kokoon neuvostosi. Lähetä hakemaan Tavennes, Biragues, Retz ja muut.
Neuvottele heidän kanssaan. He ovat ystäviäsi; usko heitä ja luota
heihin, Kun he saavat tietää asian, niin saat kuulla, ajattelevatko he
toisin kuin äitisi. Lähetä heitä hakemaan; he ovat Louvressa nyt.»
Kaarle katsoi häneen hetkisen.
»Olkoon menneeksi», sanoi hän ja hoiperteli ovelle, josta kiljui
käheällä äänellä käskyjään.
He saapuivat, yksitellen — marsalkka de Tavannes, herttua de Retz,
Neversin herttua, kansleri de Biragues, ja vihdoin Guisen herttua,
jota kuningas epäluuloisesti vihasi, varsinkin tällä hetkellä.
Joelle ja rantalaiturille päin oleva ikkuna oli avoinna päästääkseen
huoneeseen tuona kuumana elokuun päivänä mahdollisesti liikkeellä
olevat tuulenhenkäykset.
Kaarle istui kirjoituspöytänsä ääressä alakuloisena ja synkkämielisenä
kietoen helminauhaa sormiensa ympäri. Katariina istui tuolilla
pöydän toisella puolen ja Anjou hänen lähellään. Muut seisoivat
kunnioittavasti odottaen, että kuningas ilmaisisi toivomuksensa.
Kuninkaan välttelevä altakulmainen katse tarkasti heitä ohimennen,
sitten se aivan kuin uhmaten pysähtyi äitiin.
»Kertokaa heille», sanoi hän lyhyesti.
Katariina kertoi heille saman, minkä jo oli pojalleen kertonut,
esittäen kaikki nyt tarkemmin ja seikkaperäisemmin. Ei kuulunut
huoneessa hetkeen aikaan muuta kuin hänen yksitoikkoisen äänensä
tasainen sorina. Lopetettuaan hän haukotteli ja asettui kuuntelemaan,
mitä läsnäolijoilla mahdollisesti oli siihen sanottavaa.
»No niin», tokaisi kuningas, »olette nyt kuulleet. Mitä neuvotte?
Lausukaa mielipiteenne!»
Nevers ensimmäisenä vastasi.
»Ei ole muuta keinoa», hän sanoi jäykästi, »kuin minkä hänen
majesteettinsa tässä esitti. Vaara on vakava. On toimittava ripeästi ja
tarmokkaasti, jos mieli siitä selviytyä.»
Tavannes pani kädet selkänsä taakse ja lausui melkein samaa, samoin
teki kansleri.
Helminauhaa keskisormensa ympäri punoen ja taas purkaen kuningas silmät
alas luotuina kuunteli kutakin vuorostaan. Sitten hän katsahti heihin.
Tavallisesti Guiseä vältellen hänen katseensa osui Retzin herttuaan,
joka pysytteli syrjässä.
»Entä te, herra marsalkka, mitä te neuvotte?»
Retz ojentautui aivan kuin olisi hankkiutunut taistelemaan vastustavia
voimia vastaan. Hän oli hieman kalpea, mutta muuten aivan levollinen.
»Jos minun jotakin miestä pitäisi vihata», hän sanoi, »niin kai ennen
muita tätä Gaspard de Colignyta, joka on saattanut pahaan huutoon sekä
minut itseni että koko perheeni niillä häpäisevillä huhuilla, mitä
hän on pannut liikkeelle. Mutta minä en tahdo», lisäsi hän vakavana,
»kostaa vihollisille herrani ja kuninkaani kustannuksella. En voi
neuvoa ryhtymään teidän majesteetillenne ja koko valtakunnalle niin
onnettomaan tekoon. Jos menettelisimme niinkuin täällä on neuvottu,
niin luuletteko, ettei meitä syytettäisi — ja syystä kyllä, jos ottaa
huomioon tehdyn sopimuksen — valapattoisuudesta ja petturuudesta?»
