minun puolueeni oli kukistunut samalla kuin minä itsekin, ja hänen
puoluelaisensa olivat sijoittuneet kuninkaalliseen neuvostoon.
Hänen toimestaan vihdoin, vuonna 1584, minut vietiin oikeuteen
vastaamaan syytökseen lahjusten ottamisesta ja toisen omaisuuden
anastamisesta. Tiesin, että vihamieheni tällävälin olivat saaneet
käsiinsä Enriquezin ja että hän oli valmis todistamaan jutussa, että
hän ei salannut osallisuuttaan Escovedon kuolemaan ja että Escovedot
vaativat kuningasta asettamaan minut syytteeseen murhasta. Mutta siitä
huolimatta minua syytettiin vain noista mainitsemistani toisista
rikkomuksista.
Väitettiin, että minä olin elänyt upeammin kuin ainoakaan muu ylimys
Espanjassa, että kun matkustin ulkomaille, minulla oli mukanani aivan
ruhtinaallinen seurue, että olin ottanut vastaan lahjuksia ulkolaisilta
ruhtinailta, luvaten valvoa heidän etujaan Espanjassa.
Minut tuomittiin kahden vuoden vankeuteen eräässä linnoituksessa ja
olemaan senjälkeen kymmenen vuotta maastakarkoitettuna, ja yhdeksän
päivän kuluessa minun oli maksettava noin kahdenkymmenen miljoonan
maravedin korvaussumma [Vastaa liki kahta miljoonaa nykyistä
Suomenmarkkaa, mutta ostoarvolleen liki 20 000 000 Smk.] — niin
paljon minun väitettiin anastaneen — sekä lisäksi muutamia jalokiviä
ja varuksia, mitkä olin saanut Ebolin ruhtinattarelta ja jotka minut
määrättiin luovuttamaan ruhtinaan perillisille.
Talossani toimitettiin kotietsintä ja paperini tutkittiin. Tiesin
hyvin, mitä he hakivat. Sillä ne kirjeet, joita Filip ja minä olimme
Escovedon kuoleman aikaan keskenämme vaihtaneet, varmaankin nyt
häiritsivät kuninkaan mielenrauhaa. Olin ryhtynyt tarpeellisiin
varokeinoihin kohta kun huomasin kasaantuvien pilvien ennustavan tätä
sään muutosta. Olin tallettanut nämä paperit kahteen raudoitettuun
lippaaseen, mitkä piilotettiin vastaisen varalle, jolloin ehkä
tarvitsisin niitä pääni päästimiksi. Ja koska hän ei löytänyt mitä
haki — todistuksia omasta osallisuudestaan rikokseen ja nykyisestä
kaksinaamaisuudestaan — niin ei Filip uskaltanut laskea irti koiria,
jotka Escovedon murhan tähden olisivat karanneet kurkkuuni. Siksipä hän
käski syyttää minua vain lahjusten ottamisesta.
Minut kuljetettiin Turrueganon linnoitukseen ja siellä tultiin
minulta vaatimaan niitä papereita, joita alcaldet eivät olleet
onnistuneet kotoani löytämään. Saatoin kuvailla mielessäni Filipin
rauhattomuuden hänen lähettäessään luokseni nuo miehet. Kieltäytyessäni
niitä luovuttamasta minä melkein nauroin. Nämä paperit olivat minun
suojakilpeni pahempia seikkoja vastaan kuin mitä tähän asti oli
tapahtunut. Jos minua liiaksi ahdistettaisiin, saattaisin vielä nytkin
niiden avulla ehkä katkoa kahleeni. Ihmettelen välistä itsekseni,
miksi en tuohon keinoon ryhtynyt. Vaikka oikeastaan asia ei ollut
niinkään ihmeteltävä. Melkeinpä poikavuosistani asti oli Filip-kuningas
ollut herrani. Uskollisuus häntä kohtaan oli käynyt melkein toiseksi
luonnokseni. Vilpittömästi ja arvelematta olin palvellut häntä, ja
minusta oli aivan luonnotonta pettää häntä muuten kuin äärimmäisessä
hädässä. Luulen, ettei hän milloinkaan aavistanut uskollisuuteni
syvyyttä tai laajuutta.
