kreivittären vaikutuksesta oli hälvenemässä, ja vihdoin hän ilmoitti
kardinaalille, että hänen majesteettinsa oli valtuuttanut hänet
kehoittamaan kardinaalia esittämään puhdistuspuheensa, jota niin kauan
oli saanut turhaan yrittää.
Ylen tyytyväisenä Rohan kyhäsi puhdistuskirjelmänsä, lähetti sen
kreivittären välityksellä kuningattarelle ja sai muutamia päiviä
myöhemmin sinireunaiselle ja Ranskan liljoin koristellulle paperille
kirjoitetun kuningattaren omakätisen kirjeen.
»Olen iloinen», kirjoitti Maria Antoinette, »kuullessani, että
olettekin syytön. En voi vielä luvata teille puheille pääsyä, jota
anotte, mutta kohta kun olosuhteet sen sallivat, ilmoitan teille. Älkää
puhuko asiasta kellekään.»
Kreivitär de Valois'n kehoituksesta hänen ylhäisyytensä vastasi tähän
kirjeeseen, ilmaisten suurta iloaan ja kiitollisuuttaan.
Niin sai alkunsa kuningattaren ja kardinaalin välinen kirjeenvaihto,
jota sitten jatkui säännöllisesti kolmen kuukauden ajan, kehittyen
vähitellen yhä tuttavallisemmaksi ja yksityisluontoisemmaksi. Kun aika
kului, rupesi kardinaali yhä tiukemmin vaatimaan puheille pääsyä,
kunnes kuningatar vihdoin kirjeessään ilmoitti, että ystävyydestä
ja kunnioituksesta kardinaalia kohtaan, joka niin kauan oli ollut
hovista karkoitettuna, hän itse, kuningatar, halusi kohtausta.
Mutta se oli oleva salainen. Julkinen puheille pääsy olisi vielä
ennenaikainen; kardinaalilla oli hovissa paljon vihamiehiä, jotka täten
ennakkovaroituksen saatuaan, voisivat toimia niin pontevasti häntä
vastaan, että pilaisivat kaiken.
Tällaisen kirjeen saaminen kauniilta naiselta, vieläpä kuningattarelta,
jonka luoksepääsemättömyys oli vielä tuhansin verroin enentänyt hänen
ihanuuttaan, oli varmaankin saattanut kardinaalin peräti ymmälle. Se
seikka, että kirjeenvaihto oli salainen ja että se päättyi salaiseen
kohtaukseen, tuntui rakentavan heidän välilleen tuttavallisuuden,
jollainen muissa oloissa ei olisi ollut mahdollinenkaan.
Hänen kunnianhimonsa loimiin oli nyt kutoutunut uusi herkän
haaveellinen, vaikkakin äärettömän kunnioittava tunne.
* * * * *
Toivoakseni käsitätte, missä mielentilassa ruhtinaskardinaali asteli
tuona valoisana, tuoksuvana kesäyönä Venuksen-aukiota kohden. Hän
oli menossa laskemaan pyyteittensä upean rakennuksen kulmakiveä.
Hänelle tämä oli öiden yö — jalokiviyöksi hän sitä itsekseen nimitti
katsahtaessaan ylös kirkkailla tähdillä koristettuun taivaaseen. Ja
tämä hänen sanontansa olikin erikoisen ennuksellinen.
Puksipuiden ja valkopyökkien reunustamaa käytävää pitkin hän asteli
aukioon, jonka keskellä oli ympyrä, mihin aiottua Venuksenpatsasta
ei milloinkaan tullut pystytetyksi. Mutta vaikka sieltä puuttuikin
jumalattaren kylmä, marmorinen kuva, niin seisoi siellä puiden
pimennossa sen sijaan välkehtivän valkeaan pukuun puettu lämmin, elävä
kuningatar itse häntä odottamassa.
Rohan pysähtyi hetkeksi, henkeään pidättäen ja tykyttävin sydämin.
