ja kostea.
»Olen teidän vallassanne, Escovedo», tunnustin minä onnettomana.
»Sanokaa mieluummin, että me olemme liittolaisia. Unohtakaa kaikki
muu.» Hän oli innoissaan ja iloissaan uskoen kaiken nyt olevan
kunnossa, niin suureksi hän uskoi minun vaikutusvaltani kuninkaaseen.
»Ja nyt Mogro minulle ja Englanti don Juanille. Vikkelästi toimeen nyt.»
»Kuningas on poissa. Meidän täytyy odottaa muutama päivä.»
»No pääsiäiseksi sitten.» Ja hän ojensi kätensä. Tartuin siihen
hervottomasti päättäen siten keskenämme sovitun häpeällisen
vaihtokaupan. Mitä muutakaan olisin saattanut tehdä. Miten olisi
Annelle muuten käynyt?
Olisinhan voinut valvoa omaa etuani ja käyttää asemaani omaksi
parhaakseni, kuten minusta on myöhemmin väitettykin. Olisinhan voinut
käyttää kiristystä ja ottaa vastaan ruhtinaallisia lahjuksia. Mutta
minä olin aina kuninkaalle uskollinen ja uhrauduin hänen hyväkseen.
Ei minua vielä milloinkaan ollut lahjottu tekemään mitään, mikä olisi
ollut vastoin hänen etujaan, ennenkuin nyt olin kerrassaan myynyt
kunniani ja sitoutunut luopumaan uskollisuudestani.
Ei ollut koko Espanjassa onnettomampaa miestä kuin minä olin. Yön
läpeensä istuin työhuoneessani ja vaimoni kehoituksiin, että soisin
itselleni edes vähän lepoa vastasin, että Espanjan asiat vaativat
huomiota. Ja kun aamun valjetessa olin aivan menehtynyt ja epätoivosta
suunniltani, saapui luokseni Filipin lähetti kirje mukanaan.
»Olen saanut kirjeitä don Juanilta», hän kirjoitti, »jotka ovat
entistä tiukemman sävyisiä. Hän vaatii heti lähetettäväksi rahaa ja
Escovedon. Olen miettinyt asiaa ja nämä kirjeet vahvistavat kaikin
puolin pelkoani. Minulla on syytä pelätä iskua, joka häiritsee yleistä
rauhallisuutta ja tuhoo itsensä don Juanin, jos hän yhä saa pitää
Escovedon palveluksessaan. Kirjoitan don Juanille, että Escovedo hänen
pyyntönsä mukaisesti kyllä oitis lähetetään matkaan. Huolehtikaa te
siitä, että hänet lähetetään ansioidensa mukaiselle matkalle ja heti
paikalla, ennenkuin tuo konna tappaa meidät.»
Minua puistatti tätä lukiessani. Kohtalo itse oli tarttunut ohjaksiin.
Filipiä vaivasi vanha pelkonsa — ja, totta tosiaan, hänen aavistuksensa
ei ollut aiheeton, kuten olin tullut tietämään — että Escovedo hautoi
kurjimpiin toimenpiteisiin ryhtymistä. Hän siis taaskin vaati, kuten
oli jo useasti ennenkin vaatinut, tuhoamaan tuon kavaltajan, jonka
levoton olemus niin alinomaa hänen rauhaansa häiritsi. En suinkaan
käsittänyt väärin sitä, mitä hän tarkoitti »lähettämis»-sanallaan.
Ymmärsin varsin hyvin, mille matkalle hän halusi minun lähettävän
Escovedon.
Ajatelkaahan, missä kiusauksessa olin. Jos Escovedo kuolisi, ei minulla
olisi mitään hätää, eikä Annellakaan, vieläpä minun tarvitsematta
ollenkaan ryhtyä tuohon iljettävään petoshommaan, johon minun oli ollut
pakko suostua. Ja tuon kuoleman kuningas itse käski minun panna toimeen
− salaisen, kuninkaallisen teloituksen, jollaista hänen rippi-isänsä
Frey Diego de Chaves sittemmin piti oikeutettuna ja kuninkaalle
kuuluvana hyödyllisenä oikeutena. Hän oli ennenkin aivan selvin sanoin
minua siihen vaatinut, mutta minä olin joka kerta asettunut Escovedon
ja miekan väliin. Olisiko minun jatkettava tätä menettelytapaa?
