hyvin harkiten valinnut, olivat tähän asti kenenkään tietämättä olleet
vaimoni hallussa. Mutta Kastiliassa en uskaltanut niitä esittää
käsittäen, että ne olisi oitis ryöstetty minulta ja samalla kaikki
pelastamismahdollisuuteni. Niitä piilotettiin juuri tämänkaltaista
tilaisuutta varten, jolloin minä, Filipin välittömän vaikutuspiirin
ulkopuolella ollen, olisin ne esittämällä hämmästyttävä maailmaa ja
puhdistava oman maineeni.
Tiedättehän, mitä vanhoja etuoikeuksia Aragonia nauttii, ja että
aragonialaiset ovat niistä niin arkoja, ettei Kastilian kuningas
saa omaksua itselleen Aragonian kuninkaan nimitystä, ennenkuin on
avopäin kuunnellut Aragonian suurtuomarin näin kuuluvaa lausuntoa:
»Me, jotka olemme samanarvoiset ja suurvaltaisemmat kuin sinä,
valitsemme sinut kuninkaaksemme sillä ja vain sillä ehdolla, että
kunnioitat etuoikeuksiamme». Ja se on kuninkaan juhlallisesti ja
valalla vannoen luvattava, ja jos hän sen valansa rikkoisi, niin
nousisivat katukivetkin kapinaan häntä vastaan. Ainoakaan Espanjan
kuningas ei vielä ollut uskaltanut loukata tätä vanhaa perustuslakia ja
Aragonian _fueroita_, heidän nelisäätyisen cortesinsa eli eduskuntansa
riippumattomuutta. Suurtuomarin oikeusistuin oli korkeampi kuin
mikään kuninkaan asettama tuomioistuin koko valtakunnassa; tähän
tuomioistuimeen oli kenellä tahansa oikeus vedota missä asiassa
hyvänsä; ja siellä ratkaistiin asiat niin ankaran puolueettomasti,
ettei sillä ollut vertaansa missään Euroopan valtakunnassa.
Tämän oikeuden turviin minä antauduin ja siihen vetosin asiani. Filip
yritti siepata minut haltuunsa ja kuljettaa takaisin Kastillaan,
omaan valtapiiriinsä. Hänen käskyläisensä murtautuivat sitä varten
vankilaani, ja minä jo olin heidän hallussaan, kun tuomioistuimen
miehet kiihtyneen kansanjoukon seuraamana, joka uhkasi nousta
ilmikapinaan tämän heidän ikivanhojen oikeuksiensa loukkaamisen
johdosta, vapauttivat minut heidän käsistään.
Näin pettyneenä — ja voinpa kuvitella, miten suuri oli silloin hänen
raivonsa, mikä sittemmin on purkautunut aragonialaisiin — kuningas
lähetti edustajansa ja lakimiehensä syyttämään minua suurtuomarin
oikeudessa ja ajamaan asiaa hänen puolestaan.
Oikeudenkäynti alkoi herättäen mitä suurinta mielenkiintoa, ei vain
Aragoniassa, vaan Kastiliassakin, joka, kuten myöhemmin kuulin, oli
julkisesti iloinnut minun pakoonpääsystäni. Se jatkui lykkäyksineen
ja vitkasteluineen, mitkä kuuluvat erottamattomasti lain hitaaseen
ylevyyteen. Eräänä tällaisena väliaikana minä kirjoitin Filipille
kehoittaen häntä luopumaan syytteestä ja myöntämään minulle oikeuden
rauhassa perheeni kanssa viettää lopun elämääni jossakin hänen
kuningaskuntansa syrjäisessä kolkassa. Sanoin hänelle, etten suinkaan
ollut avuton hänen vainoaau vastaan, kuten hän kuvitteli; että vaikka
olinkin luovuttanut hänelle kaksi kirjelipasta, minulla silti oli
hallussani tarpeeksi monta alkuperäistä asiapaperia — hänen omalla
käsialallaan kirjoitettuja kirjeitä — voidakseni todistaa oman
viattomuuteni ja hänen syyllisyytensä niin hämmästyttävän selkeästi,
että siitä tulisi olemaan pahat seuraukset hänelle.
