kapinoitsijat vangittiin. Kun hän oli kertonut löytäneensä Hicksin ja
Dunnen piilotettuina jonkin kasan alle mallashuoneeseen, tuotiin Dunne
taas takaisin, jotta Jeffreys voisi pitää ristikuulustelua.
»Kuulepas, Dunne, miksikä piilouduit mallashuoneeseen?»
»Armollinen herra, minä melusta niin säikähdin», sanoi Dunne typerästi.
»Mutta hyvänen aika, mitä syytä sitten sinulla oli pelästyä, kun et
tuntenutkaan Hicksiä etkä Nelthorpia ja kun ei armollinen rouvakaan
sinulta muuta kysynyt, kuin oliko Hicks eriuskolaispappi. Ei kai niin
viattomalla ihmisellä ollut aihetta mitään pelätä. Mutta uskonpa,
että siinä asiassa, josta äsken keskustelimme, oli sittenkin jotakin
enemmän. Kunpa vain saisimme sen kiristetyksi sinusta.»
Mutta Dunne yhä vain vastaili vältellen.
»Armollinen herra, kuulin kovaa melua talosta, enkä tiennyt, mitä se
merkitsi. Siksi minä piilouduin.»
»Onpa merkillistä, että sinä vähäisen kolinan vuoksi piilouduit,
vaikk'et asiasta mitään tiennyt.»
Taaskin todistaja, jonka kasvojen ääressä kynttilää yhä pideltiin,
valitti, että hänet oli hätistelty niin tolkultaan, ettei enää tiennyt,
mitä sanoi.
»Mutta ei kai totuuden puhuminen sinua tolkultasi saata, jos lienet
milloinkaan oikein tolkussasi ollutkaan», sanoi Jeffreys suuttuneena.
»Mutta minusta näyttää siltä, kuin ette te, sinä ja emäntäsi, olisi
milloinkaan oikein tolkussanne olleetkaan; sillä ei hänkään tuntenut
kumpaakaan, vaikka oli lähettänyt heitä noutamaan.»
»Hyvä herra», huudahti siihen lady Lisle, »toivon, ettei minua tuomita
tutkimatta.»
»Varjelkoon Jumala, rouva Lisle, eihän toki», vastasi Jeffreys; ja
sitten hän tokaisi ilkeämielisen syytöksen, joka ilmaisi, minkälaiset
kohtalon voimat oikeastaan vainosivat rouvaa. »Miesvainajanne aikanahan
sellaista tavattiin tehdä — ymmärrätte kyllä, mitä tarkoitan — mutta,
Jumalan kiitos, ei sellaista enää nykyisin tapahdu.»
Seurasi sitten Carpenterin ja hänen vaimonsa vastahakoinen todistus, ja
sen jälkeen yritettiin vielä neljännen kerran, vaikkakin yhtä huonolla
menestyksellä, saada Dunne myöntämään, että hänen armonsa tiesi Hicksin
ottaneen osaa kapinaan. Mutta niin typerä kuin Dunne olikin, oli hän
ainakin horjumaton, ja niinpä Jeffreys haukuttuaan hänet vielä lopulta
pahanpäiväiseksi, antoi viedä hänet pois ja kääntyi vihdoin vankiin
kehoittaen häntä puhumaan omaksi puolustuksekseen.
Hän nousikin puhumaan pelkäämättä, mutta sävyisästi.
»Armollinen herra, eräitä seikkoja haluaisin huomauttaa. En tiennyt,
että talooni oli saapuva kukaan muu kuin herra Hicks, ja hänen
kerrottiin piileskelevän siitä syystä, että hänet oli määrätty
vangittavaksi, koska oli saarnannut salaisissa hartauskokouksissa:
siksi neuvoin häntä saapumaan yöllä. Mutta minulle ei ollut ollenkaan
mainittu, että Nelthorp oli saapuva hänen kanssaan, enkä Nelthorpin
nimeäkään ollut kuullut mainittavan ennen hänen tuloaan talooni.
Vannon sen kunniasanallani. Mitä herra Hicksiin tulee, ei minulla
ollut aavistustakaan, että hän oli kuulunut armeijaan, hän kun oli
kirkkoneuvoston jäsen, jonka tehtävä oli saarnata eikä taistella.»
