järkevä ja johdonmukainen ja kunnioitti lakimiehenä laillisia muotoja.
Tämä käsky, joka annettiin niin huolettoman häikäilemättömällä tavalla
jota ei yksikään läsnäolijoista vastustanut, tuntui hänestä yhtä
luonnottomalta ja naurettavalta kuin se oli kauhistuttava.
»Mutta sehän on sula mahdottomuus, kansalainen-edusmies», hän sanoi.
»Mahdottomuus!» ärjyi Carrier. »Mitä hullua puhetta?
Hallitus haluaa teidän käsittävän, että se ei ole mahdottomuus. Ylevän
kansan pyhä tahto — »
Phélippes keskeytti hänet ilman muuta.
»Ei ole Ranskassa sitä valtaa, joka voi peruuttaa lainvoiman saaneen
tuomion täytäntöönpanon.»
»Ei ole — ei ole sitä valtaa!»
Carrier'n veltto suu jäi ammolleen. Hän oli liian hämmästynyt
suuttuakseen.
»Sitäpaitsi», jatkoi Phélippes rauhallisena, »on huomattava, että Le
Bouffayn muut vangit ovat syyttömät siihen rikkomukseen, jonka tähden
nuo kuusi on tuomittu kuolemaan.»
»Mitä se kuuluu asiaan?» kiljui Carrier. »Viime vuonna minä ratsastin
aasintammalla, joka järkeili paremmin kuin te! Kautta — — mitä se
kuuluu asiaan?
Mutta kokouksessa oli jäseniä, jotka olivat samaa mieltä kuin
Phélippes, ja jotka, vaikkei heillä ollut rohkeutta lausua ajatuksiaan,
kuitenkin rohkenivat kannattaa toista, joka niin pelkäämättä ne esitti.
Vihasta väristen Carrier hyppäsi pystyyn tämän vastarinnan
huomatessaan. »Minusta näyttää», hän ärjyi, »että on olemassa
muitakin kuin Le Bouffayn roistot, jotka kansakunnan hyväksi vaatii
tehdä päätään lyhyemmiksi. Sanonpa teille, että te hitaudellanne ja
varovaisuudellanne vahingoitatte yleishyvää. Hävittäkää nuo roistot
joka sorkka!»
Eräs Robin-niminen, kaunis, huonotapainen nuorukainen säesti häntä.
»Kunnon kansalaiset ovat ilman leipää! On oikeus ja kohtuus, että
roistot kuolevat, eivätkä syö nälkään nääntyvien kunnon ihmisten
leipää.»
Carrier pui nyrkkiä kokoukselle.
»Siinä nyt kuulette, senkin — ! En minä voi armahtaa niitä, jotka laki
tuomitsee.»
Se oli onneton sana, ja Phélippes takertui siihen.
»Se on totta, kansalainen-edusmies», sanoi Phélippes. »Ja mitä Le
Bouffayn vankeihin tulee, niin saatte odottaa, kunnes laki heidät
tuomitsee.»
Ja jäämättä enempää kuuntelemaan hän poistui yhtä varmoin askelin kuin
oli tullutkin, välittämättä ollenkaan äkkiä syntyneestä metelistä.
Kun hän oli mennyt, viskausi kansanedustaja huultansa purren tuoliinsa
takaisin.
»Siinä menee mies, joka vielä ajan tullen astelee giljotiinille», hän
murisi.
Mutta hän oli iloinen päästessään hänestä eikä olisi suinkaan halunnut
häntä takaisin noudettavaksi. Hän näki, miten Phélippes'in vastarinta
oli saattanut muutamien kokouksen jäsenten heikomman vastarinnan
jäykistymään. Jos hän halusi ajaa tahtonsa perille, niin sai hän
sen paremmin aikaan ilman lakimielistä vallankumoustribunaalin
puheenjohtajaa. Ja tahtonsa hän saikin lopulta perille, ei kuitenkaan
ennenkuin oli raivoten kironnut ja haukkunut niitä harvoja, jotka
uskalsivat väitellä hauen tukkuteurastustaan vastaan.