Seurasi kuolon hiljaisuus tätä vastarinnan pommia joka tuli sellaiselta
taholta, mistä sitä vänimmän osattiin odottaa. Sillä Katarina ja Anjou
olivat olleet varmat siitä, että herttuan viha Colignyta vastaan saisi
hänet kannattamaan heidän suunnitelmiaan.
Kuninkaan kalpeat kasvot kävivät taas hieman värikkäiksi. Hänen
katseensa vähän kirkastui. Hän näytti mieheltä, joka kesken epätoivon
huomaa toivon kipinän.
»Se on totta», hän sanoi. »Hyvät herrat ja te äitini, olette nyt
kuulleet totuuden. Mitä nyt sanotte?»
»Ylenpalttinen uskollisuuden tunne on johtanut herra de Retzin
harhaan», sanoi Anjou sukkelaan. »Koska hän henkilökohtaisesti vihaa
amiraalia, niin näyttää hänestä, että toisin puhuminen vahingoittaisi
hänen mainettaan. Hänestä nähtävästi tuntuu, niinkuin hän sanoikin,
aivan kuin käyttäisi hän herraansa ja kuningastaan yksityisten
loukkaustensa kostamiseen. Saatamme tosin kunnioittaa herra de Retzin
näkökantaa, vaikka hän meidän mielestämme onkin väärässä.»
»Tahtoisiko herra de Retz neuvoa meille muun keinon?» virkkoi
suorasukainen Tavannes.
»Jokin toinen keino on keksittävä», huusi kuningas kiihtyneenä.
»Se täytyy keksiä, kuuletteko? En salli ystäväni amiraalin henkeen
koskettavan. En ikinä — Jumal'avita!»
Seurasi meteli ja hälinä, kaikkien puhuessa yht'aikaa, kunnes kuningas
löi nyrkkinsä pöytään muistuttaen heille, ettei hänen työhuoneensa
ollut mikään markkinatori.
»Mutta muuta keinoa ei ole», intti Katariina. »Ranskassa ei saa olla
kahta kuningasta eikä myöskään kahta puoluetta. Oman turvallisuutesi
vuoksi ja kuningaskuntasi vuoksi pyydän sinun toimimaan niin, että
Ranskassa tulee olemaan vain yksi puolue ja sillä yksi johtaja — sinä
itse.»
»Ranskassako kaksi kuningasta?» sanoi Kaarle. »Mitkä kaksi kuningasta?»
»Sinä itse ja Gaspard I — kuningas Coligny, hugenottien kuningas.»
»Hänhän on alamaisiani — luotettava ja uskollinen alamainen», intti
kuningas vastaan, mutta jo äskeistä epävarmemmin.
»Alamainen, joka kokoaa omia joukkoja, omia veroja ja linnoittaa
hugenotti-kaupunkeja», sanoi Biragues. »Sehän on sangen vaarallisen
laatuinen alamainen, sire.»
»Alamainen, joka pakottaa teidät yhdessä protestanttisen Flanderin
kanssa sotimaan katolista Espanjaa vastaan», lisäsi suorapuheinen
Tavannes.
»Pakottaako minut?» kiljui kuningas silmät leimuten ja kohoten
puolittain seisomaan. »Sepä oli aika rohkea sana.»
»Se olisi, jos ei sitä voitaisi näyttää todeksi. Muistakaa, sire, hänen
omia sanojaan, jotka hän lausui teille ennen kuin te sallitte hänen
ryhtyä valmistautumaan tähän sotaan! 'Sallikaa meidän lähteä sotaan
Flanderia vastaan', hän sanoi, 'sillä muuten meidän on pakko nousta
sotaan teitä itseänne vastaan!'»