Kieltäytymiseni saattoi koirankuonolaiset uhkaamaan vaimoani
hirvittävillä asioilla, jollei hän suostuisi heille luovuttamaan
kätkemiäni papereita. Häntä ja lapsiamme uhattiin elinkautisella vesi-
ja leipävankeudella, jos hän yhä kieltäytyisi niitä antamasta. Mutta
hän kesti kaikki uhkaukset ja pysyi lujana myöskin Filipin rippi-isän,
Frey Diegon, samassa tarkoituksessa tapahtunutta liukaskielistä
ahdistelua vastaan. Viimein minulle ilmoitettiin, että sekä vaimoni
että oman jäykkäniskaisuuteni tähden hänet sekä lapsemme olivat
teljetyt vankilaan, missä saisivat virua, kunnes niinä näkisin
parhaaksi alistua kuninkaan tahtoon.
On ovela muoto henkistä kidutusta antaa ihmisen ajatella niiden, jotka
ovat hänelle rakkaat, olevan pakotetut kärsimään hänen tähtensä.
Minä riehuin ja raivosin sille upseerille, joka minulle tämän katalan
uutisen kertoi. Annoin voimattoman vihani puhjeta jumalattomiksi
herjaussanoiksi, joita myöhemmin käytettiin minua vastaan. Upseeri oli
ovelan myötätuntoinen.
»Ymmärrän surunne, don Antonio», hän sanoi. »Uskokaa minua, tunnen niin
suurta myötätuntoa teitä kohtaan, että kehoitan teitä tekemään lopun
noiden viattomien, rakkaiden omaistenne vankeudesta, jotka kärsivät
tähtenne.»
»Ja sitenkö lopettamaan itseni?» kysyin kiivaasti.
»Jos oikein harkitsette asiaa, niin ehkä käsitätte, että sekin on
velvollisuutenne näissä oloissa.»
Tarkastin hänen teeskentelevää naamaansa, ja vähällä piti, etten
iskenyt häntä vasten kuonoa. Sitten hillitsin luontoni ja taltutin
tahtoni.
»Hyvä on», sanoin. »Paperit tullaan luovuttamaan. Tuokaa
taloudenhoitajani, Diego Martinez, tänne luokseni, niin minä käsken
hänen toimittaa, lippaat, missä paperit ovat, vaimolleni, jotta hän
vuorostaan voi luovuttaa ne kuninkaalle.»
Hän poistui hyvin tyytyväisenä. Varmaankin hän luki sen itselleen
erinomaiseksi ansioksi. Kolmen päivän kuluttua — niin kiire heillä
oli — uskollinen taloudenhoitajani seisoi edessäni vankilassani
Turrueganossa.
Ymmärrätte, mikä kauhea sieluntuska minut valtasi annettuani
suostumukseni, kun tiesin, että paperit luovuttamalla luovutin
oman henkeni, että ilman niitä minulla ei olisi mitään
puolustusmahdollisuutta. Mutta niinä kolmena päivänä, jotka kuluivat,
olin miettinyt asiaa, enkä suinkaan turhaan.
Kun Martinez lähti luotani, oli hänellä tarkat toimintaohjeet,
joista oli seurauksena, että nuo raudoitetut lippaat, lukittuina
ja sinetöityinä, avaimineen luovutettiin kuninkaan rippi-isälle.
Martinezilta kysyttiin, mitä ne sisälsivät.
»En tiedä», hän vastasi. »Minun vain käskettiin ne antaa.»
Käsitän, mikä huojennus oli kuninkaalle, kun hän uskoi näin tehneensä
minut vaarattomaksi, kun hän uskoi, että tulipa mitä tahansa, minä
en enää kykenisi itseäni puolustamaan enkä viattomaksi todistamaan.
Lähimmät seuraukset minua aivan hämmästyttivät. Oltiin lopulla vuotta
'85, ja terveyteni kärsi tästä vankina olosta ja sen kieltäymyksistä.
Ja nyt tätä vankeuttani lievennettiin. Onnistuipa vaimoni Juanan vielä
hankkia lupa, että minut saatiin viedä kotiin Madridiin, ja siellä sain
neljäntoista kuukauden ajan elää melko vapaasti, vastaanottaa vanhoja
ystäviäni, niiden joukossa useita hovin jäseniä.