Vastaukseksi hän panetti vaimoni ja lapseni vankeuteen ja käski sitten
Madridin tuomioistuinten julistaa minut henkeni menettäneeksi Escovedon
murhaamisesta. Sellaisilla voimakeinoilla hän koetti raivoavaa
kostonhimoaan tyydyttää.
Sitten oikeudenkäynti taas jatkui. Minä laadin pitkän selityskirjelmän
vedoten siinä pidättämiini kirjeisiin. Ja silloin vihdoinkin Espanjan
Filip säikähti. Eräs hänen edustajistaan huomautti hänelle, ettei ollut
juuri epäilemistä, ettei minua vapautettaisi joka suhteessa, ja liian
myöhään hän nyt yritti pelastaa nahkansa käskemällä keskeyttää itse
alulle panemansa oikeudenkäynnin.
Hän selitti, että koska minä itseäni puolustaessani olin koskettanut
seikkoja, joiden kumoaminen — ja kumota ne kyllä voitaisiin — vaatisi
salaisten ja loukkaamattomien asiain esittämistä ja sellaisten
henkilöiden mainitsemista, joiden kunnia ja maine olivat valtiolle
suuremman arvoiset kuin Antonio Perezin tuomitseminen, niin hän piti
parempana luopua syyttämästä minua Aragonian oikeusistuimessa. Mutta
hän vakuutti kuninkaallisella kunniasanallaan, että minun rikokseni
olivat suuremmat kuin vielä milloinkaan ainoankaan ihmisen, ja että
vaikkakin hän luopui syyttämästä minua Aragonian oikeusistuimessa, hän
silti pidätti itselleen oikeuden vaatia minut tilille töistäni missä
hyvänsä toisessa tuomioistuimessa ja milloin ikinä sopivaksi näki.
Heti sen jälkeen minut laskettiin vapaaksi. Ja heti minua vastaan
taas nostettiin kuninkaan käskystä uusia syytteitä. Ensin koetettiin
todistaa, että minä olin aiheuttanut kahden palvelijani kuoleman —
syyte, jonka helposti torjuin todistamalla, että he olivat kuolleet
luonnollisen kuoleman. Sitten minua koetettiin syyttää lahjusten
ottamisesta, vaikka minua siitä jo oli syytetty, tuomittu ja rangaistu.
Rohkeasti vaadin vapaaksi julistamistani, ja varmaankin Filip
raivoissaan kiristi hampaitaan nähdessään, miten saalis livahti hänen
kynsistään ja huomatessaan itse joutuneensa ivan ja pilkan esineeksi
niiden rikkomustensa vuoksi, joihin jokainen vähitellen käsitti hänet
syylliseksi.
Yksi ase oli edelleen hänen käytettävissään, vieläpä hirmuinen ase —
pyhän inkvisitsionin tuomioistuin, jonka edessä kaikkien maallisten
oikeuslaitosten oli pakko alistua ja taipua. Hän yllytti sen voimat
minua vastaan, ja juuri kun minä arvioin päässeeni voittajaksi
epätasaisessa taistelussa, hän syytti minua kauheasta herjaussynnistä.
Kevytmielisesti livahtaneet sanat — jotka vankilan kurjuudessa olin
lausunut — olivat hänen vakoilijansa määrätietoisina panneet muistiin.
Eräässä tilaisuudessa olin lausunut: »Luulenpa Jumalan nukkuvan minun
asioitteni suhteen ja olenpa vaarassa menettää uskoni.» Inkvisitsioni
piti sitä pahennusta herättävänä lausuntona, joka loukkasi hurskasta
korvaa.
Taas kun olin kuullut, että vaimoni ja lapseni oli vangittu, olin
raivostuneena huudahtanut: »Jumala nukkuu! Jumala nukkuu! Ei voi olla
olemassa Jumalaa!»
Tätä he vihdoin pitivät oikein karkeana herjauksena, koska ihmisen
velvollisuus on ehdottomasti uskoa, ja ken ei usko, on tietenkin
kerettiläinen.
Vielä kuulun kerran huudahtaneen: »Jos niin kävisi, niin en enää
jaksaisi uskoa Jumalaan!» Tätä pidettiin jumalattomana, loukkaavana ja
herjaukseen vivahtavana lausumana.
