sitä.»
Ja niin päätettiinkin; kun don Juan, Escovedo mukanaan, kohta sen
jälkeen saapui hoviin, ahdettiin hänet täyteen turhia toiveita.
Näin ruokittuna hän lähti Alankomaihin, jättäen Escovedon Madridiin
edustajakseen määräten salaisesti, että tämän oli koetettava edistää
hänen suunnitelmiaan.
Mutta Escovedon kyvykkyys olikin paljon pienempi kuin miksi minä sen
olin arvioinut.
Hän oli vain ahnas suunnittelija, joka ei älynnyt salata ruokahaluaan,
ja jolla ei ollut asian päätökseen saattamista varten tarpeellista
kärsivällisyyttä.
Flanderin asia ei kylläkään kovin hyvin edistynyt, mutta se ei häntä
hillinnyt. Hän ahdisteli kuningasta isäntänsä asialla niin kiihkeästi,
että se läheni kunnioittamattomuutta, ja sitä ei Filipin ylevä
majesteetti voinut milloinkaan sietää. Escovedo syytti kuningasta
epäröinnistä ja asian lykkäämisestä ja vihdoin — kesällä '76 — hän
kirjoitti kuninkaalle rajun soimauskirjeen, arvostellen halveksuvasti
hänen valtiollista toimintaansa, ja saattoi näin Filipin aivan
suunniltaan.
Turhaan minä koetin häntä varoittaa; turhaan häntä neuvoin ja koin
hänen mieletöntä hurjapäisyyttään hillitä. Minähän jo sanoin, että hän
oli ystäväni, ja siitä syystä ehkä näin tässä asiassa enemmän vaivaa
kuin jos se olisi koskenut jotakin muuta miestä.
»Jollet nyt saa koottua jonkinverran järkeä tuohon päähäsi, ystäväni,
niin menetät sen tässä jupakassa», sanoin hänelle eräänä päivänä.
Hän kiivastui tämän neuvoni johdosta, herjasi minua, väitti kiven
kovaan, että minä se olin poikkiteloin hänen tiellään, että minä
vastustin don Juanin toiveitten toteutumista ja ylläpidin kuninkaan
vitkastelevaa menettelytapaa.
Jätin hänet silloin omiin hoteisiinsa, koska en halunnut riidellä tuon
itsepintaisen nousukkaan kanssa; kun etenkin pidin hänestä, en silti
säästänyt vaivoja suojellakseni häntä seurauksilta, joita hän itse
ärsytti esiin. Mutta hänen Filipille kirjoittamansa kirje teki tämän
tehtävän minulle melko vaikeaksi. Filip näytti sen minulle.
»Jos tuo mies», hän sanoi, »olisi sanonut vasten silmiäni sen, mitä
hän on rohjennut kirjoittaa, niin uskon, etten olisi voinut salata
suuttumustani. Se on kauhea kirje.»
Koetin kykyni mukaan saada hänet rauhoittumaan.
»Mies on hölläsuinen, jolla seikalla on hyvätkin puolensa, sillä
tiedämme aina, mitä sellainen ihminen suunnitellee. Hänen intoilunsa
isäntänsä puolesta sokaisee hänet ja saattaa hänet menettelemään
varomattomasti. Se on meille paremmin eduksi kuin jos hän olisi
salaperäinen ja viekas.»
Näin todistellen hillitsin hänen suuttumustaan sihteeriin. Mutta minä
tiesin, että hän vihasi Escovedoa ja janosi hänen vertansa siitä
hetkestä alkaen, jolloin Escovedo oli unohtanut majesteetille kuuluvan
kunnioituksen. Olin iloinen, kun hän vihdoin matkusti Flanderiin,
yhtyäkseen taas don Juaniin.