Kuningas hätkähti ja kalpeni. Hiki helmeili hänen otsallaan. Häntä oli
koskettu arimpaan kohtaan. Nuo Colignyn sanat hän ennen muita olisi
toivonut voivansa unohtaa. Hän kiersi rukousnauhansa niin tiukkaan,
että helmet painuivat syvälle hänen sormiinsa.
»Sire», jatkoi Tavannes, »olisinpa minä kuningas, ja lausuisipa joku
alamaisistani minulle tuollaiset sanat niin tunnin kuluttua minulla
olisi hänen päänsä. Mutta pahempaa on senjälkeen tapahtunut, ja
pahempaa tapahtuu parhaillaan. Hugenotit varustautuvat. He ratsastavat
röyhkeästi pääkaupunkinne kauduilla ja kiihoittavat kansaa kapinaan.
Heitä on täällä nyt lukuisasti, ja vaara käy vakavaksi ja uhkaavaksi.»
Kaarle vääntelihe heidän edessään. Vapisevin käsin hän pyyhki otsaansa.
»Vaara — niin. Minä käsitän. Myönnän, että on olemassa vaara. Mutta
Coligny —»
»Kumman nyt haluat olevan kuninkaan. Gaspardinko vai kuningas Kaarlen?»
kärisi Katariina.
Rukousnauha naksahti samassa poikki Kaarlen sormissa. Hän hyppäsi
pystyyn kalman kalpeana.
»Olkoon sitten niin!» hän huusi. »Koska on välttämätöntä surmata
amiraali, niin surmatkaa hänet sitten. Surmatkaa hänet!» hän kiljui
raivolla, joka tuntui kohdistuvan niihin, jotka hänet tähän tekoon
pakottivat. »Surmatkaa hänet — mutta huolehtikaa sitten myöskin siitä,
että joka ainoa hugenotti Ranskassa tulee surmatuksi, ettei jää ketään
minua syyttämään. Ei ainoatakaan, kuuletteko? Ryhtykää valmistuksiin
ja suorittakaa asia heti.» Ja sen sanottuaan hän kasvot nytkähdellen
ja tuhkanharmaina, ja joka jäsen vavisten, hyökkäsi huoneesta ulos ja
jätti heidät.
Muuta valtuutusta he eivät pyytäneetkään, ja he ryhtyivät toimeen
heti siellä kuninkaan työkammiossa, jonne hän oli heidät jättänyt.
Guise, joka tähän asti oli ollut vain mykkä katselija otti nyt
hyvin tehokkaasti asiaan osaa. Hän otti omalle osalleen amiraalin
toimittamisen pois päiviltä.
Loppu päivää ja osa iltaa kulutettiin keinojen ja menettelytapojen
miettimiseen. He hankkivat puolelleen Pariisin kauppiaskunnan
päämiehet, Ranskan kaartin ja kolmentuhannen sveitsiläisen upseerit,
kaupunginosien päälliköt ja muut tunnetusti kapinallismieliset miehet,
joita voitiin käyttää johtajina. Kello kymmeneen mennessä illalla
kaikki valmistukset olivat suoritetut, ja sovittiin niin, että St.
Germain l'Auxerrois'n aamukellojen soitto olisi merkkinä teurastuksen
alkamiseen.
Eräs amiraalin huonekuntaan kuuluva herrasmies oli kotimatkallaan sinä
iltana nähnyt useiden miesten kantelevan keihäskimppuja olkapäillään
vähintäkään aavistamatta, ketä varten ne oli tarkoitettu. Hän kohtasi
useita pieniä sotiiasryhmiä rauhallisesti marssimassa, kiväärit olalla,
taulat hehkuen, eikä sittenkään mitään epäillyt, ja eräässä kohden hän
pysähtyi katselemaan jonkun miehen hommia, jotka häntä ihmetyttivät,
ja huomasi, että tämä piirsi liidulla valkean ristin muutamien talojen
oviin.
