tietenkin saattanut Giovannan nurjamieliseksi häntä kohtaan; samoin
se oli tehnyt häntä vastaan nurjamielisiksi ne kotimaiset ruhtinaat,
jotka olivat lähimpiä vallanperillisiä, ja jotka hän oli petollisesti
sivuuttanut omaa perimisoikeuttaan vahvistaessaan. Tähän hän nähtävästi
oli pyrkinytkin, saadakseen sillä tavoin haluamansa tekosyyn — hän,
napolilainen ruhtinas — liittyi unkarilaiseen vallananastajaan.
Jos hän olisi menetellyt millä muulla tavalla hyvänsä, olisivat
varmaankin Andreas ja varsinkin ovela munkki Robert epäilleet hänen
puuhiaan. Mutta niissä olosuhteissa, mitkä olivat aiheutuneet hänen
petollisesta teostaan, otti unkarilainen puolue hänet avosylin vastaan,
ja hänen luopumisensa Giovannan hovista Andreaksen kannattajat laskivat
omaksi voitokseen. Hän vakuutti hyväntahtoisuuttaan Andreasta kohtaan
ja väitti vihaavansa Giovannan puoluelaisia, jotka yllyttivät Giovannaa
vihaan miestänsä vastaan. Hän metsästi ja joi Andreaksen kanssa − jonka
elämän pääsisältönä näyttää olleenkin metsästys ja mässääminen — ja
yllytti kaikin tavoin tämän muukalaisen suurellisia taipumuksia, joita
hän sisimmässään halveksi.
Oltuaan ensin nuoren ruhtinaan iloinen toveri, Kaarlesta pian tuli
hänen neuvonantajansa, ja hänen myrkylliset neuvonsa näyttivät hyviltä
ja viisailta, jopa munkki Robertinkin mielestä.
»Vastatkaa vihollisuuteen vihollisuudella, kulkekaa säälimättä
omaa tietänne, osoittakaa olevanne varma siitä, että paavin on
lopulta pakostakin päätettävä asia teidän eduksenne. Sillä muistakaa
aina, että olette Napolin kuningas oman oikeutenne perusteella,
ettekä avioliittonne perusteella, sillä onhan Giovanna vain
vallananastajahaaran jälkeläinen.»
Andreaksen valjut, härkämäiset silmät saattoivat tällöin välähtää
jonkinlaista ymmärtämystä, ja hänen typerille kasvoilleen saattoi
levitä lämmin puna. Hän oli vaaleatukkainen nuori jättiläinen,
vaaleaverinen ja kaunispiirteinen, mutta tylsännäköinen, laimeine,
tylyine silmineen, jotka kielivät hänet siksi raakalaiseksi, jona
häntä sivistyneet napolilaiset pitivät, ja jolta hän silmäänpistävän
erilaisuutensa vuoksi todella näyttikin. Kun munkki Robert kannatti
Durazzon herttuan neuvoa, ei Andreas epäröinyt sitä noudattaa; omassa
nimessään hän vapautti vankeja tyrmästä, jakoi kunnianosoituksia
unkarilaisille seuralaisilleen ja kreivi Altamuran tapaisille
napolilaisille paroneille, jotka olivat hovin epäsuosiossa, ja uhmasi
kaikin tavoin kuningatarta. Tästä oli välttämättömänä seurauksena,
kuten ovela Kaarle taas oli laskenutkin, että joukko kuningattaren
korkeimpia aatelisia suuttuneina muodosti salaliiton Andreaksen
päänmenoksi.
Se oli hyvä alku, ja onnettomuudeksi Giovannan oma käyttäytyminen antoi
Kaarlelle tilaisuuden vieläkin kehittää peliään.
Nuorta kuningatarta johti catanialainen Filippa, joka oli ilkeä ja
vallanhimoinen nainen. Tämä Filippa, entinen pesijätär, oli nuorena,
erinomaisen terveytensä vuoksi, valittu Giovannan isän imettäjäksi.
Kasvattilapsensa rakastamana hänestä oli tullut hovin vakituinen
asukas, hänet oli naitettu rikkaalle Cabane-nimiselle maurilaiselle,
joka korotettiin kuningaskunnan ylihovimestariksi, minkä kautta entinen
pesijätär kohosi Napolin ylhäisinten naisten joukkoon. Hän varmaankin
osasi mukautua uusiin olosuhteisiin, muuten häntä tuskin olisi valittu
kasvattipoikansa kuoltua tämän alaikäisten tyttärien kasvattajaksi.