Näillä perusteilla inkvisitsionin ylin neuvosto Madridissa syytti
minua ja lähetti tämän kanteensa Aragonian Saragossassa oleville
inkvisiittoreille. Nämä lähettivät heti palvelijansa vaatimaan
suurtuomaria, jonka hallussa yhä olin, luovuttamaan minut. Suurtuomari
kieltäytyi empimättä.
Sen jälkeen inkvisiittorit laativat uhkavaatimuksen, joka oli osoitettu
suurtuomioistuimen jäsenille ja henkilökunnalle, kehoittaen heitä pyhän
kuuliaisuuden nimessä, kirkonpannan, 1.000 dukaatin mieskohtaisen sakon
ja muiden myöhemmin mahdollisesti tuomittavien seuraamusten uhalla
luovuttamaan minut inkvisitsionilaitoksen valtuutetuille kolmen tunnin
kuluessa.
Silloin herpaantui suurtuomarin vastarinta. Siihen muotoon sepitettyä
vaatimusta hän ei enää uskaltanut kieltäytyä noudattamasta, ja minut
luovutettiin asianomaisessa järjestyksessä. Mutta asia oli tullut
ilmi. Minulta ei suinkaan puuttunut ystäviä, joille heti tiedoitin,
mitä oli tekeillä, ja he huolehtivat siitä, että tieto ruton tavoin
levisi. Saragossa alkoi oitis liikehtiä. Olihan kysymyksessä vain
kehnosti peitetty heidän vanhojen etuoikeuksiensa loukkaaminen. Jos
he sietäisivät tämän oikeuksiensa kiertämisen ennakkotapauksen, niin
miten tulevaisuudessa kävisi heidän vapauksiensa, kuka olisi turvassa
väärältä vainolta? Koko tutkinnon ajan he pitivät minun puoltani.
Olin tuskin ehtinyt pyhän inkvisitsionin vankilaan, kun jo alkoi kaikua
tuo kammottava _Contrafueros!_-huuto Saragossan kaduilla, kutsuen
kansalaiset aseisiin ja puolustamaan loukkaamattomia oikeuksiaan.
He hyökkäsivät suurtuomarin linnaan, vaativat häntä puolustamaan
_fueroja_, joista hänet oli valittu huolehtimaan. Kun eivät saaneet
sieltä tyydyttävää vastausta, niin he ryntäsivät inkvisitsionin
palatsiin vaatien hellittämättä huutaen, että minut viipymättä
luovutettaisiin takaisin suurtuomarin vankilaan, josta minut oli
laittomasti viety pois.
Inkvisiittorit pysyivät jonkin aikaa lujina, mutta asema kävi hetki
hetkeltä uhkaavammaksi. Lopulta he alistuivat, pelastaakseen henkensä
ja päättäen varmaankin myöhemmin kostaa tämän törkeän loukkauksen
heidän pyhää arvokkuuttaan vastaan. Mutta asiaa ei saatu päätökseen,
ennenkuin oli kasattu risuröykkiöitä pyhän talon ympäri ja kiihoittunut
kansanjoukko oli uhannut tulella ajaa heidät ulos sieltä.
»Ulkokullatut kastilialaiset!» olivat kapinalliset kiljuneet.
»Luovuttakaa vankinne tai kärvennämme teidät tulella, jolla te olette
niin monta kärventäneet.»
Veri vuoti kaduilla. Kuninkaan edustaja kuoli metelissä saamistaan
haavoista, ja valtionhoitaja itse joutui saarroksiin ja pakotettiin
toimimaan välittäjänä ja toimittamaan minut luovutetuksi.
Olin siis hetken aikaa ilman vaaraa. Mutta vain hetken. Ei ollut
puhettakaan nyt, että minut olisi laskettu vapaaksi. Suurtuomari
ei kaikesta tapahtuneesta pelästyneenä uskaltanut vastoin
kuninkaan nimenomaista määräystä vapauttaa minua. Ja inkvisitsioni
ryhtyi kuninkaan ohjeiden mukaan maanalaiseen myyräntyöhönsä,
omaksumaansa tapaan; keksittiin laillisia verukkeita aragonialaisten
herkkätuntoisuuden tyynnyttämiseksi ja minun siirtämisekseni
suurtuomarin vankilasta inkvisitsionin vankilaan. Saragossaan
tuotettiin vahvoja sotaväenosastoja pitämään aisoissa roskaväen
yltiöpäisyyttä, ja kun syyskuuhun mennessä oli saatu kaikki
esivahnistukset päätökseen, inkvisitsioni ryhtyi oikein väellä ja
voimalla anastamaan minua haltuunsa.
