pelätä kuninkaan koston kauheutta, piileksivät missä ikinä saattoivat.
Niiden joukossa, jotka pakenivat Hampshireen, arvellen olevansa
paremmassa turvassa sellaisella seudulla, mikä ei ollut osallistunut
sotaan, oli muudan George Hicks-niminen eriuskolaispappi, joka oli
kuulunut Monmouthin armeijaan, ja Richard Nelthorp-niminen lakimies,
joka oli julistettu lainsuojattomaksi osanottonsa vuoksi Rye Housen
salaliittoon. Epätoivoisena turvaa etsiessään hänen mieleensä muistui
Moyle's Courtin armelias eriuskolaisemäntä, sen John Lislen leski, joka
oli ollut Cromwellin valtionsinetin hoitajia ja tarmokkaimpia kuningas
Kaarlo I:n rangaistuksen vaatijoita.
Kun Kaarlo I:n suku taas palasi valtaistuimelle, pakeni John Lisle
Sveitsiin; mutta Stuartien kosto oli seurannut häntä, oli luvannut
palkinnon hänen hengestään ja niin aiheuttanut hänen murhansa
Lausannessa. Tämä oli tapahtunut kahtakymmentä vuotta aikaisemmin.
Niistä ajoista lähtien leski, jonka tiedettiin auttaneen ja suojanneen
monta kuningasmielistä, ja koska hänellä oli monta mahtavaa
tory-ystävää, jotka puhuivat hänen puolestaan, oli saanut rauhassa
hoitaa tiluksiaan. Ja siellä kai lady Alice Lisle — kohteliaisuudesta
häntä ladyksi sanottiin, sillä oikeastaan eivät Cromwellin arvonimet
kuninkaallisen suvun palaamisen jälkeen enää olleet voimassa — olisi
rauhassa päivänsä päättänytkin, jollei sallimus olisi määrännyt,
että ne, jotka häntä — viatonta ja iäkästä naista — hänen nimensä
vuoksi inhosivat ja kohdistivat häneen saman vihansa, mikä oli
aiheuttanut hänen miehensä salamurhan, tulisivat täysin tyydytetyiksi.
Ja sallimuksen apurina toimi mainittu Hicks-pappi. Hän taivutti
westminsteriläisen leipurin Dunnen, joka oli eriuskoinen, lähtemään
lady Lislen luo pyytämään häneltä turvapaikkaa. Dunne lähti heinäkuun
25 päivänä siinä tarkoituksessa matkalle Ellinghamiin, jonne oli noin
kaksikymmentä mailia. Hän kulki Fovantin ja Chalkin kautta Salisbury
Plainiin. Mutta kun hän ei tuntenut matkaa sieltä edelleen, niin
hän haki käsiinsä omanuskolaisensa Barterin, joka maksusta suostui
lähtemään hänen oppaakseen.
Lauantai-illalla myöhään tämä pari saapui AIoyle's Courtin kauniiseen
taloon, ja Dunne, joka tuntuu olleen yksinkertainen ja harkitsematon,
kertoi lady Lislen taloudenhoitajalle, että hänet on lähetetty
tiedustelemaan, ottaako hänen armonsa turviinsa Hicks-nimisen
pappismiehen.
Carpenter, taloudenhoitaja, joka oli iäkäs ja vakaa mies, pelästyi
oitis. Vaikkei hän luultavastikaan uskonut tällaisen piileskelevän
presbyteriläis-papin mitenkään osallistuneen äskeiseen kapinaan,
niin hän nähtävästi ainakin uskoi hänen olevan niitä, jotka oli
määrätty vangittavaksi syystä, että saarnasivat luvattomissa
yksityiskokouksissa. Niinpä Carpenter kertoessaan asian hänen armolleen
samalla varoitti häntä.
Mutta tuo hento, heikko, vaatimaton, lempeänsinisilmäinen,
seitsenkymmenvuotias rouva hymyili hänen pelolleen. Hän oli ennenkin
pitänyt pakolaisia suojassaan — Cromwellin hallituksen aikana — eikä
siitä ollut hänelle koitunut minkäänlaisia pahoja seurauksia. Hän siis
käski päästää sanantuojan puheilleen.