Myöhemmin hän, saadakseen vieläkin suuremman vaikutusvallan nuoreen
kuningattareen, ja ylen häikäilemätön kun oli vallanhimossaan, oli itse
toimittanut poikansa, Robert Cabanen, Giovannan rakastajaksi.
Giovannan ensimmäisiä toimenpiteitä isoisänsä kuoltua oli ollut
nimittää tämä Robert Evolin kreiviksi, ja tämän hän teki siitä
huolimatta, että häntä sillä välin jo oli Giovannan suosiossa
seurannut nuori, kaunis Bertrand d'Artois. Tämä ryhmä — catanialainen,
hänen poikansa ja Bertrand — ynnä kotimaiset ruhtinaat muodostivat
kuningattaren puolueen johdon.
Millä silmin Andreas lienee kaikkea tätä katsellut, emme tiedä.
Ehkä hän, haltioitunut kun oli haukkoihinsa ja koiriinsa, oli tylsä
ja sokea näkemään omaa häpeäänsä, ainakin Bertrandiin nähden. Joku
muu kuin Kaarle olisi ehkä valinnut epähienon keinon avata hänen
silmänsä näkemään kaiken tämän. Mutta Kaarle oli liian kaukonäköinen.
Hätiköiminen ei ollut hänen heikkouksiaan. Hänen seuraava siirtonsa
tuli riippumaan siitä, miten Avignonissa kruunausasia päätettiin.
Tämä päätös tuli heinäkuussa 1345 ja se kohtasi hovin kuin salama
kirkkaalta taivaalta. Paavi oli päättänyt asian Andreaksen hyväksi
julkaisemalla bullan Andreaksen ja Giovannan yhteisestä kruunauksesta.
Tämä oli shakkaus Kaarlelle. Hänen setänsä, Perigordin kardinaali, oli
tehnyt parhaansa tällaisen päätöksen vastustamiseksi, mutta Unkarin
Ludvig oli hänet lopulta voittanut, esittämällä sellaisen vaikuttavan
perusteen, että itse oli Napolin kruunun laillinen perillinen ja että
hän luopuisi oikeudestaan nuoremman veljensä hyväksi. Hän oli tukenut
perustettaan maksamalla paaville satatuhatta kultakruunua, mikä siihen
aikaan oli suunnaton rahamäärä, ja asia, joka siihen asti oli ollut
hämärä, selkisi heti paavin hoville.
Se oli shakkaus Kaarlelle, kuten jo mainitsin. Mutta Kaarle jännitti
voimansa ja mietti vastasiirtoa, joka saattaisi hänet voitolle. Hän
lähti onnittelemaan Andreasta ja tapasi hänet voitonriemussaan ylpeän
ja ylimielisen pöyhistyneenä.
»Terve tuloa, Kaarle», tervehti hän Durazzon herttuaa. »Minä en ole
niitä, joka unohdan ystäväni, jotka minua kannattivat, kun valtani oli
vielä epävarma.»
»Uskon, ettette oman etunne vuoksi», sanoi liukas Kaarle veljellisestä
syleilystä irtautuessaan, »unohda niitä, jotka ovat olleet
vastustajianne ja jotka nyt epätoivossaan voivat ryhtyä epätoivoisiin
tekoihin estääkseen kruunauksen tapahtumasta.»
Unkarilaisen valjut silmät välähtivät.
»Kenestä puhutte?»
Kaarle silitti miettiväisenä mustaa partaansa, tummat silmät tiukan
vakavina. Oli keksittävä uhri, joka herättäisi pelkoa Giovannan
ystävissä ja saisi heidät toimimaan Kaarlen eduksi.
»No, ensimmäiselle sijalle asettaisin Giovannan neuvonantajan,
Isernian, tuon lakimiehen, jonka kehnot, neuvot ovat vahingoittaneet
kuninkaallisia oikeuksianne. Sitten tulee —»
Mutta samassa Kaarle pysähtyi ja katsoi viekkaasti poispäin, aivan kuin
olisi joutunut hämilleen.
»Kuka sitten tulee?» huudahti Andreas. »Kuka on seuraava? Puhukaa
suunne puhtaaksi!»
Herttua kohautti olkapäitään.
»Kautta kärsimyksen, muita ei toki puutu. Kuningattaren ystävissä on
teidän vihamiehiänne liiaksikin.»