Kansa katsoi ja murisi; mutta sitä peloitti järjestynyt sotajoukko;
se oli ehkä hieman väsähtänyt koko juttuun eikä nähtävästi arvellut
kannattavan vuodattaa vertansa eikä hankkia itselleen ikävyyksiä
miehen tähden, joka ei lopultakaan merkinnyt Aragonialle mitään.
Olin perikatoni partaalla. Kaikki ponnistukseni olivat siis olleet
hyödyttömät. Olin tuhon oma. Mutta silloin tapahtui jotakin
odottamatonta. Pyhän inkvisitsionin alguazil oli juuri kiinnittämässä
kahleita jalkoihini, kun kuului ensimmäinen laukaus, ja sitä seurasi
kohta kokonainen yhteislaukaus.
Gil de Alesa siellä oli, uskollisin palvelija, mitä kellään ihmisellä
milloinkaan on ollut. Hän oli nostattanut asestetun joukon, johon
kuului muutamia aragonialaisia herrasmiehiä palvelijoineen, ja tämän
kanssa hän salaman nopeudella hyökkäsi kastilialaisten soturien ja
inkvisitsionin miesten kimppuun. Alguazil pakeni jättäen toisen jalkani
vapaaksi ja kahleet toiseen jalkaan, ja hänen paetessaan pakenivat
kaikki muutkin tullessaan täten yllätetyiksi. Inkvisiittorit pötkivät
lähimmän suojan turviin, ja valtionhoitaja syöksyi kotiinsa salvaten
oven.
Ei ollut ketään käskemässä, ei ketään johtamassa. Sotaväki ei näissä
oloissa, ja luullen olevansa ylivoimaisen vihollisen ahdistamana,
kyennyt tekemään minkäänlaista vastusta. Sekin pakeni yhteislaukauksen
kuullessaan luotien sataessa niskaansa.
Ennenkuin vielä käsitin, mitä oli tapahtunut, oli raudat riistetty
jalastani, minut nostettiin hevosen selkään, ja Gilin rinnalla
ajoin täyttä neliä Santa Engracia-katua pitkin ulos Saragossasta ja
penkereitä kohden tarvitsematta vielä pelätä takaa-ajoa, — sellaisen
sekamelskan olimme aiheuttaneet.
Siinä lyhyt kuvaus kärsimyksistäni ja pelastumisestani. Lisään vain
vielä, että kun järjestys vihdoin palasi, ottivat inkvisiittorit
Saragossassa lukuisia vankeja. Seurasi _autodafee_, kostotoimenpiteistä
kauhistuttavin, jossa moni sai hirveästi kärsiä sen heikkoutensa
vuoksi, että oli armahtanut vainottua ihmistä. Ja vaikk'ei minun
ruumiini enää ollut heidän hallussaan, niin he siitä huolimatta
tuomitsivat minut kuolemaan uppiniskaisesti poissaolevana, ja kuvani
poltettiin pyhissä liekeissä, ihmistuohuksien joukossa, mitkä
armorikkaan Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi sytytettiin palamaan.
En sano sen enempää, jotta en tekisi itseäni vikapääksi todelliseen
herjaukseen.
Kuukausia kestäneen harhailun ja piileskelyn jälkeen Gil ja minä
päädyimme tänne Navarraan, mihin jäämme protestanttisen kuninkaan,
Henrik IV:n, vieraiksi, joka hänkään ei suinkaan ole enempää mieltynyt
Filip-kuninkaaseen sen jälkeen kuin on kuullut minun elämykseni.
Mutta Filip-kuninkaan kostonhimo ei ole asettunut. Kahdesti hän on
lähettänyt kimppuuni salamurhaajansa — sillä hänellä salamurha on
enää ainoa jäljellä oleva keino. Mutta hänen katalat kätyrinsä on
kummallakin kertaa saatu vangituiksi ja paljastettu — Filipin yhä
suuremmaksi häpeäksi — sekä hirtetty, minkä hyvin ansaitsevat, koska
suostuvat niin kurjalla tavalla palvelemaan niin kurjaa isäntää. Onpa
yritetty lahjoa uskollista Gil de Mesaakin kääntämään kätensä minua
vastaan, ja tämäkin yritys on saatettu ihmiskunnan yleiseen tietoon.