Sitten hän riensi esiin ja viskattuaan päästään leveälierisen
hattunsa hän heittäytyi maahan suutelemaan kuningattaren valkean
kamritsihameen helmaa. Jokin — kuningattaren pudottama ruusu —
hipaisi hänen poskeaan. Kunnioittavasti hän poimi sen maasta, pitäen
sitä hänen suosionsa sormin kosketeltavana tunnusmerkkinä, ja hän
katsahti ylös kuningattaren ylevän ihaniin kasvoihin — jotka hän,
niin hämärästi kuin ne nyt näkyivätkin, erehtymättömästi tunsi —
vakuuttaen kiitollisuuttaan ja harrasta antaumustaan. Hän huomasi
Maria Antoinetten vapisevan ja saman vavistuksen hän erotti hänen
äänessäänkin, kun hän hänelle vastasi.
»Saatte toivoa, että kaikki mennyt tulee unohdetuksi.»
Mutta silloin, ennen kuin hän ehti syvemmälti tyhjentää tätä riemun
maljaa, lähestyivät kiireiset askelet häiritsemään heitä. Solakka mies,
jonka kardinaali luuli tuntevansa kuningattaren kamaripalvelijaksi,
Desclaux'ksi, syöksyi lehti-uudinten lomitse aukioon.
»Sukkelaan, madame», hän huusi kiihtyneenä, »madame la Comtesse ja
mademoiselle d'Artois tulevat tänne!»
Kuningatar kuljetettiin kiireesti pois, ja kardinaali hävisi
hienotunteisesti, onnensa keskeytyksen aiheuttaman mielipahan
taltuttamana.
Kun Valois’n kreivitär seuraavana aamuna toi hänelle sinireunaisen
kirjelipun, missä hänen majesteettinsa kehoitti häntä kärsivällisesti
odottamaan suotuisaa ajankohtaa, jolloin hänelle julkisesti
palautettaisiin kuninkaallinen suosio, niin hän täysin tyytyväisenä
alistui kohtaloonsa. Kaikuihan hänen korvissaan yhä kuningattaren ääni,
ja olihan hänellä tallella saamansa ruusu. Pian sen jälkeen tuli taas
sinireunainen lippu, jossa Maria Antoinette neuvoi häntä vetäytymään
Strassburgin hiippakuntaansa siihen asti kuin hän, kuningatar, näkisi
ajan otolliseksi hänen asettamisekseen entisiin oikeuksiinsa.
Tottelevasti Roban noudatti kehoitusta.
* * * * *
Seuraavassa joulukuussa Valois'n kreivittären erinomaista avunantoa
hoviasioissa kaipasi uusi asiakas, ja silloin hän ensi kerran näki
kuuluisan jalokivikoristeen.
Sen olivat valmistaneet Rue Vendômen varrella asuvat hovi-jalokivisepät
— Böhmer ja Bassenge — ja se oli tarkoitettu kreivitär de Barrylle.
Jalokiviä siihen kootessaan Böhmer oli työskennellyt viisi vuotta ja
matkustellut Euroopan pitkin ja poikin. Tästä oli seurauksena, että hän
ei oikeastaan ollut saanut aikaan kaulakoristetta, vaan pikemminkin
välkehtivän timanttinauhan, joka oli komeampi kuin mikään jalokiviteos
koko maailmassa.
Pahaksi onneksi Böhmerin työ venyi liian pitkälliseksi. Ludvig XV kuoli
sopimattomaan aikaan, ja toiminimen haltuun jäi siten kahdenmiljoonan
livren arvoinen kaulakoriste.
Apua toivottiin Maria Antoinetten kuuluisasta tuhlaavaisuudesta. Mutta
hinta kauhisti häntä, ja jalokiviseppäin kiihkeisiin pyyntöihin Ludvig
XVI vastasi, että maa paremminkin oli sotalaivan kuin kaulakoristeen
tarpeessa.