»Mutta sanonpa teille», keskeytti Jeffreys, »ettei ole koko tuossa
valehtelevien, kieräilevien, tekopyhien presbyteriläis-hurttien
joukossa ainoaakaan, joka ei tavalla tai toisella olisi ottanut osaa
äskeiseen kauheaan salaliittoon ja kapinaan.»
»Armollinen herra, minua sekä periaatteellisesti että käytännöllisesti
kauhistutti äskeinen kapina», intti vanki lisäten, että jos häntä
olisi tutkittu Lontoossa, olisivat lady Abergavenny ja monet muut
ylhäiset henkilöt voineet todistaa, millä inholla hän oli kapinasta
puhunut, ja että hän oli oleskellut Lontoossa siihen asti kuin Monmouth
teloitettiin.
»Jos olisin maalla ollessani tiennyt, milloin tutkitaan —», hän jatkoi,
»olisin voinut toimittaa nuo henkilöt todistamaan puolestani. Mutta,
armollinen herra, minulle sanottiin ja niin itsekin uskoin, ettei minua
olisi Hicksin suojelemisesta ennen syytetty kuin hänet itse olisi
todistettu maanpetturiksi.
»Minä inhosin niitä, jotka juonittelivat ja vehkeilivät kuningasta
vastaan. Käsitän hyvin velvollisuuteni kuningastani kohtaan ja olen
aina ollut hänelle uskollinen. Vannotan kenen hyvänsä maailmassa, joka
tietää asian olevan toisin, tulemaan todistamaan minua vastaan.»
Jeffreysin ääni kaikui äreänä hänen hieman pysähtyessään. »Onko teillä
vielä jotakin sanottavaa?»
»Mitä siihen seikkaan tulee, että minun sanotaan kieltäneen Nelthorpin
olevan talossani», hän jatkoi, »niin oli sotamiesten törkeä ja
väkivaltainen esiintyminen saattanut minut kovin hämmennyksiin ja
pelästyneeksi. Pyydän, että te, armollinen herra, käsitätte asian
siltä kannalta, ettekä usko minusta pahaa niiden valheellisten
huhujen perusteella, jotka kertovat minun suhteestani entiseen
kuninkaaseen, ja että minä olisin ollut jollakin tavalla suostuvainen
Kaarlo I:n mestaukseen: sillä tietäkää, armollinen herra, että se on
yhtä valheellista puhetta kuin Jumala on totinen. En koko kuninkaan
teloituspäivänä käynyt huoneestani ulkona ja luulen, että vuodatin
hänen tähtensä enemmän kyyneliä kuin yksikään muu senaikainen nainen.
»Ja minä toistan vieläkin, armollinen herra, niin totta kuin toivon
tulevani autuaaksi, että en ole milloinkaan tuntenut Nelthorpia enkä
tiennyt kenenkään muun saapuvan talooni kuin herra Hicksin. Hänet
tiesin eriuskolaispapiksi. Koska, niinkuin jokainen tietää, kaikki
eriuskolaispapit oli määrätty vangittaviksi, niin suostuin minä
antamaan hänelle suojaa, koska se ei ollut maankavallusta.»
»Onko teillä vielä muuta sanottavaa puolustukseksenne?» kysyi Jeffreys.
»Armollinen herra», yritti lady Lisle taas puhua, »olin saapunut maalle
vasta viittä päivää aikaisemmin.»
»Niinkö», keskeytti Jeffreys, »sitä en tiedä enkä välitäkään.
Näyttepä saapuneen tarpeeksi ajoissa ehtiäksenne ottamaan suojaanne
kapinoitsijoita.»
Lady Lisle intti, että jos hän minkään hyväksi suostuisi henkensä
uhraamaan, niin mieluimmin sitten kuninkaan hyväksi.
»Mutta vaikka en itse voinutkaan taistella hänen puolestaan, niin
poikani taisteli; hän otti osaa taisteluun kuninkaan puolesta. Minä
hänet olen kasvattanut kuninkaalle uskolliseksi.»
»Hyvä, onko vielä muuta?» kysyi Jeffreys töykeästi.
»Ei ole, armollinen herra», vastasi lady Lisle; ja istuutui paikalleen,
vavisten hieman ponnistuksesta ja puolustuspuheensa aiheuttamasta
mielenliikutuksesta.