Andreaksen heikosti päivettynyt iho kalpeni. Hän riuhtaisi auki
punaisen viittansa aivan kuin olisi hänen tullut kuuma ja seisoi
herttuan edessä norjana kuin painija ihonmyötäisessä _cote-hardiess_aan
ja sinipunaisissa silkkihousuissaan.
»Eipä todellakaan ole syytä heitä luetella», sanoi hän kiivaasti.
»Ei», myönsi Kaarle. »Mutta vaarallisin kaikista on Isernia. Niin kauan
kuin hän elää, liikutte te miekkojen keskellä. Hänen kuolemansa ehkä
synnyttäisi kauhun, joka peloittaisi muut.»
Hän ei välittänyt sanoa enempää tietäen sanoneensa tarpeeksi
kiihoittaakseen Andreaksen äreänä ja julmistuneena kylvämään kauhua
mieliin, jotka syyllisyyden tunto varmaankin jo saattoi rauhattomiksi
ja joiden joukkoon hän varmaankin laski Giovannankin.
Andreas neuvotteli munkki Robertin kanssa. Mitä Iserniaan tulee, oli
syytä liiaksikin pitää häntä vaarallisena, ja niinpä Isernia seuraavana
päivänä kaatui salamurhaajan miekkaan ollessaan juuri lähdössä Castel
Nuovosta, ja Kaarle itse ilmoitti asiasta hoviin saattaen sen siten
hämmästyksen valtaan.
Hovilaiset olivat juuri iltakävelyllä Castel Nuovon ihanassa
puutarhassa, kun Kaarle heihin yhtyi ja laski kätensä Bertrand
d'Artois'n voimakkaalle olkapäälle. Bertrand, kuningattaren suosikki,
katsoi häntä kysyvästi, tuntien epäluuloa ja vastenmielisyyttä häntä
kohtaan, koska hän oli Andreaksen puoluelaisia.
»Tuo unkarilainen karju», sanoi Kaarle, »teroittaa torahampaitaan nyt,
kun pyhä isä on vahvistanut hänen oikeutensa.»
»Kukapa siitä välittää?» ilkkui Bertrand.
»Välittäisitteköhän sitten, jos lisäisin, että hän on jo tahrinut ne
vereen?»
Bertrand kävi vakavaksi. Herttua selitti.
»Hän on aloittanut Giacomo d’Iserniasta. Kymmenen minuuttia sitten
hänet pistettiin kuoliaaksi kivenheiton päässä linnasta.» Niin Kaarle
ilmoitti uutisensa. »Se on vain alkua, ei muuta.»
»Hyvä Jumala!» sanoi Bertrand. »D’Isernia! Olkoon taivas hänelle
armollinen.» Ja hartaana hän teki ristinmerkin.
»Taivas tulee kyllä olemaan armollinen useammallekin teistä, jos
sallitte Unkarin Andreaksen olla sen välikappaleena», sanoi Kaarle
rumasti irvistäen.
»Uhkaatteko?»
»En toki; älkää mielettömästi kiihtykö. Minä vain varoitan. Tunnen
hänen luonteensa. Tiedän, mitä hän aikoo.»
»Tehän olettekin aina ollut hänen uskottunsa», sanoi Bertrand purevasti.
»Tähän asti olen ollut. Mutta nyt se päättyy. Olenhan Napolin
ruhtinaita enkä suostu kumartamaan muukalaista. Hänen kanssaan oli
kyllä hauska metsästellä ja ryypätä, niin kauan kuin hän oli Calabrian
herttua, eikä hänellä ollut toiveita siitä yletä. Mutta että hänestä
tulisi minun kuninkaani, eikä meidän armollinen Giovanna olisi muuta
kuin kuningatar-puoliso —.» Hän teki inhoa ilmaisevan eleen.
Bertrandin silmät välähtivät. Hän tarttui toista käsivarteen ja vei
hänet mukanaan viiniköynnösverkon alle joka vihreänä kerroksena peitti
seinät.
»Mutta sehän on hyvä uutinen meidän kuningattarellemme», hän huudahti.
»Hän tulee olemaan iloinen kuullessaan, että te olette hänen miehiään.»
»Se on sivuasia», vastasi hän. »Tärkeintä oli, että ehdin varoittaa
teitä — juuri teitä erikoisesti, ja Evolia. Tietenkin tulee muitakin
olemaan. Mutta unkarilainen ei uskonut minulle enempää.»
