huone, kalustonaan erilaisia esineitä, mitkä kuuluivat opiskeluun,
kotihartauteen ja metsästykseen. Suuri Jumalan-äidin kuva riippui
eräällä seinällä, ja sen kahden puolen väkipyssy, sekä toisessa
yläkulmassa metsästystorvi. Oven suussa olevaa pientä alabasterista
vihkivesimaljaa, johon oli pistetty palmun oksa, näkyi käytettävän
haukantiukujen ja hihnojen säiliönä. Lyijypuitteisen ikkunan luona oli
kauniilla leikkauksilla koristeltu pähkinäpuinen kirjoituspöytä, jolla
oli sekalaisia kirjoja ja papereita — metsästystä koskeva tieteellinen
teos ja hartauskirja olivat rinnakkain: rukousnauha ja koiraruoska
olivat ristikkäin Ronsardin avonaisten runojen päällä. Kuningas oli
aikansa kehnoimpia runoseppiä.
Veljensä astuessa huoneeseen Kaarle katsahti olkansa yli. Hänen
katseensa kävi tuimemmaksi, kun hän näki, kuka tulija oli, ja
murahtaen hän ilkeästi potkaisi jalkaansa juuressa pitkänään makaavaa
maksanväristä koiraansa. Vingahtaen koira pakeni nurkkaan, herttua
pysähtyi säpsähtäen.
»No?» murisi kuningas. »No. Enkö milloinkaan saa rauhaa? Enkö
milloinkaan saa olla yksin? Mikä nyt on hätänä? Taivahan talikynttilät!
Mitä sinä oikein tahdot?»
Hänen vihreät silmänsä säkenöivät, hän aukoi ja sulki oikeaa kättään,
jolla piteli vyöllään riippuvan miekkansa kultaista kahvaa.
Tällaisesta raivoisan vimmatusta vastaanotosta säikähtyneenä nuori
herttua kiireesti peräytyi.
»Enpä mitään. Tulen toiste, koska häiritsen sinua nyt.» Hän kumarsi ja
poistui kuullen takaansa ilkeää, karkeaäänistä naurua.
Anjou kyllä tiesi, miten vähän hänen veljensä hänestä piti, ja hän
myöntää sinä hetkenä suuresti pelänneensä häntä. Mutta toisaalta
on selvää, että hän pelätessään myöskin tunsi katkeruutta häntä
kohtaan. Hän lähti oikopäätä etsimään äitiään, jonka lemmikki hän oli,
kertoakseen hänelle, millä päällä kuningas oli ja selittääkseen —
nähtävästi aivan oikeaan osuen — mikä siihen oli syynä.
»Se on tuon konnamaisen hugenotti-amiraalin työtä», päätti hän
sanatulvansa lopuksi. »Aina hän Colignyn kanssa seurusteltuaan on
tuollainen.»
Katariina Medici mietti. Hän oli lihava, mukavuutta rakastava nainen,
paksunenäinen, tiukkasilmäinen, unelias.
»Kaarle», sanoi hän viimein yksitoikkoisella, tunteettomalla äänellään,
»on tuuliviiri, joka kääntyy joka tuulen mukaan, mikä hänet kohtaa.
Johan sinun pitäisi hänet tuntea.» Ja Katariina haukotteli niin, että
se, joka ei tuntenut häntä ja hänen tapaansa alituiseen haukotella,
olisi luullut, ettei asia häntä suurestikaan kiinnostanut.
He olivat kahden hänen pienessä, verhoseinäisessä yksityishuoneessaan,
jota hän itse sanoi kotikappelikseen. Katariina puolittain istui,
puolittain loikoi kirjaillulla, ruusunvärisellä silkkikankaalla
päällystetyllä sohvalla. Anjou seisoi huoneen toisessa päässä ikkunan
luona, selin ikkunaan, niin että hänen kalpeat kasvonsa olivat
varjossa. Hän katseli kauniita käsiään, joita hän ei halunnut laskea
alas, koska pelkäsi, että veri silloin laskeutuisi niihin ja rumentaisi
niiden puhtaan valkeuden.