Kun hän vihdoin poistui, oli päätetyksi tullut, että kokous ryhtyisi
valitsemaan toimikuntaa, jonka olisi heti laadittava luettelo Nantes'in
vankiloihin teljetyistä kansalaisista. Kun luettelo oli valmis, oli
se toimitettava vallankumousvaliokunnalle, joka tiesi miten toimia,
sillä Carrier oli lausunut ajatuksensa täysin selkeästi. Ensimmäinen
hyödyllinen toimenpide kaupunkia rasittavien epäkohtien poistamiseksi
oli heti paikalla tuhota Nantes’in vankilain asukkaat.
Seuraavana kylmänä joulukuun aamuna ani varhain valiokunta — joka
Goullinin puhetta johtaessa oli pitänyt kokousta kaiken yötä —
lähetti noin viisataa nimeä käsittävän luettelon Nantes'in kaupungin
komentajalle, kenraali Boivinille, käskien hänen viipymättä koota
mainitut henkilöt, kuljettaa ne L'Eperonniereen, ja ammuttaa ne siellä.
Mutta Boivin oli sotilas, eikä sotilas ole sanculotti. Hän vei
käskykirjeen Phélippes'ille, ilmoittaen tälle, ettei hän aikonut sitä
noudattaa. Boivinin hämmästykseksi Phélippes oli samaa mieltä. Hän
lähetti käskykirjeen takaisin valiokunnalle, leimaten sen julkean
laittomaksi, huomauttaen heitä siitä, että oli laitonta kenenkään
käskystä siirtää ainoaakaan vankia, jollei käsky perustunut tribunaalin
tuomioon.
Valiokunta säikähtyi tätä vallankumoustribunaalin puheenjohtajan
päättävää esiintymistä eikä uskaltanut jatkaa vaatimustaan, ja asia jäi
silleen.
Kun tämä tuli Carrier'n tietoon, niin lausui hän asioita, jotka ovat
entistäkin mahdottomampia painattaa. Hän raivosi kuin mielipuoli
ajatellessaan, että verukehtiva lakimies uskalsi vastustaa häntä, pyhän
kansan korkeaa edusmiestä.
Sattui niin, että viisikymmentäkolme pappia, jotka oli tuotu
Nantes'iin jokin päivä sitten, majaili _entrepôt_’n vajoissa tilaa
odottamassa, niin etteivät heidän nimensä esiintyneet vielä missään
vankiluetteloissa. Loukattuja tunteitaan lohduttaakseen hän käski
ystäviensä, Marat-seuran jäsenten, hävittää heidät.
Lamberty, marat'laisten esimies, kysyi häneltä, millä tavalla se olisi
tapahtuva.
»Milläkö tavalla?» urahti hän. »Älä ole salaperäinen, ystäväni. Heitä
ne siat veteen, ja hävitä sillä tavoin. Kyllähän niitä Ranskassa vielä
on yllinkyllin jäämäänkin.»
Mutta hän näyttää selittäneen tarkoituksensa tarkemmin, ja mitä hän
oikein oli määrännyt ja miten määräyksiä noudatettiin, ilmenee eräästä
hänen konventille kirjoittamastaan kirjeestä, missä hän ilmoitti,
että nuo viisikymmentäkolme papin pakanaa »oli suljettu alukseen
Loire-virralle, joka oli viime yönä niellyt heidät.» Ja lisäsi lopuksi:
»Mikä kumouksellinen virta onkaan meidän Loire!»