Pahaa aavistaen Carpenter nouti Dunnen rouvan luo ja jätti
heidät kahdenkesken. Dunnen selityksen mukaan Hicks pakeni sitä
vangitsemismääräystä, mikä koski kaikkia eriuskolaissaarnaajia. Mutta
kun hän mainitsi, että Hicksillä oli kumppani, halusi rouva tietää
tämän nimen.
»Sitä en tiedä, teidän armonne. Mutta en usko, että hänkään on ottanut
osaa kapinaan.»
Lady Lisle mietti hetkisen. Mutta lopulta sääli voitti epäilyn hänen
lempeän armeliaassa sielussaan.
»Hyvä on», hän sanoi, »minä otan heidät turviini viikon ajaksi. Tuokaa
heidät tänne tiistaina pimeän tultua ja tulkaa takatietä puutarhan
kautta, ettei heitä nähtäisi.
Sitten hän nousi seisomaan ottaen käteensä ebenholtsipuisen sauvansa ja
lähti itse saattamaan Dunnen ulos ja huolehtimaan hänen kestityksestään
ennen lähtöä. Vasta keittiöön tultaessa hän huomasi, että Dunnella oli
seuralainen. Nähdessään Barterin, joka hänen huoneeseen tullessaan
nousi kunnioittavasti seisomaan, hän pysähtyi, kääntyi Dunneen ja
kuiskasi hänelle jotakin, naurahtaen sitten Dunnen vastaukselle.
Tämä kuiskailu ja naurahdus, jonka hän ymmärsi kohdistuvan itseensä,
kiusasi Barteria, ja kotimatkalla hän sentähden uteli Dunnelta asiaa.
»Hän kysyi minulta, tiesitkö sinä mitään asiasta», vastasi Dunne; »ja
minä vastasin 'ei'.»
»Asiastako?» sanoi Baxter. »Mistä asiasta?»
»Tietenkin siitä asiasta, jota varten tänne olemme tulleet», vastasi
Dunne vältellen ja nauroi.
Tämä vastaus teki Barterin levottomaksi. Eivätkä häntä suinkaan
rauhoittaneet ne Dunnen eroamishetkellä hänelle lausumat sanat, joilla
hän säesti sitä puolen kruunun rahaa, minkä hänelle vaivoistaan maksoi.
»Tämä on vain sen rahan pesti, minkä saat, jos tiistaina taas lähdet
minua opastamaan Moyle's Courtiin. Minä tuon matkassani kaksi
herrasmiestä — rikkaita miehiä, joilla on kymmenisen tuhannen punnan
vuositulot kummallakin. Uskoitpa tai olit uskomatta, mutta siitä kyllä
koituu minun osalleni sellainen saalis, etten sinä ilmoisna ikinä enää
ole rahan puutteessa. Ja jos liityt tässä meidän seuraamme, niin voit
sinäkin olla varma runsaasta palkkiosta.»
Barter ilmoitti suostuvansa ja lähti kotiin. Mutta kun hän sitten
muisteli Dunnen typerää puhetta, ihmetellen, miksi kunnialliset
ihmiset maksaisivat niin satumaisia summia oikeasta työstä, tuli hän
siihen järkevään päätökseen, että miehet olivat kapinoitsijoita. Tämä
sai hänet niin levottomaksi, että hän lopulta päätti ilmoittaa asian
lähimmälle tuomarille.
Mutta nyt määräsi oikullinen kohtalo niin, että tuomari, jota
Barter puhutteli, oli muudan eversti Penruddock — sen Penruddockin
kostonhimoinen poika, jonka John Lisle vainaja — korkeimman oikeuden
puheenjohtajana ollessaan — noin kolmekymmentä vuotta aikaisemmin
oli tuominnut kuolemaan tämän osanotosta erääseen epäonnistuneeseen
kapinaan tasavaltaista hallitusta vastaan.
