaan — olette syypää siihen, mitä
täällä tapahtui.»
»Minäkö?» Kaarle astui askelen taaksepäin käyden kalpeaksi ja polvet
vapisten.
»Juuri te!» vastasi kuningas kiivaasti. »Hän ei olisi tullut
surmatuksi, jollette te olisi vehkeillyt häntä vastaan, koettaen estää
häntä kuninkuudesta ja kruunatuksi tulemasta.»
»Se ei ole totta!» huusi Kaarle. »Se ei ole totta! Vannon sen Jumalan
nimessä!»
»Valapattoinen koira! Kiellättekö pyytäneenne tuota erinomaista
setäänne, kardinaali Perigordia, koettamaan estää paavia julkaisemasta
siihen tarvittavaa bullaa?»
»Sen kiellän. Tosiasiat puhuvat sitä vastaan. Bullahan oli valmis.»
»Sitten kieltämisenne vain todistaa syyllisyytenne», vastasi kuningas,
vetäen vyöllään riippuvasta nahkapussista pergamentin ja pitäen sitä
hämmästyneen herttuan silmien edessä. Se oli kirje, minkä hän oli
kirjoittanut kardinaali Perigordille, pyytäen häntä estämään paavia
allekirjoittamasta bullaa, joka vahvisti Andreaksen kruunauksen.
Kuningas hymyili kaameasti katsellessaan noita kalpeita, vavahtelevia
kasvoja.
»Kieltäkääpä vieläkin», hän ilkkui. »Kieltäkää sekin, että te Kalabrian
herttuan arvonimestä suostuitte rupeamaan kuningattaren puoluelaiseksi
ja että te taas siirryitte meidän puolellemme, kun huomasitte
vaaranne. Te uskotte, senkin katala kavaltaja, voivanne käyttää
meitäkin astinlautana, jonka avulla pääsette valtaistuimelle — kuten
koetitte veljeäni käyttää, jopa siihen määrään, että toimititte hänet
murhatuksi.»
»Ei, ei! En minä ole siihen osallistunut. Minä olin hänen ystävänsä —»
»Valehtelette!» Ludvig iski häntä vasten suuta.
Samassa Ludvigin upseerit tarttuivat herttuaan peläten, että tuo
häväistys kiihoittaisi hänet kostamaan.
»Tepä olette kovin tilaisuuksiin mukautuva», sanoi Ludvig; ja lisäsi
huolettomasti: »Lopettakaa hänet.»
Kaarle kiljui hetken aikaa, kuten Andreaskin oli samalla paikalla
kiljunut huomatessaan tuijottavansa kammottavaa kuolemaa silmiin.
Sitten muuttui kiljuminen yskäksi, kun unkarilainen miekka hänet
lävisti.
Hänen ruumiinsa nostettiin loggian kivipermannolta ja kannettiin
rintavarjon luo, kuten Andreaskin oli kannettu, ja viskattiin
menemään apotin puutarhaan, kuten Andreaskin oli viskattu. Se virui
ruusupensaassa värjäten apotin ruusut kirkkaamman punaisiksi.
Tuskin voi ajatella runollisempaa kostoa.
IX. VIHAN YÖ
Gandian herttuan murha
IX. VIHAN YÖ.
Kardinaali-varakansleri otti käärön, jonka vaaleatukkainen,
punapukuinen palveluspoika hänelle ojensi ja käänteli sitä käsissään
tarkastellen sitä, ylevät, hienopiirteiset, melkein askeettiset
kasvonsa hyvin miettivän näköisinä.
»Sen toi, teidän ylhäisyytenne, naamioitu mies, joka ei ilmoita
nimeään. Hän odottaa alhaalla», sanoi punainen pojanjolppi.
»Naamioitu mieskö? Mitä salamyhkäisyyksiä!»
Miettivät ruskeat silmät hymyilivät, hienot kädet mursivat irti lakan
palasia. Kääröstä putosi kultasormus ja vieri jonkin matkaa mustan ja
purppuranpunaisen kirjavalla itämaisella matolla. Poika syöksyi sen
jälkeen ja antoi sen hänen ylhäisyydelleen.
Sormuksessa oli kilpi, ja tähän kilpeen kardinaali huomasi
kaiverretuksi oman vaakunansa — Sforzan jalopeuran ja kvittenin
kukan. Samassa hänen tummat, miettivät silmänsä poikaan kääntyessään
muuttuivat ankariksi.
»Näitkö vaakunan?» hän kysyi, ja hänen äänensä vienoudessa oli
teräksinen sävy.
»En nähnyt mitään, teidän ylhäisyytenne — sormuksen vain, en muuta. En
katsonutkaan.»
Kardinaali tarkasti häntä hetken aikaa tutkivasti.