Kun hän myöhemmin taas tapasi miehen kantamassa asekimppua
hartioillaan, kysyi tämä ihmettelevä hugenotti-herrasmies häneltä
suoraan, mitä hän kantoi ja minne hän meni.
»Ne ovat Louvren tämänöistä huvittelua varten», hän sai vastaukseksi.
Mutta Louvressa äitikuningatar ja katoliset johtajat, saatuaan
valmistelutyöt suoritetuiksi, asettuivat hetkeksi levolle. Kello kahden
ja kolmen välillä aamulla Katariina ja Anjou palasivat taas kuninkaan
työkammioon. He tapasivat kuninkaan siellä menehtyneen ja kuumeisen
näköisenä odottamassa.
Hän oli kuluttanut osan iltaa biljardia pelaten, ja pelikumppanien
joukossa oli ollut muun muassa La Rochefoucauld, josta hän piti ja
joka kello yhdentoista seuduissa oli päätään nyökäten jättänyt hänet,
vähintäkään aavistamatta, että teki sen viimeisen kerran.
He astuivat kolmisin joelle päin olevan ikkunan luo, avasivat sen ja
katselivat pelokkaina ulos. Katariinakin nyt ajan lähestyessä vapisi.
Ilma oli raitis ja vilpoinen ja aamukareen puhdistama. Yht'äkkiä
jossakin lähellä pistooli raksahti. Tämä heikko äännähdys vaikutti
heihin kummasti. Kuningasta alkoi puistattaa, ja hampaat kalisivat
suussa kuuluvasti. Hän joutui kauhun valtaan.
»Jumal’avita, se ei saa tapahtua! Se ei saa tapahtua!» hän äkkiä huusi.
Hän katsoi äitiään ja veljeään, ja he katsoivat häneen: kaikkien kasvot
olivat aavemaiset, silmät tuijottivat kauhistuneina.
Pelon vallassa Kaarle vannoi peruuttavansa kaikki käskyt. Ja koska
eivät Katariina ja Anjou yrittäneetkään häntä estellä, kutsutti hän
luokseen upseerin ja määräsi tämän heti paikalla etsimään käsiinsä
Guisen herttuan ja käskemään hänen olla mihinkään ryhtymättä.
Sanan viejä tapasi vihdoin herttuan amiraalin talon pihalla, seisomassa
amiraalin maassa viruvan ruumiin vieressä, jonka salamurhaajat olivat
viskanneet alas makuuhuoneen ikkunasta. Guise nauroi ja töykäten
jalallaan ruumiin päätä vastasi, että käsky tuli liian myöhään. Hänen
juuri tätä sanoessaan alkoi St. Germain l’Auxerrois'n iso kello soittaa
aamurukoukseen.
Louvren ikkunan ääreen kerääntynyt kuninkaallisten ryhmä kuuli sen
samalla hetkellä, ja välittömänä vastauksena sille he kuulivat pyssyjen
ja pistoolien pauketta, huutoa ja kirkunaa läheltänsä ja yhä yltyvää
kiihtyneiden kansanjoukkojen mylvinää. Muut kellot yhtyivät joukkoon,
kunnes hälytys kajahti Pariisin joka ainoasta kellotapulista. Tuhansien
tulisoihtujen punainen hehku sai taivaan rusottamaan aamuruskon tavoin,
ilma kävi pien ja pihkan hajusta sakeaksi.
Ikkunalautaa suonenvedontapaisesti puristaen kuningas purki suustaan
kalisevien hampaidensa lomitse kirousryöpyn. Sitten melu äkkiä läheni.
Louvren lähistöllä asui lukuisasti hugenotteja ja sinne nyt syöksyivät
kiihtyneet katoliset kansalaiset ja sotilaat. Pian linnan ikkunoiden
alla oleva rantalaituri oli koko Pariisin kamalimpana teurastuksen
temmellyspaikkana.
