tunnin ajan kellui ruumiiden varassa. Vähemmän lujarakenteinen ihminen,
sekä ruumiillisessa että siveellisessä merkityksessä, ei olisi
mitenkään kyennyt kestämään tällaista kahden tunnin pituista upoksissa
oloa jääkylmässä joulukuun aamuisessa vedessä. Mutta Leroy piteli
itsepintaisesti kiinni ja toivoi. Ylempänä jo mainitsimme, että hän oli
toivossa sitkeä. Ja päivän valjettua hän hyvin pian tulikin huomaamaan
olleensa oikeassa luottaessaan hyvään onneensa. Kun ensimmäinen valon
häämötys alkoi hämärästi valaista vettä, missä hän kellui, niin hänen
korviinsa kantautui soutuhankasten narinaa ja ihmisääniä. Vene oli
kellumassa virtaa alas.
Leroy huusi, ja hänen äänensä kaikui ontolta ja haudantakaiselta tuossa
aamun hiljaisuudessa. Yht'äkkiä airojen narina taukosi. Hän huusi taas
ja kuuli itselleen vastattavan. Airot rupesivat nyt työskentelemään
kahta ripeämmin. Vene saapui proomun kupeelle. Seurasi raskaita,
murskaavia iskuja kansipalkkeihin, kunnes ilmestyi kyllin suuri reikä,
mistä hän sopi ryömimään ulos.
Hän katseli hämärän usvan läpi, jota ei ollut luullut enää milloinkaan
näkevänsä, hinasi itsensä ylös viimeisillä voimillaan, kunnes rintansa
oli kannen tasalla, ja näki kaksi miestä veneessä.
Mutta ponnistuksesta uupuneena eivät hänen puutuneet jäsenensä
jaksaneet kannattaa häntä. Hän vajosi takaisin ja putosi päistikkaa
peläten, että apu sittenkin oli saapunut liian myöhään. Mutta hänen
päästyään taas veden pintaan mäiskähti hänen ulottuvilleen köyden
silmukka. Hän tarttui siihen kouristuksentapaisesti, kiersi sen toisen
käsivartensa ympäri ja käski heidän vetää.
Niin he raahasivat hänet proomusta omaan veneeseensä ja laskivat
lähimpään kohtaan rannalle — haluten inhimillisyydestä tehdä sen
verran, mutta rohkenematta tehdä enempää kuultuaan häneltä, miten hän
oli joutunut proomuun.
Puolialastomana, perin kohmettuneena, hampaat kalisten ja riutunein
voimin Leroy kompuroi Chantenayn vartiotupaan. Sinisen komppanian
sotilaat riisuivat häneltä hänen likomärät vaatteensa, käärivät hänet
villapeittoon, lämmittivät häntä ulkonaisesti tulen paisteella ja
sisällisesti kauraliemellä ja kehoittivat sitten kertomaan seikkailunsa.
Hevosjuttu on kai saanut teidät uskomaan, että hän oli oikea
emävalehtelija. Hän turvautui nyt tähän taitoonsa, sanoi olevansa
Montoirista kotoisin oleva merimies ja kertoi oikein repäisevän
haaksirikkojutun. Mutta onnettomuudeksi hän liioitteli aivan
ylenpalttisesti. Kuulijoiden joukossa oli mies, joka tunsi
jonkin verran meriasioita ja myöskin jonkin verran Montoiria, ja
hänestä ei Leroyn kertomus kuulostanut oikein todenperäiseltä.
Edesvastuusta päästäkseen sotilaat kuljettivat hänet Nantes'in
vallankumousvaliokunnan eteen.
Täälläkin olisi kaikki saattanut päättyä hyvin, koska koko tuohon
toimikuntaan ei kuulunut ainoaakaan meriasiain tuntijaa, joka olisi
kyennyt paljastamaan hänen petoksensa. Mutta pahaksi onneksi sattui
sinä päivänä olemaan istuntovuorossaan mustaviiksinen sansculotti
Jolly, sama mies, joka oli raahannut Leroyn vankikopista ja sitonut
hänet.