Konventti ei aavistanut, mitä hän oikein tarkoitti ja kun Carrier
sai kuulla, että kansalliskonventissa oli taputettu käsiä hänen
kirjeelleen, niin hän sai uutta rohkeutta murtamaan kaikki esteet, mitä
joutavanpäiväinen laillisuus asetti hänen tielleen. Ja lisäksi, mitä
vallankumousvaliokunta kokonaisuutena — Phelippes'in peloittamana − ei
uskaltanut tehdä, sen hän saattoi toimittaa uskollisten ja vähemmän
tunnontarkkojen marat'lais-ystäviensä avulla.
Tämän Marat-seuran, vallankumousvaliokunnan poliisijärjestön, jonka
jäsenet olivat Nantes'in sanculottien huonointa ainesta ja jota johti
Fleury-niminen roisto oli Carrier itse Goullinin avulla perustanut.
Frimaire-kuun 24. päivän iltana vuonna 3 (joulukuun 14:s, 1793,
vanhaa lukua), mikä oli lauantai, Fleury kokosi noin kolmekymmentä
miestänsä ja vei heidät Cour des Comptes'iin, jossa Goullin, Bachelier,
Grandmaison ynnä muutamia muita Carrier'lle ehdottomasti uskollisia
valiokunnan jäseniä heitä odotti. Näiltä marat'laiset saivat
muodolliset ohjeensa.
»Tyrmässä», ilmoitti heille Goullin, »raivoaa kulkutauti ja sen
hävitystyö on saatava pysähtymään. Menette sen tähden tänä iltana Le
Bouffayn vankilaan ottamaan haltuunne vangit ja marssitatte heidät Quay
La Fosselle, josta heidät kuljetetaan vesitse Belle Isleen.
* * * * *
Le Bouffayksi nimitetyn, vanhan, likaisen rakennuksen vankikopissa
virui muudan cocassier, muna- ja siipikarjakauppias, joka oli vangittu
noin kolme vuotta aikaisemmin syytettynä hevosvarkaudesta, mutta
joutunut sittemmin unohduksiin. Itse hän selitti, että joku hänelle
melkein tuntematon henkilö oli antanut hänen myytäväkseen tuon
varastetun eläimen, mikä sitten häneltä tavattiin.
Juttu kuuluu hyvin tutulta; tämän tapaiseen selitykseen on kai
maailmassa usein turvauduttu; ja luultavaa on, ettei cocassier ollut
muita kummempi. Siitä huolimatta kohtalo valitsi hänet tiedottomaksi
välikappaleekseen. Hänen nimensä oli Leroy, ja oman vakuutuksensa
mukaan hän oli vankka isänmaan ystävä. Hevosjuttu varmaankin teki hänet
sopivaksi sansculottisuuteen.
Leroy heräsi noin kello kymmenen seuduissa sinä yönä ääniin, jotka
olivat hyvin harvinaisia tuossa kolkossa, haudanhiljaisessa vankilassa.
Ne olivat hillittömän remuamisen ääniä — kuului rivojen laulujen
katkelmia, kirouksia, naurun remahduksia — ja hänen mielestään ne
tuntuivat tulevan pihalta ja portinvartijan huoneesta.
Hän ryömi olkipahnoiltaan ja lähestyi ovea paremmin kuullakseen. Selvää
oli, että portinvartijalla, Laquèzella, oli vieraspidot ja tavattoman
hauskaa. Helppo oli myöskin huomata, että Laquèzen vieraat alkoivat jo
olla melkolailla humalassa. Mitä hiivattia se oikein merkitsi?
Hänen uteliaisuutensa tuli kylläkin pian tyydytetyksi. Raskaat askelet
kuuluivat nousevan kiviportaita ylös, kuului puukenkäin kopsetta,
aseiden kalsketta, ja hänen oviristikkonsa kautta alkoi koppiin
tunkeutua yhä enemmän valoa.
Joku hoilasi »carmagnolea» juopuneella, epäsointuisella äänellä.
Avaimet kalisivat, salpoja vedettiin; ovia kiskottiin auki. Melu yhä
kasvoi. Yleisen hälinän ohella hän kuuli vanginvartijan inhoittavan
äänen.