»Amiraalin vaikutus häneen yhä vain lisääntyy», hän valitti, »ja niin
meidän vaikutuksemme vähenee.»
»Kai minä sen tiedän», vastasi Katariina uneliaasti.
»On jo aika tehdä siitä loppu», sanoi Anjou kiihkeästi», ennenkuin
hän tekee lopun meistä. Teidän vaikutuksenne käy päivä päivältä
heikommaksi ja hänen voimakkaammaksi. Kaarle alkaa pitää hänen puoltaan
meitä vastaan. Vielä hänestä ennen pitkää koituu hugenottipuolueen
kannattaja, Jumala paratkoon! Olisittepa nähnyt, miten hän nojasi tuon
vanhan _parpaillot_’n olkapäähän sanoen häntä isäkseen ja vakuuttaen
olevansa hänen alati uskollinen ystävänsä — 'ruumiineen, sieluineen,
sydämin ja sisälmyksin', niin kuin hän itse sanoi. Ja kun minä
sitten menen häntä tapaamaan, niin hän ärjyy ja kiukuttelee minulle
ja sormielee miekkaansa aivan kuin haluaisi pistää sen kurkkuuni.
On helppo käsittää, mistä tuo vanha konna puhui hänen kanssaan.» Ja
entistäkin kiivaammin hän toisti äskeiset sanansa: »On aika tehdä siitä
loppu!»
»Niinpä kylläkin», sanoi Katariina yhä edelleen yhtä kiihkottomana. »Ja
loppu siitä on tuleva. Tuo vanha salamurhaaja olisi ollut hirtettävä
jo monta vuotta sitten siitä, että ohjasi sitä kättä, joka ampui Frans
Guisen. Hän käy päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi Kaarlelle, meille
itsellemme ja Ranskalle. Tuolla hugenottiarmeijallaan, jonka hän kokoo
mennäkseen taistelemaan kalvinilaisuuden puolesta Flanderissa, hän
vielä sotkee meidät sotaan Espanjan kanssa. Olisipa se kaunis juttu
Jumal'avita!» Hetkeksi hänen äänensä hieman vilkastui ja lämpeni.
»Katolinen Ranska sodassa Katolista Espanjaa vastaan hugenottisen
Flanderin vuoksi!» Hän naurahti. Sitten hänen äänensä taas laskeutui
tavalliselle uneliaalle tasolleen. »Olet oikeassa. On jo aika tehdä
siitä loppu. Coligny on tuon kapinallisen pedon pää. Jos katkaisemme
pään, niin ehkä petokin tuhoutuu. Kysytään Guisen herttualta neuvoa.»
Hän haukotteli taas. »Niin, Guisen herttua meitä kyllä neuvoo ja
auttaa. Amiraalista meidän on päästävä, tuli mitä tuli.»
Tämä tapahtui maanantaina elokuun 18. päivänä 1572, ja niin vakava ja
tarmokas oli tämä lihava ja näennäisen hidas nainen, että kahden päivän
kuluttua kaikki tarpeelliset valmistelut oli suoritettuja salamurhaaja
Maurevert oli väijyksissä Vilainen talossa. St. Germaine l'Auxerrois'n
luostareissa, madame de Nemoursin hankkimana, joka oli amiraalin
verivihollinen.
Mutta vasta seuraavana perjantaina Maurevertille sattui tilaisuus
suorittaa hänelle uskottu tehtävä. Kun amiraali sinä aamuna muutamien
talouskuntaansa kuuluvien herrasmiesten kanssa, paluumatkalla Louvresta
Rue Bétisy-kadun varrella olevaan asuntoonsa, kulki ohi, niin
salamurhaaja teki tekonsa. Eräästä ensikerroksen ikkunasta alettiin
yht'äkkiä ampua, ja pyssynluoti murskasi amiraalin oikeasta kädestä
kaksi sormea ja pysähtyi hänen vasemman käsivartensa lihaksiin.
