oitis. »Hänen majesteettinsa ei ole milloinkaan saanut sellaista
kaulakoristetta.»
Böhmer ei uskonut. Epäilevänä ja raivoissaan hän palasi Bassengen luo.
Mutta Bassenge, vaikka oli ymmällä hänkin, oli kuitenkin rauhallinen.
Kardinaali, hän intti, oli heidän takausmiehensä, eikähän voinut
epäilläkään, ettei kardinaali hinnalla millä hyvänsä täyttäisi
sitoumustaan, ennemmin kuin suostuisi hukkumaan häväistystulvaan.
Ja niin olisi epäilemättä käynytkin, jos ei Böhmer olisi niin suinpäin
syöksynyt Versaillesiin. Se pilasi kaiken. Siitä oli seurauksena, että
Böhmer kutsuttiin heti paikalla saapumaan kuningattaren puheille jonkin
jalokiviväärennyksen johdosta.
Kuningatar puhutteli häntä kahdenkesken, ja hänen ensi sanoistaan
Böhmer käsitti, että jalokiviväärennysjuttu oli vain veruke. Kuningatar
kysyi, mitä hän oikein oli tarkoittanut puheillaan madame de Campanille.
Böhmer ei kyennyt vapautumaan siitä käsityksestä, että häntä
pidettiin pilkkana. Olihan hän kirjoittanut ja vielä itse antanut
kuningattarelle kirjeen, missä kiitti häntä kaulakoristeen ostamisesta,
ja kuningatarhan ei ollut vastannut kirjeeseen — mykkä myöntymys siitä,
että kaulakoriste oli hänen hallussaan. Kiihtyneessä mielentilassa kun
oli, hän kävi aivan röyhkeäksi.
»Tarkoittanutko, madame? Tarkoitukseni on vaatia maksu kaulakoristeesta
ja ilmoittaa, että velkojieni kärsivällisyys on lopussa, niin että
jollette määrää sen hintaa maksettavaksi, olen perikadon partaalla!»
Maria Antoinette katsoi häntä kylmästi ja ylpeän vihaisesti.
»Rohkenetteko viittailla sellaista, että kaulakoriste on minun
hallussani?»
Böhmer kalpeni huulia myöten, hänen kätensä liikehtivät tarmokkaasti.
»Kieltääkö teidän majesteettinne sen?»
»Tehän olette röyhkeä!» huudahti kuningatar. »Teidän asianne on vastata
kysymyksiin, eikä itse kysyä. Vastatkaa siis. Viittailetteko sellaista,
että minulla on teidän kaulakoristeenne?»
Mutta epätoivon partaalla olevaa ihmistä ei vähällä peloiteta.
»En vain viittaile, madame; minä väitän niin olevan. Valois'n
kreivitärhän —»
»Kuka on Valois'n kreivitär?»
Tämä äkillinen ja tiukasti lausuttu kysymys oli epäilyksen miekka,
joka puhkaisi Böhmerin luottamuksen. Hän tuijotti selkosilmin
hetken aikaa närkästynyttä kuningatarta, malttoi sitten mielensä ja
kertoi niin suoraan ja mutkattomasti kuin osasi, missä olosuhteissa
hän oli luovuttanut kaulakoristeen — madame de la Motten avuksi
tulosta, kardinaali de Rohanin välitystoimesta hänen majesteettinsa
allekirjoittamine kauppaehtosopimuksineen ja kaulakoristeen
luovuttamisesta hänen ylhäisyydelleen kuningattarelle viemistä varten.
Maria Antoinette kuunteli kauhistuen ja yhä enemmän suuttuen. Hänen
kalpeille poskilleen alkoi levitä väriä.
»Laatikaa ja lähettäkää minulle kirjoitettu kertomus kaikesta siitä,
mitä nyt olette puhunut», hän sanoi. »Saatte mennä.»
Tämä keskustelu tapahtui elokuun 9. päivänä. 15. päivänä oli Marian
taivaaseenastumisen juhla ja samalla kuningattaren nimipäivä ja siis
suuri hovipäivä, jolloin Versaillesiin kokoontui paljon ylimyksiä.
Messu oli määrä toimittaa kuninkaallisessa kappelissa kello kymmeneltä,
ja tavan säätämänä messun lukijana oli oleva Ranskan _grand aumônier_,
kardinaali de Rohan.