Hänet nähdessään Jollyn silmät suurenivat.
»Mistä hemmetistä te olette tullut?» kysyi hän häneltä jyrisevällä
äänellä.
Veri hyytyi Leroyn suonissa. Jollyn toverit tuijottivat.
Mutta Jolly selitti heille:
»Hän kuului viimeöiseen kylpyseurueeseen. Ja hän on kylliksi julkea
tullakseen tällä tavoin taas eteemme. Viekää hänet pois ja työntäkää
takaisin veteen.»
Mutta Bachelier, mies, jolla puheenjohtajan, Goullinin, jälkeen oli
suurin vaikutusvalta valiokunnassa, oli leikkisä luonteeltaan, oikeinpa
vallankumouksen arvon mukaisesti. Hän purskahti äänekkääseen nauruun
katsellessaan alakuloista cocassierta, ja ehkä sen tähden, että Leroyn
tapaus huvitti häntä, hän taipui inhimillisyyteen.
»Ei, ei!» sanoi hän. »Viekää hänet takaisin Le Bouffayhen toistaiseksi.
Tutkikoon tribunaali hänet.»
Niinpä Leroy palasi takaisin Le Bouffayhen, takaisin vankikoppiinsa,
haiseville pahnoilleen, entiseen tapaan vettä ja leipäänsä syömään,
unohtuakseen sinne taas, kuten oli ennenkin unohtunut, siihen asti
kunnes häntä kohtalo tarvitsisi.
Häneltä ovat suurimmaksi osaksi peräisin ne tiedot, joiden perusteella
meidän on ollut mahdollista näin yksityiskohtaisesti kuvailla Carrier'n
ensimmäisen suurupotuksen, joka oli tarkoitettu olemaan vaikuttava
toimenpide kaupungin vapauttamiseksi hyödyttömistä suista, ja
korjaamaan huonon hallituksen aiheuttamia kireitä oloja.
Sitä seurasi kohta muita, ja kun tottumus pian teki Carrier'n
rohkeammaksi, niin näitä upotuksia — näitä _noynde_'ja oli
kaikkiaan noin kaksikymmentäkolme — lakattiin panemasta toimeen yön
hiljaisuudessa ja rajoittamasta niitä yksinomaan miehiin. Ne ulotettiin
pian myöskin naisiin — joita vain yhdessä ainoassa upotuksessa
Nivôsessa, hukkui mitä kauhistuttavimmissa olosuhteissa kolmesataa —
jopa pikku lapsiinkin. Carrier itse myönsi että niiden kolmen kuukauden
aikana, jolloin hän hallitsi näihin kansallisiin kylpytilaisuuksiin
otti osaa noin kolmetuhatta henkeä, mutta muut, ja luultavastikin
uskottavammat kertojat, väittävät tähän »kansalliseen kasteeseen»
osallistuneiden luvun kolminkertaiseksi.
Pian nämä tukku-upotukset kehittyivät oikein viralliseksi
toimitukseksi, jonkinlaiseksi kansalliseksi nähtävyydeksi, joita
Carrier ja hänen valiokuntansa pian pitivät velvollisuutenaan panna
toimeen.
Vihdoin oli kuitenkin saavutettu huippukohta, jonka yli tuntui
vaikealta niitä ulottaa. Tämä toimenpide oli niin tehoisa, että
itsestään selvät uhrit pian loppuivat. Vankilat olivat tyhjinä. Mutta
totutuista tavoista ei ole helppo päästä. Carrier'n oli pakko etsiä
uhreja toisaalta, ja vaikea oli tietää, mistä hän niitä etsisi, ja
kuka olisi turvassa. Kantautui pian valiokunnan kuuluville huhu, että
kansanedustaja aikoi lakkauttaa sen ja valita uuden, jolloin usealle
sen jäsenistä alkoi olo tuntua epävarmalta.