Sitten Böhmer tarjoili sitä Euroopan eri hoveihin, mutta missään
menestymättä. Asia alkoi tuntua arveluttavalta. Toiminimi oli tehnyt
suuria velkoja pystyäkseen ostamaan jalokivet, ja hätä näyttää
saattaneen Böhmerin aivan suunniltaan. Hän tarjosi kaulakoristetta
uudestaan kuninkaalle, ilmoittaen olevansa valmis tinkimään hinnasta ja
suostuvansa vähittäismaksuun; mutta yhtä huonolla menestyksellä.
Böhmeristä oli nyt tullut aivan seuraelämän vitsaus, mies, jolla on
suuri suru, jota hänen on pakko purkaa joka tilaisuudessa. Unohtipa
hän kerran siinä määrin sopivaisuuden vaatimukset, että tunkeutui
puhuttelemaan kuningatarta, kun tämä oli kävelyllä Trianonin puistossa.
Heittäytyen polvilleen Maria Antoinetten eteen hän nyyhkyttäen valitti
olevansa epätoivon partaalla ja että jos ei kuningatar ostaisi häneltä
kaulakoristetta, hän hukuttautuisi. Hänen kyynelensä eivät saaneet
Maria Antoinettessa aikaan muuta kuin ylenkatsetta.
»Nouskaa seisomaan, Böhmer», sanoi kuningatar. »En pidä tällaisista
kohtauksista. Olen kieltäytynyt ostamasta kaulakoristetta enkä
halua siitä enää tämän jälkeen kuulla puhuttavan. Sen sijaan että
hukuttaisitte itsenne, hajoittakaa se ja myykää timantit yksitellen.
Mutta Böhmer ei tehnyt kumpaakaan, vaan jatkoi yhä surunsa
valittamista; ja muun muassa hän tuli puhuneeksi asiasta Laportelle,
Valois'n kreivittären luona käyvälle vähävaraiselle henkilölle.
Böhmer oli kertonut olevansa valmis maksamaan tuhat louis'ta kenelle
tahansa, joka hankkisi ostajan kaulakoristeelle. Se riitti saattamaan
köyhän Laporten toimivaksi. Hän mainitsi asiasta kreivittärelle ja sai
hänet innostumaan asiaan. Sitten hän kertoi Böhmerille, miten suuri
vaikutusvalta kreivittärellä oli hovissa, ja vei jalokivikauppiaan
kaulakoristeineen hänen puheilleen.
Vaikka timanttien loisto häntä huikaisikin, väitti kreivitär kuitenkin
— mutta niin kierolla tavalla, että sai Böhmerin uskomaan asian olevan
päinvastoin — ettei hänellä ollut mitään vaikutusvaltaa kuningattareen.
Mutta ilmeisen vastahakoisesti taipuen Böhmerin hartaisiin pyyntöihin
hän lopulta kuitenkin lupasi koettaa parastaan.
Tammikuun 3. päivänä kardinaali palasi Strasshurgista. Hänen
kirjeenvaihtonsa kuningattaren kanssa oli madame de Valois'n
välityksellä jatkunut hänen poissaoloaikanaankin, ja nyt, muutama
päivä hänen takaisin tulonsa jälkeen, oli hänelle tarjoutuva tilaisuus
todistaa auliutensa palvelemaan hänen majesteettiaan ja saattaa hänet
suureen kiitollisuuden velkaan itselleen.
Kreivitär toi nimittäin hänelle Maria Antoinetten kirjeen, missä
kuningatar ilmaisi halunsa päästä kaulakoristeen omistajaksi, mutta
lisäsi että, koska häneltä tällä hetkellä puuttui siihen tarvittavat
varat, olisi välttämätön sopia hinnasta ja maksuehdoista, ja olisi
osamaksut määrättävä maksettaviksi kolmen kuukauden väliajoin. Asian
järjestämistä varten hän tarvitsi välittäjän, joka samalla olisi
välttämättömänä takaajana Böhmerille, ja hän lopetti kirjeensä
pyytämällä, että hänen ylhäisyytensä toimisi hänen nimessään.