Kuvittelin ensin, että kuningas nyt, tehtyään minut vaarattomaksi,
halveksisi minua, eikä ryhtyisi enää mihinkään. Mutta pian huomasin
siinä suhteessa pettyneeni. Aluksi vangittiin Martinez ja syytettiin
häntä osallisuudesta Escovedon murhaan. Ja sitten minut eräänä päivänä
aivan aavistamattani vangittiin ja vietiin joksikin aikaa Pinton
linnoitukseen. Sieltä minut kuljetettiin takaisin tiukkaan vankeuteen
Madridiin, jossa vasta sain kuulla, mitä oli tapahtunut.
Filip-kuningas oli edellisenä yönä matkustanut Aragoniaan cortesia
johtamaan, ja Vasquez, joka oli ollut hänen matkassaan, oli käyttänyt
tilaisuutta hyväkseen kuulustellakseen lipunkantajaa Enriquezia,
joka sillä välin oli ilmoittautunut osalliseksi Escovedon murhaan.
Enriquez tunnusti kaikki — antoi ilmi muut, kun hänelle itselleen
luvattiin täydellinen anteeksianto — ja syytti Mesaa, Rubiota ja
taloudenhoitajaani Martinezia osallisuudesta murhaan ja ilmoitti
Martinezin salahyökkäyksen johtajaksi. Muut kaksi, Insausti ja Bosque
olivat jo kuolleet.
Vasquez yritti oitis vangita elossa olevat. Mutta Mesa oli
pelastautunut Aragoniaan, ja Rubio oli hänen kanssaan. Oli siis
jäljellä vain Martinez, ja hänet he ottivat kiinni ja tutkivat. Hän
pysyi yhtä kylmäverisenä ja hillittynä kuin oli minulle uskollinen.
Heidän uhkauksensa eivät häneen pystyneet. Hän väitti, että koko juttu
oli valhetta, joka oli kerrottu kostonhalusta, että minä olin ollut
Escovedon paras ystävä, että hänen kuolemansa oli syvästi vaikuttanut
minuun ja ettei yksikään ihminen olisi saattanut tehdä enempää hänen
todellisten murhaajiensa etsimiseksi. Häntä kuulusteltiin yhdessä
Enriquezin kanssa, eikä tämä ristikuulustelu häntä vähintäkään
hämmentänyt. Hän puhutteli tuota petturia halveksien valapatoksi,
lahjotuksi todistajaksi, uskottomaksi palvelijaksi, mieheksi, joka,
kuten hän osoitti, oli kauttaaltaan rikollinen roisto, pahemmasta
puhumatta, ja joka nähtävästi oli rahalla ostettu entistä isäntäänsä
syyttämään.
Martinezin järkähtämättömyys oli täten saattanut asian umpisolaan. Kun
toisaalta henkilö, jota tuomareille kuvailtiin kelvottomaksi konnaksi,
vakuutti syytöksen todeksi, ja toisaalta sen kielsi mies, jota vastaan
kellään ei ollut mitään sanottavaa, niin oli tuomioistuimen mahdoton
tehdä päätöstään asiassa. Oli löydettävä ainakin toinen todistaja. Ja
Vasquez käytti valtaansa, taitoaan ja kavaluuttaan houkutellakseen
Rubion pois Aragoniasta Kastilian tuomioistuimen kynsiin. Mutta hänen
ponnistuksensa olivat turhat, sillä olin keksinyt salaisen keinon,
millä sain neuvotuksi minulle uskollisen Mesan pidättämään hänet siellä.
Tällä epämääräisellä kannalla asia oli kuukausia, ja minun
vankinaoloani jatkui. Kirjoitin Filipille rukoillen armoa, valittaen
hänelle Vasquezin lainvastaista asian viivyttämistä, mikä uhkasi jatkua
loputtomiin, ja pyytäen, että hänen majesteettinsa määräisi asian
saatettavaksi päätökseen. Tämä tapahtui elokuussa '89. Huomatkaa, miten
aika oli kulunut. Tästä vetoomuksestani ei ollut muuta seurausta, kuin
että ensinnäkin vankeuttani kovennettiin ja sitten saapui Vasquez
kuulustelemaan ja tutkimaan minua Enriquezin todistuksen johdosta.