Levottomiksi kävivät kansanseurankin jäsenet. He olivat lähettäneet
Carrier'n luo lähetystön ehdottamaan, että jatkuvan Vendéen-sodan
johtoa parannettaisiin. Tämä oli kansanedustajan kipeä kohta. Hän
haukkui nämä kunnon kansalaiset mitä törkeimmin ja antoi kirjuriensa
heittää heidät portaista alas.
Tähän keskinäisen epäilyksen ilmapiiriin ilmestyi mitä naurettavin
_deus ex machina_ hyvin nuoren ja hyvin reippaan Marc Antoine
Jullienin hahmossa. Hänen isänsä, edusmies Jullien, oli Rohespierren
läheisimpiä ystäviä, jonka avulla Marc Antoine oli otettu yleisen
turvallisuusvaliokunnan asiamieheksi ja lähetetty tarkastusmatkalle
ottaakseen selville kansan mielialan ja kansalliskonventin edustajain
esiintymistavan.
Nantes'iin saapuessaan tammikuun lopulla vuonna 1794 sattui hän aivan
ensi töikseen tarkastukselle kansanseuraan, joka vielä oli aivan
raivoisana niiden hävyttömyyksien johdosta, joilla Carrier oli sen
lähetystöä kohdellut.
Marc Antoine oli aivan hämmästynyt siitä, mitä sai kuulla, niin
hämmästynyt, ettei hän edes päättänyt mennä seuraavana päivänä
kansanedustajaa tapaamaan, vaan käytti aikansa kyhätäkseen
Robespierrelle kirjeen, missä hän kertoi seikkaperäisesti niistä
väärinkäytöksistä, joihin Carrier oli tehnyt itsensä vikapääksi, ja
siitä kurjasta tilasta, johon huomasi Nantes'in kaupungin joutuneen.
Kun Marc Antoine sitten illalla suoritetun päivätyön jälkeen oli
vaipunut rauhalliseen uneen, herättivät hänet siitä raa'asti upseeri ja
pari kansalliskaartin sotilasta, jotka julistivat hänet vangituksi ja
käskivät hänen nousta ja pukeutua.
Marc Antoine hypähti suutuksissaan vuoteesta ja esitti ylpeästi
valtakirjansa. Mutta upseeri oli järkähtämätön. Hän toimi
kansalaisen-edusmiehen käskystä.
Yhä pahalla tuulella ollen Marc Antoine puki kiireesti vaatteet ylleen.
Hän kyllä pian näyttäisi tälle kansanedustajalle, ettei ole suinkaan
vaaratonta pitää pilkkanaan yleisen turvallisuusvaliokunnan asiamiestä.
Kansalainen-edusmies saisi kyllä vielä kuulla hänestä. Upseeri, joka
edelleenkin oli jäykkä, pani hänet odottaviin ajoneuvoihin ja kuljetti
hänet Maison Villetreux'hön, sille saarelle, missä Carrier asusti.
Carrier oli jo mennyt makuulle. Mutta hän oli hereillä ja nousi
reippaasti istumaan, kun sotamiehet raa'asti heittivät nuoren
pariisilaisen _muscadin_’in hänen huoneeseensa. Pelkkä kansanedustajan
näkeminen riitti sytyttämään Marc Antoinen vihan ilmiliekkiin ja
nostatti samalla hänen rohkeuttaan.
Carrier oli aivan harmaan vihertävän kalpea sisäisestä raivosta. Hänen
mustat silmänsä kiiluivat kuten pimeässä olevan eläimen, ja hänen
kostealle otsalleen sikin sokin valahtaneet mustat hiuksensa tekivät
hänet vielä hirveämmän näköiseksi. Marc Antoine vaikeni kauhistuneena.