Seurasi sitten Jeffreysin puhe valamiehistölle. Se oli hyvin pitkä, ja
alkuosa oli täynnä sisällyksettömiä korulauseita, joissa muistettiin
joka käänteessä vedota kaikkivaltiaaseen. Eräässä kohdin se huononi
aivan saarnaksi tekstistä »antakaa keisarille, mikä keisarille kuuluu»,
missä hän herjasi presbyteriläistä uskontoa. Ja hänen ylhäisyytensä
ikävystyttävän pitkät lauseet ja yksitoikkoinen ääni tuudittivat
syytetyn aitiossa istuvan rouvan nukuksiin. Hän heräsi säpsähtäen,
kun Jeffreysin nyrkki samassa paukahti pöytään ja hänen äänensä
kiihtyi hänen pauhatessaan äskeistä kapinaa vastaan. Mutta lady Lisle
nukahti uudestaan — niin perin levollinen hän oli — ennenkuin Jeffreys
oli ehtinyt puheessaan kohdistaa syytettään häntä itseään vastaan,
huolimatta siitä, että hän oli vakuuttanut inhonneensa koko kapinaa.
Tämän esipuheen tarkoitus oli vaikuttaa valamiehistön mielipiteeseen
ennenkuin hän tuli varsinaiseen asiaan. Eikä tämä hänen puheensa
valamiehistölle suinkaan ollut mitään oikeudellista asian kertausta,
vaan ilkeätä syyttelemistä, samoin kuin hänen tähänastinen
esiintymisensä todistajien kuulustelussa ja ristikuulustelussa oli
ollut aivan yleisen syyttäjän tehtävän luontoista. Lady Lislen omaa
puolustuspuhetta hän ei ottanut huomioon muuta kuin yhdessä suhteessa,
jossa huomasi voivansa selittää asiaa haluamaansa suuntaan.
»Minua surettaa muistella», hän sanoi tekeytyen huolestuneen
näköiseksi, »muutamia sanoja, jotka armollinen rouva tuli äsken
lausuneeksi. Hän on olevinaan kovin uskonnollinen ja kuninkaalle
uskollinen — hänhän oli kovin itkenyt marttyyrikuninkaan, Kaarlon,
kuolemaa — ja myöntää olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa
kuningasvainajalle ja hänen kuninkaalliselle veljelleen. Ja tuskin on
toinen heistä ehtinyt hautaan, kun hän jo unohtaa kaikki kiitollisuudet
ja ottaa suojaansa miehiä, jotka nousevat kapinaan hänen seuraajaansa
vastaan.»
»En nyt halua puhua siitä», jatkoi hän harkitsevan pontevasti, »millä
tavalla hänen miehensä osallistui tuon siunatun marttyyrin kuolemaan;
armollisella rouvalla on kyllä itselläänkin tarpeeksi vastattavaa; eikä
mielestäni olisi sallittava hänen menneisyytensä missään suhteessa
vaikuttaa asian menoon.»
Mutta itse hän oli ottanut sen puheeksi, vaatien muka, ettei se saisi
vaikuttaa asiaan, vaikka tietenkin juuri siinä tarkoituksessa sen
mainitsi. Lady Lislehän oli kuninkaansurmaajan leski, mikä seikka
Jeffreysin ja hänen kuninkaallisen isäntänsä mielestä oli enemmän kuin
riittävä syy keksiä verukkeita hänen tuhoamisekseen.
Sitten hän huomautti heitä todistajien lausunnoista puhui Dunnen
kieräilystä, päätteli, että syynä sellaiseen valhetulvaan oli pyrkimys
salata tuomitseva totuus — nimittäin, että lady Lisle tiesi Hicksin
kapinoitsijaksi, kun hän otti hänet suojelukseensa, tullen siten tämän
hirveän rikkomuksen osakumppaniksi. Sen jälkeen hän kehoitti heitä
tekemään päätöksensä »henkilöön katsomatta ja vain totuutta silmällä
pitäen.»
Mutta vaikka oli selvä, mitä hän tarkoitti, näyttivät kuitenkin
muutamat valamiehet pelkäävän sitä Jumalaa, johon Jeffreys niin tiheään
vetosi. Eräs heistä nousi kysymään häneltä asiallisesti, oliko lain
kannalta pidettävä maankavalluksena Hicksin suojaamista ennenkuin tämä
itse oli maankavalluksesta tuomittu.
Jeffreys vastasi hänelle lyhyesti, että tietenkin oli, ja sen kuultuaan
valamiehet poistuivat huoneesta, tuomarit asettuivat vaitiollen
odottamaan, ja hänen armonsa torkahti taas tuolilleen.