Puolialastomia miehiä, naisia ja lapsia pakeni kiljuen salamurhaajien
tieltä, kunnes katujen poikki kaikkialle jännitetyt vitjat heidät
pysähdyttivät. Toiset syöksyivät jokeen toivoen sillä keinoin miten
kuten pelastuvana. Mutta pirullisen harkitusti olivat siihen laituriin
tavallisesti kiinnitetyt venheet kuljetetut vastarannalle. Niin
pakotettiin joku sata hugenottia toivottomaan taisteluun hengestään ja
surmattiin kuninkaan nähden, joka oli tämän hirmumelskeen päästänyt
valloilleen. Ovet murrettiin auki, liekit loimusivat taivaalle, miehiä
ja naisia ammuttiin kuoliaaksi linnan muurien juurelle, ruumiita
viskattin ikkunoista kadulle, ja joka suunnalta — kuten D'Aubigné
kertoo — virtasi nyt veri puroina joelle päin.
Hetkisen kuningas tätä näkyä katseli, huutojen ja kirousten pursuessa
hänen huuliltaan ja häipyessä taistelun meteliin. Hän pyörähti ympäri,
ehkä aikomuksessa syyttää äitiään ja veljeään tästä kauhun työstä,
mutta huomasi, ettei heitä enää ollutkaan saapuvilla. Hänen takanaan
huoneessa kyyristeli palveluspoika kalpeana ja kauhuissaan.
Yht'äkkiä kuningas purskahti nauramaan — mielipuolen hurjaa, hillitöntä
naurua. Hänen katseensa osui Laupeuden Äidin kuvan molemmin puolin
riippuviin pyssyihin. Hän otti toisen niistä seinältä alas, tarttui
sitten poikaa takin kaulukseen ja retuutti ikkunan ääreen.
»Tänne lataamaan minulle!» hän komensi kammottavien naurunpuuskiensa
lomassa. Sitten hän suuntasi aseensa ikkunasta ulos; »Parpaillots!
Parpaillots!» hän kiljui. »Tappakaa! Tappakaa!» ja hän laukaisi
pyssynsä keskelle pakenevaa hugenottijoukkoa.
* * * * *
Viittä päivää myöhemmin kuningas — joka siihen mennessä oli työntänyt
kaiken syyn ja häpeän tästä parin tuhannen hugenotin teurastuksesta
Guisen niskoille, he kun vihasivat Colignyta — ratsasti kaupungista
Montfauconiin katsomaan päättömän amiraalin ruumista, joka riippui
ketjusta hirsipuussa. Älyltään yksinkertainen, mutta tungetteleva
hoviherra kumartui häneen päin.
»Amiraali taitaa ruveta jo haisemaan», hän sanoi.
Kuningas katsahti häneen viheriöillä silmillään, muikistaen rumasti
suutaan.
»Kuolleen vihamiehen ruumis tuoksuu hyvälle», hän sanoi.
VI. JALOKIVIYÖ
Kuningattaren kaulakoristejuttu
VI. JALOKIVIYÖ.
Leutona, tuoksuvana elokuun yönä vuonna 1784 ruhtinas Louis de Roban,
Strassburgin kardinaali, Ranskan _grand-aumônier_, asteli sykkivin
sydämin Versaillesin puistossa mennäkseen Venuksen aukiossa määrättyyn
kohtaukseen.
Tämä kahdesta kuninkaallisesta sukuhaarasta, Valois'n ja Bourbonin,
polveutuva kuuluisa mies oli vielä parhaissa voimissaan. Hän oli
kookasvartaloinen, oli säilyttänyt vielä jossakin määrin nuoruutensa
notkeaa solakkuutta, ja kasvonsa olivat ylevän, melkeinpä naisellisen
kauniit.
Harmaaseen viittaan puettuna, päässä kultapunoksilla koristettu pyöreä,
harmaa hattu ja kahden huomaamattoman olennon kintereillä seuratessa,
hän asteli reippaasti ja nopeasti, ollen malttamaton ja innokas
aukaisemaan pyrkimystensä polulla olevan portin, jonka olivat sulkeneet
samat sormet, joista hän nyt meni avainta noutamaan.