Näin typistetyllä ja verta vuotavalla kädellään hän viittasi ikkunaan,
mistä laukaus oli ammuttu, käskien seuralaistensa tunkeutua taloon
vangitsemaan salamurhaaja. Mutta sillä aikaa kuin nämä murtausivat
taloon sen julkipuolelta, pakeni Maurevert takatietä, missä häntä
oli hevonen odottamassa, ja vaikka häntä ajettiin takaa, ei häntä
milloinkaan saatu vangituksi.
Asia kerrottiin oitis kuninkaalle. Hän oli parhaillaan pelaamassa
tennistä Guisen herttuan ja amiraalin vävyn, Télignyn, kanssa.
»Amiraali uskoo, sire», sanoi Colignyn lähettämä yksinkertainen
herrasmies, »teidän käsittävän tämän salamurhaajan teon todistukseksi
siitä, minkä arvoinen oli hänen ja herra Guisen St. Germainen
rauhansopimuksen jälkeen tekemä sovinto.»
Guisen herttua jäykistyi, mutta ei virkkanut sanaakaan. Kuningas
raivosta kalman kalpeana katsoi häneen hetkisen myrkyllisesti, ja
johonkin vihaansa purkaakseen iski sitten verkkomailansa murskaksi
seinään.
»Jumalan veri!» hän huusi kauheasti karjuen. »Enkö sitten milloinkaan
saa rauhaa?» Hän viskasi katkenneen verkkomailansa menemään ja lähti
kiroten tiehensä. Sanantuojalta tarkemmin asiaa kysellessään hän sai
kuulla, että laukaus oli ammuttu Vilainen talosta, joka joskus oli
ollut Guisen herttuan opettaja, ja että hevosta, jolla salamurhaaja oli
paennut, oli pidellyt Guisen livreaan puettu tallirenki.
Sillävälin herttua ja Téligny olivat sanaakaan keskenään vaihtamatta
poistuneet paikalta — Guise sulkeutuakseen hotelliinsa ja kootakseen
ystävänsä, Téligny lähtien oitis appi-isänsä luo.
Kello kahden aikaan iltapäivällä kuningas äiti-kuningattaren ja kahden
veljensä, Anjoun ja Alenconin, ja useiden upseerien ja hovinaisten
seurassa lähti amiraalin hartaasta pyynnöstä tätä katsomaan.
Kuninkaallinen ei saanut ollenkaan nähdä sitä kiihtymystä, joka oli
vallinnut kaupungissa aamullisesta tapauksesta asti, mutta joka heidän
lähestyessään asettui. Kuningas oli synkkä suuttunut ja vaitelias. Hän
ei vielä tähän asti ollut keskustellut asiasta kenenkään kanssa ja
oli kieltänyt äidiltäänkin puheillepääsyn. Katariina ja Anjou olivat
harmissaan asian epäonnistumisesta, huolestuneita ja yhtä puhumattomia
kuin kuningaskin.
Perille saapuessaan he tapasivat amiraalin odottamassa heitä tyynenä
ja levollisena. Kuuluisa Ambroise Paré oli poistanut katkenneet sormet
ja hoitanut käsivarressa olevaa haavaa. Mutta vaikka Coligny näyttikin
päässeen asiasta vähällä eikä näyttänyt olevan hengenvaarassa, niin oli
sen sijaan liikkeellä huhu, että luoti oli myrkytetty; eikä amiraali
eivätkä hänen omaisensa näyttäneet jättävän sitä mahdollisuutta lukuun
ottamatta. Onpa syytä epäillä, että siitä seikasta tahallisesti
yritettiin hyötyä. Arveltiin ehkä, että amiraalin vaikutusvalta
kuninkaaseen sillä tavalla paremmin säilyisi. Sillä jos olisi
epätietoista, kuolisiko Coligny vai jäisikö henkiin, niin järkyttäisi
se varmasti syvemmin kuningasta, kuin jos hän tietäisi haavan
vaarattomaksi.