Hetket kuluivat. Alkoi olla myöhäinen, ja Jeffreys oli kärsimätön
pääsemään tästä jo ennakolta päätetystä asiasta, voidakseen mennä
rauhassa päivällistään syömään. Hän katkaisi vihaisena oikeussalissa
vallitsevan hiljaisuuden, sanoen ihmettelevänsä, miten niin selvä
asia vaati niin pitkällistä harkintaa. Hän uhkasi lykätä asian
seuraavaan päivään ja antaa valamiehistön jäädä sinne koko yöksi,
jolleivät pian ilmoittaisi päätöstään. Kun nämä puolen tunnin kuluttua
vihdoin palasivat, huomasi hänen tuima, kärsimätön katseensa heidät
pahaenteisen vakaviksi.
»Armollinen herra», sanoi valamiesten esimies, herra Whistler,
»meidän täytyy pyytää teidän armoltanne muutamia ohjeita, ennenkuin
voimme tehdä päätöksemme. Olemme jonkinverran epätietoiset siitä,
tuliko tarpeeksi selvästi todistetuksi, että lady Lisle tiesi Hicksin
kuuluneen armeijaan.»
Olihan heillä syytä sitä epäillä, koska siihen ei ollut ollenkaan
mitään todistusta. Mutta hetkeäkään epäröimättä hän vastasi:
»Onhan siihen niin selvät todistukset kuin ikinä olla saattaa. Mutta
teidän asiannehan juuri on arvioida todistusten riittävyys. Minun
mielestäni asiassa ei ollut mitään epäselvyyttä.»
»Armollinen herra», intti esimies yhä, »meistä ei asia ole oikein
selvä.»
»Minkä minä teidän epäilyksillenne mahdan», sanoi hän kärtyisästi.
»Tulihan todistetuksi, että illallisen aikaan keskusteltiin kapinasta
ja armeijasta.»
»Mutta, armollinen herra, emme ole varmoja siitä, että lady Lisle tiesi
Hicksin kuuluneen armeijaan.»
Tuomari tuijotti heihin äänettömänä hetken aikaa. Sietäisipä antaa
heidät itsensä ilmi siitä, että olivat ylen hitaita älyämään
velvollisuuttaan kuningastaan kohtaan.
»Enpä käsitä, mikä oikein teidät saisi varmoiksi», sanoi hän purevasti.
»Eikö sitten lady Lisle kysynyt Dunnelta, oliko Hicks kuulunut
armeijaan? Ja kun Dunne ei sanonut tietävänsä, niin ei lady Lisle
kieltäytynyt häntä siinä tapauksessa ottamasta, vaan käski hänen tulla
Daikaan, josta huomaa, että hän sitä epäili.»
Jeffreys siis ei ottanut ollenkaan huomioon lady Lislen selitystä tästä
seikasta.
»Ja kun Hicks ja Nelthorp saapuivat, niin keskustelihan hän heidän
kanssaan kapinasta ja armeijasta.» (Aivan kuin eivät nämä asiat olisi
siihen aikaan olleet yleisenä puheenaiheena.) »No, mitä sanotte, hyvät
herrat», jutteli hän ollenkaan häpeämättä, »eikö sellainen todistus ole
riittävä?»
Mutta herra Whistler ei ollut vieläkään tyytyväinen.
»Emme muista, armollinen herra, todistajien väittäneen, että lady Lisle
olisi sellaisia asioita kysellyt.»
Silloin Jeffreys joutui vihan vimmaan.
»Ettepä tosiaankaan», hän karjui, »näy muistavan mitään koko
asian menosta. Kertoihan Dunne teille, että sellaisista asioista
keskusteltiin, ja olihan lady Lisle saapuvilla. Mutta vaikkapa sitä ei
olisikaan suoranaisesti todistettu, niin ovathan asianhaarat ja koko
menettely niin hyvänä todistuksena kuin ikinä olla saattaa. En oikein
käsitä, missä suhteessa te olette epävarmoja!»
Rouva Lisle oli noussut seisomaan. Hänen vanhoilla, harmahtavilla
kasvoillaan saattoi havaita heikon kiihtymyksen punan.
»Armollinen herra, minä toivon —», aloitti hän vapisevin äänin, mutta
ei ehtinyt pitemmälle.
»Ei teillä ole lupa nyt puhua!» kiljui kammottava tuomari ja tukki
siten hänen suunsa.