Eversti, joka oli noin viidenviidettä ikäinen, laiha ja luiseva mies,
kuunteli mielenkiinnolla Barterin kertomusta.
»Oletpa kunnon mies!» sanoi hän kehuen Barteria. »Minkä nimisiä roistot
ovat?»
»Ei Dunne minulle mitään nimiä maininnat, sir.»
»Hyvä, hyvä, siitä saamme kyllä itse selvän, kun vangitsemme heidät
sillä sovitulla kohtauspaikalla. Minne sanoitkaan sinun olleen määrä
opastaa heidät?»
»Moyle's Courtiin, sir, jossa lady Lislen on määrä kestitä heitä.»
Eversti tuijotti hetkisen; sitten kirkasti leveä hymy hänen tuuhean
tekotukkansa alaiset jurot kasvonsa. Mutta muuten ei hän mitenkään
ilmaissut ajatuksiaan.
»Saat mennä», sanoi hän lopulta hitaasti. »Luota siihen, että me
saavumme sovitulle kohtauspaikalle ottamaan nuo konnat haltuumme.»
Mutta eversti ei ollut sanansa mittainen. Barterin ihmeeksi ei
Salisbury Plainilla seuraavana tiistaina ollut ollenkaan sotilaita; ja
hän sai lähteä opastamaan Dunnea ja hänen kahta seuralaistaan — lyhyttä
ja lihavaa Hicksiä ja pitkää ja laihaa Nelthorpia — Moyle's Courtiin
kenenkään heitä matkalla häiritsemättä.
Dunnen hänelle lupaama runsas palkkio nousi viiteen shillinkiin,
jotka hän erotessa sai Nelthorpilta. Ihmeissään siitä, ettei eversti
Penruddock ollut pitänyt sanaansa, Barter lähti oikopäätä everstin
kotiin ilmoittamaan, että miehet nyt olivat lady Lislen talossa.
»No, hyvä on», sanoi eversti hymyillen vielä entistäkin
pahaenteisemmin. »Jätä sinä vain asia nyt minun huostaani.»
Eikä Barter, tämä kohtalon ajattelematon välikappale, ollenkaan
ymmärtänyt, että kahden maankavaltajapappismiehen vangitseminen ei
eversti Penruddockille paljoakaan merkinnyt sen verivainon rinnalla,
mikä hänen ja Lislen suvun välillä vallitsi.
Pakolaisia kestittiin sillä välin Moyle's Courtissa, ja kun he
istuivat illallisella eräässä yläkerran huoneessa ja Dunnekin vielä
oli mukana, tuli talon rouva omakohtaisesti katsomaan, että he saivat,
mitä tarvitsivat, ja viipyi hetken aikaa juttelemassa heidän kanssaan.
Mainittiin muun muassa Monmouth ja Sedgemoorin taistelu, mikä muuten
oli aivan luonnollinen asia, koska se oli päivän kysymyksiä siihen
aikaan.
Talon rouva ei kysellyt sillä kertaa mitään Hicksin pitkästä laihasta
toverista. Mutta hänelle tuli myöhemmin mieleen, että ehkä oli
paras ottaa hänestä tarkempi selvä. Seuraavana aamuna varhain hän
sentähden noudatti Hicksin puheilleen, kun tämä juuri oli istahtamassa
aamiaispöytään, ja sai häneltä suoraan kysymällä tietää, että hänen
seuralaisensa oli sama Nelthorp, joka oli ottanut osaa Rye Housen
salaliittoon ja sen johdosta julistettu lainsuojattomaksi. Tämä
tieto ei vain pelästyttänyt häntä, vaan saattoipa hänet vielä siihen
käsitykseen, ettei häntä ollut kohdeltu rehellisesti, minkä hän myös
sanoi Hicksille.
»Ymmärrätte kai, sir», hän lopuksi lausui, »ettette voi jäädä tänne.