Tähän pyyntöön kardinaali, joka Venuksen-aukion kohtauksesta lähtien
oli odottanut tilaisuutta saada osoittaa auliuttaan, ilomielin suostui.
Ja niinpä tammikuun 24:ntenä kreivitär ajoi Grand Balconiin, Rue
Vendômen varrella olevaan jalokivikauppiaiden liikkeeseen. Hänen tummat
silmänsä välkehtivät, hänen suloiset, eloisat kasvonsa olivat hymyn
vallassa.
»Hyvät herrat», hän lausui kauppaan astuessaan huolestuneille
liikekumppaneille, »luulenpa voivani luvata teille, että kaulakoriste
pian tulee myydyksi.»
Jalokivikauppiaat tuijottivat selkosilmin kuullessaan nämä toivorikkaat
sanat.
»Tämän kaupan», hän jatkoi selitykseksi, »tulee päättämään hyvin
ylhäinen herra.»
Bassenge puhkesi runsaisiin kiitoslauseisiin, mutta kreivitär keskeytti
hänet.
»Mainittu ylimys on ruhtinas-kardinaali Louis de Roban. Hänen
kanssaan saatte sopia kaupasta, mutta minä neuvon teitä», lisäsi hän
tuttavallisesti, »olemaan erittäin varovaisia, varsinkin maksuehtoihin
nähden, joita teille tullaan ehdottamaan. Siinä kaikki, hyvät herrat.
Toivon teidän muistavan, ettei asia ollenkaan liikuta minua, ja ettei
minun nimeäni edes mainita asian yhteydessä.»
»Kyllä varmasti, madame», sopersi Böhmer, joka aivan hikoili, vaikka
ilma oli kylmä — »kyllä varmasti. Kyllä ymmärrämme ja olemme kovin
kiitollisia. Jos» Hänen kätensä haparoivat hermostuneesti erästä
laatikkoa. »Jos suvaitsette, madame, ottaa vastaan tämän mitättömän
esineen kiitollisuudenvelkamme käsirahana, niin me —»
Keskeyttäessään hänet oli kreivittären käyttäytymisessä jotakin
ylimielistä.
»Te ette näy, Böhmer, oikein käsittävän, ettei asia liikuta ollenkaan
minua. En minä ole mitään tehnyt», hän yhä väitti. »Minä vain halusin
auttaa teitä.»
Ja sen sanottuaan hän poistui, jättäen heidät ihmettelemään hänen
suurta ystävällisyyttään ja vielä enemmän hänen kieltäytymistään
vastaanottaa kallisarvoista jalokiveä.
Seuraavana aamuna hänen mainitsemansa korkea ylimys, kardinaali itse,
saapui Grand Balconiin, tullen kuningattaren nimessä kaulakoristetta
katsomaan ja maksuehdoista sopimaan. Viikon loppuun mennessä kauppa oli
päätetty. Hinnaksi määrättiin 1.600.000 livreä, jotka kuningattaren
tulisi suorittaa neljässä erässä, kuluen maksamiseen siten kaikkiaan
yli kaksi vuotta, ja olisi ensimmäinen erä suoritettava elokuun 1.
päivänä.
Nämä kauppaehdot kardinaali kirjoitti kauppakirjaan, minkä lähetti
madame de la Mottelle, jotta hän hankkisi siihen kuningattaren
hyväksymisen.
Kreivitär palautti hänelle kauppakirjan seuraavana päivänä.
»Hänen majesteettinsa on iloinen ja kiitollinen», hän ilmoitti, »ja
hyväksyy kaikki toimenpiteenne. Mutta hän ei halua panna nimeään
mihinkään.»