Saattoiko inhimillisesti katsoen minulta vaatia, että asiain näin ollen
taaskin koettaisin käännyttää kuninkaallisen vihan tuon uskalikon
päästä? Olinhan vain ihminen minäkin, lihan kiusauksille altis, ja
olihan sitäpaitsi olemassa nainen, jota rakastin enemmän kuin omaa
autuuttani, jonka rauhaa ja onnekkuutta tuo Escovedo-heittiö uhkasi.
Jos hän sai elää, ja niin kauan kuin hän eli, tulisimme, Anne ja minä,
olemaan hänen tahtonsa orjia, ja minun olisi pakko ryvettää kunniaani
ja uskollisuuttani hänen hurjien pyyteittensä rapakossa. Ja kuningas,
valtiaani, vaati minua selkein sanoin toimittamaan hänet oikopäätä
kuolemaan.
Ryhdyin heti vastausta kirjoittamaan ja kirjeeni sisältö oli: »Lausukaa
selkeämmin ajatuksenne, sire. Mille matkalle oikein tarkoitatte
Escovedon lähetettäväksi?»
Seuraavana aamuna, pääsiäisviikon torstaina, palautettiin minulle
kirjeeni ja sen reunaan oli Filipin omalla käsialalla kirjoitettu
Escovedon kuolemantuomio. »Tarkoitan, että olisi joudutettava tuon
konnan kuolemaa, ennenkuin hän vielä ehtii ryhtyä mihinkään sellaiseen
tekoon, että kaikki on myöhäistä; sillä häntä ei mikään saa pysähtymään
eikä mieltänsä muuttamaan. Toimittakaa se siis pian tehdyksi, ennenkuin
hän tappaa meidät.»
Siihen ei ollut mitään sanottavaa. Saamani käsky oli selvä ja määrätty.
Oli vain toteltava. Ryhdyin siis toimenpiteisiin.
Kuten minulla kaiken ikäni on ollut onni omata mitä uskollisimmat
ystävät, on minulla samoin aina ollut mitä luotettavimmat palvelijat.
Eikä näistä ollut yksikään uskollisempi kuin taloudenhoitajani,
Diego Martinez, ellei ehkä tallimestarini, Gil de Mesa, joka vielä
nytkin, kovan onneni päivinä, minua seuraa. Mutta Mesaa en siihen
asti vielä ollut koetellut, kun sen sijaan tiesin Diegon minulle
sydänjuuriaan myöten uskolliseksi, mieheksi, joka minun tähteni antaisi
kidutuspenkillä silpoa itseltään jäsenen jäseneltä.
Jätin koko asian Diegon tehtäväksi. Sanoin hänelle, että toimin
kuninkaan käskystä ja että oli kysymyksessä vaarallisen kavaltajan
salainen surmauttaminen, koska häntä ei voitu laillisesti tuomita,
jotta hän ei voisi syyttää rikoskumppanuudesta henkilöä, jonka
syntyperää ja sukua on suojeltava kaikelta häväistykseltä. Käskin hänen
hankkia itselleen tarpeelliset avustajat ja suorittaa työn niin pian
kuin suinkin. Sitten poistuin heti Madridista ja matkustin Alcalaan.
Diego hankki viisi miestä auttamaan itseään tässä toimessa; nämä olivat
eräs nuori Enriquez-niminen upseeri, eräs Rubio-niminen palvelija,
aragonialaiset Mesa ja Insausti sekä vielä eräs Bosque-niminen. Hän
halusi nähtävästi olla varma onnistumisestaan, mutta minun käsitykseni
on, että hän oli liian varovainen ja käytti enemmän apulaisia kuin
olisi ollut tarpeen. Nämä kuusi väijyivät sitten kolmena perättäisenä
yönä Escovedoa pienellä Santiago-aukiolla. Pääsiäismaanantai-iltana,
maaliskuun 31:senä, he vihdoin saivat hänet käsiinsä ja surmasivat
hänet. Hän kuoli Insaustin miekan lävistämänä melkein ennen kuin
huomasi olevansa saarrettu. Mutta kun ruumis tavattiin, oli siinä
ainakin puolisen tusinaa haavoja. Olenhan maininnut Diegon mieheksi,
joka aina toimitti asiansa perinpohjin.