Koska luulin, että teitä vainottiin vain eriuskolaisuutenne vuoksi,
niin suostuin piilottamaan teidät. Mutta koska seuralaisenne on se,
minkä sanotte, niin on vaara suurempi, kuin mihin minulla on halua
antautua sekä omasta kohdastani että tytärteni vuoksi. Enkä minä
ole milloinkaan pitänyt salaliittoja ja kansalaissotia muuta kuin
hirmuasioina — sekä ennen vanhaan että nykyjäänkin. Olen lainkuuliainen
nainen ja sellaisena pyydän, että toimitatte ystävänne pois talostani
kohta, kun olette päässeet aamiaiselta.»
Lihava, mustanpuhuva Hicks seisoi masentuneena talon rouvan edessä. Hän
olisi nähtävästi koettanut rukoilla rouvaa armahtamaan heitä, mutta
yht'äkkiä alkoi alhaalta kuulua kovaa kolkutusta ja samassa Carpenter
kalpeana ja kauhistuneen näköisenä ja hurjasti elehtien syöksyi
huoneeseen.
»Sotilaita, teidän armonne!» hän huusi läähättäen. »Meidät on annettu
ilmi. Herra Hicksin täälläolo on tullut tietoon. Mitä nyt teemme? Mitä
nyt teemme?»
Lady Lisle seisoi aivan hiljaa, kasvojen ilmettäkään muuttamatta,
sen kuin vähän hymyili Carpenterin pelästykselle. Hänen armelias
luonteenlaatunsa astui nyt etualalle.
»Tietenkin piilotettava miesraukat niin hyvin kuin mahdollista», hän
virkkoi; ja Hicks lankesi toiselle polvelleen, suudellen hänen kättään
ja väittäen, että halusi mieluummin tulla hirtetyksi kuin tuottaa
murhetta hänen kodilleen.
»Mutta lady Lisle pysyi päätöksessään, ollen tyyni ja hillitty; ja
Carpenter vei Hicksin pois piilottaen hänet yhdessä Dunnen kanssa
säkkikasan alle mallashuoneen loukkoon. Nelthorp oli omin neuvoin
tyystin hävinnyt.
Mutta itsepintainen kolkutus porttiin jatkui yhä. Kuului kovaäänisiä
vaatimuksia avaamaan kuninkaan nimessä, kunnes talon rouvan tyttäret
ikkunasta puhuttelivat kolkuttajia.
Eversti Peuruddock, joka omakohtaisesti oli lähtenyt sotamiehineen
tutkimaan perinnäisen vihollisensa kotia, astui esiin vastaamaan
ylen jäykkänä ja urheana, puettuna punaiseen takkiin ja mustaan
töyhtöhattuun.
»Teillä on talossanne kapinoitsijoita», hän huusi, »ja minä vaadin
kuninkaan nimessä teitä luovuttamaan heidät minulle.»
Ja silloin, ennenkuin tyttäret vielä ehtivät mitään hänelle vastata,
tuli Carpenter avaamaan portin ja päästämään heidät pihalle. Penruddock
seisoi taloudenhoitajan edessä ja puhutteli häntä vakavasti.
»Ystäväiseni», hän sanoi, »teidän on paras puhua suunne puhtaaksi ja
kertoa minulle keitä vieraita teillä on talossa, sillä tietooni on
tullut, että tänne eilen illalla on saapunut muutamia miehiä.»
Hämmästynyt Carpenter seisoi kalpeana ja vapisevana.
»Sir — sir —», hän änkytti.
Mutta eversti oli kärsimätön.
»No, antakaa kuulua, hyvä mies. Koska tiedän heidän olevan talossa,
niin teidän on turha mutkitella. Näyttäkää minulle, missä he ovat
piilossa, jos mielitte säästää oman kaulanne hirttonuoralta.»
Enempää ei Carpenter kestänyt. Mallashuoneeseen piilotetut miehet
olisivat jääneet löytämättä, jos ei taloudenhoitaja olisi ollut
pelkuri. Heti paikalla hän ilmaisi piilopaikan.