Voitte arvatakin, että hänen yrityksensä houkutella minua paljastamaan
itseni oli turhaa vaivaa. Vihamieheni poistui nolona lähtien
kuulustelemaan vaimoani, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
Siitä huolimatta Vasquez ajoi kannettaan minua ja Martinezia vastaan
antaen meille kymmenen päivää aikaa vastauksen laatimiseen. Heti sen
jälkeen don Pedro de Escovedo nosti muodollisen kanteen meitä vastaan
ja minut kytkettiin rautoihin.
Yhden ainoan ilkeämielisen todistajan väitteiden kumoamiseksi minä
hankin kuusi hyvämaineista todistajaa, niiden joukossa Aragonian
Neuvoston sihteerin. Nämä todistivat puolestani, että minä Escovedon
kuoleman aikana olin ollut Alcalassa, että olin aina ollut Escovedon
ystävä, että minä olin hyvä kristitty, jolle moinen teko oli
mahdottomuus, ja että Enriquez oli kehno mies, jonka sana oli arvoton,
väärä todistaja, joka toimi kostonhimosta.
Niinpä, tuomarieni nurjamielisyydestä ja vainoojieni vihasta
huolimatta ei minua näiden todistusten perusteella voitu lain mukaan
langettaa rangaistukseen. Olisi kyllä ollut olemassa asiakirjoja,
jotka osoittivat osuuteni rikokseen; mutta kuningas ei uskaltanut
esittää ainoaakaan niistä, koska ne samalla olisivat ilmaisseet, että
minä olin ollut vain hänen välikappaleenaan. Ja vaikka olikin selvä,
että kuningas jo toivoi kuolemaani, oli hänen pakko voimattomana ja
kärsivällisesti vain istua odottamassa, aivan kuin olisi hän ollut
jättimäinen, ilkeä hämähäkki, jonka verkkoon minä itsepintaisesti
kieltäydyin menemästä.
Aloin taas toivoa. Kun tuomioistuin vihdoin ilmoitti lykkäävänsä
tuomion julistamisen, kunnes löydettäisiin uusia todistuksia, niin
kuului joka taholta närkästyksen huudahduksia. Tämä oli hirmuvaltaista
vallan väärinkäyttöä, sanottiin; ja minä yhdyin näihin vaatien tuomion
julistamista ja että minulle palautettaisiin vapauteni huomauttaen,
että olin jo vuosikausia virunut vankeudessa, ilman että minua oli
havaittu mihinkään syylliseksi paitsi lahjusten ottamiseen, mikä asia
jo oli selvä.
Silloin kuningas vihdoin ryhtyi pirullisiin, salakähmäisiin
keinoihinsa. Pian lähetti luokseni vankilaan rippi-isänsä. Munkki
puhutteli minua lempeästi ja ystävällisesti.
»Poloinen ystäväni», hän sanoi, »miksi suotta aikojanne niin paljon
kärsitte, vaikka yhdellä sanalla voitte vapauttaa itsenne? Tunnustakaa
tekonne ilman pelkoa, koska samalla saatatte ilmaista pätevän
valtiollisen syyn, mikä osoittaa teidät syyttömäksi.»
Loukku oli liian ilmeinen. Jos sellaisilla perusteluilla tunnustaisin,
niin minua vaadittaisiin todistamaan väitteeni; ja tällä välin oli
asian todistamiseen tarvittavat asiapaperit kiristetty minulta ja
siirretty kuninkaan huostaan. Seurauksena olisi, että joutuisin
kokonaan tuhon omaksi, kun murhan tunnustuksen lisäksi vielä
petollisesti ja katalasti syyttäisin kuninkaani kunniaa.
Mutta en virkkanut mitään kaikesta tästä. Vastasin kavaluuteen
kavaluudella.
»Olenhan minä, Jumala paratkoon, tuntenut kiusausta», vastasin vain.
»Mutta Luojan kiitos, olen myös ymmärtänyt tässäkin kurjuudessani
vastustaa kiusausta ja olla lankeamatta sellaiseen uskottomuuteen. En
saata unohtaa, veli Diego, että kuningas eräässä minulle lähettämässään
kirjeessä lausuu: 'Älkää olko huolissanne, vaikka vihamiehenne
ryhtyisivät mihin hyvänsä teitä vastaan. Minä en teitä hylkää, ja
olkaa varma, ettei heidän kiihkoilunsa tule pääsemään voitolle. Mutta
ymmärrättehän, ettei saa tulla tunnetuksi, että murha suoritettiin
minun käskystäni'.»