Flanderin asiat menestyivät niin kehnosti, että siitä seuraavat toiveet
Englannin valtaistuimen saavuttamisesta hupenivat väleen. Pahimman
varalle oli keksittävä jotakin muuta, ja nyt don Juan ja Escovedo
ryhtyivät miettimään keinoa, millä hankkisivat itselleen valtaa itse
Espanjassa. Heidän kunnianhimonsa saattoi heidät yrittämään hankkia don
Juanille perintöruhtinaan aseman. Kumpikin kirjoitti asiasta minulle,
saadakseen minut jouduttamaan tämän heidän uuden suunnitelmansa
toteutumista, toimimaan niin, että heidät kutsuttaisiin takaisin
Espanjaan, jotta he voisivat yhtyä minun puolueeseeni — arkkipiispan
puolueeseen — ja auttaa sen pysymistä valtapuolueena. Escovedo
kirjoitti minulle kirjeen, jota melkein on pidettävä yrityksenä lahjoa
minut. Kuningashan alkoi olla vanha, ja perintöruhtinas oli liian
nuori pystyäkseen auttamaan häntä raskaissa hallitustehtävissä. Don
Juan ottaisi ne kantaakseen, ja silloin Escovedo ja minä kohoaisimme
suurempaan mahtavuuteen.
Annoin kuninkaan lukea kaikki nämä kirjeet ja hänen kehoituksestaan
olin suostuvinani heidän ehdotuksiinsa, siten houkutellaksemme
Escovedon paremmin ilmaisemaan lopulliset tarkoituksensa. Se oli
vaarallista, ja minä kehoitin kuningasta menettelemään varovasti.
»Olkaa varovainen», minä hänelle sanoin, »sillä jos minun keinotteluni
tulisi ilmi, niin ei teillä olisi enää mitään hyötyä minusta.
Omatuntoni kyllä on puhdas näin toimiessani, sillä täytänhän
vain velvollisuuteni. Sen seikan käsittämiseen en tarvitse muuta
jumaluusoppia kuin omani.»
»Oma käsitykseni jumaluusopista», hän vastasi, »on melkein samanlainen.
Ette olisi täyttänyt velvollisuuttanne Jumalaa ettekä minua kohtaan,
jos ette olisi ilmoittanut minulle tätä petosta. Nämä asiat masentavat
minun mieltäni», lisäsi hän nyrpeästi.
Minä siis kirjoitin don Juanille ja kehoitin häntä, aivan kuin vain
olisin hänen hyväänsä ajatellut, eikä asia olisi minua itseäni
ollenkaan liikuttanut, jäämään Flanderiin siksi kunnes sikäläiset
tehtävät oli saatu tyydyttävään päätökseen. Hän noudattikin neuvoani,
koska hänellä ei ollut siinä valitsemisen varaa, mutta vehkeily jatkui
yhä. Myöhemmin huomasimme, miten vähän hän oli aikonutkaan luopua
Englannin-haaveistaan, kun minä sain ilmi, että hän oli saanut paavin
lupaamaan hänelle avuksi kuusituhatta miestä ja 150000 dukaattia heti,
kun retkelle lähdettäisiin.
Ja silloin yhtäkkiä ja ennakolta ilmoittamatta Escovedo ilmestyi
Madridiin, tarkoituksella henkilökohtaisesti ahdistaa Filipiä
lähettämään don Juanille lisäjoukkoja, jotta hän pystyisi lähtemään
tälle sotaretkelle. Hän toi sellaisia uutisia, että siellä
vallitseva kehno rauha oli taas rikottu, mutta että don Juan oli
taas palauttanut järjestyksen ja vielä väkirynnäköllä valloittanut
Namurin. Tämä valloitus oli vastoin meidän lähettämiämme määräyksiä
ja Filipin toiveitten suoranaista ylittämistä. Kuningas halusi rauhaa
Alankomaissa, koska hänen ei sillä hetkellä sopinut uudistaa sotaa, ja
Escovedon julkeat vaatimukset lisäsivät vain kuninkaan suuttumusta.
»Minun tahtoni», hän sanoi, »ei merkitse mitään noille kahdelle
kunnianhimoiselle. Tehän lähetitte selvät määräykseni Escovedolle,
jonka piti koettaa taivutella don Juania mukautumaan minun tahtooni.