»Mutta, sir, olkaa armelias minulle, älkää kertoko emännälleni, että
minä sen teille sanoin. Pyydän, sir —»
Penruddock sysäsi hänet syrjään kuin hän olisi ollut kiusallinen itikka
ja astui miehineen taloon ja oikopäätä Hicksin ja Dunnen piilopaikalla.
Saatuaan heidät haltuunsa, hän pyörähti Carpenteriin päin, joka oli
seurannut perässä.
»Tässähän on vasta kaksi», hän sanoi, »ja tietääkseni tänne eilen
illalla saapui kolme konnaa. Älä yritäkään verukehtia minun kanssani,
roisto. Mihin olet kolmannen kätkenyt?»
»Vannon taivaan nimessä, etten tiedä, missä hän on», intti onneton
taloudenhoitaja totuudenmukaisesti.
Penruddock kääntyi miehiinsä päin.
»Etsikää», hän heille sanoi; ja sotilaat alkoivat etsiä tavalliseen
säälimättömään tapaansa.
Raa'at sotamiehet samoilivat huoneesta huoneeseen hakaten
seinälaudoitusta pistimillään ja pyssynperillä, häikäilemättä murskaten
ja pirstoen. Kaapit murrettiin auki ja niiden sisältö levitettiin
lattialle, arkut rikottiin ja tyhjennettiin, ja etsijät ottivat
itselleen sellaiset esineet, jotka heitä miellyttivät jutellen
tavallisia sotilaiden ruokottomuuksia. Eräs peili murskattiin ja
muutamia lattiapalkkeja revittiin irti, koska jonkun kersantin mielestä
hänen pertuskansa iskut kumahtivat ontolta.
Metelin ollessa kovimmillaan astui talon rouva vihdoin siihen
huoneeseen, missä eversti Penruddock katseli miestensä hommia.
Ebenholtsipuiseen sauvaansa nojaten hän seisahtui ovensuuhun katsellen
sumentunein silmin ja kysyvän moittivasti laihan luisevaa soturia.
»Sir», sanoi hän hienon ivallisesti salaten kiihtymystään, »onko taloni
luovutettu ryöstettäväksi?»
Eversti kumarsi kohottaen miltei liioitellun juhlallisesti
töyhtöhattuaan.
»Etsittäväksi, madame», hän oikaisi. Ja lisäsi: »Kuninkaan nimessä.»
»Kuningas», vastasi vanha rouva, »saattaa oikeuttaa teitä
kotietsintään, mutta ei hävitystyöhön.»
Eversti kohautti olkapäitään. Semmoistahan oli sotilaiden etsintä.
Eihän heiltä sopinut odottaa hienoja tapoja, hän huomautti. Ja hän
moitti rouvaa siitä, että tämä oli pitänyt luonaan kapinoitsijoita ja
kestinnyt kuninkaan vihollisia.
»Se ei ole totta», sanoi lady Lisle. »Kuninkaan vihollisista en tiedä
mitään.»
Eversti hymyili ilkeästi korkeudestaan. Lady Lisle oli niin heikko ja
iäkäs, ettei miehisen miehen olisi kannattanut uhrata häntä koston
alttarille. Mutta eversti Penruddock ei ollut samaa mieltä. Siksi hän
hymyili.
»Kaksi heistä, mankuvan Hicks-nimisen pappismiehen ja Dunne-nimisen
konnan, olemme jo saaneet käsiimme. Pyydän teitä, madame, olkaa niin
suora ja avomielinen minulle — niin, ja niin ystävällinen itseänne
kohtaan — että jos taloonne on vielä joku kätkettynä — ja olen varma,
että täällä vielä on joku — niin luovutatte hänet minulle, jolloin en
teitä sen enempää vaivaa.»
Lady Lisle katsahti everstiin ja vastasi hänen hymyilyynsä.
»En käsitä ollenkaan», hän sanoi, »mistä te puhutte ja mitä minulta
pyydätte.»
Everstin hahmo muuttui.