»Mene — tuo mies tänne», sanoi hän vihdoin; ja poika poistui,
palaten taas kohta, ja vetäen syrjään oviverhon päästi huoneeseen
keskikokoisen, mustaan viittaan puetun miehen, jonka kullankeltaisen
tuuhean tukan alla olevia kasvoja musta naamari peitti leuasta otsaan.
Kardinaalin viittauksesta poika poistui. Sitten mies lähemmäksi astuen
antoi viittansa valahtaa hartioiltaan, jolloin tuli näkyviin hieno,
violetinvärinen, ihonmyötäinen silkkipuku, jonka jalokivikoristeisesta
vyöstä riippui miekka; hän riisui naamarinsa ja paljasti Giovanni
Sforzan, Pesaron ja Cotignolan herran, paavi Aleksanterin tyttären,
madonna Lucrezian, hylätyn miehen kauniit kalpeat kasvot.
Kardinaali katseli vakavana ja hämmästymättä veljensä poikaa. Alussa
hän oli luullut sormuksen omistajan lähettäneen vain sanansaattajan
hänen luokseen. Mutta nähtyään hänen vartalonsa ja pitkän vaalean
tukkansa, hän oli tuntenut Giovannin jo ennenkuin tämä vielä oli
poistanut naamariaan.
»Olen kyllä ainakin pitänyt sinua jonkinverran hulluna», sanoi
kardinaali lempeästi. »Mutta en toki näin hulluna. Mikä sinut Roomaan
tuo?»
»Välttämättömyys, teidän ylhäisyytenne», vastasi nuori yksinvaltias.
»Tarve puolustaa kunniaani, joka on kohta kokonaan pilalla.»
»Entä henkesi?» kysyi hänen setänsä ihmeissään. »Sekö on jo aivan
arvoton?»
»Kunniatta se ei ole minkään arvoinen.»
»Ylevä ajatus, minkä koulussa oppii. Mutta käytännön kannalta — »
Kardinaali kohautti olkapäitään.
Mutta Giovanni ei ollut huomaavinaan.
»Luulitteko ehkä, armollinen herra, että minä olisin siivosti alistunut
olemaan hylätty, pilkan alainen aviomies, etten minä kostaisi tuolle
roistomaiselle paaville, joka on saattanut minut naurunalaiseksi
ja pilkkapuikoksi koko Italiassa?» Hän oli suuttumuksesta aivan
kalmankalpea kasvoiltaan. »Luulitteko todellakin, että minä olisin
jäänyt Pesaroon, jonne pakenin, kun he henkeäni uhkasivat, vaatimatta
häntä tilille töistään?»
»Millekäs tilille sinä oikein aiot vaatia hänet?» kysyi kardinaali
hieman ylimielisesti. »Et kai aikone surmata pyhää isää?»
»Surmatako?» Giovanni naurahti ivallisesti. »Kärsivätkö ehkä kuolleet?»
»Helvetissä toisinaan», sanoi kardinaali.
»Saattaa olla. Mutta minä tahdon olla varma. Tahdon kärsimyksiä,
jotka itse saatan havaita, kärsimyksiä, joita voin käyttää palsamina
haavoitetulle kunnialleni. Minä isken häntä, kuten hänkin on minua
iskenyt — sieluun enkä ruumiiseen. Haavoitan häntä hänen arimpaan
kohtaansa.»
Ascanio Sforza, pitkänä ja hoikkana punaisessa kaavussaan, pudisti
hiljaa päätään.
»Kaikki tämä on hullutusta — hullutusta! Paras sinun olisi pysyä
poissa, paras pysyä Pesarossa. Etpä totisesti ilman hengenvaaraa voi
näyttää kasvojasi Roomassa.»
»Siksihän minulla on naamari. Siksi tulen teidän luoksenne, armollinen
herra, voidakseni elää rauhassa täällä, kunnes — »
»Tännekö?» Kardinaali kävi oitis virkeäksi. »Sitten kai luulet
minua yhtä hulluksi kuin itse olet. Etkö sitten käsitä, että jos
vähimmälläkään tavalla tulisi tietoon, että sinä olet Roomassa, niin
täältä sinua ensiksi etsittäisiin. Jos tahdot pitää pääsi, jos pidät
niin tärkeänä menneitten loukkausten kertomisen ja tulevien torjumisen,
niin ei minun sukulaisenasi sovi sinua vastustaa. Mutta palatsiini et
voi jäädä oman turvallisuutesi tähden. Tuo palveluspoika esimerkiksi,
joka sinut tänne johdatti, enpä menisi vannomaan, ettei hän nähnyt
sormuksessasi olevaa vaakunaa. Toivon, ettei hän nähnyt. Mutta jos hän
näki, niin sinun täälläolosi on jo tunnettu.»