Mutta hän päinvastoin yllyttää hänet aivan kapinalliseksi. Tästä
miehestä on päästävä eroon.»
»Sire», huudahdin, »ehkäpä he vain halusivat edistää teidän asiaanne.»
»Varjelkoon taivas!» hän huudahti. »Onko yksikään roisto milloinkaan
esiintynyt niin läpikuultavassa naamarissa kuin tämä Escovedo-koira?
Edistääkseen minun asiaani — niin kai hän asian selittää; hänen
edistämisensä vie minut perikatoon; hän antaa palttua kaikelle muulle,
kunhan vain Flanderin asiat menestyvät ja don Juan sitten hänen
uskonsa mukaan pääsee hyökkäämään Englantiin. Sanon vieläkin, että
tästä miehestä on päästävä eroon, ennenkuin hän saa enemmän pahennusta
aikaan.»
Yritin taas saada hänet rauhoittumaan, kuten olin jo monesti ennenkin
yrittänyt, ja taas esiinnyin kilpenä Escovedon ja kuninkaallisten
vihanpurkausten välillä, Escovedo-houkan edes itsensä aavistamatta,
että kuningas halusi hänen tuhoaan. Tällä kannalla asiat olivat monta
kuukautta, kunnes don Juan tammikuussa '78, kun Elisabet Alankomaita
kannattamalla oli pakottanut Espanjan toden teolla tarttumaan aseisiin,
saavutti suuren voiton Gembloursissa. Tämä hieman kohotti kuninkaan
masentunutta mieltä, hieman vähensi hänen yhä kasvavaa epäluottamustaan
velipuoltaan kohtaan ja saattoi hänet kyllin kärsivälliseksi lukemaan
don Juanin kirjeet, joissa tämä pyysi häntä lähettämään rahaa —
takomaan niin kauan kuin rauta on kuuma, tai muussa tapauksessa
totuttautumaan siihen ajatukseen, että hän kadottaa Flanderin
ikiajoiksi. Koska se samalla merkitsi hänelle itselleen luopumista
ikiajoiksi kaikista toiveista Englantiin nähden, niin Escovedon
toimeliaisuus lisääntyi satakertaiseksi.
»Lähettäkää minulle rahaa ja Escovedo», kirjoitti don Juan minulle
melkein päivittäin, ja lähettyvilläni oli Escovedo alituiseen
kiusaamassa minua suostuttamaan kuningasta hänen isäntänsä tahtoon.
Toistakin seikkaa hän minulta alituiseen kiusasi, että minä nimittäin
toimittaisin hänelle Mogron linnan päällikkyyden, mikä linna vallitsee
Santanderin satamaa. Tämä hänen halunsa vaivasi minua kovasti, sillä
totuuden tunnustaakseni, en jaksanut ollenkaan käsittää, missä
yhteydessä tämä asia oli kaikkien muiden kanssa.
Ja silloin tapahtui jotakin muuta. Espanjan Louvren-lähettiläältä
saimme eräänä päivänä kuulla, että don Juan ja Guiset olivat solmineet
keskenään salaisen liiton, joka tunnetaan nimellä Kahden Kruunun
Puolustus. Sen tarkoitus oli yhtä salaperäinen kuin sen nimikin. Mutta
se saattoi Filipin epäluulon maljan kukkuroilleen. Tällä kertaa hän
moitti minulle suoraan itse don Juania. Ja jotta en tekisi vääryyttä,
oli minun puolustettava don Juania ja kohdistettava syyte oikeaan
henkilöön.
»Ei, sire», sanoin minä hänelle vakuuttavasti, »nämä korkeat
pyyteet eivät ole lähtöisin don Juanista. Kaikkine kiihkeine
suuruuden-unelmineen hän on aina ollut ja tulee aina olemaan uskollinen
kuninkaallensa.»
»Jos olette milloinkaan kuullut että kiusauskin on olemassa», hän
vastasi, »niin pitäisi teidän tietää, ettei sitä kukaan loppumattomiin
kestä. Kuinka kauan on don Juan pysyvä uskollisena, kun Escovedo häntä
kehoittaa uskottomuuteen, kun hän päivittäin lisää kiusausten taakkaan
uuden pyyteen? Kuulkaa, hyvä mies, en tunne oloani enää turvalliseksi.»