»Mutta entäpä, jos kuningas peruuttaa tämän kieltonsa?» kysyi munkki.
»Jos hänen majesteettinsa hyvyydessään ja jalomielisyydessään lähettää
minulle omakätisen kirjoituksen, missä hän lausuu: 'Saatte tunnustaa,
että minun nimenomaisesta määräyksestäni toimititte Escovedon
murhatuksi', silloin ilomielin katson itseni vapautetuksi siitä
vaikenemisesta, johon hänen palveluksessaan oleminen minut velvoittaa.»
Hän silmäsi minua tiukasti. Ehkä hän arvasi, että minä älysin heidän
liian läpikuultavan juonensa tuhota minut ja että vastaukseni tavallaan
ilkkui hänen yritykselleen.
Hän poistui, eikä muutamaan päivään kuulunut mitään. Sitten
tiukennettiin vankeuttani vieläkin ankarammaksi. Minun ei sallittu
seurustella kenenkään kanssa, ja minua vartioivaa alguazilia oli
kuoleman uhalla kielletty puhuttelemasta minua.
Tammikuussa tuli Vasquez puheilleni tuoden minulle kirjeen kuninkaalta,
ei tosin minulle osoitettua eikä minun ehdottamaani sanamuotoon
laadittua, vaan Vasquezille itselleen kirjoitetun ja näin kuuluvan:
Sanokaa Antonio Perezille minun nimessäni, ja jos on välttämätöntä,
näyttäkää hänelle tämä kirje, että hänelle kyllä on tunnettua,
että minä tiedän käskeneeni hänen toimittaa Escovedo surmatuksi
ja että hän myöskin tuntee syyt, joiden vuoksi hän sanoi tämän
olevan välttämätöntä; ja koska omantuntoni rauhan vuoksi minun on
tärkeä tietää, olivatko mainitut syyt riittäviä, niin minä käsken
hänen luetella ne mahdollisimman seikkaperäisesti ja näyttää toteen
silloiset väitteensä, jotka asiat tekin tunnette, koska olen niistä
teille tarkkaan kertonut. Kun olen saanut hänen vastauksensa
ja selityksensä, niin määrään ryhdyttäväksi asianvaatimiin
toimenpiteisiin.
Minä, Kuningas.
Huomaatte siis, miten kierosti hän esitti asian. Minä muka olin
kehoittanut surmaamaan Escovedon; minä olin esittänyt syitä, jotka hän
sanoihini luottaen oli harkinnut riittäviksi; ja näillä perusteilla
hän oli suostunut antamaan määräyksensä. Tämä kaikki minun olisi ollut
tunnustettava ja todistettava, vieläpä todistettava, että esittämäni
syyt olivat täysipainoisia tai muussa tapauksessa olisin tuhoutuva.
Sehän oli selvä. Ja tämä halpamielinen kuningas piti suljettuina ne
kaksi lipasta, joiden sisältämät paperit olisivat todistaneet vääräksi
tämän hänen kirjoituksensa, todistaneet, että minä yhä uudestaan yritin
suojella Escovedoa siltä kuolemalta, jota hänen kuninkaansa hänelle
suunnitteli.
Katsoin vihollistani silmiin hymyillen ivallisesti.
»Mikä uusi loukku tämä taas on?» minä kysyin. »Filip, kuningas ei ole
voinut tätä kirjoittaa.»
»Teidän kai luulisi tuntevan hänen käsialansa. Katsokaa tarkemmin», hän
sanoi äreästi.
»Minä kyllä tunnen hänen käsialansa — paremmin kuin kukaan muu. Mutta
tunnenpa minä myös jonkinverran hänen luonnettaankin. Ja minä tiedän,
ettei hän ole luonteeltaan mikään valapattoinen valehtelija, jollainen
on nämä rivit kirjoittanut.»
Eipä ruhtinaasta olisi enää uskaltanutkaan sen suoremmin ajatustaan
lausua.
»Ja muuten», minä sanoin, »en siitä mitään käsitä. En tiedä
mitään Escovedon kuolemasta. Siihen, mitä jo olen julkisessa
oikeudenistunnossa lausunut, ei minulla ole mitään muuta lisättävää,
kuin vastalauseeni teidänkaltaistanne kiihkeän vihamielistä tuomaria
vastaan.»