»Vai niin», sanoi Carrier katsoen häneen tiukasti ja kammottavasti,
»vai te olette se ketale, joka uskallatte ilmiantaa minut
turvallisuusvaliokunnalle, joka uskallatte arvostella kehnoiksi minun
toimiani!» Pieluksensa alta hän veti esiin Marc Antoinen Robespierrelle
kirjoittaman kirjeen. »Onko tämä teidän?»
Nähdessään tämän itsensä ja »lahjomattoman» välisen kirjeenvaihdon
loukkauksen, Marc Antoinen suuttumus leimahti uudestaan liekkiin ja hän
sai takaisin rohkeutensa.
»Se on minun», hän vastasi. »Millä oikeudella te olette sen pidättänyt?»
»Milläkö oikeudella?» Carrier pisti jalan esille vuoteesta. »Vai
kysvttete minun oikeuksiani, niinkö? Te olette koettanut saada ihmisiä
uskomaan, että teillä on suuri valta, ja olette tullut sillä tänne
komeilemaan, — — vie!»
»Saatte vastata kansalainen Robespierrelle käyttäytymisestänne», uhkasi
Marc Antoine.
»Kas vain!» Carrier irvisti ylen inhoittavasti. Hän livahti vuoteestaan
ja hiipien kyyrysillään aivan kuin niskaan hypähtääkseen hän osoitti
laihalla sormellaan vankia.
»Te olette sitä väkeä, jota on vaarallista käsitellä julkisesti, ja te
turvaatte siihen. Mutta teidänlaisianne voidaan käsitellä salaisesti,
ja niin minä teille teenkin. Te olette minun vallassani ja − − vie,
ettepä livistä kynsistäni, senkin —!»
Marc Antoine katsoi kansanedustajaa silmiin ja huomasi hänen
tarkoittavan, mitä sanoikin. Hän karkaisi luontonsa. Hän oli älykäs ja
kekseliäs ja näitä lahjojaan hän nyt käytti.
»Kansalainen Carrier», hän sanoi, »kyllä käsitän. Minut on tarkoitus
murhata tänä yönä kaikessa hiljaisuudessa ja pimeän varjossa. Mutta
minun perästäni te tulette kuolemaan selkeällä päivällä ja kaiken
kansan kiroamana. Olette tosin pidättänyt kirjeeni isälleni ja
Robespierrelle. Mutta jos minä en pääse lähtemään Nantes'ista, niin
isäni kyllä on vaativa teidät tilille ja te tulette päättämään päivänne
kurjana salamurhaajana niinkuin ansaitsette.»
Kaikesta tästä sanatulvasta oli yksi ainoa lause syöpynyt Carrier'n
mieleen. »Kirjeeni isälleni ja Robespierrelle», oli viekas Marc Antoine
lausunut. Ja Marc Antoine näki kansanedustajan suun herpaantuvan ja
huomasi hänen tummiin silmiinsä ilmestyvän pelkoa julmuuden sijasta.
Seikka, jota Marc Antoine oli koettanut saada Carrier’n uskomaan,
olikin oitis vallannut hänen mielensä — että nimittäin oli ollut
olemassa toinenkin kirje, jota hänen asiamiehensä eivät olleet
onnistuneet sieppaamaan. Sen he saisivat maksaa hengellään. Mutta jos
se ainakin olisi totta, niin hän ei uskaltaisi jatkaa asiaa. Hän epäili
ehkä kylläkin asian todenperäisyyttä. Mutta hän ei voinut sitä millään
todistaa. Marc Antoine, niinkuin huomaatte oli viekas.
»Isällennekö?» murahti kansanedustaja. »Kuka on isänne?»
»Edusmies Jullien.»
»Mitä?» Carrier oikaisi itsensä ollen hirveästi hämmästyvinään. »Tekö
olette edusmies Jullienin poika?» Hän purskahti nauramaan. Hän astui
kädet levällään Marc Antoinea kohden. Hänkin nähkääs osasi olla viekas.