»Käykääpä katsomaan häkkilintujani. Katsokaapa kauniita lintujani.»
Leroy alkoi aavistaa, että tämä ilonpito ennusti pahaa.
»Nouskaapa makaamasta joka sorkka!» kiljui vanginvartija. »Nouskaa
kampsujanne kokoamaan. Lähdetään matkalle. Pois nyt kuhnaileminen.
Nouskaa jo!»
Leroyn ovi avattiin vuorollaan, ja hän joutui juopuneitten renttujen
eteen. Eräs joukosta — punalakkinen .jättiläinen, jolla oli pitkät
viikset ja toisella käsivarrellaan köysikimppu — hyökkäsi äkkiä
hänen kimppuunsa Cocassier oli notkea ja voimakas nuori mies. Mutta
varovaisuuden vuoksi ja pelosta hän salli viedä itsensä vastustelematta
pois.
Häntä kuljetettiin liuskakivillä kivettyä käytävää pitkin, ja
kaikkialla hän näki vankitovereitaan samassa kurjassa tilassa, samoin
kopistaan retuutettavan ja samoin kuljetettavan alas. Portaiden
yläpäässä eräs heppu, tukkihumalassa, piteli kädessään jotakin
luetteloa, mistä hän nikotteli nimiä, sopertaen niitä hassunkurisesti.
Toinen yhtä juopunut piteli hänelle kynttilää valaistukseksi. Tämä
heiluva pari tuntui hullunkurisesti tukevan toinen toistaan.
Leroy antoi kuljettaa itseään portaita alas ja saapui niin
portinvartijan huoneeseen, missä näki puolisen tusinaa marat'laisia
pöydän ympärillä istumassa, viinipikarit edessään, huutaen, hoilaten,
kiroten ja tokaisten hävyttömiä pilkkapuheita kunkin huoneeseen astuvan
vangin kustannuksella. Huoneessa kaikki oli huiskin haiskin. Eräs
lampuista oli murskattu, ja lattialle oli kaatuneesta pullosta valunut
viinilaimiska. Seinän viereisellä penkillä istui vankeja rivissä,
toisia makasi sekaisin lattialla, ja kaikki olivat sidotut.
Pari kolme marat'laista hiipi hänen luokseen, kopeloivat kaikkialta,
käänsivät taskut nurin ja kirosivat karkeasti huomatessaan ne tyhjiksi.
Hän huomasi toisille tehtävän samaa ja näki heiltä ryöstettävän rahaa,
lompakkoja, kelloja, sormuksia, solkia ja kaikenlaisia arvoesineitä,
joita heillä sattui olemaan. Eräältä papilta jalkineitta oleva renttu
riisti saappaat jalasta.
Ranteita sidottaessa Leroy nosti katseensa. Hän myöntää olleensa
peloissaan.
»Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa?» hän kysyi. »Kuolemaako?»
Kiroten hänen käskettiin tukkia kitansa.
»Jos minut tapatte», vakuutti hän heille, »niin tapatte hyvän
tasavaltalaisen.»
Pitkä, kiihkeän näköinen mies, jonka silmät olivat tummat ja tuikeat,
vaikka hieman lasimaiset, iski hänelle silmää.
»Senkin hullu höpläkkö! Me viis veisaamme sinun hengestäsi,
omaisuutesihan me haluamme.»
Puhuja oli Grandmaison, miekkailumestari, joka aikoinaan oli ollut
herrasmies. Hän oli illastanut Carrier'n kanssa ja oli vast'ikään
Goullinin seurassa saapunut Bouffayhen. Hänen mielestään oltiin
myöhässä, minkä hän sanoikin heille.
»Heittäkää tuo heppu nyt, Jolly. Kyllä hän pysyy. Lähtekää ylös muita
noutamaan. On aika jo lähteä... aika on lähteä.»