Hän nousi seisomaan eteeni, värikäs täplä valjuilla kasvoillaan ja
sormillaan hermostuneesti oljenkarvaista parrantupsuaan hypistellen.
»Uskokaa minua, jokin onnettomuus kohtaa meitä, jollemme ryhdy sitä
estämään. Tuo mies — tuo — Escovedo-lurjus — on tuhottava, ennenkuin
hän surmaa meidät.»
Kohautin olkapäitäni ja teeskentelin huolettomuutta tarkoituksella
rauhoittaa häntä.
»Hupsu haaveilija», minä sanoin. »Säälikää häntä, sire. Hän on omalla
tavallaan meille hyödyllinen. Jos hänet raivaamme pois, niin hävitämme
kanavan, jota pitkin aina saamme tarkan tiedon siitä, mitä on tekeillä.»
Pääsin taas voitolle, ja sillä kannalla asiat sitten pysyivät jonkin
aikaa. Mutta kuningas oli oikeassa, hän vaistosi tällä kertaa vaaran
paremmin kuin minä. Aina kärsimätön Escovedo oli käymässä aivan
hurjaksi, kun hänen asiansa alinomaan epäonnistui. Keskustelin hänen
kanssaan — olihan hän yhä ystäväni — koetin hillitä häntä, koetin
neuvoa häntä järkevyyteen ja kärsivällisyyteen ja yleensä esiintymään
rauhallisemmin. Koetin yhtä pontevasti estää häntä menettämästä
henkeään tässä jupakassa kuin toisaalta halusin epäröimättä ja
arvelematta täyttää velvollisuuteni kuningasta kohtaan. Mutta tuo
houkka ajoi minut umpikujaan. Hovi on aina kehno paikka, jopa niinkin
harvalukuinen hovi kuin Espanjan Filipin oli. Huhu versoo siellä,
panettelu kukkii rehevästi sen haisevassa ilmapiirissä. Ja huhu ja
panettelu olivat käsitelleet Ebolin ruhtinattaren ja minun suhdettani,
vaikk'en minä ollut sitä aavistanut.
Olimme tietenkin olleet varomattomia. Meidät oli nähty liian usein
toistemme seurassa julkisuudessa. Olimme usein menneet yhdessä
teatteriin; kerran Anne oli ollut minun seurassani härkätaistelussa, ja
yleensä juoruiltiin, niinkuin sittemmin kuulin, että minä liian usein
kävin hänen luonaan.
Toinen hänen luonaan kävijä oli Escovedo, milloin hän oli Madridissa.
Minähän jo mainitsin, että hän aikoinaan oli ollut Ebolin sihteereitä.
Siksi hänellä oli milloin hyvänsä vapaa pääsy Ebolin kotiin. Ruhtinatar
piti hänestä, oli hänelle ystävällinen ja kehoitti häntä siellä
käymään. Tapasimme sieltä yhdessä, ja sinä päivänä tuo houkka päästi
kipinän sytytyslankaan, mikä johti suoran siihen miinaan, jolla hän
tietämättään seisoi.
»Neuvon sana aikanaan, don Antonio», hän minulle virkkoi, kun astelimme
yhdessä. »Älkää käykö niin usein ruhtinattaren luona.»
Koetin kiskoa käsivarteni pois hänen käsikoukustaan, mutta hän piteli
sitä lujasti, puristaen sitä kylkeään vastaan.
»No, no — älkäähän nyt!» tyynnytteli hän minua. »Ei niin kiivaasti,
ystävä hyvä. Enhän minä mitään sellaista lausunut, jonka pitäisi
närkästystä synnyttää. Ystävänähän minä vain teitä neuvon.»