Työn tehtyään he oitis hajaantuivat, ja Rubio-palvelijani matkusti
heti Madridista Alcalaan kertomaan minulle asiasta vakuuttaen, ettei
ketään ollut vangittu. Mutta kuten arvaatte, nousi Madridissa aamulla
hirmuinen hälinä, sillä ei joka päivä tavata kadulta kuninkaallista
sihteeriä murhattuna.
Alcaldet ryhtyivät asiaa tarmokkaasti tutkimaan ja vangitsivat ja
kuulustelivat aluksi kaikkia, jotka yrittivät poistua kaupungista.
Seuraavana päivänä he vaivasivat urkkimisillaan kaikkia, jotka
tarjosivat huoneita vuokralle. Tässä toimessa he vielä häärivät,
kun minä illalla palasin Madridiin, koska — näennäisesti —
ystäväni ja virkaveljeni murha oli saanut minut ennen aikojani
lähtemään maalta kaupunkiin. Menettelin siten kuin ei minulla
olisi ollut mitään aavistusta siitä, miten murha oli tapahtunut.
Tämä oli aivan välttämätöntä, vaikka olikin inhoittavaa, varsinkin
surunvalituskäyntini Escovedon kotona, jonne en voinut olla menemättä
ja jossa tapasin perheen syvän surun vallassa.
Heti alusta alkaen epäilykset kohdistuivat minuun, vaikkei ollutkaan
olemassa mitään selviä merkkejä, jotka olisivat viitanneet minun
osallisuuteeni. Mutta huhu oli liikkeellä, ja vaikka minulla oli
mahtavia ystäviä, niin olipa mahtavia vihamiehiäkin, sillä sellaisia
aina kateus synnyttää minunkaltaisessani korkeassa asemassa olevia
henkilöitä kohtaan. Escovedon puoliso epäili minua, vaikka näyttikin
alussa yhtä paljon epäilleen Alban herttuan osallisuutta murhaan, koska
tämä vihasi don Juania ja kaikkia hänen kannattajiaan.
Tämän johdosta tulikin hovi-alcalde pian minun tutkimaan. Hän sanoi
toivovansa, että minä voisin johdattaa hänet salamurhaajan jäljille;
mutta hänen käyntinsä varsinainen tarkoitus oli, kuten hänen urkkivasta
ja tiukasta kyselytavastaan kävi selville, saada minut paljastamaan
itseni. Esiinnyin pelottoman julkeasti. Olin näkevinäni asiassa
flanderilaisten valtioitten työtä. Valitin — muistuttaakseni häntä
asiasta — että olin silloin sattunut olemaan Madridista poissa.
Hänen jälkeensä tuli toinen korkea virkamies, joka sanoi tulevansa
ystävänä minua varoittamaan, koska oli liikkeessä huhuja, jotka
mainitsivat minut teon yhteydessä, mutta joka oikeastaan tuli
houkutellakseen minut jonkinlaiseen myönnytykseen ja väijymään pettävää
kasvojeni ilmettä.
Kestin sen uljaasti, mutta sisällisesti olin järkytetty kirjoittaessani
Filipille ja selittäessäni hänelle tarkoin, mitä minulle oli sanottu
ja mitä minä puolestani olin vastannut ja mitä katkeria rohtoja olin
saanut niellä.
Hän kirjoitti vastaan:
»Mielestäni te vastasitte mainiosti. Koettakaa edelleenkin esiintyä
varovasti. Kyllähän he tulevat kertomaan teille paljon asioita, eivät
kertoakseen, vaan saadakseen teidät paljastamaan itsenne. Mainitsemanne
katkerat rohdot ovat välttämättömiä. Mutta käyttäkää kaikki taitonne ja
teeskentelykykynne, jossa olette mestari.»
Me olimme sen jälkeen päivittäin kirjeenvaihdossa, ja minä kerroin
hänelle kaikki tekoni; miten pidin kaikki mieheni kotosalla, koska
pelkäsin, että heidät vangittaisiin, jos yrittäisivät poistua
Madridista, ja miten minun vihdoin onnistui toimittaa heidät
yksitellen matkaan asioissa, jotka saattoivat heidät kaiken epäilyksen
ulkopuolelle. Juan de Mesa lähti Aragoniaan järjestämään Ebolin
ruhtinattaren asioita. Rubio, Insausti ja Enriquez saivat kuninkaan
omakätisesti allekirjoittaman lipunkantajan valtakirjan ja määrättiin
liittymään armeijaan Italian eri osissa; ensinmainittu lähetettiin
Milanoon, toinen Sisiliaan ja viimeksimainittu Napoliin. Bosque palasi
Aragoniaan. Niin tulivat kaikki sijoitetuksi Kastilian tuomiopiirin
ulkopuolelle, kaikki muut paitsi minä itse ja kuningas, joka kirjoitti
minulle lausuen tyytyväisyytensä, kun ketään ei ollut saatu vangituksi.