Kuusi kertaa Vasquez seuraavan kuun kuluessa tuli luokseni mukanaan
kirjuri, kiristämään minulta tunnustusta. Huomattuaan vihdoinkin,
etteivät millään suostutteluilla saaneet minua taipumaan, he ryhtyivät
toisiin toimenpiteisiin.
»Te pakotatte meidät käyttämään kidutusta saadaksemme teidät
puheliaammaksi!» murahti Vasquez suuttuneena minun itsepintaisuudestani.
Nauroin sellaiselle uhkaukselle. Olin espanjalainen aatelismies, joka
syntyperänsä nojalla oli kidutuksesta vapaa. Eivät he uskaltaisi lakia
rikkoa. Mutta he uskalsivat. Ei ollut olemassa lakia, ei inhimillistä
eikä jumalallista, jota ei kuningas olisi ollut valmis rikkomaan, kun
hän halusi kostaa miehelle, joka oli rakastanut samaa naista kuin
hänkin.
Alastomana minut luovutettiin kidutusviranomaisten käsiin, ja
minut alistettiin köysikidutukseen. Minua varoitettiin, että jos
menettäisin henkeni tai jokin jäsenistäni kävisi käyttökelvottomaksi,
niin olisi se pelkästään oma syyni. Huomautin heille syntyperästäni
ja terveydentilastani, joiden syiden vuoksi ei yleensä ollut lupa
kidutusta käyttää, muistuttaen heille vielä siitä, että jo yksitoista
vuotta oli minua vainottu ja pidetty vangittuna, niin että kaikki
tarmoni oli lopussa.
Vielä viimeisen kerran minua kehoitettiin vastaamaan niinkuin kuningas
halusi. Ja silloin, kun yhä kieltäydyin, kutsuttiin kiduttaja. Hän
asetti käsivarteni ristiin rinnalle, sitoi ne lujasti, pisti pitkän
kapulan nuoran alle ja tarttuen kumpaankin päähän kiersi ensimmäisen
kerran.
Minä huusin. En voinut kestää tuskaa ääntä päästämättä, heikko kun
olin. Mutta koska henkisesti olin tarmokkaampi kuin ruumiillisesti,
niin kieltäydyin yhä vastaamasta. Eivätkä he sittenkään saaneet minua
masennetuksi ennenkuin olivat kiertäneet kapulaa kahdeksan kierrosta,
niin että nuora pusertui lihasteni läpi ja murskasi luut toisesta
käsivarrestani, niin ettei siitä sen jälkeen ole ollut paljoakaan apua.
Enempää en kestänyt.
»Jumalan nimessä, päästäkää minut irti!» voihkin minä. »Sanon, mitä
ikinä haluatte.»
Kun minut oli laskettu irti, niin puolipyörtyneenä, yltäni verisenä ja
tuskissani vääntelehtien tunnustin, että minä valtiollisista syistä
olin kuninkaan käskystä aiheuttanut Escovedon kuoleman. Kirjuri riensi
kirjoittamaan sanani muistiin, ja kun olin lopettanut, vaadittiin minua
todistamaan oikeiksi ne valtiolliset syyt, mitkä olin esittänyt.
Voi, siinä suhteessa en ollut milloinkaan ollut liian toivorikas, kuten
jo olen teille kertonut. En ollenkaan tätä vaatimusta hämmästynyt.
Odotin sitä tietäen, että tämän vastaukseni perusteella minut
tultaisiin tuomitsemaan. Mutta kuitenkin kaikitenkin minä vastasin:
»Paperini ovat otetut minulta, enkä minä ilman niitä pysty mitään
todistamaan. Ne jos saisin, olisi minulla todistuksia liikenemäänkin.»
He poistuivat silloin. Aamulla, kuten sittemmin kuulin, luettiin
tunnustukseni uskolliselle Martinezilleni, ja kun tämä mies-parka,
joka siihen asti kaikista yrityksistä huolimatta oli jäykästi
pysynyt kiellossaan, näki sen nyt hyödyttömäksi, niin hän heidän
vaatimuksestaan myönsi Enriquezin syytöksen oikeaksi.
Minä tietenkin sairastuin ankaraan kuumeeseen ja pyynnöstäni sallittiin
oman lääkärini tulla vankilaan minua katsomaan. Hän ilmoitti, että
tilani oli erittäin vakava ja että minä nähtävästi kuolisin, jos
minut jätettäisiin ilman apua. Tämän johdosta ja ottaen huomioon
heikon tilani ja käsieni käyttökelvottomuuden — toinenhan oli poikki —
sallittiin ensin palveluspoikani, sitten muiden palvelijain ja vihdoin
vaimoni tulla minua hoitamaan.