Mutta kello kymmeneltä pidettiin kuninkaan työhuoneessa kokous,
johon ottivat osaa kuningas ja kuningatar, vapaaherra de Breteuil
ja valtiosinetin hoitaja Miromesnil. He luulivat olevansa kutsutut
neuvottelemaan siitä, mihin toimiin olisi ryhdyttävä jossakin
timanttikaulakoristeasiassa. Mutta todellisuudessa nämä sallimuksen
ohjaamat nuket auttoivat Ranskan kohtalon ratkaisua.
Kuningas, lihava, paksu ja hidasluontoinen, istui kullatussa tuolissa,
kultapronssiupotuksilla koristetun kirjoituspöydän ääressä. Hänen
häränsilmänsä olivat huolestuneet. Kaksi harminryppyä poimutti hänen
ison nenänsä yläpuolella olevaa lihaa. Hänen vieressään, hieman
taempana, seisoi kuningatar, kalpeana ja ylevänä, ja heitä vastapäätä
seisoi herra de Breteuil, lukien ääneen Böhmerin laatimaa kertomusta.
Kun hän oli lopettanut, vallitsi hetken aikaa kuolon hiljaisuus. Sitten
lausui kuningas melkein valittavalla äänellä:
»Mitä sitten on tehtävä? Mitä oikein on tehtävä?» Siihen vastasi
kuningatar äreänä ja vihaisesti.
»Kun roomalainen purppura ja ruhtinaan arvonimi ovat vain naamioita
petkuttajan suojaamiseksi, niin on vain yksi tehtävä. Petkuttaja on
paljastettava ja rangaistava.»
»Mutta», sopersi kuningas, »emmehän ole kuulleet kardinaalia.»
»Luuletteko sitten, että Böhmer tai kukaan muukaan ihminen rohkenisi
valehdella tällaisessa asiassa?»
»Mutta ottakaa huomioon, madame, kardinaalin sääty ja suku», puuttui
rauhallisesti puheeseen järkevä Miromesnil, »ottakaa huomioon se
hälinä ja häväistys, mikä on seurauksena, jos tämä asia saatetaan
julkisuuteen.»
Mutta Maria Teresian kuuliaista tytärtä, joka äitinsä käskystä ja
äitinsä vuoksi vihasi Rohania, ei sellainen järkevä huomioonottaminen
miellyttänyt.
»Mitä häväistykset meihin kuuluvat?» hän kysyi.
Kuningas katsahti Breteuiliin.
»Entä te, vapaaherra? Mikä on teidän ajatuksenne?» Breteuil, Rohanin
verivihollinen, kohautti olkapäitään ja näpsäytti asiakirjaa.
»Kun meillä kerran on tämä, sire, niin minusta tuntuu, että ainoa keino
on vangita kardinaali.»
»Te siis uskotte —», aloitti kuningas, mutta keskeytti lauseensa.
Mutta Breteuil oli käsittänyt.
»Tiedän kardinaalin olevan rahapulassa. Hän on ainakin ollut tuhlaava
kulutuksessaan, ja nyt häntä lisäksi rasittavat ruhtinas de Guimenéen
velat.»
»Ja te jaksatte uskoa», huudahti kuningas, »että Rohanin sukuinen
ruhtinas, olipa hän miten pahassa rahapulassa tahansa, saattaisi — voi,
se on mahdotonta!»
»Mutta onhan hän anastanut nimeni», keskeytti kuningatar. »Onhan hän
osoittautunut alhaiseksi, typeräksi väärentäjäksi.»
»Emme ole kuulleet, mitä hänellä saattaa olla sanottavaa
puolustuksekseen», huomautti kuningas ystävällisesti.
»Ja hänen ylhäisyytensä voisi ehkä selittää asian», virkkoi Miromesnil,
»varmaankin olisi järkevää suoda hänelle tilaisuus.»
Hitaasti kuningas nyökäytti suurta, puuteroitua päätään.
»Hakekaa hänet käsiinne. Tuokaa tänne heti!» hän sanoi Breteuilille; ja
Breteuil poistui kumartaen.
Pian hän palasi ja hänen ovea pidellessään komea kardinaali ollenkaan
aavistamatta, mikä häntä odotti, tyynenä ja rauhallisena, käskevä
olento tulipunaisessa silkkiviitassaan, asteli kahisten kuninkaallisten
eteen ja joutui siten kuningattaren silmien eteen ensi kerran tuon
vuosi takaperin Venuksen-aukiossa sattuneen ihanan yön jälkeen.