Mutta huhu pysyi yhä vireillä, ja sen mukaan olin minä, yhdessä
Ebolin ruhtinattaren kanssa, pannut toimeen murhan. En ymmärrä, miten
hänen nimensä tuli vedetyksi asian yhteyteen. Ehkä se johtui pelkästä
ilkeämielisyydestä, koska meillä tiedettiin olevan keskinäisiä
suhteita. Hän oli ehkä antanut aihetta tähän syytökseen ryhtymällä
kovin itsepintaisesti sitä kieltämään. Hän kuulutti vihoissaan,
että häntä syytettiin asiasta, melkeinpä ennenkuin se vielä oikein
tapahtuikaan, ja pani yhtä vihaisen vastalauseensa sellaista syytöstä
vastaan ja uhkaili niitä, jotka uskalsivat puhua sellaista.
Lopputulos kaikesta tästä oli, että Escovedon perhe kuukautta myöhemmin
kyhäsi kuninkaalle anomuskirjan, jossa syyttivät murhasta minua, ja
Filip suostui ottamaan puheilleen don Pedro de Escovedon — murhatun
pojan — ja lupasi harkita asiaa ja antaa oikeuden käsiin sen, kenen
havaitsi oikeaksi syylliseksi, oli se sitten kuka hyvänsä. Hänet
saattoivat pahaan pulaan Escovedojen vaatimukset, minun vaarani, hänen
velvollisuutensa kuninkaana ja hänen oma osallisuutensa rikoskumppanina
tai paremminkin asian alkuunpanijana.
Escovedoja avusti mahtava Vasques, neuvoskunnan sihteeri, Alban
puoluelaisia, oman puolueeni salainen vihamies, joka kadehti minun
valtaani eikä enää pelännyt ilmaista itseään ja ahdistaa minua, koska
nyt uskoi voivansa tuhota minut.
Hän puhui salaperäisesti kuninkaalle asian yhteydessä olevasta naisesta
uskaltamatta vielä mainita Annen nimeä, ja kehoitti häntä oikeuden
tyydyttämiseksi, koska rumia huhuja oli liikkeessä, määräämään
pantavaksi toimeen tutkimuksen totuuden selville saamiseksi.
Filip itse kertoi minulle, mitä oli tapahtunut, ivaten huhujen
mielettömyyttä, jotka erehtyivät niin kauas totuudesta, ja kun minä
valitin olevani ilkeässä asemassa, koetti hän rauhoittaa minua;
erottuamme hän vielä kirjoitti minulle: »Niin kauan kuin minä elän, ei
teillä ole mitään pelättävää. Muut saattavat muuttua, mutta en ikinä
minä, mikä teidän pitäisi käsittää, koska niin hyvin tunnettu minut.»
Tämä kirje lausui lyhykäisyydessään niiden monien kirjeiden sisällön,
mitkä noihin aikoihin saapuivat minulle Madridiin Escurialista, jonne
kuningas oli vetäytynyt. Eivätkä nuo kirjeet rauhoittaneet minua
vain sisältämillään vakuutteluilla, vaan vieläkin enemmän sen niistä
epäsuorasti ilmenevän hyvän uskon kautta, mikä kuninkaalla tuntui
minusta olevan. Minulla oli nyt hallussani suuri joukko Escovedon
asiaa koskevia kuninkaan kirjeitä, ja niissä hän melkein joka ainoassa
paljasti itsensä päämurhamieheksi osoittaen, että minä olin vain
velvollisuuteni täyttävä hänen määräystensä toimeenpanija. Mitä olikaan
minulla pelättävää, niin kauan kuin minulla oli tuommoiset kirjeet. Ei
Filip itsekään uskaltaisi ilmaista minua.
Mutta uusi vaara uhkasi minua nyt − pelkäsin tulevani itse murhatuksi.