»No sitten, rouvaseni, meidän on pakko jatkaa etsintää.»
Mutta viereisestä huoneesta kuuluva huuto ilmaisi, että etsintä oli
päättynyt. Nelthorp oli löydetty ja raahattu esille savupiipusta, johon
oli ryöminyt.
* * * * *
Melkein tarkalleen kuukautta myöhemmin — elokuun 27. päivänä —
lady Alice Lisle haastettiin Winchesterin käräjätaloon vastaamaan
valtiopetoksesta.
Kaunokirjassa sanottiin, että hän oli salaisesti, katalasti
ja kavaltaen kestinnyt, piilottanut, hoivannut, elättänyt ja
ylläpitänyt John Hicksiä, jonka tiesi maankavaltajaksi, pettäen siten
alamaisen-velvollisuutensa ja rikkoen siten »meidän korkeata, nykyjään
hallitsevaa herraamme ja kuningastamme vastaan».
Yksinkertaiseen harmaaseen pukuun puettuna tämä pieni valkotukkainen
rouva rauhallisesti astui ylituomari Jeffreysin ja niiden neljän
tuomarin eteen, jotka hänen kanssaan oikeutta istuivat, ja puhui
luottavaisesti syyttömyytensä puolesta.
Oli aivan käsittämätöntä, että kristityt ihmiset saattoivat vakavissaan
tuomita häntä muodollisesta rikoksesta, joka itsessään oli ollut
kristillistä armeliaisuutta. Ja punaiseen, kärpännahalla vuorattuun
virkatakkiinsa puettu tuomari näytti sävyisältä ja ystävälliseltä
mieheltä; hänen sievät, kapeat, tuuhean, tumman tekotukan kehystämät
nuorekkaat kasvonsa — Jeffreys oli kuudenneljättä ikäinen — olivat
niin kalpeat, että suu näytti niissä kirkkaan punaiselta viivalta; ja
silmät, jotka häntä nyt tähystivät, olivat suuret ja hänen mielestään
ystävälliset ja säälivät.
Lady Lisle ei arvannut, että kalpeus, mikä sai hänet näyttämään
niin miellyttävältä, ja tummat täplät, jotka tekivät hänen silmänsä
niin sävyisän salaperäisiksi, olivat seurauksia sekä yöllisestä
mässäämisestä, mikä oli pidättänyt häntä menemästä levolle ennen kello
kahta sinä aamuna että armottomasta taudista, joka hitaasti jäyti hänen
elinvoimiaan ja sai hänet aivan raivosta suunniltaan.
Ja hänen suopeiden kasvonpiirteittensä aiheuttamaa luottamusta
vahvistivat ensimmäiset sanat, mitkä hän lady Lislelle lausui.
Lady Lisle oli keskeyttänyt yleisen syyttäjän, kun tämä pitäessään
avauspuhettaan valamiehistölle — jonka muodosti joukko Hampshiren
huomattavimpia aatelisherroja — tuntui pitävän selvänä, että hän oli
suosinut Monmouthin asiaa. Lady Lislellä ei ollut asianajajaa, vaan oli
hänen itse yritettävä puolustaa itseään.
»Hyvä herra», hän huudahti, »minua kauhistutti tuo kapina yhtä paljon
kuin ketä hyvänsä naista maailmassa!»
Jeffreys kumartui eteenpäin tehden kieltävän liikkeen.
»Kuulkaa nyt, rouva Lisle», huomautti hän lempeästi, »koska meidän
on noudatettava tavallista tutkintojärjestystä teidän asiassanne,
niin on minun nyt pakko keskeyttää teidät.» Ja sitten hän lupasi,
että rouva Lisleä kyllä aikanaan kuultaisiin asiaansa puolustaessaan
ja että hän itse neuvoisi rouvalle lain muodollisuuksia hänen omaksi
edukseen. Hän vakuutti rouvalle viitaten kunnioittavasti taivaan ja
maan tuomariin, jonka silmäin edessä he seisoivat, että oikeutta
tultaisiin noudattamaan. »Ja minä rukoilen Jumalaa», hän lopetti, »että
te osoittautuisitte viattomaksi.»