Yht’äkkiä kuningas antoi salamansa iskeä.
»Serkku hyvä», hän sanoi, »mitä timanttikoristeita teidän sanotaan
kuningattaren nimessä ostaneen?»
Kuningas ja kardinaali katsoivat toisiaan silmiin kuningas tiukasti,
kardinaali hämmästyneenä, kuningas tuolissaan etunojassa istuen,
kardinaali seisten jännittyneenä ja yht'äkkiä jäykistyen.
Vähitellen veri pakeni Rohanin kasvoilta, ja hän kävi kalman kalpeaksi.
Hän etsi kuningattaren silmiä ja huomasi hänen halveksivan katseensa ja
mutruisen suunsa. Silloin hänen uljas päänsä vihdoinkin hieman kumartui.
»Sire», hän sanoi epävarmalla äänellä, »huomaan tulleeni petetyksi.
Mutta itse en ole ketään pettänyt.»
»Sitten teidän ei tarvitse olla huolissanne. Teidän tarvitsee vain
selittää asia.»
Selittää! Sitäpä juuri hän ei voinut tehdä. Ja toisekseen, minkä
luontoista selitystä häneltä oikeastaan vaadittiin? Hänen siinä
hämmästyneenä seistessään kuningatar ratkaisi tämän kysymyksen.
»Jos te todella olette tullut petetyksi», sanoi hän ivallisesti,
posket hehkuen ja silmät terävinä kiiluen, »niin olette joutunut
itsepetoksen uhriksi. Mutta siinäkin tapauksessa on uskomatonta,
että itsepetos olisi johtanut teidät niin pitkälle, että esiinnytte
minun asiamiehenäni — te, jonka luulisi tietävän olevansa viimeinen
ihminen Ranskassa, jota siihen tarkoitukseen käyttäisin, te, jota en
ole puhutellut kahdeksaan vuoteen.» Hänen silmissään kimalteli harmin
kyyneleitä, hänen äänensä kävi kimeäksi. »Ja koska ette ole sitä
kieltänyt, koska esitätte sellaisen kehnon verukkeen, että teitä on
petetty, niin täytyy meidän vasten tahtoammekin se uskoa.»
Näin hän yhdellä iskulla murskasi kaikki ne ihanat toiveet, joita
kardinaali oli hellinyt jalokiviyöstä lähtien — jalokivipä todellakin
— Venuksen-aukiossa; näin hän teki tyhjäksi kardinaalin kaikki
kunnianhimoiset pyyteet ja saattoi miehen itsensä puolipökerryksiin.
Huomatessaan tämän kardinaalin hämmentyneen tilan tärkeä, mutta
hyvänluontoinen kuningas nousi seisomaan.
»Kuulkaapa, serkku», hän sanoi ystävällisemmin, »rauhoittukaa. Istukaa
tähän ja kirjoittakaa, mitä teillä mahdollisesti on sanottavaa
selitykseksi.»
Ja sen sanottuaan hän kuningattaren ja kummankin ministerin seuraamana
poistui takana olevaan kirjastoon.
Yksin jäätyään Rohan hoiperteli pöydän luo ja vaipui hervotonna
tuolille. Hän otti kynän käteensä, mietti hetken aikaa ja alkoi
kirjoittaa. Mutta hän ei ollut vieläkään selvillä asiasta. Hän ei
vieläkään jaksanut käsittää, miten suunnattomasti häntä oli petetty,
ei voinut vielä uskoa, että nuo rakkaat kirjeet, jotka hän oli saanut
Maria Antoinettelta, olivat väärennettyjä, ettei hänen Venuksenaukiossa
kohtaamansa nainen ollut kuningatar, ja ettei siis kuningatar ollut
antanut hänelle ruusua, jonka kuihtuneita terälehtiä hän yhdessä noiden
kirjeiden kanssa säilytti punaisessa marokonnahkaisessa kirjesalkussa.
Mutta sen hän toki käsitti, että hänen kunnian tähden — kuningattaren
kunnian — oli esitettävä asia siinä muodossa; ja sen mukaisesti hän nyt
laati kertomuksensa.
Kun se oli valmis, niin hän itse vei sen kirjastossa olevalle
kuninkaalle.
»Onko teillä nyt kaulakoriste?» hän kysyi Rohanilta. »Sire, minä annoin
sen tuon Valois-naisen haltuun.»