Ilmassa tuntui olevan uhkaa. Escovedo-suku kannattajineen, joihin
kaikki vihamieheni yhtyivät, vieläpä jotkut Eboli-suvun jäsenetkin,
joiden mielestä minä olin tahrannut heidän nimensä kunnian, suhteellani
Anneen, puhuivat julkisesti kostosta, niin että minun oli pakko aina
ulkosalla ollessani pitää ympärilläni asestettua seuralaisjoukkoa.
Vetosin taas Filipiin pyytäen häntä suojelemaan itseäni. Pyysinpä häntä
vapauttamaan minut ministerintoimestanikin, jotta siten se surkuteltava
kateus, mikä aiheutti vainoamiseni, menettäisi vaikuttimensa. Vihdoin
pyysin häntä määräämään minut tutkittavaksi, koska uskoin, että kun ei
ollut olemassa mitään todisteita minua vastaan, tuomioistuimet siis
julistaisivat minut vapaaksi ja asia siten kerta kaikkiaan joutuisi
pois päiväjärjestyksestä.
»Menkää Kastilian kuninkaallisen neuvoston puheenjohtajan puheille»,
hän sanoi. »Kertokaa hänelle, mitkä syyt johtivat Escovedon kuolemaan
ja pyytäkää häntä sitten puhumaan don Pedro de Escovedolle ja
Vasquezille; koettakoon hän saada heidät luopumaan asiasta.» Tein työtä
käskettyä, ja kun puheenjohtaja, jona oli Patin piispa, oli kuullut
kertomukseni, lähetti hän hakemaan kahta päävihollistani.
»Kuulkaa, don Pedro», hän sanoi, »olen tutustunut kuninkaalle
lähettämäänne anomuskirjaan, jossa syytätte don Antonio Pereziä isänne
murhaajaksi. Ja minulla on kuninkaan nimessä valta vakuuttaa, että
murhaaja tulee saamaan oikeudenmukaisen tuomionsa, kuka ikänä hän
onkin, arvoon katsomatta. Mutta velvollisuuteni on ensin kehoittaa
teitä harkitsemaan, mitä varmuutta teillä on näyttää toteen syytöksenne
niin korkeassa asemassa olevaa miestä vastaan. Sillä jos todistuksenne
osoittautuisivat riittämättömiksi, niin kääntyisi asia luultavasti
itsellenne kohtalokkaaksi, se tietäkää. Ja vihdoin, ennenkuin vastaatte
minulle, haluan vielä lisätä, sielunhoitajan kunniasanalla, että
Antonio Perez on yhtä viaton kuin itsekin olen.»
Se olikin totuus — ehdoton totuus, mikäli kuningas ja piispa asiaa
tunsivat — sillä olinhan vain herrani tahdon välikappale.
Don Pedro näytti hämmästyvän, melkeinpä kauhistuvan. Hän näytti
mieheltä, joka yht'äkkiä huomaa hairahtuneensa yrittäessään astua
kuilun yli, missä tuho häntä vaanii. Ehkä hän viimeinkin käsitti, että
kaikki hänen rajut syytöksensä perustuivat pelkkiin epäilyihin, joita
ei voitu todistaa.
»Herra piispa», hän sopersi, »koska niin sanotte, niin vakuutan
kunniasanallani sekä omasta että perheeni puolesta, ettemme enää tule
sanallakaan syyttämään don Antoniota tästä kuolemasta.»
Piispa kääntyi sitten Vasquezin puoleen rypistäen kulmiaan
halveksivasti.
»Mitä teihin tulee, sir, niin olette nyt kuullut miten asia on —
vaikk'ei se oikeastaan ollut teidän korvillenne tarkoitettu, sillä
eihän asia kuulu teille virkanne puolesta, eikä teillä ole kuollutta
kohtaan minkäänlaisia velvollisuuksia, niinkuin don Pedrolla, jonka
vuoksi hänelle voidaan antaa anteeksi hänen malttamattomuutensa
ahdistaa Escovedon surmaajia. Teidän kiihkeä huolehtimisenne tästä
asiasta saattaa teidät epäilyksenalaiseksi, ja sitä vielä lisää se
seikka, että te olette pappi. Kehoitan teitä luopumaan asiasta, sillä
sen oikeasta laadusta teillä ei ole kaukaisintakaan aavistusta.»
Mutta kateus on voimakas kiihoitin, se on jäytävä, vastustamaton himo,
joka kaivaa viisautta ja on kuuro kaikille järkeville neuvoille.
Vasquez ei kyennyt luopumaan asiasta. Ilkeyden ja kateuden pirun
kahlehtimana hänellä ei ollut halua pysähtyä ennenkuin oli tuhonnut
joko itsensä tai minut.