Äitinsä ja veljiensä seuraamana Kaarle asteli keikaillen avaran
esihuoneen läpi, joka nyt oli ahdinkoon asti täynnä juroja,
kostonhimoisia hugenottiherroja, ja astui sitten huoneeseen, missä
Coligny lepäsi ikkunan luona olevalla päivävuoteella. Amiraali näytti
aikovan nousta seisomaan, mutta kuningas riensi estämään häntä siitä.
»Levätkää, isä-kulta!» hän huudahti hyvin huolestuneella äänellä.
»Jumalan sydän! Minkä ne nyt teille tekivät? Sanokaa toki, ettei
henkenne ole vaarassa, muuten minä kautta messun —»
»Olen saanut henkeni Jumalalta», vastasi amiraali vakavasti, »ja kun
hän sitä vaatii, luovutan sen. Ei tämä mitään.»
»Vai ei mitään! Jumalan veri! Vai ei mitään! Kipu kohtasi teidät, isä,
mutta loukkaus minut; ja vannonpa teille veren ja kuoleman kautta, että
olen kostava tämän niin hirmuisella tavalla, ettei se ikinä unohdu!»
Sitten hän puhkesi niin kammottavasti sadattelemaan ja herjaamaan, että
amiraali, joka oli vakavan uskonnollinen, Jumalaa pelkäävä lahkolainen,
sitä kuunnellessaan aivan kauhistui.
»Rauhoittukaa, sire!» pyysi hän viimein laskien terveen kätensä
kuninkaan samettihihalle. »Rauhoittukaa ja kuunnelkaa, sillä enpä ole
rohjennut kutsua Teitä tänne puhuakseni itsestäni tai haavoistani
tai minua kohdanneesta vääryydestä. Tämä murhayritys minua vastaan
on vain merkki siitä pahasta, mikä Ranskassa liikehtii kukistaakseen
teidän valtanne ja voimanne. Mutta —» Hän pysähtyi ja katsahti niihin
kolmeen, jotka seisoivat kuninkaan takana. »Se, mitä minulla on teille
sanottavaa, jos suvaitsette kuunnella, on yksin teitä varten.»
Kuningas pyörähti äkkiä omalla omituisella tavallaan; kaikki hänen
liikkeensä olivat äkillisiä ja suonenvedon tapaisia. Hän katsahti
altakulmain äitiään ja veljiään. Hänen oli mahdoton katsoa ketään
suoraan silmiin.
»Poistukaa!» hän komensi heilauttaen kärsimättömästi kättään melkein
heidän nenänsä edessä »Kuulettoko? Jättäkää minut keskustelemaan isäni,
amiraalin kanssa.»
Nuoret herttuat liikahtivat heti lähteäkseen, aina peläten
aiheuttavansa niitä hirveitä raivon purkauksia, mitkä ehdottomasti
seurasivat hänen heikon tahtonsa vastustamista. Mutta hitaaseen
Katariinaan ei se niin pian vaikuttanut.
»Luuletko herra de Colignyn olevan tarpeeksi hyvissä voimissa
keskustellakseen tällä hetkellä asioista? Muista hänen tilaansa, ole
hyvä», huomautti hän yksitoikkoisella äänellään.
»Kiitän teitä huolehtimisestanne, madame», sanoi amiraali ivallinen
hymyn häive suupielissään. »Mutta olen, Jumalan kiitos, kyllin hyvissä
voimissa! Ja vaikkapa olisin heikompikin, niin rasittaisi voimiani
varmasti enemmän se ajatus, että olisin laiminlyönyt velvollisuuteni
hänen majesteettiaan kohtaan kuin samaisen velvollisuuden täyttäminen.»