»Missä on tuo nainen?»
»En tiedä, sire,»
»Entä kuningattaren nimikirjoituksella varustettu valtakirja, jonka
jalokivikauppiaat sanovat teidän esittäneen heille — missä se on?»
»Se on minulla, sire. Minä toimitan sen teille. Vasta tällä hetkellä
käsitän, että se on väärennetty.»
»Nytkö vasta?» huudahti kuningatar pilkallisesti.
»Hänen majesteettinsa kuningattaren nimeä on loukattu», sanoi kuningas
vakavana. »Se on puhdistettava. Kuninkaana ja puolisona velvollisuuteni
on selvä. Teidän ylhäisyytenne on pakko alistua vangittavaksi.»
Rohan peräytyi hämmästyneenä askelen. Hän oli valmistunut epäsuosioon
ja viraltapanoon, mutta ei tähän.
»Vangittavaksiko?» hän kuiskasi. »Voi, vartokaa, sire. Julkisuus!
Häväistys! Ajatelkaahan toki! Mitä tulee kaulakoristeeseen, niin minä
maksan sen itse ja kärsin siten rangaistuksen herkkäuskoisuudestani.
Vannotan teitä, sire, antakaa asian päättyä tähän. Pyydän sitä oman
itseni vuoksi, Soubisen ruhtinaan vuoksi ja Rohanin nimen vuoksi, joka
syyttä suotta ja mitään hyödyttämättä tulisi tallatuksi lokaan.»
Hän puhui sekä lämmöllä että voimalla; ja vaikk'ei hän siihen enää
mitään lisännyt, saattoi hän kuitenkin läsnäolijat siihen vakaumukseen,
että paljon enemmän voitaisiin puhua hänen esittämänsä menettelytavan
hyväksi.
Kuningas epäröi miettiväisenä. Tämän huomatessaan järkevä,
kaukonäköinen Miromesnil rohkeni esittää ne perusteet, joihin Rohan oli
viitannut, ja painosti varsinkin sitä seikkaa, että häväistystä olisi
vältettävä.
Ludvig nyökkäili merkiksi, että hyväksyi tämän kannan, mutta silloin
Maria Antoinette ei kauemmin voinut pidättää vihaansa, vaan puhkesi
puhumaan näitä järkeviä toimenpiteitä vastaan.
»Tämä inhoittava juttu on saatettava julkisuuteen», hän vaati. »Minun
nimeni puhdistamiseksi asia on julkisesti selvitettävä. Kardinaali
selittäköön kaikkien tiettäväksi, miten hän johtui olettamaan, että
minä, vaikk'en ole puhutellut häntä kahdeksaan vuoteen, olisin halunnut
hänen apuaan kaulakoristeen ostossa.»
Hänellä oli kyynelet silmissä, ja hänen heikkoluontoinen, vaihemielinen
puolisonsa arveli hänellä olevan oikeuden tätä vaatia. Ja niinpä koko
maailman hämmästykseksi ruhtinas Louis de Rohan teljettiin vankilaan
tavallisena varkaana.
Typerä, ajattelematon, lyhytnäköinen nainen oli antanut vihansa voittaa
kaikki järkiperusteet — välittämättä seurauksista, välittämättä
tapahtuvasta vääryydestä, kunhan vain hänen kostonhimonsa, jota
kokonaan hallitsi hänen vihansa kardinaalia vastaan, tuli tyydytetyksi.
Tämän halpamaisen teon seuraukset olivat hirmutavalla kohdistuvat
häneen itseensä. Vesissä silmin ja verisenä hän oli sovittava tämän
armeliaisuudenpuutteensa; hyvin pian hän oli korjaava sen katkerat
hedelmät.
Saint-Just, huomattava parlamentin jäsen, vallankumouksessa täyteen
kukoistukseensa puhkeavien uusien aatteiden etevimpiä ajajia, lausui
kansanomaisen käsityksen kaulakoristejutusta sanoilla:
»Suuri ja ilahduttava juttu! Kardinaali ja kuningatar sekaantuneina
väärennys- ja petkutusrikokseen! Kuonaa piispansauvalla ja valtikalla!
Mikä vapaudenaatteiden riemuvoitto!»