»Mutta, hyvä ystävä, miksi ette ennemmin sitä sanonut? Katsokaas nyt,
missä hirveässä erehdyksessä olette antanut minun olla. Minä kuvittelin
— hassua kylläkin, sen myönnän — teidät samannimiseksi angersilaiseksi
henkipatoksi.»
Hän kietoi kätensä Marc Antoinen kaulaan ja syleili häntä.
»Antakaa anteeksi, ystävä hyvä», hän pyysi. »Tulkaa huomenna luokseni
päivälliselle, ja silloin voimme yhdessä nauraa koko asialle.»
Mutta Marc Antoinea ei huvittanut syödä päivällistä Carrier'n kanssa,
vaikka hän reippaasti lupasi. Tultuaan takaisin majataloonsa, tuskin
jaksaen uskoa päässeensä ehein nahoin asiasta ja yhä kauhusta
hikoillen ajatellessaan, miten hädin tuskin hän oli pelastunut, hän
täytti matkalaukkunsa ja sai valtakirjansa perusteella heti paikalla
postihevoset.
Aamulla päästyään Angersiin, Carriet’n valtapiirin ulkopuolelle, hän
kirjoitti taas Robespierrelle ja tällä kertaa myöskin isälleen.
»Nantes'issa», hän kirjoitti, »tapasin vanhan hallitusjärjestelmän
kukkeimmillaan.» Hän osasi vallankumouksen siansaksaa, tunsi sävelen,
mikä sai isänmaanystävät tanssimaan. »Carrier'n ylimieliset kirjurit
jäljittelevät entisten ministerin lakeijain pöyhkeyttä. Carrier itse
elää ylellisyydessä, naisten ja loiseläjäin hemmottelemana, pitäen
haaremia ja hovia. Hän polkee oikeuden mutaan. Hän on antanut heittää
Loireen kaikki vankilain asukit. Nantes'in kaupunki», hän lopetti,
»tarvitsee pelastajan. Vendéen kapina on tukahdutettava ja vapauden
hävittäjä Carrier on kutsuttava pois.»
Kirjeellä oli tarkoitettu vaikutus, ja Carrier kutsuttiin Pariisiin,
mutta ei suinkaan epäsuosiossa. Heikontunut terveys mainittiin
pakottavana syynä, miksi hänen oli jätettävä raskas toimensa, Nantes'in
hallitseminen.
Konventissa hänen palaamisensa ei herättänyt suurtakaan huomiota, ja
vieläpä hän, kun seuraavassa heinäkuussa sai kuulla, että Bourbotte,
hänen seuraajansa Nantes'issa, oli antanut vangita Goullinin,
Bachelier'n, Grandmaisonin ja muita hänen valiokuntalaisystäviään,
syytettyinä upottamisista ja siitä, että olivat anastaneet itselleen
valtion omaisuutta, mikä oli takavarikoitu emigranteilta, pysyi
rauhallisena, iloiten siitä, että hänen oma asemansa oli turvallinen.
Mutta Nantes’in valiokunnan jäsenet lähetettiin Pariisiin
tutkittaviksi. Ja heidän kuulustelunsa tapahtui tuona vallankumouksen
historiassa muistettavimpana päivänä, Thermidorin 10:ntenä (heinäkuun
29:ntenä 1794, v.l.), samana päivänä, jolloin Robespierre kukistui ja
terroristeihin kohdistuvan koston tulvaportit avattiin selko selälleen.
Marc Antoine Jullienin jutussahan näimme, miten nopea Carrier
oli eläytymään uuteen osaan. Vaunuissa ajaen hän seurasi niitä
hiekkarattaita, joilla Robespierreä kuljetettiin mestattavaksi,
iloisena ja täyttä kurkkua huutaen: »kuolema kavaltajalle!» Seuraavana
päivänä hän konventin puhujalavalta liikuttavasti esitti itsensä
kaatuneen hirmuvaltiaan uhriksi, kääntäen viekkaasti Marc Antoine-jutun
itselleen edulliseksi, muistuttaen konventille, miten hänet itsensä oli
annettu ilmi Robespierrelle. Häntä tervehdittiin kättentaputuksella
tuossa thermidorkuisen vastavaikutuksen ilmapiirissä.