Koska Escovedon varsinainen perhe nyt erottautui asiasta, etsi
Vasquez käsiinsä murhatun kaukaisempia sukulaisia ja kiihoitti heitä
niin kauan, että he vuorostaan lähtivät hovia saastuttamaan, eivät
ainoastaan minuun kohdistetuilla syytöksillä, vaan myöskin syytöksillä,
jotka nyt julkisesti liittivät Ebolin ruhtinattaren nimen minun nimeeni.
Meidät ahdistettiin aivan epätoivon partaalle, ja silloin Anne
kirjoitti Filipille. Se oli mieletön teko. Hän puolusti itseään liian
kiihkeästi. Hän pyysi kuningasta suojelemaan häntä Vasquezilta ja tämän
ilkeiltä huhuilta, asettamaan varoittavaksi esimerkiksi tuollaiset
miehet, jotka uhkarohkeudessa ja kunnioittamattomuksessa menivät näin
pitkälle, ja rankaisemaan tuota maurilaiskoiraa, Vasquezia — hänen
suonissaan virtasi todellakin maurilaista verta — hänen ansioidensa
mukaisesti.
Uskon, että perikatomme aiheutui tuosta kirjeestä. Filip noudatti
minut Escurialiin. Hän halusi tarkempia tietoja noista syytöksistä.
Minä kerroin, mutta kielsin samalla niiden todenperäisyyden. Sitten
hän vaati ruhtinattaren todistamaan väitteensä Vasquezia vastaan eikä
Annen ollutkaan vaikea tyydyttää häntä. Filip tuntui uskovan meidän
vakuuttelujamme, että kaikki syytökset olivat perättömiä. Kuitenkaan
hän ei ryhtynyt Vasquezia rankaisemaan. Mutta tiesinhän toisekseen,
että hän oli luonnostaan kuhnustelija. »Aika olen minä», hän saattoi
vastata, kun häntä ahdistelin kiirehtimään.
Olimme senjälkeen, minä ja Vasquez, sotakannalla keskenämme
neuvostossa. Escurialissa ollessani asia kehittyi huippuunsa. Olin
lähettänyt palvelijani Vasquezin luo pyytämään, että hän toimittaisi
eräitä virallisia asiakirjoja kuninkaalle. Hän toi ne, mutta liitti
mukaan hirveän syytöskirjelmän, joka oli täynnään herjauksia
ja häväistyksiä, muun muassa viittauksia siihen, etten ollut
puhdasrotuinen eli jalosyntyinen.
Kiihtyneenä, melkeinpä aivan suuttumuksesta suunniltani ja vihasta
väristen, lähdin Filipin puheille.
»Katsokaa, sire, mitä tuo maurilaisroisto minulle kirjoittaa. Tämähän
on jo hävyttömyyden huippu. Joko kostatte minun puolestani nuo
herjaukset tai sallitte minun itse kostaa puolestani.»
Hän tuntui käsittävän suuttumukseni, antoi minulle luvan itse kostaa
miehelle, mutta pyysi minua ensin odottamaan vähän aikaa, kunnes eräät
Vasquezin kokeneissa käsissä olevat asiat tulisivat suoritetuiksi.
Mutta viikot venyivat kuukausiksi, eikä mitään tapahtunut. Oli jo
huhtikuu vuonna '79, vuosi murhan jälkeen, ja minä olin käynyt niin
rauhattomaksi ja hermostuneeksi minua uhkaavien vaarojen vuoksi, etten
enää uskaltanut käydä Annea tapaamassa. Ja silloin Filipin rippi-isä,
Frey Diego de Chaves, tuli eräänä päivänä luokseni kuninkaan nimessä
pyytämään, että minä sopisin Vasquezin kanssa.
»Sillä ehdolla, että hän peruuttaa väitteensä», vastasin. Ja Chaves
lähti vihamieheni luo. Mitä siellä lienee tapahtunut, mitä Vasquez
hänelle lienee puhunut, mitä hän lienee lisännyt minun ja Annen
suhteita koskeviin huhuihin, sitä en tiedä. Mutta tiedän, että siitä
lähtien oli kuninkaan käytös minua kohtaan toinen, hänen minulle
kirjoittamiensa kirjeiden sävy oli toinen, ja kun tämä asiantila yhä
jatkui, kirjoitin vihdoin hänelle vapauttaen hänet lupauksestaan
hankkia minulle hyvitystä Vasquezia vastaan, vakuuttaen hänelle, että
koska hän itse saattoi antaa anteeksi meihin kohdistuvat loukkaukset,
niin minä kyllä omasta kohdastani saattaisin helposti tehdä samoin,
ja lopuksi pyysin, että hän antaisi minulle luvan luopua virastani ja
vetäytyä yksityiselämään.