Seuranneensa oikeudenkäynnissä, joka suoritettiin parlamentin edessä,
madame de la Motte, eräs Reteaux de Villette-niminen mies, joka oli
väärentänyt kuningattaren nimen ja jäljitellyt hänen käsialaansa ja
esiintynyt Desclaux'na, ja muudan neiti d'Oliva — hän oli käyttänyt
hyväkseen erehdyttävää yhdennäköisyyttään Maria Antoinetten kanssa
esiintyäkseen kuningattarena Venuksenaukiossa — havaittiin syyllisiksi
ja tuomittiin. Mutta kaulakoristetta ei saatu takaisin. Se oli
hajoitettu ja muutamat timanteista olivat jo myydyt; toisia oli
kapteeni de la Motte myymässä Lontoossa, jonne hän oli sitä varten
matkustanut ja jonne hän, viisaasti kyllä, jäi.
Kardinaali julistettiin syyttömäksi kaiken kansan suureksi iloksi
ja riemuksi, mikä varmaankin suututti ja katkeroitti kuningatarta.
Hänen mahtava sukunsa, Ranskan papisto, ja itse kansa, jonka
suosiossa hän aina oli ollut, olivat kukin uupumatta työskennelleet
hänen vapauttamisekseen. Ja niinpä tapahtui, että se ainoa mies,
jonka kuningatar oli aikonut kukistaa, päinvastoin oli ainoa asiaan
sekaantunut henkilö, joka selvisi siitä vahingoittumattomana.
Kuningattaren viha kardinaalia kohtaan nostatti häntä itseään
vastaan kardinaalin kaikkiin kansanluokkiin kuuluvien ystävien
vihan. Hirvittäviä häväistyskirjoituksia kierteli hänestä kautta
Euroopan. Uskottiin ja todistettiin, että hän oli sekaantunut tähän
huijausjuttuun syvemmin, kuin mitä oli päässyt julkisuuteen, että
madame de la Motte oli vain syntipukkina, että kuningatarkin olisi
kuulunut syytettyjen penkille, ja että hänet pelasti vain häntä
suojeleva kuninkuus.
Ajatelkaa, mikä erinomainen ase tästä tuli niiden miesten käsiin,
jotka ajoivat uusia vapauden aatteita — jotka koettivat todistaa
turmeltuneeksi sen järjestelmän, jota he yrittivät kaataa!
Maria Antoinetten olisi pitänyt jonkinverran käsittää tätä. Ja hän
olisikin ehkä käsittänyt, jollei vihansa olisi häntä sokaissut, jollei
hän niin kiihkoisesti olisi käyttänyt hyväkseen tilaisuutta kostaa
Rohanille tämän pureva ivalausuma hänen äidistään. Hän olisi ehkä
säästynyt paljosta, jos olisi, itse tilaisuudessa ollessaan, säästänyt
Rohania. Mutta nyt kaikuivat alati hänen korvissaan jutun ilkeämieliset
jälkipuheet ja Saint-Justin ilakoivat sanat. Ne seurasivat häntä siihen
oikeudenistuntoon, jossa häntä vallankumoustribunaalin edessä kahdeksan
vuotta myöhemmin tutkittiin. Ne seurasivat häntä itse mestauslavalle,
johon ne epäilemättä olivat hankkineet laudan.
VII. KAUHUN YÖ
Carrier'n toimeenpanemat hukutukset Nantes'issa
VII. KAUHUN YÖ.
Nantes'in kaupungin vallankumousvaliokunta, joka oli täydentänyt
itsensä muutamilla piirikunnan viranomaisilla ja joillakin kansanseuran
jäsenillä, istui Cour des Comptes'in upeassa eteissalissa, joka
vielä oli säilyttänyt paljon yksinvallan-aikaista ylellisyyttään. He
istuivat odotellen — Goullin, asianajaja, valiokunnan puheenjohtaja,
heikko, hienon kivulloinen, tulisen kaunopuhelias; Grandmaison,
miekkailumestari, joka oli joskus ollut herrasmies, tiukkasilmäinen,
kiihkeän näköinen; Minée, entinen piispa, nyt departementin päällikkö;
Pierre Chaux, hävinnyt kauppias; sansculotti Forget, kansanseuran
jäsen, epäsiisti, takkutukkainen renttu; sekä lisäksi kolmisenkymmentä
muuta miestä, kaikilta elämänaloilta kokoonhaalittuja.