Mutta Nemesis väijyi häntä leppymättömästi, joskin hiljaa.
Eräässä vankisarjassa, jonka omituinen sattumien sarja oli tuonut
Nantes'ista Pariisiin, oli vanha ystävämme Leroy, _cocassier_, jota
tarvittiin nyt todistamaan valiokunnan jäseniä vastaan.
Kerrottuaan tuomioistuimelle ensin syyt vangitsemiseensa ja että
hänen oli kolme vuotta annettu unohdettuna ja tutkimatta virua Le
Bouffayn tautisessa vankilassa, Leroy siirtyi kuvaamaan kärsimyksiään
tuona kauhun yönä, jolloin hän oli ajelehtinut Loirea alas perikatoon
tuomitussa proomussa. Hän esitti kertomuksensa niin luonnollisen
kaunistelematta, että se sen kautta kävi vain liikuttavammaksi ja
uskottavammaksi. Oikeussalin täyttävä ihmispaljous oli kauhusta
tyrmistyneenä ja nyyhkytti kuullessaan hänen yksityiskohdittain
kertovan tuskistaan ja itki ilosta hänen pelastumiselleen. Kun hän
lopetti, taputettiin joka taholla käsiä, mikä saattoi hänet hieman
hämille, sillä hän ei ollut koko vankeuselämänsä aikana tottunut muuhun
kuin herjauksiin.
Ja silloin sen ripeän taantumushengen lumoissa, mikä vallitsi tuona
aikana, jolloin Ranska havahtui hirmuvallan painajaisesta, joku pani
heti paikalla hänen hyväkseen toimeen keräyksen ja pisti hänen käteensä
ison tukun assignaatteja ja seteleitä, mitkä halvalle cocassier'lle
merkitsivät melkeinpä kokonaista omaisuutta. Nyt oli hänen vuoronsa
itkeä.
Sitten oikeussalissa oleva kansanjoukko, joka oli kuunnellut Leroyn
kertomusta, alkoi huutaen vaatia Carrier'n päätä. Tähän vaatimukseen
yhtyi koko Pariisi, ja vihdoin hänen konventtitoverinsa luovuttivat
hänet vallankumoustribunaalille.
Hän joutui sen eteen vastaamaan marraskuun 25. päivänä, eikä saanut
mistään itselleen puolustusasianajajaa. Kuusi asianajajaa perätysten,
mitkä oikeuden puheenjohtaja mainitsi, kieltäytyivät puhumasta niin
epäinhimillisen hirviön puolesta. Raivoissaan Carrier vihdoin ilmoitti
itse puolustavansa itseään. Niin hän tekikin.
Hän koetti selittää, että hänen tehtävänsä Nantes'issa oli ennen muuta
ollut huolehtia länsiarmeijan muonittamisesta ja että hän oli kovin
vähän puuttunut Nantes'in hallitushommiin, mitkä hän oli jättänyt
kokonaan vallankumousvaliokunnan huoleksi, ja ettei hänellä siis ollut
aavistustakaan niistä asioista, joiden kerrottiin siellä tapahtuneen.
Mutta Goullin, Bachelier ynnä muut olivat saapuvilla viskaamassa
takaisin nämä syytökset, he kun koettivat pelastaa oman kaulansa hänen
kustannuksellaan.
Hänet tuomittiin juuri tuon kauhunyön vuosipäivänä, jona
Marat'-komppanian miehet hyökkäsivät Le Boyffayn vankilaan, ja hänen
toverinaan hiekkarattailla istui tuo säälimätön Grandmaison, joka nyt
oli siihen määrin itseänsä säälivä, että itki, katkerasti.