Väleen siis tyrehtyi tämä hänen peloittavan tahtonsa vastustaminen.
Neljännestunnin kuluttua valamiehistö ilmoitti päätöksensä. Se julisti
lady Lislen syylliseksi.
»Hyvät herrat», sanoi Jeffreys, »en luullut, että minun tarvitsi puhua
teille enää päätöksen tehtyänne, mutta koska huomaan muutamien teistä
hieman epäröivän ja epäilevän, niin en voi muuta sanoa, kuin että se
minua ihmetyttää; sillä minä puolestani tunnen sisimmässäni, että
todistukset ovat niin täydelliset ja selvät kuin olla saattaa, niin
että jos minä olisin ollut yksi teistä ja tämä syytetty vaikkapa oma
äitini, olisin sittenkin julistanut hänet syylliseksi.»
Aamulla lady Lisle yhdessä muiden myöhemmin vangittujen kanssa tuotiin
oikeussaliin tuomiotaan kuulemaan. Siellä Jeffreys vielä ivasi hänen
tunnustamaansa uskoa ja tuomitsi hänet elävänä poltettavaksi — jolla
tavoin maankavallus tavallisesti rangaistiin — määräten sheriffin
panemaan tuomion täytäntöön vielä samana iltapäivänä.
»Mutta kuulkaa, rouva Lisle», hän lisäsi, »me tuomarit viivymme
kaupungissa vielä tunnin, pari. Teille tuodaan kynä, mustetta ja
paperia, ja jos te sillä aikaa käytätte hyvin tuota kynää, mustetta ja
paperia ja tuntia paria — ymmärrätte kyllä mitä tarkoitan — niin ehkäpä
suostumme lykkäämään tuomionne täytäntöönpanoa.»
Mitä Jeffreys oikein uskoi lady Lislen ymmärtävän? Hän oli tietenkin
kuullut kerrottavan Kirken tuottavasta toiminnasta Länsi-Englannissa,
ja tunnettua on, ettei hän säästänyt keinoja hankkiakseen itselleen
säätynsä mukaisen varallisuuden, jota ei ollut isältään perinyt. Hän
siis näin karkealla tavalla kehoitti lady Lisleä tarjoamaan lahjuksia.
Vain tämä johtopäätös kykenee selittämään Jeffreysin myöhemmin
häntä vastaan osoittamaa salavihaa, joka oli kehittynyt hänessä sen
johdosta, että lady Lisle ei suostunut käyttämään hyväkseen hänen
tarjoustaan. Winchesterin hengenmiesten väliintulo sai aikaan hänen
kuolemantuomionsa täytäntöönpanon lykkääntymisen viikon ajaksi, ja sinä
viikkona hänen mahtavat lontoolaiset ystävänsä, kreivi Abergavennyn
johdolla pyysivät kuninkaan armahtamaan hänet. Sedgenioorin voittaja,
Fevershamkin, rukoili kuningasta hänen puolestaan — hänen sanotaan
saaneen siitä hyvästä tuhat puntaa palkkioksi. Mutta kuningas oli
taipumaton, selittäen luvanneensa Jeffreysille olla armahtamatta lady
Lisleä, ja ainoa suopeus, minkä vaikutusvaltaiset anomukset kykenivät
Jaakko II:lta kiristämään, oli se, että hänet polttamisen sijasta
suostuttiin mestaamaan.
Hänet mestattiin Winchesterin torilla syyskuun toisena päivänä.
Kristillinen armeliaisuus oli hänen ainoa rikkomuksensa, ja sen
sovitukseksi vaadittiin hänen päänsä. Hän luopui siitä ylevän rohkeana
ja lujaluontoisena. Sen sijasta, että olisi puhunut, hän jätti
sherifille arvokassisältöisen kirjoituksen, missä vakuuttaa olevansa
syytön kaikenlaiseen rikkomukseen kuningasta vastaan ja antaa anteeksi
vihamiehilleen, jotka erikseen luettelee — tuomarille, joka oli hänet
väärin tuominnut ja unohtanut, että »tuomioistuimen pitäisi olla
syytetyn puolustaja», ja eversti Penruddockille, »vaikka hän kertoi
minulle, että olisi voinut vangita miehet ennenkuin he saapuivat minun
talooni.»