Lamput paloivat, ja niiden keltaisessa valaistuksessa tuo sekalaisiin
pukimiin pyntätty joukko näytti alakuloiselta ja tyytymättömältä, oli
näet joulukuu, ja tuon suuren huoneen ilma oli kylmä ja kostea.
Yht'äkkiä ovenvartija työnsi ovet auki ja ilmoitti kuuluvalla äänellä:
»Kansalainen-edusmies Carrier.»
Tuo mahtava mies tuli huoneeseen ripeästi astellen. Hän oli
keskikokoinen, ylen hieno ja hento, hänen savenväriset kasvonsa
olivat laihat, kulmakarvat kaarevat, nenä korkea, ja suu suuri ja
veltto. Hänen syvälle painuneet tummat silmänsä tuijottivat tuimasti,
ja sysimustia hiustupsuja, jotka olivat irtautuneet palmikkonauhan
alta, riippui hänen tuhkanharmaalla otsallaan. Hänellä oli yllään
pullonvihreä, turkisvuorinen ratsastakki, jonka helmat ulottuivat
polussaappaitten varrensuihin asti, ja tavattoman korkea pystykaulus
melkein kosketti hänen pyöreän hattunsa lieriä. Takin alta näkyi
vyötäisille kääritty, virkaan kuuluva trikolori, ja korvissa oli
kultarenkaat.
Sellainen oli viidenneljättä ikäisenä Jean Baptiste Carrier, konventin
valtuuttama länsiarmeijan tarkastaja, edustaja, jonka juumalaapelkäävät
vanhemmat aikoinaan olivat pappisuralle aikoneet. Hän oli oleskellut
kuukauden päivät Nantes'issa, lähetettynä sinne valtiorakennusta
puhdistamaan.
Hän tavoitti puoliympyrässä istuvan kokouksen polttopisteeseen asetetun
tuolin. Sen vieressä seisten, toinen laiha käsi sen selustaan nojaten,
hän silmäili heitä inhoavin katsein, iva suupielessä, hentoudestaan
huolimatta niin peloittavan ja töykeän näköisenä, että noista rotevista
miehistä usea tunsi masentuvansa hänen edessään.
Yht'äkkiä hän kimeällä ja äkäisellä äänellä puhkesi vuolaaseen
sanatulvaan:
»En käsitä, mistä tulen vietävästä se aiheutua, mutta totta on,
että koko sinä kuukauden aikana, minkä minä olen oleskellut täällä
Nantes'issa, te olette alituiseen antaneet minulle aihetta moittia
teitä. Olen kutsunut teidät tänne eteeni puolustamaan itseänne, mikäli
se on mahdollista, kelvottomuutenne johdosta!» Ja hän heittäytyi
tuoliinsa, kääräisten turkisvuorisen takkinsa tiukkaan ympärilleen.
»Antakaapa kuulua!» hän tiuskaisi.
Minée, virkansa menettänyt piispa, jolla oli vielä jäljellä
jonkinverran piispallista arvokkuutta olennossaan, jonkinverran
piispallista liukaskielisyyttä puheessaan, pyysi kunnioittavasti, että
edusmies lausuisi ajatuksensa täsmällisemmin.
Tällainen kehoitus saattoi hänet aivan vimmoihinsa. Hänen
tuittupäisyytensä oli todellakin ansiosta tullut sananparreksi.
»Vai vielä täsmällisemmin!» hän kiljui naama irvissä ja kuopalla
olevat silmät hehkuen. »Onko sitten mielestänne tässä saastaisessa
kaupungissa ainoatakaan asiaa, mikä ei olisi hullusti? Kaikki täällä on
hullusti! Te olette lyöneet laimin velvollisuutenne pitää kunnollista
huolta Vendéen armeijasta. Angers on menetetty, ja nyt nuo rosvot
uhkaavat itse Nantes'ia. Kaupungissa vallitsee suuri puute, tauti
leviää, ihmisiä kuolee kaduilla nälkään ja vankiloissa lavantautiin.
Ja — _sacré nom!_ — te pyydätte minua selittämään täsmällisemmin,
missä on vika. Vika on teidän kurjan hallintonne. Tekö muka olette
hallitsijamiehiä? Senkin — » Hänen sanojaan ei sovi painattaa. »Olen
tullut tänne ravistaakseni teistä velttoutenne, ja niin totta kuin − −
minä sen teistä ravistan tai sitten katkaisen kirotut päänne.»
He aivan kauhusta vapisivat hänen kuoppaisten silmiensä raivoisan
katseen vaikutuksesta.