Kun Leroy nyt oli tullut sidotuksi, viskattiin hänet syrjään, ja hän
istahti lattialle katsellen ympärilleen. Hänen vieressään oleva vanha
mies kerjäsi kupillista vettä. Rukousta tervehdittiin pilkkanauruin.
»Vettä! No voi nyt pyhä giljotiini, hän pyytää vettä.» Juopuneita
sansculotteja asia kovasti huvitti. »Kärsivällisyyttä, ystäväiseni —
kärsivällisyyttä, niin saatpa juoda kylliksesi. Saatpa totisesti juoda
oikein isosta kupista.»
Pian oli portinvartijan huone tulvillaan vankeja, ja liiat oli pakko
sijoittaa käytävään.
Gnmdmaisonkin tuli sinne kiroten ja sadatellen marat'laisten
saamattomuutta, muistuttaen heille — kuten oli jo tunnin aikaa
alituiseen muistuttanut — että oli jo aika lähteä matkaan, että alkoi
jo pakoveden aika.
Hänen kehoituksestaan Jolly — ennen mainitsemamme punalakkinen
jättiläinen, jolla oli mustat viikset — ja muutamat muut Marat-seuran
miehet, alkoivat sitoa vankeja kahdenkymmenen ryhmiin ollakseen
vieläkin varmempia mahdollisia karkaamisia vastaan. Heidät ajettiin
kylmälle pihalle, ja siellä Grandmaison lyhtyä näyttävän miehen
seuraamana kulki pitkin rivejä laskien vangit.
Laskun tulos sai hänet aivan raivoon.
»Salaviisi!» hän karjui ja kirosi kauheasti. »Olette olleet täällä
melkein viisi tuntia ja koko siinä ajassa ette ole pystyneet sitomaan
köysiin enempää kuin salaviisi. Emmekö sitten ikinä selkiä tästä!
Sanonpa teille, on jo pakoveden aika. On aika lähteä.»
Laquéze, Le Bouffayn portinvartija, jonka ruokaa ja viiniä nuo
valiokunnan raakimukset olivat niin häpeämättä nauttineet, tuli
ilmoittamaan hänelle, että hän oli saanut kaikki vankilassa olevat.
»Kaikkiko?» huusi Grandmaison hämmästyneenä. »Mutta luettelon mukaanhan
vankeja olisi pitänyt olla liki kaksisataa.» Ja hän huusi kovalla
äänellä: »Goullin! Hei, Goullin! Missä hemmetissä Goullin on?»
»Luettelo», sanoi Laquéze, »tehtiin nimikirjan mukaan. Mutta te ette
ole ottanut huomioon, että useat ovat tänne tultuaan kuolleet —
täällähän on raivonnut kuumetauti — ja että jotkut ovat parhaillaan
sairaalassa.»
»Sairaalassa! joutavia! Menkääpä ylös joku miehistä noutamaan heidät.
Viemme heidät paikkaan, missä kyllä paranevat.» Ja sitten hän puhutteli
siistiä Goullinia, joka viittaan puettuna tuli paikalle. »Tässä on
hieno kylpyseurue!» hän murisi. »Harvinainen sataluku noita sikoja!»
Goullin kääntyi Laquézeen päin.
»Mihin olette pannut ne viisitoista rosvoa, jotka teille illalla
lähetin?»
»Mutta hehän ovat saapuneet Nantes'iin vasta tänään», sanoi Laquéze,
joka ei ollenkaan käsittänyt, mitä oli tekeillä. »Heitä ei vielä ole
viety kirjoihin eikä kuulusteltu.»
»Minähän kysyin teiltä, mihin olette heidät pannut?» ärjäisi Goullin.
»He ovat yläkerrassa.»
»No, hakekaa heidät sitten tänne. He ovat yhtä hyviä kuin muutkin.»
Kun nämä tulivat lisäksi ja toistakymmentä sairasvuoteilta raahattua,
niin nousi koko luku noin sataankolmeenkymmeneen.