Hän puhui ystävällisesti ja vakuuttavasti. Mutta ensimmäisen käsityksen
hänen oikeasta luonnonlaadustaan rouva Lisle sai Dunnea — kovin
vastahakoista todistajaa — kuulusteltaessa.
Kovin vastenmielisesti ja ahdistettuna Dunne suostui kertomaan, miten
hän rouva Lislen suostumuksella oli kuljettanut nuo kaksi piileksijää
hänen kotiinsa, ja yleinen syyttäjä koetti todistaa, että rouva Lisle
oli tiennyt, että he olivat sekaantuneet kapinaan. Uppiniskaisen
välttelevältä Dunnelta kysyttiin lopuksi:
»Luuletteko, että rouva Lisle tunsi ennestään herra Hicksin?»
Hän vastasi siihen samaan tapaan, kuin jo oli vastannut moneen
samanlaiseen kysymykseen.
»En todellakaan tiedä.»
Jeffreys liikahti punaisessa virkatakissaan, ja hänen kiihkeästi
tarkkaavat silmänsä kävivät peloittaviksi kääntyessään riippuvien
kulmakarvojen alta katsomaan todistajaan.
»No, luuletteko sitten», hän kysyi, »että lady Lisle kestitsisi ketään,
josta ei mitään tiedä, vain teidän kertomuksenne perusteella? Herra
Dunne, herra Dunne! Olkaa varovainen. Ehkäpä minä tiedän tästä asiasta
enemmän kuin luulettekaan.»
»Armollinen herra, minä puhun vain, mikä on totta!» sopersi pelästynyt
Dunne.
»Kehoitan teitä vain olemaan varovainen», hymyili Jeffreys; ja hänen
hymyilynsä oli kammottavampi kuin hänen tuima katseensa. »Totuus ei
kaipaa verukkeita; se haluaa aina esiintyä alastomana; se ei tarvitse
koristavaa verhoa. Mutta valehteleminen, kieräily, koukkuileminen
ja kenkkuileminen esiintyvät aina naamioituina. No, jatkakaapa
todistustanne.»
Mutta Dunne oli haluton jatkamaan, ja tämä hänen vastahakoisuutensa
sai hänet valehtelemaan taitamattomasti. Hän väitti, ettei tuntenut
ollenkaan Hicksiä eikä Nelthorpia. Kun häneltä kysyttiin, miten hän oli
suostunut palvelemaan kahta miestä, joita ei milloinkaan ennen ollut
nähnyt, vastasi hän:
»Minulle riitti se, että he ilmoittivat olevansa velkaantuneita miehiä
ja haluavansa piileksiä jonkin aikaa.»
Silloin muuttui Jeffreysin ääni jyriseväksi.
»Luuletko kenenkään täällä uskovan sinua? Entä mikä on ammattisi?»
»Armollinen herra», sopersi onneton mies, »minä — minä olen leipuri.»
»Ja leivotko leipäsikin noin halvasta hinnasta? Kylläpä sinä,
tottamaarin, sitten olet hyväsydäminen. Sanohan, kuule — sinä taidat
leipoa sunnuntaisin, etkö leivokin?»
»En, armollinen herra, en minä leivo!» huudahti Dunne loukkaantuneena.
»Vie sun turkanen! Siinä kohden sinä olet tunnontarkka», ilkkui
tuomari. »Mutta kuljeksimaan kyllä ehdit sunnuntaisin ja kuljettamaan
konnia piilopaikkoihin.»
Kun vangin kietomiseksi Dunnea myöhemmin koetettiin saada tarkkaan
kertomaan, miten lady Lisle oli ottanut vastaan hänen seuralaisensa,
niin tuo törkeä kohtelu sai hänet niin pelästyksiinsä, että hän sotki
puheensa vielä entistäkin pahemmin. Jeffreys kääntyi valamiehistöön
päin.