Mutta siinä kohden kardinaali oli taipumaton. Kaupan tavaton suuruus
sitä vaati, ja hän kieltäytyi ehdottomasti jatkamasta asiaa ilman hänen
majesteettinsa allekirjoitusta.
Kreivitär poistui ja palasi vasta kuukauden viimeisenä päivänä,
kauppakirja täydennettynä kardinaalin toivon mukaisesti. Siihen oli
nyt kuningattaren omalla käsialalla merkitty, että kauppaehdot oli
»hyväksytty», ja allekirjoituksena oli »Marie Antoinette de France.»
»Kuningatar», ilmoitti madame de la Motte, »tekee tämän kaupan
salaisesti, kuninkaan tietämättä, ja hän pyytää erikoisesti, ettei
teidän ylhäisyytenne päästä kauppakirjaa käsistään. Älkää siis salliko
kenenkään nähdä sitä.»
Rohan lupasi, mutta hän ei käsittänyt kiellon koskevan asianomaisia
jalokiviseppiä ja näytti heille kauppakirjan sekä kuningattaren
nimikirjoituksen, kun he seuraavana päivänä tulivat kaulakoristetta
tuomaan.
Illan hämyssä pysähtyivät suljetut ajoneuvot Place Dauphinen varrella
Versailles'issa olevan madame de la Motte Valois'n asunnon edustalle.
Niistä ilmestyi Rohan, joka lipas kainalossa nousi yläkertaan.
Madame odotti häntä valkopaneloidussa, hämärästi valaistussa huoneessa,
johon liittyi lasiovinen makuukammio.
»Toitteko kaulakoristeen?»
»Se on tässä», vastasi kardinaali taputtaen hansikoidulla kädellään
lipasta.
»Hänen majesteettinsa odottaa sitä tänä iltana. Odotan hänen lähettiään
joka hetki. Hän tulee olemaan tyytyväinen teidän ylhäisyyteenne.»
»Enempää en toivokaan», vastasi kardinaali vakavana ja istahti madamen
kehoituksesta, kallisarvoinen lipas polvillaan.
Näin odotellessaan he hetken aikaa kevyesti keskustelivat. Kuului
vihdoin askelia portaista.
»Sukkelaan! Makuukammioon!» huudahti kreivitär. »Kuningattaren lähetti
ei saa teitä nähdä.»
Roban käsitti heti tilanteen ja poistui makuukammioon, jonka lasioven
läpi hän voi nähdä, mitä tapahtui.
Oven aukaisi madamen palvelijatar sanoen:
»Kuningattaren asiamies.»
Pitkä, hoikka, mustapukuinen mies, joka oli seurannut kuningatarta
tuona toisena jalokiviyönä — Venuksenaukion yönä — astui ripeästi
huoneeseen, kumarsi hovilaisen tavoin madame de la Mottelle ja ojensi
hänelle kirjeen.
Madame mursi sinetin ja pyysi sitten lähettiä poistumaan hetkeksi.
Kun tämä oli mennyt, kääntyi hän kardinaaliin päin, joka seisoi
makuukammion oviaukossa.
»Se on kuningattaren kamaripalvelija Desclaux», hän sanoi ja ojensi
kardinaalille kirjeen, jonka tuojalle kaulakoriste pyydettiin jättämään.
Hetkistä myöhemmin lähetti taas kutsuttiin huoneeseen, ja madame de la
Motte ojensi hänelle lippaan.
Viisi minuuttia sen jälkeen kardinaali oli taas ajoneuvoissaan ajaen
onnellisena takaisin Pariisiin ja matkalla haaveillen kuningattaren
kiitollisuudesta ja uskollisuudesta.
Kahta päivää myöhemmin kardinaali tavatessaan Böhmerin Versaillesissa
ehdotti, että tämä menisi kiittämään kuningatarta siitä, että hän oli
ostanut kaulakoristeen.
Turhaan Böhmer etsi siihen sopivaa tilaisuutta. Sellaista ei sattunut.