Marat'laiset, joihin nyt oli liittynyt puoli komppaniaa
kansalliskaartilaisia, lähtivät vankilasta noin kello viiden aikaan
aamulla ajaen uhrejaan, lyöden ja kiroten.
_Cocassier_'mme huomasi itsensä sidotuksi ranteittain nuoreen
kapusiini-veljeen, joka kärsivällisen alistuvana hoiperteli eteenpäin,
pää kumarassa ja huulet aivan kuin rukousta mutisten.
»Ymmärrättekö ollenkaan, mitä meille nyt aiotaan tehdä?» mutisi Leroy.
Hän erotti pimeässä kapusiinin silmien heikon välkkeen.
»En tiedä, veli. Heittäytykää Jumalan huostaan ja olkaa valmis
kaikkeen.»
Vastaus ei miellyttänyt Leroyn luontoista miestä. Hän kompuroi
eteenpäin, ja he saapuivat nyt Place de Bouffaylle, missä punaisen
giljotiinin ääriviivat aavemaisina häämöttivät, ja suuntasivat kulkunsa
Quai Tourvilleä kohden. Sieltä heitä marssitettiin jokea pitkin Quai
la Fossen päästä päähän. Kun he vähitellen joutuivat pelon valtaan ja
alkoi kuulua valitushuutoja, niin ne oitis tukahdutettiin iskuin ja
vakuuttamalla, että heidät kuljetettaisiin laivalla Belle Isleen, jossa
heidät pantaisiin linnoitusta rakentamaan.
_Cocassier_’n mielestä se oli hyvinkin uskottavaa, ja hän piti sitä
hauskempana kuin rukouksen hokemista — minkä taidon hän oli jo aikoja
sitten unohtanut.
Laivasiltoja pitkin marssittaessa aukaistiin eräässä kohden ikkuna, ja
siitä pistäysi esiin utelias pää, mutta se peräytyi melkein samassa.
Cale Robinilla heidät vihdoin ahdettiin erääseen vajaan, joka aukeni
joelle päin. Laituriin oli sille kohdalle pitkittäin kiinnitetty suuri
proomu, ja lyhtyjen valossa he erottivat varjomaisina puolisen tusinaa
ahkerassa työssä olevaa kirvesmiestä, ja koko ympäristö kaikui vasaroin
pauketta ja sahojen särinää.
Muutamat proomua lähinnä olevat näkivät, mitä oli tekeillä. Aluksen
kylkeen puhkaistiin kaksi isoa aukkoa, ja toisen näin puhkaistun aukon
peitteeksi kirvesmiehet lakkasivat lankkuja. He huomasivat, että nämä
aukot, jotka proomun tyhjänä ollessa olivat veden pinnan yläpuolella,
joutuisivat veden pinnan alle heti kun se tulisi kuormitetuksi, ja sen
ymmärtäessään he vihdoin käsittivät, mikä epäinhimillinen kohtalo heitä
odotti, ja joutuivat taas kauhun valtaan. Heidän mieliinsä muistui
keskustelun ja inhoittavan ilkkupuheen katkelmia, joita marat’laiset
olivat Le Bouffayssa lausuneet ja jotka nyt yht'äkkiä selvisivät
heille, ja sen johdosta levottomuus ja pelästys valtasi heidät, niin
että he kiemurtelivat ja kirkuivat, pyysivät huutaen armoa, kirosivat
ja raivosivat.
He saivat ryöppynään iskuja. Turhaan heitä koetettiin uudestaan
rauhoittaa kertomalla äskeinen satu Belle Islelle rakennettavasta
linnoituksesta. Epätoivon vimmassa eräs heistä hetken hämminkiä
hyväkseen käyttäen riuhtaisihe irti siteistään ja hävisi niin tyystin,
että Grandmaison ja hänen miehensä hukkasivat neljännestunnin turhaan
häntä etsiessään ja olisivat kuluttaneet siihen toimeen lopunkin yötä,
jollei Goullinin kanssa puheissa oleva päällystakkiin ja pyöreään
hattuun puettu mies, joka katseli hommaa, olisi puuttunut jyrkästi
asiaan.