Näiden rivien välistä käsittänette, mikä oli todellinen syy lady
Alice Lislen kuolemaan. Hän kuoli tyydyttääkseen toisaalta kuningas
Jaakko II:n ja toisaalta eversti Penruddockin julman kostonhimon hänen
miestään kohtaan, joka oli ollut kuolleena jo kaksikymmentä vuotta.
V. TEURASTUSYÖ
Pärttylin yön tapahtumat
V. TEURASTUSYÖ.
Pärttylin verilöylyn suhteen on olemassa jonkinverran salaperäisyyttä,
josta historiankirjoittajat luultavasti tulevat väittelemään niin kauan
kuin maailmassa historiaa kirjoitetaan. Oikeastaan nuo väittelyt juuri
ovat aiheuttaneet koko salaperäisyyden. Nämä historiankirjoittajat
voisi ehkä luokittaa kahteen ryhmään — katolisiin ja antikatolisiin.
Edelliset ovat yrittäneet todistaa, että tuo verilöyly oli pelkästään
poliittinen tapahtuma, joka ei ollenkaan koskenut uskontoa;
jälkimmäiset ovat samoin ponnistaneet kaiken voitavansa osoittaakseen,
että se oli pelkkä uskonnollinen vaino, joka ei ollenkaan koskenut
politiikkaa. Ne, jotka käsittävät asian tällä jälkimmäisellä tavalla,
väittävät, että sitä oli kauan edeltäpäin harkittu, että se perustui
seikkoihin, joista Katariina Medici ja tuo onneton Alban herttua olivat
sopineet keskenään jo seitsemisen vuotta aikaisemmin. Ja he näyttävät
otaksuvan, että Navarran Henrik, protestanttisen puolueen nimellinen
johtaja, oli tuotettu Pariisiin naidakseen Margareetta Valois'n vain
sitä varten, että valtakunnan protestanttiset ylimykset, häihin
pääkaupunkiin saapuessaan, siten saataisiin houkutelluksi perikatoonsa.
Tämän kertomuksemme tarkoituksena ei ole syventyä tutkimaan noiden
kahden suunnan esittämiä syitä ja perusteita, emmekä sitä yritäkään
tehdä. Tulkoon kuitenkin mainituksi, että totuus luultavasti on
löydettävissä noiden kahden selitystavan keskiväliltä — että tuo
verilöyly oli suunnittelultaan poliittinen, mutta toimeenpanoltaan
uskonnollinen; eli toisin sanoen, että valtioviisaus harkiten käytti
uskonkiihkoa aseenaan; että sopivan tilaisuuden eli sattuman aiheuttama
äkkipäätös sai aikaan verilöylyn.
Ennakkoharkintaa vastaan mainittakoon seuraavat pääseikat:
a) Mahdottomuus säilyttää seitsemän vuoden ajan salaisuutta, jonka
nähtävästi olisi täytynyt olla useiden tietona;
b) Se, ettei Kaarle IX eikä hänen äitinsä, Katariina, kumpikaan
suinkaan olleet kiihkokatolisia, eivätpä edes tavallisia vakavamielisiä
uskovaisia.
c) Yhtenäisen toiminnan puute — kun koko valtakunta otetaan huomioon —
verilöylyn toimeenpanossa.
Samaa todistaa vielä sekin seikka, että Coligny yritettiin murhata
kaksi päivää ennen verilöylyä, mikä teko nähtävästi olisi saanut
hugenotit varovaisiksi ja niin aiheuttanut koko suunnitelman
epäonnistumisen — jos sellaista olisi ollut olemassa.
On muistettava, että Ranska vuosikausia oli ollut jakautuneena kahteen
leiriin, ja että katolilaisten ja hugenottien kesken oli riehunut
kansalaissota, mikä oli jakanut maan. Protestanttisen puolueen
johtaja oli tuo etevä soturi Gaspard de Chatillon, amiraali Coligny,
moraalisessa mielessä Ranskan protestanttinen kuningas, mies, joka
nostatti sotajoukkoja, ylläpiti niitä protestanttisilta alamaisiltaan
kantamilla veroilla, ja neuvotteli Kaarle IX:n kanssa kuin
samanarvoinen ruhtinas. Katolisen puolueen johtajana — joka puolue oli
toinen »valtio valtiossa» — oli Guisen herttua. Kolmantena puolueena
valtakunnassa oli kuninkaan puolue, jolla ei ollut paljonkaan muuta
tehtävää kuin koettaa saada toiset kuohuvat puolueet pysymään keskenään
tasapainossa.