Hän ansaitsee myötätuntonne, tämä ylen hieno ruhtinas-kardinaali,
joka oli ollut tuon kovasydämisen Itävallan keisarinnan vainon ja
juonittelujen uhrina niistä päivin, jolloin hän Wienin hovissa edusti
Ranskan kuningasta.
Se loistelias elämä, jota hän siellä oli viettänyt, oli ollut
kuninkaallistakin elämää loistavampi, vieläpä huikaisevassa,
ranskalaisessa hengessä, mikä Maria Teresian tapaisen vakavan
saksalaisnaisen silmissä jo oli sopimatonta. Hänen metsästysretkensä,
hänen illalliskutsunsa, hänen joka tilaisuuden johdosta
toimeenpanemansa pidot, se maailmallinen kekseliäisyys, prameus ja
huima vallattomuus, mikä sai kaikki nämä tilaisuudet näyttämään
»Tuhannen ja yhden yön» jatkoöiltä, häntä ympäröivä hekumallinen
loisteliaisuus, hänen aivan uskomaton tuhlaavaisuutensa ja
runsaskätisyytensä, tämä kaikki loukkasi ja katkeroitti keisarinnaa.
Että hengenmies koreassa maallikonpuvussa saattoi ratsain ajaa hirviä,
sai keisarinnan aivan kauhistumaan hänen kevytmielisyyttään; että hän
salaisesti keimaili Wienin ylimystönaisten kanssa, saattoi keisarinnan
aivan epätoivoiseksi hänen siveytensä suhteen; samoin hänen oma
hienoutensa ja eittämätön viehätysvoimansa todistivat keisarinnan
mielestä irstaisuutta, joka turmeli hänen johtamaansa hovia.
Hän koki kaikin voimin tukahduttaa kardinaalin pahennusta herättävää
loisteliaisuutta, ja toimi salaisesti hänen kotiin kutsumisekseen. Hän
ei yrittänytkään salata vihamielisyyttään, eikä sekään, että kardinaali
hänen penseään ylpeyteensä vastasi ivallisella kohteliaisuudella, mikä
tuntui aina asettavan hänet syyllisen puolelle, suinkaan parantanut
asiaa. Ja sitten kardinaali eräänä päivänä erehtyi esiintymään ilkkuvan
hävyttömästi.
»Maria Teresialla», hän kirjoitti D'Aiguillonille», on toisessa
kädessään nenäliina, jolla hän kuivaa kyynelet, mitkä vuotavat Puolan
kärsimysten vuoksi, ja toisessa miekka jatkaakseen sen silpomista.»
Tuntuu ehkä ensi kuulemalta törkeällä liioittelulta sanoa, että tämä
kokkapuhe osaltaan oli syynä Ranskan vallankumoukseen. Mutta varma on,
että jollei tuota sukkeluutta olisi tullut lausutuksi, niin ei olisi
milloinkaan esiintynyt syitä, jotka olisivat saaneet Rohanin tuona
elokuun iltana rientämään Versaillesin puistoa pitkin kohtaukseen,
josta myöhemmin oli koituva peloittava ase vallankumouksellisen
puolueen käsiin.
D'Aiguillon oli päästänyt tuon pilkkapuheen julkisuuteen. Se oli
joutunut Maria Antoinetten tietoon ja hänen kauttaan takaisin
hänen äidilleen. Se herätti keisarinnassa sellaisen katkeruuden ja
suuttumuksen, ettei se asettunut ennenkuin tuo loistava kardinaali
oli kutsuttu kotiin lähetystöstä. Eikä se asettunut vielä sittenkään.