»Jatkakaa, miehet!» Älkää tuosta yhdestä välittäkö! Kyllä hänet sitten
löydetään. Alkaa jo pia npäivä valjeta. Olette jo hukanneet tarpeeksi
paljon aikaa.»
Mies oli Carrier.
Hän oli tullut omakohtaisesti katsomaan, miten hänen määräyksiään
noudatettiin, ja hänen käskynsä mukaan Grandmaison nyt ryhtyi
laivaamaan vankeja. Laivan kylkeä vasten asetettiin tikapuut, jotta
vangit voisivat niitä pitkin laskeutua sinne. Köydet, joilla heidät oli
ryhmiksi kytketty, aukaistiin nyt, ja heidät jätettiin vain ranteistaan
sidotuiksi. Heidät komennettiin menemään laivaan. Mutta koska he olivat
hitaita tottelemaan, ja koska muutamat ponnistivat vastaan valittaen
ja armoa rukoillen, niin hän ja Jolly tarttuivat heitä kauluksesta,
työnsivät heidät rannalle ja heittivät nurin niskoin laivan ruumaan,
vähääkään piittaamatta katkesiko siinä menossa jalka tai käsi. Kun
huomattiin tämä laivaamistapa joutuisammaksi, hylättiin sen jälkeen
koko tikapuiden käyttö.
Viimeisiä, jotka näin heitettiin laivaan, oli cocassier'mme Leroy.
Pehmeästi hän putosi aaltoilevalle, kiemurtelevalle ihmisröykkiölle,
joka vain vähitellen laskeutui ja järjestyi proomun pohjalle, kun
yläpuolella olevat luukut naulattiin kiinni. Mutta aivan kuin
ihmeellisestä sattumuksesta nuori kapusiini ja Leroy, jotka ketjussa
olivat olleet tovereina, eivät olleet nytkään joutuneet erilleen.
Ihmissotkusta, joka tuskissaan kiemurteli tuossa pimeydessä, kaiken
huudon ja vaikeroinnin seasta, Leroy erotti nuoren munkin äänen tämän
kehoittaessa heitä rukoukseen.
He olivat aluksen peräpuolessa, toisessa kyljessä kiinni, ja Leroy,
jolla vielä oli tallella järkensä, minkä avulla hän oli maailmassa
tullut toimeen, pyysi kapusiinia kohottamaan ranteitaan. Sitten hän
rupesi koiran tavoin nuuskimaan, kunnes löysi ne viimein, ja hänen
vahvat hampaansa tarttuivat nuoraan, jolla ne olivat sidotut, ja
alkoivat ylen kärsivällisesti jyrsiä sitä poikki.
Sillä välin tuo kelluva ruumisarkku oli jättänyt kiinnityspaikkansa
ja ajelehti virran mukana. Kansiluukulla istuivat Grandmaison ja
Jolly sekä pari muuta marat'laista hoilaten »carmagnolea», siten
tukahduttaakseen allaan olevien kurjien huudot, ja polkien jalallaan
tahtia kanteen.
Leroyn hampaat työskentelivät kuin rotan, kunnes köysi vihdoin aukeni.
Sitten hän peläten, että tuossa ihmismyllerryksessä saattaisivat joutua
toisistaan erilleen, tarttui hampaillaan kapusiinin hihaan.
»Tarttukaa nyt minuun kiinni!» hän käski niin selvästi kuin
mahdollista; ja kapusiini totteli kiitollisena. »Kirvoittakaa nyt nuora
minun ranteistani!»
Kapusiinin kädet liukuivat Leroyn käsivarsia pitkin, kunnes tapasivat
hänen kätensä, ja sitten hänen sormensa alkoivat ahkerasti toimia
hapuillen solmuja. Ei ollut helppo asia aukaista niitä pimeässä pelkän
tuntoaistin avulla. Mutta munkki oli kärsivällinen ja hellittämätön, ja
lopulta aukeni viimeinenkin solmu ja cocassier'mme oli siteistä vapaa.