Tämä tapahtui helmikuun lopulla. Huhtikuun puoliväliin mennessä
haavani olivat parantuneet ja jäseneni taas tulleet käyttökelpoisiksi,
jos kohta toinen käteni onkin jäänyt puolirammaksi loppuiäkseni, ja
yleisvointini oli parantunut melkoisesti. Mutta kaiken tämän salasin,
niin ettei viranomaisilla ollut asiasta aavistustakaan. Makasin vain
yhä vuoteessani aivan kuin olisin ollut lopen riutunut, niin että siinä
nopeasti voimistuessani vartijani luulivat minun jatkuvasti heikkenevän
ja pian kuolevan.
Ainoa toivoni oli nimittäin pakeneminen ja siihen minä näin ovelasti
valmistauduin. Kunhan vain pääsisin Kastilian rajojen ulkopuolelle,
niin pystyisin kyllä taistelemaan Filipin kanssa, ja hän saisi silloin
nähdä, etten ollut niin voimaton ja vaaraton kuin hän luuli. Mutta nyt
riennän tapausten edelle.
Vihdoin eräänä iltana, huhtikuun 20:ntenä, johon mennessä kaikki
asiat oli saatu kuntoon ja Gil de Mesa hevosineen odotti minua
vankilan ulkopuolella — rakas vaimoni oli järjestänyt kaiken — minä
yritin. Näennäinen heikko tilani oli tietenkin saanut vartijani
huolettomiksi. Kukapa avutonta, kuolevaa miestä huolisi vartioida?
Pimeän tultua minä puin omien vaatteiden! päälle vaimoni hameen ja
huppuviitan ja astelin näin verhottuna pois kopperostani vartijain
ohi ja vankilasta ulos kenenkään minua pidättämättä. Löysin Gil de
Mesan, riisuin naisenvaatteet ja niin lähdin hänen seurassaan tuolle
viisitoistapenikulmaiselle matkalle Aragoniaan.
Saavuimme turvallisesti Saragossaan, ja siellä ensi töikseni jätin
asiani Aragonian suur-tuomioin haltuun antautuen sen tutkittavaksi
Escovedon murha johdosta, josta minua syytettiin.
Katala Filip varmaankin kauhistui saadessaan sen tietää. Hän oli
varmaankin perin hämmästynyt, sillä tie lenkin hän saattoi jonkinverran
aavistaa sitä asianlaitaa että koska minä kaikista vastaani
kasaantuneista todisteista, muun muassa kidutuksen pakottamasta
omasta tunnustuksestanikin huolimatta uskalsin julkisesti vaatia
asiani tutkimista, niin minulla varmaankin oli aavistamattomat
todistuskappaleet totuuden esittämiseksi − mikä totuus tulisi
saattamaan hänen oman nimensä löyhkäämään ihmisten sieraimissa. Ja
niinpä minulla olikin. Oletteko ehkä otaksunut, että Antonio Perez,
joka kaiken ikänsä oli tutkinut monikoukeroisen valtioviisauden
maanalaisia työskentelytapoja, oli niin helposti suostunut joutumaan
heidän pauloihinsa? Oletteko kuvitellut, että minä lähettäessäni
hakemaan Diego Martinezia Turrueganoon ja käskiessäni hänen
luovuttamaan ne kaksi asiakirjaopasta, en olisi ensin huolellisesti
neuvonut häntä valitsemaan muutamia käyttökelpoisia papereita ja
uudistamaan sinetit, jotta ei huomattaisi hänen aukaisseen niitä?
Jos olette siten ajatellut, niin olette tehnyt minulle väärin.
Filipin ja minun välinen kirjeenvaihto kun oli ollut niin laaja, niin
monta asiapaperia kun oli kirjoitettu Escovedon kuoleman johdosta,
ja Filipillä kun vielä oli tuo tapa kirjoittaa vastauksensa minun
kirjeideni reunaan palauttaen ne sitten, niin hänen oli mahdoton
muistaa niitä kaikkia, eikä hän siis voinut huomata kolmen tai neljän
poissaoloa.