Kansanjoukko, joka oli huutanut hänelle ja herjannut häntä
Conciergerie'stä Place de Grève'lle asti, vaikeni äkkiä, kun hän
vakain askelin, mutta kumaraharteisena ja silmät maahan luotuina astui
mestauslavalle.
Samassa katkaisi hiljaisuuden luonnottoman, kammottavan iloinen
klarinetin ääni soittaen »ça ira!»
Äkkinykäyksellä itsensä oikaisten Carrier kääntyi päin soittajaa ja
suuntasi häneen viimeisen kammottavan silmäyksensä.
Hetkistä myöhemmin veitsi putosi mätkähtäen, ja verta vuotava pää vieri
koppaan silmät yhä vieläkin tuijottaen, mutta voimatta enää herättää
pelkoa.
Yleisen hiljaisuuden vallitessa saattoi vielä erottaa iskun kaiun.
»_Vlan!_» huusi joku joukosta. »Siinä suuren upottajan hieno loppu.»
Huutaja oli Leroy, _cocassier_. Joukko yhtyi huutoon.
VIII. KURISTUSYÖ
Napolin Giovanna ja Unkarin Andreas
VIII. KURISTUSYÖ.
Durazzon herttua Kaarle oli suur-shakinpelaaja, joka käsitteli
ilmieläviä kuninkaita ja kuningattaria, lähettejä ja prelaatteja
pelatessaan Kohtaloa vastaan Napolin politiikan tummalla pelilaudalla.
Eikä hänellä suinkaan ollut väärää mielikuvaa sen panoksen suuruudesta,
minkä hänen julma vastapelaajansa tulisi vaatimaan häneltä, jos hän
pelin menettäisi. Hän tiesi kyllä, että panoksena oli hänen oraa
päänsä, ja senkin hän käsitti, että jos tekisi ainoankaan väärän
siirron, olisi siitä seurauksena ehdoton tappio. Siitä huolimatta hän
pelasi rohkeasti ja taitavasti, niinkuin tulemme näkemään.
Ensimmäisen siirtonsa hän teki maaliskuussa 1343, noin kolme kuukautta
Robert Anjoulaisen, Jerusalemin ja Sisilian kuninkaan, kuten Napolin
hallitsijoita nimitettiin kuoleman jälkeen. Tilaisuuden siihen tarjosi
se hirveä sekasorto, johon kuningaskunta siihen aikaan oli vajonnut
nurjien ja väärin arvioitujen parannusyritysten kautta.
Hyvä kuningas, Robert Viisas, oli anastanut Napolin kruunun vanhemmalta
veljeltään. Unkarin kuninkaalta, ja oli hallinnut vallananastajana.
Ehkäpä omaatuntoaan rauhoittaakseen ja ollakseen ehkä varma siitä,
ettei tulevaisuudessa tulisi olemaan riitaa hänen omien ja veljensä
jälkeläisten kesken, hän oli koettanut korjata väärän tekonsa
naittamalla keskenään veljensä pojanpojan Andreaksen ja oman
pojantyttärensä Giovannan, mikä avioliitto oli solmittu jo kymmenen
vuotta aikaisemmin, Andreaksen ollessa vasta seitsemän ja Giovannan
viiden vuoden vanha.
Hän oli tarkoittanut sillä tavoin liittää yhdeksi Anjou-suvun kaksi
haaraa. Mutta sen sijasta kävikin kilvoittelu vielä entistäkin
kireämmäksi, ja sitä joudutti vielä suuresti se, että Robert itse
tämmöistä tulosta pelkäsi. Kuolinvuoteellaan hän kutsutti luokseen
syntyperäiset ruhtinaat — Durazzon ja Taranton hallitsijasukujen
jäsenet — ja kuningaskuntansa korkeimmat ylimykset vaatien
heitä vannomaan uskollisuudenvalan Giovannalle ja itse määräten
hallitusneuvoston, jonka tuli hallita hänen alaikäisyytensä aikana.