»Haa! Kuuletteko?» tokaisi kuningas. »Menkää siis; menkää!»
He menivät, palaten esihuoneeseen odottamaan vastaanoton päättymistä.
He seisoivat siellä kolmisin kuumaan, aurinkoiseen pihaan päin olevan
ikkunan komerossa. Siellä heitä ympäröi, kuten Anjou itse meille
kertoo, parisen sataa juroa, synkännäköistä amiraalin puolueen
herrasmiestä ja upseeria, jotka vihamielisyyttään salaamatta katselivat
heitä, jotka pysyivät muuten ääneti paitsi minkä keskenään kaiken aikaa
kuiskuttelivat ja jotka liikkuivat edestakaisin kuninkaallisen ryhmän
edessä välittämättä vähimmälläkään tavalla osoittaa heille erikoista
kunnioitusta ja arvonantoa.
Tämän vihamielisen väentungoksen eristämänä Katariina poikineen kävi
yhä rauhattomammaksi, niin ettei äiti-kuningatar, kuten hän itse
myöhemmin tunnusti, ollut milloinkaan ollut paikassa, missä niin
pelkäsi ja mistä päästessään niin iloitsi.
Tämä pelko häntä vihdoin kannusti jouduttamaan viereisessä huoneessa
käytävän salaisen neuvottelun päättymistä. Ulkonaisesti täysin
rauhallisena, pidättäen mennessään haukotuksen, hän asteli huoneen
poikki verkalleen ovelle, pojat perässään, kolkutti lyhyesti oviruutuun
ja astui huoneeseen käskyä odottamatta.
Kuningas, joka seisoi amiraalin vieressä, pyörähti äkkiä ympäri
kuullessaan oven käyvän. Hänen silmänsä välähtivät suuttumuksesta, kun
hän näki äitinsä, mutta tämä ehätti ensin puhumaan.
»Poikani», hän sanoi, »minun käy sääliksi amiraaliparkaa. Hän voi vielä
saada kuumetta, jos nykyisellään sallit hänen yhä vaivata itseään
asiain käsittelyllä. Ei ole ystävällistä häntä kohtaan enää pitemmälti
jatkaa neuvottelua. Anna asiain odottaa, kunnes hän on toipunut, mikä
tapahtuu sitä pikemmin, jos hän nyt saa levätä.»
Coligny siveli ääneti valkoista partaansa kuninkaan vihan vimmoissa
ärjäistessä äidilleen:
»_Par la mort Dieu!_ Mitä tämä äkillinen huolehtiminen amiraalista nyt
tietää?»
»Ei mikään äkillinen, poikani», vastasi tämä yksitoikkoisella äänellään
katsoen häntä suoraan silmiin, ja hänen uneliaassa katseessaan tuntui
olevan jotakin magneettista, mikä osaksi lannisti kuninkaan tahdon. »Ei
kukaan käsitä paremmin kuin minä, minkä arvoinen amiraali oikein on
Ranskalle.»
Anjou, joka seisoi äitinsä takana, mahtoi varmaankin hymyillä tälle
kaksimieliselle puheelle.
»Jumalan sisälmykset! Olenko minä kuningas, vai mikä minä olen?»
»Eipä kuninkaan oikein sovi väärinkäyttää haavoittuneen alamaisensa
voimia», vastasi äiti-kuningatar katsoen yhä poikaansa suoraan silmiin.
»Tule, Kaarle. Toiste kun amiraali on enemmän toipunut, voit jatkaa
tätä neuvottelua. Tule nyt.»
Kuninkaan suuttumus tasaantui pelkäksi pahantuulisuudeksi, jota hän
osoitti melkein pahankurisen pikkupojan tavoin. Hän koetti kestää
äitinsä katseen, mutta hämmentyi peräti.
»Ehkäpä — — — Oh, _ventre Dieu_, äitini on oikeassa!
Antaa sitten asian jäädä toistaiseksi, isä-kulta. Puhutaan sitten, kun
te olette terve.»