Vaikkapa nyt jo kuolisinkin, ei Filip siitä enää suuria hyötyisi.
Muistiinpanoni ovat julkaistut koko Euroopassa kaikkien luettavaksi.
Niitä on ahnaasti luettu, niin että joka ainoa kunnon mies halveksii
Espanjan Filipiä. Hänen omassa valtakunnassaankin on jo kuulunut ääniä,
jotka kiroavat häntä. Eräs hänen omia aatelismiehiään on halveksien
lausunut, että Espanja on Filipin hallitessa käynyt turvattomaksi
kenelle herrasmiehelle hyvänsä ja ettei historiassa tunneta vertaa
tällaiselle tapaukselle, että kuningas pettää oman alamaisensa.
Täten olen jo jossakin määrin kostanut hänelle. Mutta jos saan elää,
niin ei tämä vielä tule riittämään. Navarran Henrik on kääntymässä
katolisuuteen päästäkseen siten paremmin pyrkimystensä perille. On
jäljellä Englannin Elisabet. Hänen valtakuntaansa, missä vallitsee
vilpitön viha Filipiä ja hänen kataluuttaan kohtaan, olen oleva
tervetullut ja sieltä käsin olen kykenevä järjestämään toimintani niin
voimaperäiseksi, että hän kyllä tuntee Antonio Perezin elävän. Olen
lähettänyt hänelle sanan, että kun hän väsyy taisteluun, niin hän
antautumisensa merkiksi voi vapauttaa vankeudesta vaimoni ja lapseni,
joihin hän koettaa edes jossakin määrin kohdistaa sen koston, jota
minun on onnistunut välttää. Kun hän sen tekee, niin minäkin pidätän
toimenpiteeni. Mutta en ennen.
* * * * *
»Siinä, madame, on elämäkertani», sanoi don Antonio hetkisen vaiti
oltuaan ja tähysteli silmäluomiensa lomitse kaunotarta, joka oli häntä
kärsivällisesti kuunnellut.
Päivä oli hämärtynyt hänen kertoessaan. Pimeä oli tullut, tulet oli jo
aikoja sytytetty ja kaihtimet vedetty joen puoleiseen puistoon päin
olevien korkeiden ikkunoiden eteen.
Vain kahdesti don Antonio oli koko kertomuksensa aikana pysähtynyt.
Ensimmäisen kerran kuvaillessaan Annelle, Ebolin ruhtinattarelle,
tekemäänsä rakkaudentunnustusta, jolloin kuuntelevan markiisittaren
nyyhkytykset olivat saaneet hänet keskeyttämään; ja toisen kerran, kun
ulkoa pimeydestä oli kuulunut kummallinen linnun ääni. Silloin hän
pysähtyi kuuntelemaan.
»Onpa omituista», hän oli sanonut — »kotkan huuto. Enpä ole sitä
kuullut kaikkina näinä kuukausina, en siitä kuin lähdin Aragoniasta.»
Sitten hän oli jatkanut kertomustansa loppuun asti.
Kun hän nyt tutkimattomin katsein tarkasteli markiisitarta, sanoi hän:
»Te itkette, madame. Sanokaa minulle, mikä teitä on liikuttanut —
kärsimystenikö ajatteleminen vai oma kaksimielisyytenne?»
Markiisitar säpsähti, käyden kalpeaksi ja säikähtyneen näköiseksi.
»En käsitä teitä. Mitä tarkoitatte, sir?»
»Tarkoitan, madame, ettei Jumala suinkaan ole luonut teitä noin
kauniiksi siinä tarkoituksessa, että kauneudellanne viettelisitte
onnettoman miehen, että vuokraisitte sen salamurhaajan palkkiosta
kurjan Espanjan kuninkaan palvelukseen.»
Hän nousi ja seisoi markiisittaren edessä korkeana, vihaisena,
arvokkaana ja hieman säälivänäkin.