»Neuvokaa, piru vie, vastaisuudessa tuota toista ystäväänne», vastasin
äkäisesti ja kiskaisin vihdoin käteni vapaaksi. »Don Juan, te olette
nyt puhunut sellaista, mikä ei teihin kuulu. Enhän minä ole kysynyt
neuvoanne. Te itse olette tällä hetkellä neuvon tarpeessa paremmin kuin
kukaan muu koko Espanjassa.»
»Taatto taivahinen», huudahti hän ystävällisesti, »kuulkaapa
tuota! Puhun tästä teille syystä, että olen kiitollisuuden velassa
ruhtinattarelle. Ihmisethän puhuvat teidän käynneistänne ja
seurustelustanne. Ja kuningas, ymmärrättehän — no niin, jos se
kantautuisi hänen korviinsa, niin olisin vaarassa menettää ainoan
ystäväni hovissa, ja sitten —»
»Jos sanotte vielä, sanankaan tästä asiasta nyt tai muulloin»,
keskeytin hänet rajusti, »niin lävistän teidät kuin kaniinin.»
Minä pysähdyin. Seisoin hänen edessään, kasvoni vain vaaksan päässä
hänen kasvoistaan; kiskaisin viittani auki ja tartuin miekan kahvaan.
Hän kävi vakavaksi. Hänen kauniit silmänsä — ne olivat suuret,
tummat ja kirkkaat, jollaisia tuskin näkee muualla kuin Espanjassa —
tarkastivat minua miettivästi hetkisen. Sitten hän naurahti kevyesti ja
peräytyi askelen.
»Hyh!» sanoi hän. »Kautta kaikkien pyhien! Enpä ole mikään teidän
lävistettävänne kaniini. Jos tässä lävistämiset tulevat kysymykseen,
niin olenpa kätevä mies siinä suhteessa, don Antonio. Hyvä mies» —
ja taas hän tarttui käsivarteeni — »jos puhun sopimattomia, niin
suonette sen minulle anteeksi, kun vakuutan, että tarkoitan vain teidän
parastanne. Olemme olleet ystäviä liian kauan, jotta minulla ei olisi
siihen oikeutta.»
Olin taas tyyntynyt ja älysin, että närkästykseni näyttäminen ehkä oli
ollut epäviisasta. Minä siis rauhoituin, ja me jatkoimme matkaamme,
minun enää osoittamatta pahantuulisuuttani ja hänen enää minua
neuvomatta. Mutta asia ei päättynyt siihen. Päinvastoin se nyt vasta
alkoi. Kun seuraavana päivänä varhain iltapäivällä menin Annen luo,
niin tapasin hänet itkemässä — vieläpä suuttumuksesta itkemässä.
Escovedo oli käynyt hänen luonaan ennen minua ja hän oli rohjennut
soimata Annea saman asian johdosta.
»Teistä puhutaan, teistä ja Perezistä», hän oli sanonut, »ja siitä
saattaa olla pahat seuraukset. Koska olen syönyt teidän leipäänne, niin
tahdon oman etunne tähden sanoa sen teille.»
Anne oli noussut kiihtyneenä seisomaan.
»Te lähdette nyt paikalla talostani, ettekä tänne enää jalallanne
astu», oli hän sanonut. »Teidän pitäisi älytä, ettei renkien ja
palvelijain sovi puuttua hienojen naisten asioihin. Koska olette syönyt
minun leipääni, niin sanon tämän teille oman etunne tähden.»
Se sai Escovedon heti lähtemään talosta, mutta saattoi Annen siihen
tilaan, millaisena minä hänet nyt tapasin. Koetin saada hänet
rauhoittumaan. Vannoin, että Escovedo tulisi saamaan rangaistuksen.
Mutta hän ei tyyntynyt millään. Hän oli pahoillaan siitä, että oli
käyttäytynyt niin rajusti Escovedoa kohtaan. Hänen ei olisi pitänyt
tuolla tavalla häntä puhutella. Escovedo saattaisi vielä kostaa
kertomalla Filipille, ja jos hän sen tekisi ja Filip häntä uskoisi —
ja Filip kyllä uskoisi, koska oli mustasukkaisempi ja epäluuloisempi
kuin kaikki muut ihmiset — niin seuraisi siitä minun tuhoni. Hän
oli ajatellut vain itseään karkoittaessaan Escovedon noin töykeällä
tavalla. Kun hän sitten oli muistanut minut, oli hän joutunut
tällaiseen epätoivoon. Hän syleili minua itkien.