Se rohkaisi häntä aivan sanomattomasti hänen omaksi onnekseen. Ainakin
olivat nyt hänen kätensä vapaina kaiken mahdollisen varalle. Se, että
hänen asemansa oli niin kurja, ettei hän edes kyennyt kuvittelemaan,
mitä ollenkaan voisi sattua, osoittaa, miten sitkeä hän oli toivossaan.
Hän ei ollutkaan päässyt vapaaksi hetkistäkään liian aikaisin. Hänen
yläpuolellaan eivät Grandmaison ja hänen miehensä enää laulaneet. He
liikkuivat sinne tänne. Jokin kolahti aluksen kylkeen, keulan lähelle,
vene nähtävästi, ja alkoi kuulua ääniä, jotka tulivat laivan kantta
alempaa. Sitten vapisutti proomua ankara isku etuportin lankkuihin.
Huudot aluksen sisustassa kävivät kahta kammottavammiksi. Huohottavia,
kiroavia, ruikuttavia miehiä survoi joka puolelta Leroyta, ja hetkeksi
heidän painonsa hänet melkeinpä rusensi, kun alus kallistui vasemmalle.
Seurasi sitten jakso iskuja, ei vain keulaporttiin, vaan myöskin
peräporttiin. Kuului puun ryskettä ja pirstaamista, ja vesi alkoi
kuohuen syöksyä alukseen.
Sitten kävi elämä tuossa pilkkopimeässä umpiloukussa aivan
kuvaamattoman kauheaksi. Epätoivon vimmassa useat olivat riuhtoutuneet
irti siteistään. Nämä tunkeutuivat avonaisia portteja kohden, joista
vesi virtasi proomuun. He repivät raivoissaan lankkuja verisin
sormin. Jotkut saivat pistetyksi käsivartensa aukosta ulos yrittäen
kouristuksen tapaisesti riuhtoen isontaa aukkoja päästäkseen pois.
Mutta ulkopuolella Grandmaison, miekkailumestari, kirvesmiesten
veneessä heilutteli tuhoavaa miekkaa.
Ilkkuen ja törkeästi manaten hän iski esiintyöntyviä käsiä ja
käsivarsia, pisti miekkansa yhä uudestaan portista sisään tiukkaan
sullottuun, vyöryvään ihmisröykkiöön, kunnes kirvesmiehet vihdoin
työnsivät veneen loitommaksi välttääkseen uppoavan proomun imuvoimaa.
Alus, perikatoon tuomittunne kuormineen, satoinekolminekymmenine
ihmishenkineen, laskeutui hitaasti keulalleen pohjaan, ja yht'äkkiä
vaikeni kaikki kiroilu ja vaikertelu, kun Loiren jäätävät laineet
vyöryivat sen yli.
Sisään syöksyvä vesitulva oli kuljettanut Leroyn ylös proomun kantta
kohden. Vaistomaisesti hän oli tarttunut muutamaan poikkihirteen. Vesi
virtasi hänen päänsä yli, mutta peräytyi sitten hänen ihmeekseen, ja
kun se proomun pohjaan töksähtäessä vielä pari kertaa oli leiskahtanut
hänen ylitseen, asettui se lopulta hänen hartioidensa tasalle.
Sukkelaan hän oivalsi, mitä oli tapahtunut. Proomu oli pysähtynyt
pystyyn pohjaa vasten. Sen perä pysyi hieman vedestä koholla, niin että
veden pinnan ja kannen väliin jäi noin jalan tai puolentoista korkuinen
vapaa tila. Mutta sadastakolmestakymmenestä kurjasta perikatoon
tuomitusta miehestä hän yksin oli hyötynyt tästä erinomaisesta onnen
sattumasta.