»Että nuoruus ja kauneus olisivat niin kiihkeästi halanneet vanhuutta
ja heikkoutta, oli jo itsessään epäilyttävää. Muistin, että tuo
katolinen kuningas on pirullisen kavala. Olin epätietoinen, toivoin,
että epäilyni olisivat perusteettomat. Mutta varovaisuuden vuoksi
halusin ottaa asiasta selvän, jotta vaara, jos sitä oli olemassa,
paljastaisi itse itsensä ja siten itsestään häviäisi. Niinpä kerroin
teille koko tarinani, niin että jos sittenkin olitte vikapää tekoon,
josta teitä epäilin, ainakin tulisitte tarkkaan käsittämään, mitä
teitte. Täällä ollessani olen tullut tietämään, että epäluuloni — paha
kyllä — oli täysin oikeutettu. Te olitte todellakin syötti, täky, joka
oli lähetetty valmistamaan tuhoani, houkuttelemaan minut loukkuun,
missä minua tikarit vartoivat. Miksi sen teitte? Mikä palkkio saattoi
lahjoa teidät, ihana rouva?»
Markiisitar nyyhkytti järkytettynä. Hänen jäykkyytensä lannistui don
Antonion synkän ankaruuden edessä.
»En käsitä, millä taikakeinolla olette saanut asian tietoonne», hän
huudahti. »Epäluulonne oli oikeutettu; mutta ei ole enää. En tiennyt,
mitä tein. Tuosta ikkunasta pääsette niittyjen poikki turvallisesti
joelle.» Hän nousi seisomaan, hilliten liikutuksensa voidakseen neuvoa
don Antoniota. »Filipin miehet odottavat teitä puutarhassa.»
Don Antonio hymyili salaperäisesti.
»He odottivat, madame. Eivät he enää odota, elleivät ehkä kuolemaa. Tuo
kolmasti toistuva kotkan huuto oli uskollisen Gilini merkki, ei vain
siitä, että väijytys oli keksitty, vaan myöskin, että itse väijyjät
oli vangittu. Koska tänne tullessani epäilin teitä, niin ryhdyin
tarpeellisiin varokeinoihin ennen tänne tuloani. Antonio Perez ei ole,
kuten jo olen teille huomauttanut, niin vain helposti murhattava.
Vastakohtana Filipille minä en käy sotaa naisia vastaan, enkä siis
vaadi teitä mistään tilille. Mutta olen utelias, madame, saamaan
tietää, mikä sai teidät suostumaan näin alhaiseen tekoon.»
»Minä — minä luulin teitä rikolliseksi, ja — ja minut lahjottiin.
Minulle tarjottiin kymmenen tuhatta tukaattia teidän päästänne. Olemme
ylen köyhiä, me Chantenacit, ja niinpä lankesin. Mutta, hyvä herra»
— hän oli langennut polvilleen don Antonion eteen ja tarttunut hänen
käteensä — »vaikka olenkin köyhä, niin kaikki, mitä omistan, on teidän,
ja voitte käyttää sitä mielenne mukaan, kostaaksenne tuolle Espanjan
hirviölle. Ottakaa kaikki, mitä minulla on.»
Don Antonion hymy muuttui vienommaksi. Kohteliaasti hän nosti
markiisittaren seisomaan.
»Madame», hän lausui, »olenhan itsekin heikko, kuten olen teille
kertonut, voimaton vastustamaan kiusausta, kun se minut voimakkaana
kohtasi. Kaikista tarjoamistanne eduista otan itselleni vain oikeuden
tähän suudelmaan.»
Ja kumartuen hän kohotti markiisittaren käden huulilleen.
Sitten hän lähti ulos tapaamaan Giliä ja hänen miehiään, jotka
odottivat pihalla, vartioiden kolmea ottamaansa vankia.
Perez tarkasteli heitä Gilin pitelemän lyhdyn valossa.
»Yksi teistä», hän ilmoitti, »saa palata Kastillaan tiedoittamaan
isännälleen, Filipille, että Antonio Perez aikoo lähteä Englantiin ja
Elisabetin hoviin, auttaakseen häntä Espanjan asiain tuntemuksellaan
hänen toimenpiteissään katolista kuningasta vastaan ja jatkaakseen
pyhää tehtäväänsä, mikä on Filipin nimen saattaminen löyhkääväksi
kaikkien kunnon miesten sieraimissa. Yhden teistä säästän siihen
tarkoitukseen. Heittäkää siitä aamulla arpaa keskenänne. Toiset kaksi
joutuvat hirteen.»