Hän astui vuoteen ääreen ojentaen kätensä. Coligny tarttui siihen,
katsoen huolestuneena kuninkaansa nuorekkaita, kalpeita kasvoja.
»Kiitos, että tulitte minua kuulemaan. Puhun ehkä toiste lisää, jos
saan elää. Pitäkää siihen mennessä mielessänne, mitä jo olen sanonut.
Ei minua tässä maailmassa kiinnosta muu kuin teidän etunne, sire.» Ja
hän suuteli kuninkaan kättä hyvästiksi.
Vasta kun he olivat taas Louvressa, rupesi kuningatar ahdistelemaan
kuninkaan kolkkoa hajamielisyyttä, saadakseen tietää — sillä tietää hän
tahtoi — mistä asiasta amiraali oli hänelle kahden kesken puhunut.
Yhdessä Anjoun kanssa hän lähti kuningasta tapaamaan hänen
työkammioonsa, eikä hän kiellosta välittänyt. Kuningas istui
kirjoituspöytänsä ääressä pää hartiain väliin painuneena leuallaan
käsiinsä nojaten. Hän katsoi tuimasti tulijoita, kirosi karkeasti ja
kysyi, mitä asiaa heillä oli hänelle.
Katariina istahti jykevän rauhallisesti. Anjou jäi seisomaan hänen
viereensä ja vähän taemmaksi, nojaten kuningattaren tuolin korkeaan
selustaan.
»Poikani», sanoi kuningatar kiertelemättä, »lähdin kuulemaan, mistä
sinä ja Coligny keskenänne keskustelitte.»
»Mistäkö keskustelimme? Mitä se teitä liikuttaa?»
»Kaikki sinun asiasi liikuttavat minua», vastasi kuningatar
rauhallisesti. »Olenhan äitisi.»
»Ja minä olen teidän kuninkaanne!» vastasi Kaarle iskien nyrkillään
pöytään. »Ja aion edelleenkin olla kuningas!»
»Jumalan armosta ja Colignyn suosiollisella avulla», ilkkui kuningatar
levollisesti.
»Mitä puhetta sellainen on?» Kuningas tuijotti silmät suurina ja suu
ammollaan. Hänen likaisenharmaat kasvonsa lensivät punaisiksi. »Mitä
puhetta sellainen on?»
Katariina katsoi uneliaasti ja väistämättä kuningasta suoraan silmiin
ja toisti pilkkapuheensa.
»Ja siksi olen lähtenyt sinun puheillesi», hän lisäsi. »Jollet kykene
ohjaajatta hallitsemaan, niin aion ainakin tehdä voitavani saadakseni
aikaan, ettei ohjaajana ole kapinallinen, jonka päämääränä on lopulta
hallita sinua.»
»Hallita minua!» huudahti kuningas. Hän nousi suuttuneena seisomaan
ja katsoi äitiinsä. Mutta hän ei kestänyt äitinsä järkähtämätöntä
katsetta, vaan hämmentyi ja käänsi silmänsä pois. Karkeita kirouksia
virtasi hänen kuninkaallisilta huuliltaan. »Hallita minua!» hän toisti.
»Niin juuri — hallita sinua», vastasi kuningatar. »Hallita sinua
siksi, kunnes viimeinenkin arvovaltasi on hävinnyt; kunnes olet vain
hugenottien tanssittama nukke, _roi fainéant_, olkinen kuninkaan kuva.»
»Jumal’avita, madame, ellette olisi äitini —»
»Juuri siksi koetan pelastaa sinut.»
Kuningas katsoi taas äitiään silmiin, mutta hämmentyi taaskin. Hän
asteli huoneen kerran edestakaisin irvistellen rumasti ja itsekseen
mutisten. Sitten hän pysähtyi äitinsä eteen, nojaten rukoustuoliin.