Bertrand oli pysähtynyt. Hän katsoi Kaarleen pitkään, ja hänen kasvonsa
kalpenivat vähitellen.
»Minuako?» hän sanoi osoittaen itseään.
»Juuri teitä. Te olette seuraava järjestyksessä. Mutta ei ennenkuin
kruunu on lujasti hänen päässään. Silloin hän aikoo selvittää tilinsä
niiden Napolin ylimysten kanssa, jotka ovat häntä vastustaneet.
Kuulkaa», ja Kaarle hiljensi ääntänsä aivan kuin uutisensa kauhean
taakan masentamana; »hänen kruunauskulkueensa etunenässä tullaan
kantamaan mustaa koston lippua. Ja teidän nimenne on ensimmäisenä
lainsuojattomiksi julistettavien luettelossa. Ihmetyttääkö se teitä?
Onhan hän aviomies, ja hänellä on jonkin verran tietoja teidän ja
kuningattaren suhteesta —»
»Seis!»
»Joutavia!» Kaarle kohautti olkapäitään. »Mitäpä syytä on vaieta
sellaisesta asiasta, minkä koko Napoli tietää? Milloin te ja kuningatar
sitten olette olleet varovaisia? Teidän sijassanne en kaipaisi
varoitusta. Käsittäisin, mitä on odotettavissa aviomieheltä tämän
päästyä kuninkaaksi.»
»Asiasta on kerrottava kuningattarelle.»
»Niin minäkin luulen. Teidän sopinee parhaiten se tehdä.
Menkää kertomaan hänelle, jotta hän voisi ryhtyä tarpeellisiin
toimenpiteisiin. Mutta menkää salaa ja varovasti. Henkenne ei ole
vaarassa siihen asti kuin hänellä on kruunu päässään. Ja vielä tärkeä
seikka — mitä ikänä päätättekin — älkää tehkö täällä Napolissa mitään.»
Ja sen sanottuaan Kaarle poistui, kun Bertrand taas riensi Giovannin
luo. Puutarhan portilla hän pysähtyi katsomaan taakseen. Hänen
silmänsä etsivät ja löysivätkin kuningattaren, pitkän, reippaan
seitsentoistavuotiaan tytön, puettuna ihonmyötäiseen, punaiseen
silkkipukuun, jonka korkea, valkoinen kaulus kehysti sanomattoman
suloisia, kapeita kasvoja, joita ylinnä vielä koristi tuuhea,
kuparinvärinen tukka. Hän seisoi hämmästyneen näköisenä katsoen
rakastajaansa silmiin tämän kertoessa hänelle, mitä juuri oli kuullut.
Kaarle poistui tyytyväisenä.
Kolme päivää myöhemmin kuningattaren hovikuntaan kuuluva,
Melazzo-niminen mies, joka oli Kaarle-herttuan palveluksessa, tuli
ilmoittamaan hänelle, että hänen kylvämänsä siemen oli langennut
hyvään maahan. Kuninkaan pään menoksi oli solmittu salaliitto, johon
kuuluivat Bertrand d'Artois, Evolin kreivi Robert Cabane ja hänen
lankonsa Terlizzi ja Morcone. Melazzo itse, kuningattaren ihailijaksi
tunnettuna, oli myöskin otettu liittoon, ja samoin eräs Pace-niminen
mies, joka oli Andreaksen kamaripalvelija ja joka Melazzon tavoin oli
Kaarlen palveluksessa.
Durazzon Kaarle hymyili hiljaa itsekseen. Peli luisti hyvin.
»Hovi», sanoi hän, »lähtee ennen kruunajaisia kuukaudeksi Aversaan.
Silloinhan olisi sopiva aika heidän panna toimeen suunnitelmansa.
Neuvokaa niin.»
Kruunauspäivä oli määrätty syyskuun 20:nneksi. Kuukautta aikaisemmin
— elokuun 20:ntenä — hovi muutti Napolin kuumuudesta ja savusta
Aversan viileämpään ilmaan odotusaikaa kuluttamaan. He sijoittuivat
Pyhän Pietarin luostariin, joka siinä tarkoituksessa oli muodostettu
mahdollisimman hyväksi kuninkaalliseksi asunnoksi.
Heidän saapumisiltanaan oli luostarin virvoitushuone muutettu tuon
monipäisen ylhäisen ja ylen iloisen seurueen illallishuoneeksi.