Siitä oli seurauksena, että vastoin kaikkia avioliiton solmimisen
aikaisia tarkoituksia, Giovanna nyt julistettiin kuningattareksi omassa
nimessään ja hallitusta ryhtyi hoitamaan äsken mainittu neuvosto. Heti
Napolin hovi jakaantui kahteen leiriin, kuningattaren puolueeseen,
johon Napolin ylimykset kuuluivat, ja Unkarin Andreaksen puolueeseen,
minkä muodostivat hänen seurueeseensa kuuluvat Unkarin ylimykset
ja pieni joukko tyytymättömiä Napolin paroneja, ja jota johti tuo
Andreaksen mielipuolinen opettaja, munkki Robert.
Tämä julkea munkki, jonka Petrarca on meille hyvin elävästi kuvannut,
punanaamainen, punapartainen mies, jonka kaljua punainen hiuskiehkura
ympäröi, lyhyt ja paksu varreltaan, likainen puvultaan ja tavoiltaan,
mutta rääsyistään huolimatta ylpeä kuin Lucifer, tunkeutui väkisten
hallitusneuvostoon, vaatien itselleen siellä oppilaansa Andreaksen
nimessä äänivallan. Ja neuvosto pelkäsi häntä, ei yksin hänen
ylimielisen olemuksensa vuoksi, vaan siitäkin syystä, että häntä rahvas
kannatti, omaksuen hänen yleisen likaisuutensa ulkonaiseksi pyhyyden
merkiksi. Hänen neuvostoon tunkeutumisensa aiheutti niin paljon
hämminkiä ja sekamelskaa, että lopulta paavi lääniherrana sekaantui
asiaan — Napoli oli näet pyhän kirkon läänejä — ja nimitti lähettilään
hallitsemaan kuningaskuntaa Giovannan alaikäisyyden aikana.
Unkarilaiset, Andreaksen veljen, Unkarin kuninkaan Ludvigin johdolla,
vetosivat nyt Avignonin paavilliseen istuimeen, anoen bullaa, joka
määräisi Andreaksen ja Giovannan yhdessä kruunattaviksi, mikä olisi
merkinnyt samaa kuin hallituksen jättäminen Andreaksen käsiin.
Napolilaiset, kotimaisten ruhtinaiden johdolla — he olivat lähimpiä
vallanperillisiä, ja heillä siis oli oma etukin ajettavana — vaativat,
että Giovanna yksin kruunattaisiin.
Tällä kannalla olivat valtakunnan asiat, kun Durazzon Kaarle,
joka syrjässä seisten oli seurannut asiain kulkua, punniten
tarkoin mahdollisuuksia, päätti lopulta aloittaa vaarallisen
pelinsä. Hän puuttui asiaan, salaisesti ryöstämällä Anjoun Marian,
neljäntoistavuotiaan lapsen, joka oli hänen oma serkkunsa ja Giovannan
sisar. Hän piti häntä piilotettuna linnassaan kuukauden ajan, jolloin
hän setänsä, Perigordin kardinaalin, ystävällisellä avulla sai
hankituksi paavilta erivapautuksen veriheimolaisuuden asettaman esteen
voittamiseksi. Erivapautuksen saatuaan Kaarle nai tytön julkisesti koko
Napolin nähden ja tuli tämän avioliiton kautta — joka ei näyttänyt
olevan morsiamelle vastenmielinen — Napolin kruunun lähimmäksi
perilliseksi.
Tämä oli hänen avaussiirtonsa. Seuraavana siirtona hän kirjoitti
avuliaalle sedälleen, Perigordin kardinaalille, jolla oli Avignonissa
suuri vaikutusvalta, että hän koettaisi taivuttaa paavi Clemens
VI:n olemaan allekirjoittamatta bullaa, joka puolsi Andreasta ja
yhteiskruunausta.