»Jumalan kuoleman nimessä, madame, koska tahdotte tietää, mitä amiraali
sanoi, niin saattepa totisesti sen tietää. Todistakaa sitten minulle,
ettei se kaikki ole puhdasta totuutta. Hän sanoi minulle, että kuningas
tunnustetaan Ranskassa kuninkaaksi vain niin kauan kuin hänellä on
valta alamaisiinsa nähden sekä hyvässä että pahassa; että niin hyvin
tämä valta kuin kaikkien valtion asiain hoitokin on teidän ja Anjoun
viekkaan juonittelun kautta luisumassa minulta teille; että tätä valtaa
ja arvonantoa, jota te molemmat minulta nyt anastatte, voidaan ehkä
jonakin päivänä käyttää minua ja kuningaskuntaani vastaan. Ja hän
kehoitti minua olemaan varuillani teihin molempiin nähden ja toimimaan
asianhaarain mukaan. Hän arveli olevansa velvollinen antamaan minulle
tämän neuvon, koska on uskollisimpia ja luotettavimpia alamaisiani ja
aivan kuoleman kynnyksellä, ja −»
»Häpeämätön teeskentelijä!» keskeytti Katariina hänet pitkäveteisellä,
halveksivalla äänellään. »Vai kuoleman kynnyksellä! Kaksi sormea
poikki ja lihashaava käsivarressa — ja hän sanoo olevansa _in articulo
mortis_ vaikuttaakseen teihin ja saadakseen teidät paremmin uskomaan
valheitaan.»
Kuningattaren siekailematon esiintymistapa ja hänen ankara ja
vastustamaton johdonmukaisuutensa tekivät tehtävänsä. Kaarlon suuret,
viheriät silmät näyttivät laajenevan, suu aukeni ammolleen.
»Jos —», hän alkoi, mutta hämmentyi, tokaisi kirouksen, ja hämmentyi
uudestaan. »Valheitako ne ovat, madame?» kysyi hän hitaasti.
Katariina erotti hänen kysymyksessään jännittynyttä toivoa — toivoa,
joka johtui turhamaisuudesta saada olla kuningas ei vain nimellisesti,
vaan myöskin todellisesti. Hän nousi seisomaan.
»On loukkaus minua kohtaan edes kysyäkään — minulta, äidiltäsi —
sellaista. Tule, Anjou.»
Ja sen sanottuaan hän poistui, jättäen siten viekkaasti vihjauksensa
kalvamaan kuninkaan mieltä.
Mutta kun hän pääsi Anjoun kansaa kahden kesken kotikappeliinsa, oli
hänen tavallinen tylsyytensä hävinnyt. Nyt hän vapisi, punoitti ja
puhui kovaäänisesti, samalla kuin hänen uneliaat silmänsä hehkuivat ja
leimusivat hänen herjatessaan Colignyta ja hugenotteja.
Sillä hetkellä ei kuitenkaan ollut mitään tehtävää. Hyökkäys ei
ollut onnistunut; Coligny oli jäänyt eloon murhayrityksen jälkeen,
olipa olemassa vaara, että isku takaisin ponnahtaessaan surmaisi
aiheuttajansa. Mutta seuraavana päivänä, joka oli lauantai, asiat
yht'äkkiä saivat aivan uuden käänteen.
Katolisuuden suuri päämies, mahtava, kaunis Guisen herttua, joka,
enemmän kuin epäiltynä salamurhan järjestäjäksi, oli pysynyt
hotellissaan eilisestä asti, tuli nyt tapaamaan äiti-kuningatarta
kertoakseen hänelle, mitä uutta kaupungissa tapahtui. Asestettuja
hugenottiylimysjoukkoja ratsasti katuja pitkin huutaen:
»Kuolema amiraalin salamurhaajille! Alas guiseläiset!»