Turhaan hän myöskin odotti saavansa kuulla, että kuningatar oli pitänyt
kaulakoristetta. Mutta siinä suhteessa hän ei näy olleen huolissaan.
Sitäpaitsi madame de la Motte oli uskottavasti selittänyt Laportellc
kuningattaren pidättymisen sitä kantamasta kertomalla, ettei hänen
majesteettinsa halunnut sitä käyttää ennenkuin se oli maksettu.
Samoin hän seuraavassa heinäkuussa selitti asian kardinaalille, kun
tämä sitä kyseli palattuaan kolmikuukautisen Strassburgissa olonsa
jälkeen takaisin Pariisiin. Käyttipä tällöin vielä tilaisuutta
selittääkseen hänelle, että eräs syy siihen, miksi kuningatar ei oikein
saattanut omaksua kaulakoristetta, oli se, että hän paljoksui hintaa.
»Olipa mahdollista, että hänen oli vieläkin pakko palauttaa se,
elleivät Böhmerit suostuneet tinkimään.»
Jospa hänen ylhäisyytensä tämän kuullessaan ehkä oli hieman
alakuloinen, niin ainakaan hän ei sitä mitenkään osoittanut. Hän lupasi
käydä neuvottelemassa jalokivikauppiaiden kanssa, ja heinäkuun 10:ntenä
— kolme viikkoa ennenkuin ensimmäinen osamaksu erääntyi — hän ilmestyi
Grand Balconiin esittämään Böhmerille kuningattaren toivomukset.
Böhmer tuskin yrittikään pidättää suuttumustaan näkymästä tuikeilla,
mustanpuhuvilla kasvoillaan. Jollei hänen asiakkaansa olisi ollut
kuningatar ja kaupanvälittäjänä kardinaali, niin hän varmaankin olisi
antanut sen puhjeta täyteen valtaansa.
»Hinta, josta sovimme, oli jo kaulakoristeen arvoa paljon alempi», hän
murisi. »En olisi siihen muuten ollenkaan suostunut, jollemme kivien
ostamisen vuoksi olisi joutuneet vaikeuksiin — ottamamme lainan ja sen
korkojen maksamisen takia. Enempi tinkiminen on aivan mahdoton.»
Kaunis kardinaali oli miellyttävä, kohtelias ja pahoitteleva, mutta
päättävä. Jos niin oli asia, niin ei kai sitten asialle voinut muuta
kuin palauttaa kaulakoriste.
Böhmer pelästyi. Kaupan purkautuminen saattaisi hänet suorastaan
perikatoon. Vastahakoisesti hän siihen pakotettuna alensi hintaa 200
000 livreä, suostuipa vielä kirjoittamaan kuningattarelle seuraavan
kirjeen, jonka hieno kaunokirjallinen muoto panee lukijan uskomaan,
että kardinaali oli sen sanellut:
»Madame, olemme onnelliset uskaltaessamme ajatella, että meidän harras
ja kunnioittava alistumisemme asian uuteen järjestelyyn todistaa
alttiuttamme ja kuuliaisuuttamme Teidän Majesteettinne määräyksille. Ja
olemme todella iloiset tietäessämme, että kaunein timanttiyhdistelmä
koristaa suurinta ja parasta kuningatarta.»
Nyt sattui, että Böhmer oli henkilökohtaisesti viemässä kuningattarelle
muutamia jalokiviä, jotka kuningas sisarenpoikansa kastamisen johdosta
lahjoitti kuningattarelle. Hän käytti hyväkseen tätä tilaisuutta
antamalla kaksi päivää myöhemmin omakohtaisesti kirjeensä hänen
majesteetilleen. Mutta sattumalta ylihovimarsalkka tuli huoneeseen
ennenkuin kuningatar ehti aukaista sen, ja niinpä jalokivikauppias
poistui ennenkuin kuningatar oli lukenut kirjeen.