Pitkään, liuskakivillä laskettuun korkeaan huoneeseen, jossa ikkunat
olivat hyvin korkealla ja joka tavallisissa oloissa oli niin jäykkä
ja alaston, oli nyt ripustettu ryijyjä seinille ja lattialle oli
sirotettu kaislaa, johon oli sekoitettu tuoksuheinää ja rautayrtin
kukkia ja muita hyvätuoksuisia ruohoja. Sivuseiniä ja kaksoisovia
vastapäätä olevaa päätyseinää pitkin oli asetettu yksinkertaisten
munkkien kivipöytiä matalalle korokkeelle, joka kohotti ne lattian
pintaa ylemmäksi. Nämä pöydät olivat nyt koristetut kimaltelevalla
kristallilla ja välkkyvillä kulta- ja hopea-astioilla. Pöytien
toisella puolella, selin seinään, istuivat hovinaiset ja ylimykset.
Huoneen holvikattoon oli tökerösti maalattu avonainen taivas — jonkun
luostariveljen työtä, jonka siveltimessä oli enemmän hartautta kuin
taitoa — ja apotin pöydän yläpuolella huoneen yläpäässä oli tuo
välttämätön _cenacolo_.
Tässä pöydässä istui kuninkaallinen seurue, leveäharteinen Unkarin
Andreas raajat hieman hajallaan ja kultainen harjansa nyt jonkinverran
epäjärjestyksessä, sillä sivistymättömän tapansa mukaan hän joi
runsaasti; tuon tuosta hän viskasi luun tai lihapalan maksanvärisille
koirilleen, jotka odottaen loikoivat lattiakaisloilla.
He olivat metsästelleet sen päivää Capuan lähistöllä, ja Andreas oli
hyvin kunnostautunut ja oli nyt ylen hyvällä tuulella, muistellen
tuskin ollenkaan niitä ilkeitä asioita, joita Durazzon Kaarle
oli hänelle kuiskaillut, nauraen ja pilaillen vieressään istuvan
Morcone-kavaltajan kanssa. Hänen takanaan, joka hetki valmiina ja
huomaavaisena, seisoi hänen palvelijansa Pace, joka aikaisemmin
oli ollut Durazzon palveluksessa. Hänen oikealla puolellaan istui
kuningatar, joka tuskin yrittikään syödä: hänen kauniit kasvonsa olivat
kalman kalpeat, hänen tummat silmänsä tuijottivat suurina; vieraiden
joukossa oli mustakulmainen Evoli ja hänen lankonsa Terlizzi: Bertrand
d'Artois ja hänen isänsä: Melazzo, Kaarlen toinen palkkalainen, ja
catanialainen Filippa, kaunis ja korskea, mutta tänä iltana tavattoman
vähäpuheinen.
Mutta Durazzon Kaarle ei ollut mukana. Eihän pelaajan itsensä sovi olla
nappulana laudalla.
Hänen korviinsa oli kantautunut tieto, että teko, johon hän niin
ovelasti oli yllyttänyt Bertrand d'Artois'n, oli aikomus panna toimeen
täällä Aversassa, ja siksi Kaarle jäi Napoliin. Hän oli sopivalla
hetkellä huomannut, että vaimonsa oli huonovointinen, ja hän oli
vaimostaan niin huolissaan, ettei saattanut lähteä hänen luotaan.
Hän oli pyytänyt Andreakselta tuhannesti anteeksi, sillä kaikkein
mieluummin hän tietenkin olisi tullut hänen kanssaan Aversan viileään,
raittiiseen ilmaan huviksensa metsästelemään; ja lähtöhetkellä hän oli
lahjoittanut nuorelle kuninkaalle parhaan metsästyshaukkansa suuren
intonsa ja mielipahansa todistukseksi.
Ilta kului, ja vihdoin kuningattaren antamasta merkistä naiset nousivat
pöydästä ja poistuivat makuuhuoneisiinsa. Miehet asettuivat paikoilleen
taas. Kellarinhoitajat kävivät kahta toimeliaammiksi, viinikannut
kiertelivät entistä virkeämmin, ja heidän aikaansaamansa melu
varmaankin häiritsi munkkeja, jotka olivat sulkeutuneet kammioihinsa
näiltä maallisilta turhamaisuuksilta suojaan. Andreaksen nauru kävi yhä
äänekkäämmäksi ja ontommaksi, ja kun hän vihdoin puolenyön seuduissa
riuhtaisihe pystyyn ja poistui makuukammioonsa, ehtiäkseen hieman
levätä ennen huomista metsästystä, niin hän jonkinverran hoiperteli.