Ja vaikka Pariisiin oli kiireesti tuotettu rykmentti Ranskan
kaartilaisia järjestystä ylläpitämään, pelkäsi herttua sittenkin suuria
häiriöitä tapahtuvan kaupungissa, jonka kuninkaalliset häät olivat
täyttäneet hugenottiylimyksillä seurueineen. Huhuiltiin sen lisäksi,
että hugenotit varustautuivat kaikkialla — mitkä huhut, olivatpa
sitten tosia tai eivät, tuntuivat näissä oloissa hyvin uskottavilta ja
luonnollisilta.
Jättäen Guisen yksikseen kotikappeliinsa ja kehoittaen Anjouta tulemaan
mukaansa Katariina lähti suoraa päätä kuninkaan puheille. Hän ehkä itse
uskoi tosiksi nämä huhut ja esitti ne kenties kuninkaalle epäämättöminä
tosiasioina vahvistaakseen siten omaa asemaansa Gaspard de Colignyta
vastaan.
»Kuningas Gaspard I», hän sanoi kuninkaalle, »on jo ryhtynyt
asianmukaisiin toimenpiteisiin; upseereja on lähetetty maaseudulle
joukkoja kokoamaan. Amiraali on käskenyt nostaa kymmentuhantisen
ratsujoukon Saksasta ja toisen kymmentuhantisen palkkaväkijoukon
Sveitsin hautoneista.»
Kuningas tuijotti tylsänä. Tuontapaisia huhuja oli hänkin jo ehtinyt
kuulla ja nyt hän sai tietää ne tosiksi.
»Nyt näet, kutka ovat ystäviäsi, kutka uskollisia alamaisiasi»,
Katariina sanoi. »Miten kyetäänkään tässä valtakunnassa kestämään
niin voimakasta hyökkäystä? Katolilaiset, jotka ovat kansalaissodan
näännyttämät, missä heillä muuten oli kovin vähän apua kuninkaastaan
yrittävät tietenkin voimiensa mukaan ja sinusta riippumatta
puolustautua. Niin tulee valtakunnassasi kaksi suurta puoluetta
taistelemaan vastakkain, ilman että sinä voit sanoa kumpaakaan
omaksesi. Jollet nyt kiireesti, ryhdy ratkaiseviin toimenpiteisiin ja
käsitä, kutka ovat ystäviäsi, kutka vihamiehiäsi, niin olet kohta oleva
yksin ja eristettynä, sekä suuressa vaarassa, vailla arvonantoa ja
valtaa.»
Masentuneena kuningas vaipui tuolille nojaten päätään käsiinsä ja
mietti. Kun hän taas katsoi äitiinsä, näkyi hänen suurissa silmissään
vakavaa pelkoa, minkä kuningattaren sanojen synnyttämä mielikuva oli
saanut aikaan.
Hän katsahti kuningattaresta Anjouhun.
»Entä mitä on tehtävä?» kysyi hän. »Miten pelastumme tästä vaarasta?»
»Yksinkertaisella miekaniskulla», vastasi Katariina rauhallisesti.
»Katkaise yhdellä sivalluksella pää tuolta kapinalliselta pedolta,
tuolta vääräoppiselta vampyyrilta.»
Kuningas hätkähti ja tuijotti kauhistuneena. Hänen kätensä lipuivat
hitaasti tuolin leikeltyjä käsinojia pitkin ja pusertuivat niiden
päihin niin tiukasti, että rystyset näyttivät aivan marmorinystyröiltä.
»Surmatako amiraali?» sanoi hän vitkaan.
»Amiraali ja hugenottien pääjohtajat», sanoi kuningatar sellaisella
äänellä, kuin olisi ollut kysymyksessä vain niskan vääntäminen
kymmenkunnalta kukonpoikaselta.
»_Là, ça! Por la Mort Dieu!_» Kaarle kohottuusi seisomaan raivoissaan.
»Sillä tavalla saisitte vihanne häntä kohtaan tyydytetyksi. Siten te —»
Kylmäkiskoisesti Katariina keskeytti hänen raivoavan sanatulvansa.