Ne syyt, jotka jouduttivat verilöylyä, on kuninkaan veli, Anjoun
herttua (myöhemmin Henrik III) esittänyt kertomuksessaan. Hän
kirjoitti sen Mironille, lääkärilleen ja uskotulle ystävälleen
Krakovassa, jossa hän myöhemmin hallitsi Puolan kuninkaana, ja
olosuhteissa, jotka tekivät mahdottomaksi otaksua, että se olisi
sepitetty missään vieraassa tarkoituksessa. Tätä osaksi tukevat ja
osaksi yksityisseikoilla rikastuttavat muun muassa silloisen Navarran
kuninkaan seurueeseen kuuluneen nuoren miehen, Sullyn, kertomus, sekä
Colignyn talouskuntaan kuuluneen herrasmiehen, Lusignanin, kertomus.
Itse tapahtumia ja niiden välittömiä vaikuttimia kuvaillessamme
seuraamme tarkkaan näitä lähteitä.
* * * * *
Louvren pitkässä pylväskäytävässä tungeksivien keikarien ja ylhäisten
naisten iloinen rupattelu vaikeni hiljaiseksi supatukseksi, ja
koetettiin tehdä tietä kuninkaalle, joka oli äkkiä ilmestynyt näkyviin
nojaten hellästi amiraali Colignyn olkapäähän.
Anjoun herttua, solakka, kohtelias, kullalla kirjaeltuun sinipunaiseen
pukuun puettu nuori mies, unohti kiinnostavan kauniit kätensä ja
kumartui syvempään ihanan madame de Nemoursin puoleen, ja molemmat
suuntasivat epäystävälliset katseensa amiraaliin.
Kuningas ja tuo suuri hugenottijohtaja, oudon vastakohtainen pari,
astelivat hitaasti pylväskäytävää alas. Coligny olisi oikeastaan ollut
puolta päätä pitempi, jollei olisi ollut jo kumara, mistä huolimatta
hänen ryhdissään ilmeni tarmoa ja sotilaallista pontevuutta ja hänen
kurttuisilla, arpisilla kasvoillaan vakavaa arvokkuutta, joka melkein
vivahti ylpeyteen. Moncontourin taistelussa luoti oli lävistänyt hänen
poskensa ja murskannut kolme hammasta, josta oli jäljellä sinertävä,
harmaan parran alle jatkuva arpi. Otsa oli korkea ja uljas, ja
tuuheiden kulmakarvain alta katsovat silmät tiukat ja terävät. Hän oli
puettu kalvinistisen yksinkertaisesti kokonaan mustaan, ja samoin kuin
hän tässä suhteessa oli rikinkeltaiseen satiiniin puetun kuninkaan
vastakohta, samoin olivat hänen vakavat kasvonsa hallitsijansa typeräin
kasvojen vastakohta.
Kaarle IX, hintelävartaloinen kolmenkolmatta ikäinen nuori mies, oli
likaisen kalpean värinen, silmät isot, vihertävät ja harhailevat ja
nenä paksu ja alasriippuva. Leveän, ohuen suun esiintyöntyvä ylähuuli
teki hänet hölmömäisen näköiseksi, ja sitä vielä lisäsi hänen tapansa
kurkoittaa päätänsä eteenpäin.
Hänen luonteensa oli aivan hänen ulkonäkönsä mukainen — tylsä ja
karkea. Jalosukuiset ihmiset pitivät häntä yleensä raakapuheisena ja
etevänä keksimään haukkumasanoja.
Pylväskäytävän päähän päästyään Coligny kumartui hyvästiksi suutelemaan
kuninkaallista kättä. Kaarle toisella kädellään taputti amiraalia
olkapäälle.
»Luottakaa siihen, että minä olen teidän ystävänne», hän sanoi,
»ruumiineni, sieluineni, sydämin ja sisälmyksin, samoin kuin uskon
teidän olevan minun ystäväni. Hyvästi, isä.»
Coligny poistui, ja kuningas palasi samaa tietä takaisin astellen
nopeasti, pää hartiain välissä, katsomatta vastenmielisine silmineen
oikealle tai vasemmalle. Kun hän hävisi näkyvistä, poistui Anjoun
herttua madame de Nemoursin rinnalta ja lähti kuninkaan jälkeen.
Silloin hovilaisten keskeytynyt rupattelu vihdoin taas puhkesi ääneen.