Perästäpäin kuningatar, madame de Campan'in läsnäollessa, joka asiasta
muistiinpanoissaan mainitsee, aukaisi kirjeen, tuijotti siihen hetkisen
ja sitten ehkä Böhmerin itsemurhauhkaa muistellen virkkoi:
»Kuulkaapa, mitä tuo Böhmer houkka minulle kirjoittaa», ja luki
kirjeen ääneen. »Tehän ratkaisitte Merenren arvoitukset tänä aamuna.
Voisittekohan ehkä tämänkin arvoituksen ratkaista?»
Ja halveksivasti olkapäitään kohauttaen hän pisti paperin pöydällä
kirjeiden sinetöimistä varten palavan kynttilän liekkiin.
»Tuo mies on minun oikea kiusanhenkeni», hän jatkoi. »Hänellä on aina
joitakin mielettömiä päähänpistoja ja aina hänen täytyy niillä minua
kiusata. Kun ensi kerran hänet tapaatte, niin selittäkää hänelle, miten
vähän minä timanteista välitän.»
Ja siihen asia raukesi.
Aika kului, ja silloin, viikkoa ennenkuin 350 000 livreä erääntyi,
saapui madame de la Motte kuningattaren nimessä kardinaalin luo.
»Hänen majesteettinsa», madame ilmoitti, »tuntuu olevan pulassa
osamaksun suhteen. Hän ei näy haluavan vaivata teitä kirjoittamalla
siitä. Mutta minä olen keksinyt keinon, millä tavoin voisitte häntä
miellyttää ja samalla rauhoittaa hänen mieltänsä. Ettekö voisi hankkia
tuon erääntyvän rahamäärän suuruista lainaa?»
Jollei kardinaali itse olisi sanellut Böhmerille kirjettä, jonka Böhmer
itse oli antanut kuningattarelle, niin hän varmaankin nyt vihdoin olisi
älynnyt, ettei kaikki ollut kunnossa. Mutta tuo mainittu seikka poisti
kaikki epäluulot, ja hän siis ryhtyi neuvottelemaan madame de la Motten
esittämästä asiasta. Mutta vaikka Rohan olikin upporikas, oli hän aina
ollut yhtä tuhlaava.
Asian teki mutkikkaammaksi vielä se seikka, että hänen veljenpoikansa,
Guimenéen ruhtinas, jonka velat nousivat noin kolmeen miljoonaan
livreen, oli juuri tehnyt vararikon. Luonteensa mukaisesti ja
pelastaakseen sukunsa kunnian Rohan oli siirtänyt koko velan omiin
nimiinsä. Siksi hänen mahdollisuutensa olivat tällä hetkellä
rajoitetut, eikä hän siis niin vähässä ajassa kyennyt hankkimaan niin
suurehkoa rahamäärää. Ei hänen myöskään onnistunut ajan niukkuuden
vuoksi lainaakaan hankkia.
Hänen levottomuuttaan vielä lisäsi kuningattaren kirje, jonka
madame de la Motte toi hänelle heinäkuun 30. päivänä ja jossa hänen
majesteettinsa kirjoitti, ettei ensimmäistä osamaksua voitu suorittaa
ennenkuin lokakuun 1. päivänä; mutta silloin tultaisiin varmasti
maksamaan 700 000 livreä — puolet alennetusta kauppahinnasta. Samalla
madame de la Motte antoi hänelle 30 000 livreä, erääntyneen osamaksun
korot, joilla jalokivikauppiaat olisi rauhoitettava.
Mutta jalokivikauppiaat eivät olleetkaan niin vähällä rauhoitettavissa.
Böhmerin kärsivällisyys oli lopussa, ja hän kieltäytyi ehdottomasti
myöntämästä maksunlykkäystä tai vastaanottamasta noita 30 000 livreä
muuten kuin erääntyneen osamaksun lyhennyksenä.