Mutta joukossa oli toisia metsästäjiä, joiden kärsivällisyys ei
kestänyt odottaa aamua, joiden riista oli saatava hengiltä vielä samana
yönä. He odottivat — Bertrand d'Artois, Robert Cabane, Terlizzin ja
Morconen kreivit, Melazzo ja Andreaksen kamaripalvelija Pace — kunnes
kaikki Aversassa makaajat sikeästi nukkuivat. Silloin he, kello kahden
seuduissa aamulla, hiljaa hiipivät kolmannessa kerroksessa olevaan
loggiaan, apotin puutarhan yläpuolella olevaan pitkään pylväskäytävään.
He pysähtyivät hetkeksi kuningattaren oven kohdalle, joka aukeni tähän
käytävään, ja jatkoivat siitä matkaa toisessa päässä olevan kuninkaan
oven eteen. Pace sai kolkuttaa kovasti kolme kertaa, ennenkuin sisältä
kuului unista murahtelua vastaukseksi.
»Minä täällä olen — Pace — armollinen herra», hän ilmoitti. »Napolista
on saapunut munkki Robertin lähettämä pikaviesti, jolla on tärkeä asia.»
Oven toiselta puolelta kuului äänekästä haukottelua, kahinaa, kaatuvan
tuolin kolinaa ja viimein salvan avaamisen ratinaa. Ovi aukeni ja
sarastavan päivän hämärässä valaistuksessa näkyi paitasillaan oleva
Andreas, joka veti ylleen turkisreunaista viittaa.
Hän ei nähnyt muita kuin Pacen. Toiset olivat vetäytyneet varjoon.
Pahaa aavistamatta hän astui huoneesta ulos.
»Missä on sanantuoja?»
Ovi, josta hän juuri oli tullut, paukahti samassa kiinni, ja kuu hän
kääntyi katsomaan taakseen, näki hän Melazzon parhaillaan pönkittämässä
sitä miekallaan, estääkseen kenenkään sitä tietä kulkemasta — sillä
huoneen toinen ovi aukeni sisäkäytävään.
Melazzon olisi sopinut sen sijasta miekallaan pistää takaapäin Andreas
kuoliaaksi, joten asia olisi ollut paikalla valmis. Mutta joku sattui
tietämään, että Andreas kantoi mukanaan amulettia — sormusta, jonka
äitinsä oli hänelle antanut — joka teki teräksen ja myrkyn vaikutukset
häneen tehottomiksi. Ja niin suuri oli taikausko siihen aikaan, niin
suuri noiden miesten sokea luottamus tuon taikakalun ihmevoimaan,
ettei ainoakaan heistä edes miekallaan koetellut sen todenperäisyyttä.
Samasta syystä ei yritettykään turvautua vieläkin helpompaan keinoon
selvitä hänestä, nimittäin myrkyttämiseen. Olettaen amuletin
tarunomaisen tehon eittämättömäksi olivat salaliittolaiset päättäneet
kuristaa hänet.
Hänen kääntyessään he siis karkasivat hänen kimppuunsa ja kaatoivat
hänet äkkiarvaamatta maahan, ennenkuin hän ollenkaan arvasi, mitä oli
tekeillä. Siinä he sitten painivat hänen kanssaan. Hän oli voimakas
kuin nuori härkä ja hän käytti nyt näitä voimiaan. Hän viskasi heidät
päältään ja nousi seisomaan, mutta hänet kaadettiin uudestaan, ja
kaiken aikaa hän huusi apua. Hän huitoi umpimähkään ympärilleen ja
kaatoi ison nyrkkinsä iskulla Morconen puolipökertyneenä maahan.
Nähdessään miten vaikea häntä oli kuristaa, he varmaankin kirosivat
hänen amulettiaan. Hän ponnistausi taas polvilleen ja siitä pystyyn ja
vihdoin, verissä kasvoin ja jättäen hiustukkoja murhamiesten käsiin,
hän murtautui irti ja lähti juoksemaan täyttä vauhtia loggiaa pitkin,
huutaen kaiken matkaa, kunnes tuli vaimonsa ovelle. Hän heittäytyi sitä
vastaan huutaen häntä nimeltä.
»Giovanna! Giovanna! Ristiinnaulitun Jumalan nimessä! Avatkaa! Avatkaa!