IV. ARMELIAISUUDEN YÖ
Rouva Alice Lislen juttu
IV. ARMELIAISUUDEN YÖ.
Kaikista niistä jutuista, joita tutkittiin tuon kauhean oikeudenkäynnin
aikana, joka syystä sai verikäräjän nimen, on ihmisten muistissa
säilynyt vain rouva Alice Lislen juttu. Hänen ikänsä, se, että hän
oli ensimmäinen nainen, jonka Englannin historia tietää kärsineen
kuolemanrangaistuksen vain siitä syystä, että oli harjoittanut
naisellista armeliaisuutta, ja lisäksi vielä se, ettei häntä tähänkään
muodolliseen rikkomukseen voitu sitovasti todistaa vikapääksi, tämä
kaikki on lähtemättömänä kauhuna syöpynyt ihmisten mieliin. Lisäksi
tulee vielä se seikka, että hänen juttunsa oli ensimmäinen, jota tuo
hirmuinen ylituomari, wemiläinen paroni Jeffreys, Länsi-Englannissa
tutki.
Mutta historian tutkijalle tämän jutun tekee sielutieteellisesti
erikoisen mielenkiintoiseksi se puoli asiassa — ja tämä on pyrkinyt
jäämään huomioon ottamatta — ettei voida katsoa hänen oikeastaan
kärsineen rangaistustaan tuon muodollisen rikkomuksen tähden. Se oli
pikemminkin keksitty veruke kuin varsinainen syy. Oikeastaan hän oli
armottoman, arvostelukyvyttömän kostottaren viaton uhri.
Sedgemoorin taistelussa oli protestanttien esitaistelija, Monmouthin
herttua James, joutunut tappiolle. Länsi-Englantiin, joka oli
noudattanut herttuan kapinaannousu-kehoitusta, asetettiin nyt kauhea
hirmuhallitus, mikä kuvasti kuninkaan tekopyhää, säälimätöntä,
kostonhimoista luonnetta. Faversham oli jättänyt joukkojen johtajaksi
Bridgwateriin eversti Percy Kirken, säälimättömän konnan, joka oli
aikoinaan ollut Tangerin linnaväen päällikkönä ja jonka miehet olivat
täysin johtajansa veroisia. Kirken karitsoiksi heitä sanottiin,
mikä pilkkanimi johtui tämän ensimmäisen tangerilaisen, alkujaan
uskottomia vastaan taistelemaan pestatun rykmentin lippuun kuvatusta
pääsiäiskaritsasta.
Bridgwateristä eversti Kirke teki kauhean kostoretken Tauntoniin, jossa
sijoittui Valkoisen Peuran majataloon. Majatalon oven edustalla oli
kolmion muotoisen, vihreän aukion keskellä hyvin vankka tienviitta,
ja eversti Kirken pisti mieleen kujeellinen tuuma muuttaa tämä
vieraanvaraisuuden ilmoituspylväs hirsipuuksi — ajallisen menestyksen
tienviitta ikuisuuden tienviitaksi. Hän siis noudatti vangit, jotka
oli kahlehdittuina kuljettanut Bridgwaterista, ja ryhtyi ilman
minkäänlaista edelläkäypää muodollistakaan tutkintoa vetämään heitä
hirteen majatalon eteen. Kerrotaan, että kun vangit hilattiin tähän
tilapäiseen hirsipuuhun, niin Kirke alapäällystöineen ikkunoissa
seisten kohotti maljansa toivotellen onnea matkalle; ja kun uhrit
sitten alkoivat kouristuksen tapaisesti sätkiä, niin Kirke komensi
rummut soimaan, jotta herrat saisivat tanssia soiton tahdissa.
Eversti oli näet leikkisä mies, Afrikan pohjoisrannikon käsityskannan
mukaisesti, missä hän oli oppinsa käynyt.
Kun eversti Kirke vihdoin kutsuttiin pois ja häntä moitittiin, niin
ei se suinkaan tapahtunut hänen raakamaisuuksiensa tähden — joista
useita ei saata siivossa kirjallisuudessa julkaista — vaan sen lievän
menettelyn vuoksi, jota tämä rahanahne herrasmies alkoi harjoittaa
huomatessaan, että useat hänen uhreistaan olivat valmiit suorittamaan
sievoiset summat armahduksesta.