»No?» haukahti hän tovin aikaa vaiettuaan. »Oletteko te paitsi hulluja
vielä mykkiäkin?»
Forget-renttu uskalsi vastata hänelle:
»Minä olen sanonut kansanseuralle, että jos asiat käyvät hullusti,
niin johtuu se siitä, ettei kansalainen Carrier suostu neuvottelemaan
hallinnon kanssa.»
»Niinkö te sanoitte heille, tottako, senkin − − valehtelija?» kiljui
Carrier. »Enkö ole parhaillani täällä neuvottelemassa kanssanne? Olisin
kai minä tullut ennenkin, jos olisitte pyytäneet. Mutta sen sijaan te
vain odotatte, että minä itsestäni lähtisin kertomaan teille, että
teidän − − hallintonne vie Nantes'in perikatoon.»
Goullin, hieno ja kaunopuhelias Goullin, nousi häntä lepyttämään:
»Kansalainen-edusmies, me myönnämme todeksi kaiken, mitä täällä olette
puhunut. Kaikki on aiheutunut väärinkäsityksestä. Emme ole pitäneet
sopivana kutsua puheillemme pyhän kansan korkeaa edusmiestä. Me
olemme odottaneet, että itse hyväntahtoisesti olisitte antanut meidän
tietää, miten haluatte meneteltävän, ja kun te nyt olette sen meille
ilmoittanut, niin ei ole syytä pelätä, ettei tästäpuolin toimittaisi
pontevasti. Ne epäkohdat, mitkä mainitsette, ovat paha kyllä olemassa!
Mutta ne eivät ole niin syvälle juurtuneet, ettemme teidän johdollanne
ja neuvollanne saisi niitä hävitetyiksi, ja maaperää, vapauden
hedelmöittävien sadekuurojen avulla, taas hyviä hedelmiä kantavaksi.»
Leppyneenä Carrier murisi hyväksyvästi.
»Hyvin puhuttu, kansalainen Goullin. Se hedelmöittävä aine, jota
maaperä tarvitsee, on veri — ylimysten ja liittoutuneiden veri, ja minä
voin teille luvata, ylevän kansan nimessä, että sitä teille tullaan
runsaasti toimittamaan.»
Kokous taputti innostuneena käsiään ja hiveli niin hänen
turhamaisuuttaan. Hän nousi seisomaan, lausui kiitoksensa sen johdosta,
että oli tullut niin perinpohjin ymmärretyksi, levitti kätensä ja pyysi
departementin päällikön, Minéen, tulemaan hänen luoksensa, jotta hän
voisi antaa hänelle veljeyssuudelman.
Sitten he rupesivat miettimään parannuskeinoja ja keinoja nälän ja
taudin vastustamiseksi. Carrier'n käsityksen mukaan oli olemassa
vain yksi ainoa vaikuttava keino — ruokittavien suiden lukua oli
vähennettävä, sairaista oli päästävä.
Samana päivänä oli kuusi Le Bouffayn vankia tuomittu kuolemaan
pakoyrityksestä.
»Mistä voimme tietää», hän kysyi, »ovatko nuo kuusi ainoat syylliset?
Mistä voimme tietää, eivätkö Le Bouffayssa kaikki ole kuolemaan
vikapäitä? Vangit potevat tautia, mikä leviää Nantes'in hyviin isänmaan
ystäviin; he syövät leipää, joka on vähissä, ja samaan aikaan hyvät
isänmaan ystävät kuolevat. Meidän täytyy katkaista kaula noilta
kirotuilta sioilta!» Hän aivan kiihtyi omasta ehdotuksestaan. »Niin,
se se olisi vaikuttava toimenpide. Ryhdytäänpä asiaan heti paikalla.
Menköön joku hakemaan vallankumoustribunaalin puheenjohtajan tänne.»
Hänet haettiin — hyväsukuinen lakimies, nimeltä François Phélippes.
»Kansalainen-puheenjohtaja», lausui hänelle Carrier, »Nantes'in
hallitus on neuvotellut tärkeästä toimenpiteestä. Tänä päivänä te
tuomitsitte kuolemaan kuusi Le Bouffayn vankia pakoyrityksestä. Saatte
lykätä toistaiseksi tuomion täytäntöönpanon voidaksenne ulottaa
tuomionne Le Bouffayn kaikkiin vankeihin.»