Minut murhataan!»
Sisältä ei kuulunut mitään vastausta — ei hiiiskahdustakaan.
»Giovanna! Giovanna!» Hän kolkutti raivoissaan ovea.
Ei vieläkään vastausta, mikä oikeastaan oli kyllin selvä vastaus.
Kuristajat, jotka hetkeksi hämmentyivät ja pelkäsivät, että hänen
huutonsa herättäisivät luostarin asukkaat, olivat seisoneet epäröivinä
ja toimettomina hänen ryöstäydyttyänsä vapaaksi. Mutta silloin
Bertrand d'Artois, älyten, että oli jo menty liian pitkälle, jotta
työtä enää voitaisiin heittää kesken, hyökkäsi yht'äkkiä uudestaan
hänen kimppuunsa. Toinen toisiaan pusertaen nämä painijat läähättäen
hoippuivat edestakaisin loggiassa hetkisen, sitten kaatuivat
ryskähtäen, Bertrand ylinnä, Andreas kolhaisten kaatuessaan päänsä
kivilattiaan. Kuningattaren rakastaja piteli häntä siinä lujasti,
painaen polvillaan hänen rintaansa.
»Kövsi!» hän huusi huohottaen toisille näiden rientäessä paikalle.
Eräs heistä viskasi hänelle vyyhdin purppuranpunaista silkkinuoraa,
jonka sisään oli punottu kultalanka ja jonka päähän oli solmittu
juokseva silmukka. Bertrand pujotti sen Andreaksen yli, veti kireälle
ja piti sitä lujassa, miehen hurjasta, suonenvedontapaisesta
sätkyttelystä huolimatta. Toiset ehättivät apuun. Yhdessä he nostivat
kiemurtelevan uhrinsa loggian rintavarjolle ja työnsivät yli laidan,
Bertrandin, Cabanen ja Pacen pidätellessä köyttä, pysähdyttääkseen
putoamisen ja pitääkseen häntä siinä riippumassa siksi kuin henki
olisi lähtenyt. Melazzo ja Morcone riensivät auttamaan heitä, ja
tällöin Cabane huomasi, että Terlizzi pysytteli syrjässä näyttäen
kauhistuneelta.
Päättävästi hän silloin huusi tälle:
»Tänne auttamaan! Köydessä on kyllä pituutta, jotta tekin siitä vielä
kiinni saatte. Haluamme kanssarikollisia emmekä todistajia, herra
kreivi.»
Terlizzi totteli, ja silloin tätä seuranneen hiljaisuuden äkkiä
katkaisivat alla olevasta kerroksesta kuuluvat huudot — huutaja oli
nainen, joka makasi aivan heidän allaan olevassa huoneessa ja joka
herätessään näki sarastavan päivän hämärässä valossa miehen nuoran
päässä potkimassa ja kiemurtelemassa hänen ikkunansa kohdalla.
Hetken aikaa säikähtyneet kuristajat vielä pitelivät köydestä, kunnes
sätkyttely sen päässä oli loppunut; sitten he hellittivät ja päästivät
ruumiin putoamaan apotin puutarhaan. Sen jälkeen he hajaantuivat ja
pakenivat, sillä luostarissa tuntuivat ihmiset olevan liikkeellä tuon
naisen huutojen herättäminä.
Kolmesti, niin tarina kertoo, tulivat munkit koputtamaan kuningattaren
ovelle ja kysymään, mitä hän määräsi tehtäväksi miehensä ruumiille,
saamatta kuitenkaan kysymykseensä vastausta. Se jäi vastaamatta vielä
silloinkin, kun kuningatar myöhemmin päivällä suljetussa kantotuolissa
matkusti Aversasta ja palasi Napoliin keihäsmiesjoukon saattamana,
ja määräysten puutteessa munkit jättivät ruumiin virumaan apotin
puutarhaan, samaan paikkaan, mihin se oli pudonnut, siihen asti kunnes
Durazzon Kaarle kaksi päivää myöhemmin tuli siirtämään sen pois.
Murhatun ruhtinaan — jonka kuoleman hän oli niin ovelasti aiheuttanut
— hän mielenosoituksellisesti kuljetti Napoliin, ja katedraalissa,
kokoamiensa unkarilaisten edessä ja suuren kansanjoukon läsnäollessa
hän juhlallisesti ruumiin yllä vannoi kostoa murhaajille.