»Siinä nyt näette, hyvät herrat, mikä veitikka tämä on; parasta poikaa
tällaiseen toimeen käytettäväksi, konna, jolle kukaan ihminen ei puolta
kruunua uskoisi. Turkkilaisellakin on paremmat autuuden toiveet kuin
tällaisilla nimikristityillä.»
Ja kosk'ei Dunnesta sillä hetkellä saatu enempää kiristetyksi, niin
hänet vietiin ulos, ja Barterin langettava todistus merkittiin
muistiin. Sitten kutsuttiin Dunne parka taas sisälle ja Jeffreys
haukkui häntä niin törkeästi, ettei se sovi tähän painettavaksi.
Barter oli kertonut tuomioistuimelle, että rouva Lisle oli tullut
yhdessä Dunnen kanssa keittiöön, ja että kun hän oli Dunnelta myöhemmin
kysynyt, mitä he keskenään kuiskailivat ja mille yhdessä nauroivat,
sanoi Dunne lady Lislen kysyneen, »tiesikö hän mitään asiasta».
Jeffreys koetti nyt kiristää Dunnea tunnustamaan, mikä oli se asia,
johon hän oli niin salaperäisesti viitannut — tarkoituksena oli
tietenkin saada siten todistetuksi, että lady Lisle tiesi Hicksin
ottaneen osaa kapinaan.
Dunne vastusti entistäkin jäykemmin. Jeffreys joutui vihan vimmoihin,
koska olisi ollut vaikea tuomita lady Lisleä ilman tätä tunnustusta, ja
pyysi valamiehistöä ottamaan huomioonsa miehen omituisen, inhoittavan
esiintymisen ja herjasi sitä tekopyhää, kenkkuilevaa uskonlahkoa, mihin
hän kuului. Lopuksi hän muistutti Dunnea siitä, että hän oli valallaan
vannonut puhuvansa totta, ja puhutteli häntä sitten jonkinlaisella
lempeällä julmuudella.
»Mitä se ihmistä hyödyttää, vaikka hän voittaisi kaiken maailman ja
saisi sielullensa vahingon?» karjui tuo kauhea tuomari, silmät hehkuen.
»Sanotaanhan sanassa niin. Ja panetko sinä valheen vuoksi alttiiksi
kuolemattoman sielusi? Senkin kurja ketale! Vaikka kaikki maailman
vuoret ja kukkulat päällekkäin kasattaisiin, eivät ne voisi suojella
sinua kaikkivoivan Jumalan kostolta, jos nyt vannot väärin.»
»En käsitä, mitä minun oikein pitäisi puhua, armollinen herra», sanoi
Dunne huokaisten.
Raivoissaan siitä, että huomasi kaikki ponnistuksensa turhiksi,
tuomari yltyi aivan räiväsuiseksi. Kun hän viimein tuli järkiinsä,
yritti hän taas ystävällisyyttä, kehoitellen kaikin keinoin Dunnea
armollisen rouvan omaksi hyväksi kertomaan hänelle, mitä asiaa hän oli
tarkoittanut Barterille puhuessaan.
»Hänen armonsa kysyi minulta, enkö tiennyt, että Hicks oli
eriuskolainen.»
»Siinäkö kaikki? Sehän on mahdotonta. Varmasti se muutakin tarkoitti.»
»Siinä kaikki, armollinen herra», intti Dunne. »En minä muuta tiedä.»
»Onko nähty julkeampaa heittiötä?» karjui tuomari. »Luuletko
sinä kaiken sen vaivan jälkeen, mikä minulla on ollut saadakseni
sinulta kunnon vastausta voivasi ilkkuen viskata minulle tuollaisen
hätävalheen? Pitäkääpä kynttilää hänen julkean naamataulunsa lähellä,
että näkisimme sen selvästi.»
Dunne seisoi kauhistuneena ja vavisten noin hirvittävien silmien häntä
tarkastaessa.
»Armollinen herra», hän huudahti, »minua on täällä niin hätistelty,
että olen melkein tolkultani.»