Giovanni kävi levottomaksi.
»Mutta missäpä muuallakaan minä täällä Roomassa olisin turvassa?»
»Et missään, luullakseni», vastasi Ascanio pilkallisesti. »Tai ehkäpä
Picon luona. Yhteinen paavivihanne ehkä liittäisi teidät lujasti
yhteen.»
Kova kohtalo toi tämän ehdotuksen hänen mieleensä. Kova kohtalo sai
Pesaron herran sitä noudattamaan ja etsimään käsiinsä Antonio Maria
Picon. Mirandolan kreivin, joen rannalla olevasta linnastaan, missä
Pico, kuten Ascanio oli arvannut, toivotti hänet sydämellisesti
tervetulleeksi.
Siellä hän asui melkein piileskellen toukokuun loppuun asti, mennen
harvoin ulos, eikä milloinkaan ilman naamariaan — mikä seikka muuten
ei herättänyt suurtakaan huomiota, sillä naamarin käyttö oli hyvin
tavallista Rooman kaduilla iltaisin viidennellätoista vuosisadalla.
Picon kanssa keskustellessaan hän tälle ilmoitti tarkoituksensa,
selittäen hänelle samaa, mitä jo oli puhunut kardinaali-varakanslerille.
»Hän on isä — tuo isien isä», hän kerran sanoi. »Hellä, rakastava isä,
jonka elämä on hänen lapsissaan, joka elää heidän kauttaan ja heitä
varten. Jos ne häneltä riistäisi, niin kävisi hänen elämänsä tyhjäksi
ja arvottomaksi, eläväksi kuolemaksi. Niitä ovat Giovanni, hänen
silmäteränsä, jonka hän on koroittanut Gandian herttuaksi, Beneventon
herttuaksi, Sessan ruhtinaaksi, Teanon herraksi ynnä muuksi. Niitä ovat
Valencian kardinaali, niitä Giuffredo, Squillacen ruhtinas, ja niitä
on vielä vaimoni Lucrezia, jonka hän on minulta ryöstänyt. Siinä on
meidän Akhilleuksemme iso kantapää. Nyt on kysymys, mistä meidän on
aloitettava?»
»Ja myöskin, miten», huomautti Pico.
Sallimus huolehti näiden molempien kysymysten vastaamisesta, vieläpä
hyvinkin pian.
He lähtivät kesäkuun 1. päivänä — Pesaron herra sekä hänen
isäntänsä ja tämän tytär, Antonia — kuluttamaan päiväänsä Picon
Trasteveressa olevaan viinitarhaan. Kun he sieltä illalla lähtivät
paluumatkalle Roomaan, niin kreiviä juuri lähtöhetkellä pidätti hänen
taloudenhoitajansa, joka oli vasta palannut joltakin matkalta, ja jolla
oli asioita ilmoitettavana hänelle.
Hän kehoitti vierastaan ratsastamaan hänen tyttärensä ja saattueensa
kanssa edeltä, sanoen kohta itse seuraavansa heitä ja saavuttavansa
heidät. Mutta taloudenhoitaja pidätti häntä kauemmin kuin hän oli
luullut, niin että vaikka seurue eteni hitaasti kaupunkia kohden, ei
Pico ollut saavuttanut heitä vielä silloin kun he saapuivat joelle.
Sillan toisella puolella olevalla kapealla kadulla tuli yhtäkkiä tätä
pientä saattuetta vastaan työntäen sen syrjään, loistava ratsasseurue,
johon kuului hienoja naisia ja herroja, haukat ranteilla ja koirapari
perässä.
Giovanni näki tästä loistavasta seurueesta vain yhden ainoan —
pitkän, komean-kauniin, vihreäpukuisen miehen, jolla tummanruskeilla
kutreillaan oli sulkakoristeinen hattu, ja jonka silmät vuorostaan
eivät sillä hetkellä nähneet muita kuin madonna Antonian, joka nojasi
hevoskantotuolinsa selustaan, jonka nahkauutimet hän oli työntänyt
syrjään, voidakseen ratsastaessaan keskustella Giovannin kanssa.
Pesaron herra näki lankonsa katseen äkkiä välähtävän, sillä tuo kaunis
keikari oli Gandian herttua, paavin vanhin poika, pyhän isän silmäterä.
Hän näki herttuan melkein tiedottomasti pidättävän ohjaksista
hevostaan; näki hänen kääntyvän satulassaan julkeasti tuijottamaan
madonna Antoniaan, kunnes tämä, huomattuaan hänen katseensa, punastui.