Saattamalla hänet naurunalaiseksi — ja joka vähänkään tuntee Maria
Teresiaa, voi käsittää, mitä se merkitsi — tuo pilkkapuhe herätti
hänessä vihamielisyyden, joka uupumatta toimi kardinaalia vastaan.
Kardinaali oli kunnianhimoinen, hän uskoi lahjakkuuteensa, hän luotti
mahtavan sukunsa vaikutusvaltaan, ja hän toivoi tulevansa uudeksi
Richelieuksi tai Mazariniksi, valtion ensimmäiseksi ministeriksi,
Ranskan purppuroiduksi hallitsijaksi, valtaistuimen takaiseksi
johtavaksi voimaksi. Kaiken tämän hän uskoi varmasti saavuttavansa;
kaiken tämän hän olisikin ehkä saavuttanut, jollei Maria Teresian
katkeroituminen olisi rakentanut esteitä hänen tielleen. Keisarinna
piti huolen siitä, että hänen vihansa kardinaalia vastaan tyttärensä
välityksellä seurasi häntä Ranskaankin.
Kuuliaisena äitinsä rautaiselle tahdolle, ottaen osaa hänen
närkästykseensä, Maria Antoinette käytti kaiken vaikutusvaltansa
vastustaakseen kardinaalia, jonka äitinsä vaikutuksesta oli oppinut
käsittämään vaaralliseksi ja tuiki turmeltuneeksi mieheksi.
Kun kardinaali palasi Wienistä, mukanaan kirjeitä Maria Teresialta
Ludvig XVI:lle ja Maria Antoinettelle, otti hidas ja saamaton kuningas
hänet kylmästi vastaan kehoittamatta häntä jäämään hoviin, eikä
kuningatar edes sallinut hänen henkilökohtaisesti toimittaa kirjeitä
perille, vaan pyysi ne lähettämään.
Harmistunut kardinaali ei turhia kuvitellut. Hän käsitti, että Maria
Teresian tahto tässä määräsi Maria Antoinetten menettelyn ja hänen
kauttansa itse kuninkaan menettelyn. Mutta seurasi vieläkin pahempaa.
Sen sijaan, että hän oli kuvitellut tulevansa uudeksi Richelieuksi,
hänen vain vaivoin onnistui pysytellä hänelle suodussa Ranskan
_grand-aumônier_’n asemassa ja siinäkin vain sukunsa mahtavan ja
vaativan vaikutusvallan avulla.
Hän käsitti, että jos halusi ollenkaan menestyä, hänen oli yritettävä
lepyttää kuningattaren nurjaa mieltä. Siinä tarkoituksessa hän
kirjoitti Maria Antoinettelle. Mutta kolmeen perättäiseen kirjeeseensä
hän ei saanut vastausta. Muitakin teitä hän hellittämättä anoi
puheille pääsyä, voidakseen saapua henkilökohtaisesti pyytämään
anteeksi loukkaavaa ja ajattelematonta esiintymistään. Mutta mikään ei
hellyttänyt kuningatarta, jota joka hetki johti Itävallan keisarinna,
joka tyttärensä välityksellä pyrki ohjaamaan Ranskan asioita.
Rohan joutui aivan epätoivon valtaan, ja silloin hän onnettomuudekseen
kohtasi Jeanne de la Motte de Valois'n, jonka sanottiin olevan
kuningattaren salaisessa suosiossa, ja epäsuorasti vaikuttavan
kuningattareen, ja joka eli tällä maineellansa.
Niinkuin hukkuva tarttuu oljenkorteen, niinpä ruhtinas-kardinaali
Louis de Rohan, Ranskan _grand-aumônier_, Elsassin maakreivi, Pyhän
Hengen ritarikunnan esimies, tarttui tähän _faiseuse d'affaires_'iin
saadakseen häneltä apua epätoivoiseen hätäänsä.