Kardinaali poistui harmistuneena. Jotakin oli heti tehtävä, muuten
hänen ja kuningattaren salaiset suhteet tulisivat ilmi siten jouduttaen
onnetonta loppuratkaisua ja aiheuttaen häväistysjutun. Hän haetti
luokseen madame de la Motten, kiihdytti hänet aivan suunniltaan
kertomalla uutisensa ja heidän erotessaan kehoitti häntä yrittämään
parastaan. Kardinaali olisi varmaan hämmästynyt, jos olisi aavistanut,
mitä kreivitär nyt teki. Huomatessaan, että asia nyt oli tullut
sellaiseen ratkaisukohtaan, joka vaati rohkeita toimenpiteitä, lähetti
hän kutsumaan puheilleen Bassengen, yhtiökumppaneista rauhallisemman.
Tämä saapuikin Rue Neuve St. Gillesin varrelle väittäen, että häntä
kohdeltiin huonosti.
»Vai kohdellaan huonosti!» virkkoi kreivitär takertuen hänen sanaansa.
»Kohdellaan huonosti. Niinkö sanotte?» Hän nauroi makeasti. »Sanokaa
te vain, ystäväiseni, että teidät on petetty, sillä se on oikea sana.
Te olette joutunut petkutuksen uhriksi.» Bassenge kalpeni; hänen
mulkosilmänsä pullistuivat vieläkin ulommas hänen pöhöttyneistä
kasvoistaan.
»Mitä sanottekaan, madame?» Hänen äänensä aivan korisi.
»Kuningattaren nimikirjoitus kardinaalin hallussa olevassa
kauppakirjassa on väärennetty.»
»Väärennetty! Kuningattaren nimikirjoitusko? Herra Jumala!» Hän
tuijotti kreivittäreen, ja hänen polvensa alkoivat vapista. »Mistä sen
tiedätte, madame?»
»Olen nähnyt sen», vastasi kreivitär.
»Mutta — mutta —»
Bassengen hervottomat jalat eivät kannattaneet häntä, ja hän vaipui
kursailematta tuolille, joka onneksi sattui olemaan hänen lähellään.
Yhtä kursailematta hän koneellisesti ja aivan pökerryksissään pyyhki
helmeilevän hien otsaltaan, kohotti sitten peruukkiaan ja pyyhki
päätään.
»Ei ole mitään syytä kiihtyä», sanoi kreivitär rauhoittavasti.
»Kardinaali de Rohan on hyvin rikas. Teidän täytyy turvata häneen. Hän
kyllä maksaa teille.»
»Maksaako?»
Kysymykseen sisältyi sekä toivoa että epäilystä.
»Mitenkäs muuten?» kreivitär kysyi. »Luuletteko hänen sallivan
sellaista häpeää omalle nimelleen ja kuningattaren nimelle?»
Bassengelle maailma kirkastui. Mikä asiassa oli oikeaa, mikä väärää,
ja kutka olivat menetelleet rikollisesti, ne olivat aivan toisarvoisia
seikkoja. Hän ei muusta välittänyt kuin että liike tulisi saamaan ne
1.400 000 livreä, josta kaulakoriste oli myyty; ja Bassenge älysi
sukkelaan madame de la Motten sanojen merkityksen.
Mutta kaikkien asiaan kuuluvien onnettomuudeksi, jalokivikauppiaatkin
mukaan luettuna, Böhmer oli vähemmän mukautuva. Bassengen kertomuksen
johdosta kovin säikähtyen hän kannatti ehdottomasti avonaista
menettelyä. Häntä ei voitu mitenkään taivuttaa käymään varovasti
käsiksi asiaan ja menemään aluksi kardinaalin puheille. Hän hyökkäsi
oikopäätä Versaillesiin aikoen mennä kuningattaren luo. Mutta niinkuin
tiedämme, oli kuningatar saanut kyllikseen Böhmeristä. Hän sai siis
tyytyä purkamaan rukoustensa ja vaatimustensa sekamelskan madame de
Campanin korviin.