Ja kun kantotuoli vihdoin oli siirtynyt pois, näki hän olkansa yli,
miten herttuan sivulta ratsupalvelija lähti heitä seuraamaan. Tämä mies
seurasi heidän jälkiään kaiken matkaa Parione-kaupunginosaan asti,
aikoen nähtävästi herraansa varten ottaa selvää, missä kantotuolin
kaunis neiti asui.
Giovanni ei puhunut tästä mitään Picolle, kun tämä pian sen jälkeen
palasi. Hän älysi sukkelaan hänelle tässä tarjoutuvan tilaisuuden,
mutta ei ollut läheskään varma siitä, että Pico suostuisi antamaan
käyttää tytärtään syöttinä, eikä läheskään varma edes siitä, että
itsekään uskaltaisi häntä siihen tarkoitukseen käyttää.
Mutta kun hän aamulla pelkästä uteliaisuudesta sattui katsomaan
ikkunasta, mikä hevonen kadulla asteli, näki hän komeaan vaippaan
puetun miehen, jonka heti tunsi herttuaksi, ja hän päätti, että
sallimuksen arpa oli langennut.
Giovanni peräytyi sukkelaan, ennenkuin ratsastaja ehti nähdä hänet.
Hetkellisestä mielijohteesta hän toimi niin ovelasti kuin olisi jo
kauan asiaa harkinnut Antonia ja hän olivat kummallisesta kohtalon
oikusta yksinään tuossa välikerroksen huoneessa. Antoniaan kääntyen hän
sanoi:
»Omituinen veitikka se tuolla kadulla ratsastelee, hän seisottelee
hevostaan aivan kuin odottaisi jotakin. Tunnettekohan te hänet?»
Antonia nousi seisomaan — pitkä, hoikka, noin kahdeksantoistavuotias
tyttö, vienon vaalea kaunotar, tummine miettivine silmineen ja
mustine palmikoineen, joihin oli punottu jalokivin koristeltuja
kultalankasäikeitä. Hän sipsutti kahisten ikkunan luo ja katseli
kadulla odottavaa ratsumiestä; ja hänen katsoessaan ja tarkkaan miestä
silmäillessään, kohotti herttua päätään. Heidän katseensa kohtasivat,
ja huudahtaen Antonia vetäytyi pois ikkunasta.
»Mikä nyt?» kysyi Giovanni.
»Se on sama julkea mies, joka tuijotteli minua eilen illalla kadulla.
Kunpa ette olisi kehoittanut minua katsomaan.»
Sillä aikaa kuin Antonia oli katsellut ikkunasta, oli Giovanni
liikkunut hiljaa hänen takanaan ja huomannut huoneen keskellä olevalla
ebenholtsipuisella pöydällä ruusumaljakon. Vikkelään ja äänettömästi
hän oli siepannut itselleen kukan, jota nyt piteli selkänsä
takana. Kun Antonia taas kääntyi hänestä poispäin, viskasi hän sen
ikkunasta kadulle; ja samalla kun hän sisimmässään nauroi, inhoten
ja pilkallisesti ajatellessaan, miten Gandia poimi kukan maasta ja
millä sydämen hartaudella hän sitä säilytti, samalla hän ääneen nauroi
Antonian pelolle, ivaten sitä tyhjänpäiväiseksi.
Illalla Giovanni huoneessaan harjoitteli uutterasti kirjoitustaitoa
Antonian hänelle viattomuudessaan antaman mallin mukaan. Hän rupesi
vuoteelle hyvin tyytyväisenä päätellen, että niinkuin ihminen elää,
niin hän kuoleekin. Giovanni Borgia, Gandian herttua, oli aina ollut
herttainen irstailija, häikäilemätön hekumoitsija, jota ei kannustanut
muu kuin nautinnonhimo, mikä nyt oli syöksevä hänet omaan tuhoonsa.
Giovanni Borgia, hän lisäksi päätteli, oli, kuten hän oli lausunut,
isänsä silmäterä; ja koska herttua omaehtoisesti oli pistänyt
jumalattoman päänsä silmukkaan, niin tulisi Pesaron herra alkamaan
loukkaustensa suloisen kostotyön, vetämällä silmukan tiukkaan.
Seuraavana aamuna hän uhkarohkeana ilmestyi Vatikaaniin itse tuomaan
väärennyksensä herttualle. Naamarinsa vuoksi epäiltynä häneltä
kysyttiin, kuka hän oli, ja kenen asioilla hän kulki.
»Ilmoittakaa minut mieheksi, joka haluaa pysyä tuntemattomana, ja jolla
on hänen ylhäisyydelleen, Gandian herttualle, mieluinen kirje.»
Vastahakoisesti eräs kamaripalvelija lähti hänen asiaansa toimittamaan.
Tuota pikaa hänet kuljetettiin siihen yläkerran komeaan huoneistoon,
missä Gandia Roomassa olonsa aikana asui.