Jeanne de la Motte de Valois — ehkä hämmästyttävin seikkailijatar, mikä
milloinkaan on hankkinut toimeentulonsa älykkyydellään ja kauneudellaan
— aloitti elämänsä katukerjäläisenä. Hän väitti morganaattista tietä
polveutuvansa kuninkaallisesta Valois'n suvusta ja häntä suosivan
markiisitar Boulainvilliersin avulla hän oli saanut valtiolta vähäisen
eläkkeen ja otti miehekseen burgundilaiseen rykmenttiin kuuluvan nuoren
sotilaan, Marc Antoine de la Motten.
Myöhemmin, syksyllä 1786, hänen suosijansa esitti hänet kardinaali
de Rohanille. Hänen ylhäisyytensä, jota tämän naisen eriskummallinen
elämäkerta, hänen erinomainen kauneutensa, vilkkautensa ja älykkyytensä
kiinnosti, kutsutti de la Mottet loistavaan, Savernassa Strassburgin
lähellä olevaan linnaansa, antoi hänen tarkemmin kertoa elämäkertansa,
lupasi ottaa hänet suojelukseensa ja todistaakseen aikeittensa
vakavuutta hankki hänen miehelleen rakuunakapteenin arvon.
Sen jälkeen tapaamme de la Mottet Pariisissa ja Versaillesissa
karkoitettuina asunnosta toiseen, koska eivät maksaneet vuokraansa,
ja asettuen lopulta asumaan Rue Neuve St. Gilles'in varrella olevaan
taloon. Siellä he elivät omalaatuista ylellistä ja tuhlailevaa elämää,
milloin lainaten rahaa kardinaalilta tai kardinaalin takuulla, milloin
muuttamalla rahaksi luotolla ostamiaan tavaroita, tai petkuttamalla
henkilöitä, joita tämän naisen nimi ja sukuperä ja suuren kardinaalin
suosio hurmasivat.
Ei ole suinkaan helppoa elää älykkyydellään. Se vaatii loppumatonta
suostuttelua, kylmäverisyyttä, rohkeutta ja keinottelua —
ominaisuuksia, jotka madame de la Mottella olivat hyvin kehittyneet,
niin että, jos velkojat häntä vaivasivat ja ahdistivat, hän kaikissa
tilanteissa kykeni pelastumaan heidän hyökkäyksiltään ja esiintymään
ihmisten silmissä rauhallisena ja siis luottamusta herättävänä.
Ei kukaan epäillyt, ettei madame de la Motte de Valois’lla olisi ollut
vaikutusvaltaa hovissa. Maria Antoinetten luonne ei antanut sellaisiin
epäilyksiin aihetta. Hänen majesteettinsa oli monin tavoin varomaton
puheissaan ja varsinkin kiintymyksissään, mistä ovat todistuksina
hänen tuttavalliset suhteensa madame de Polignaciin ja ruhtinatar de
Lamballeen. Ja yleinen mielipide oli suurentanut — kuten sen on tapana
— noita varomattomuuksia, kunnes oli repinyt riekaleiksi hänen hyvän
nimensä.
Kun kreivitär Jeanne de Valois'n — niin madame de la Motte nyt nimitti
itseään — maine kasvoi, käyttivät häntä paikanhakijat ja ihmiset,
joilla oli oikeusasioita ajettavana, välittäjänään ja maksoivat hänelle
mielellään siitä, että hän lupasi puhua heidän puolestaan hovissa.
Ja niinpä sotkeutui hänen vehkeilyjensä verkkoon myöskin kardinaali
de Rohan, jota oman tunnustuksensa mukaan »peräti sokaisi äärettömän
suuri halunsa voittaa takaisin kuningattaren suosio». Kreivitär
Jeanne de Valois herätti uutta toivoa hänen toivottomassa sydämessään
vakuuttamalla, että vähän korvatakseen kaikkea kardinaalin puolelta
nauttimaansa suosiota hän ei ennen lepäisi kuin olisi saanut
kuningattaren muuttumaan suosiollisemmaksi häntä kohtaan.