Anne oli minua tähän kehoittanut. Hän oli lähettänyt minua hakemaan ja
vesissä silmin rukoillut minua sopimaan Vasquezin kanssa, koska kerran
kuningas sitä toivoi, eikä asian näin ollen sopinut yrittää hänen
toivomuksiaan vastustaa. Jäin hänen luokseen muutamiksi tunneiksi ja
lohduttelin häntä, sillä hän oli aivan epätoivon partaalla tuntiessaan
varmasti, että olimme molemmat tuhon omia, ja aivan lohduton uskoessaan
itsensä syypääksi kaikkeen.
Ehkäpä minua pidettiin silmällä tarkemmin kuin itse aavistinkaan. Ehkä
ympäröivät meitä vakoilijat, joita mustasukkainen Filip oli asettanut,
haluten saada joko vahvistusta tai peruutusta niille huhuille, joita
hänelle oli kerrottu ja jotka jäytivät hänen sydänjuuriaan.
Lähdin Annen luota vähintäkään aavistamatta, etten enää milloinkaan
tässä elämässä tulisi häntä näkemään. Samana iltana hovi-alcalde
vangitsi minut kuninkaan käskystä. Syyksi ilmoitettiin muka se,
että olin kieltäytynyt sopimasta Vasquezin kanssa, vieläpä hetkenä,
jolloin kirjeeni, missä ilmoitin itseni valmiiksi siihen suostumaan,
jo oli kuninkaan hallussa; sillä, minun sitä tietämättä, kuningas oli
Madridissa. Hän oli nähtävästi tullut sinne ollakseen läsnä eräässä
toisessa vangitsemisessa, mikä samana iltana toimitettiin. Santa Maria
Mayorin kirkon ovelta hän katseli, kun hänen alguazilinsa tunkeutuivat
Ebolin ruhtinattaren taloon, toivat hänet ulos, sijoittivat hänet
odottaviin ajoneuvoihin ja lähtivät kuljettamaan häntä Pinton
linnoitukseen, mikä vankeus myöhemmin vaihdettiin karkoitukseksi
Pastranaan, missä hän oli kuolemaansa saakka.
Ruhtinasta vastaan rikkominen näyttää olevan pahempi kuin rikkominen
itse Jumalaa vastaan. Sillä Jumala armahtaa, mutta ruhtinaat, joiden
turhamaisuutta ja ylpeyttä on loukattu, eivät tunne armahdusta.
* * * * *
Alcaldet pitivät minua vangittuna neljä kuukautta, ilman että
minua mistään syytettiin. Sitten minut, koska terveyteni kovin
kärsi yksinäisyydestä ja epävarmuuden aiheuttamasta murheesta,
siirrettiin omaan kotiini, missä minua ankarasti vartioitiin seuraavat
kahdeksan kuukautta. Ystäväni saivat turhaan rukoilla kuningasta
joko vapauttamaan minut tai saattamaan minut oikeuden tutkittavaksi.
Hän selitti heille, että asia oli aivan eriluonteinen kuin mitä he
kuvittelivat, ja väisti siten kaikki vaatimukset.
Kesällä 1580 Filip matkusti Lissaboniin ottaakseen muodollisesti
haltuunsa Portugalin kruunun, jonka hän oli perinyt. Lähetin
vaimoni hänen luokseen koettamaan saada sovintoa aikaan. Mutta
Filip ei suostunut ottamaan häntä puheilleen, ja niinpä minä jäin
jatkamaan hänen kostonhimoisen hitautensa uhrina oloa. Vuotta
myöhemmin, annettuani muodollisen lupauksen, että luovuin kaikesta
vihamielisyydestä Vasquezia kohtaan ja etten milloinkaan yrittäisi
häntä mitenkään vahingoittaa, minulle myönnettiin jonkinverran
vapautta. Sain kulkea ulkona ja ottaa vastaan vieraita, mutta itse en
saanut käydä kenenkään luona.