»Anna minulle anteeksi, Antonio. Minun on kaikki syy − syy
kaikkeen. Olen kaiken aikaa ymmärtänyt, että tämä vaara sinua uhkaa
rangaistuksena siitä, että minua rakastat. Olen tiennyt sen kaiken
aikaa, ja tämän tietoisuuden olisi pitänyt tehdä minut voimakkaammaksi.
Minun olisi pitänyt karkoittaa sinut luotani heti alussa. Mutta olin
lapsuudestani asti riutunut rakkaudettomuudessa siihen asti kuin sinut
kohtasin. Janosin kovin rakkautta — sinun rakkauttasi, Antonio — niin,
ettei minulla ollut siihen voimaa. Olin heikko ja itsekäs, ja koska
olin itse valmis ilomielin suorittamaan minkä hinnan hyvänsä ja milloin
tahansa, niin en tullut tarpeeksi sinua ajatelleeksi.»
»Älä nytkään minusta välitä», pyysin hartaasti häneltä, pusertaen häntä
tiukasti rintaani vastaan.
»Minun täytyy. En voi sille mitään. Minähän tämän vaaran olen sinulle
aiheuttanut. Hän varmasti kertoo Filipille.»
»Ei kerro; hän ei uskalla. Minä olen hänen ainoa toivonsa. Minä olen
se porras, jota myöten hän toivoo pääsevänsä korkeiden pyyteittensä
paratiisiin. Jos hän minut tuhoo, on hän itsekin tuhon oma. Sen hän
tietää.»
»Sanotko sen vain lohduttaaksesi minua, vai onko se totta?»
»Niin totta kuin Jumala on taivaassa, oma armaani», minä vannoin ja
pusersin häntä tiukemmin rintaani vastaan.
»Hän oli rauhoittunut jo paljon ennen kuin minä sieltä poistuin. Mutta
kun tulin kadulle, lähestyi minua mies. Hän oli ilmeisesti odottanut
minua jossakin lähistöllä. Hän alkoi astella rinnallani melkein ennen
kuin olin hänet huomannutkaan. Se oli Escovedo.
»Vai niin», sanoi hän synkästi, »te ette tunnu varoituksistani
välittävän.»
»Ettekä te», minä vastasin, vähintään yhtä synkästi.
Oli kirkas päivä. Valju maaliskuun aurinko paistoi mukulakivikatuun,
ja kulkijoita oli paljon. Emme me nyt miekan kahvoja sormielleet
emmekä toistemme lävistämisestä puhuneet kumpainenkaan. Enkä minä nyt
saattanut ilmaista sisässäni kiehuvaa suuttumusta. Olin liian tunnettu
henkilö Madridin kaduilla, eikä valtionsihteerin sovi katuyleisölle
mielenkuohuaan näytellä. Minä siis kuljin jäykkänä ja arvokkaana
reippaasti edelleen, tuo koira kaiken aikaa rinnallani astumassa.
»Anne on kai kertonut teille, mitä minä hänelle sanoin», mutisi hän.
»Ja sen, minkä hän sanoi teille. Niinkään hyvää vastausta ette olisi
ansainnut.»
»Renkiä ja palvelijaako tarkoitatte?» hän sanoi. »Ja minäkö en
olisi sitäkään ansainnut — minun arvoiseni mies. Vai niin. Renki ja
palvelija. Sellaista herjausta ei soviteta vähemmällä kuin verellä ja
kyynelillä.»
»Eivät suuret sanat suuta halkaise», minä sanoin.
»Tai on sitten maksettava kalliit lunnaat.» Hänen äänensävynsä oli
ilkeä — niin ilkeä, että pidin parhaana olla vastaamatta, sillä
vastaamalla ilkeälle ihmiselle vain auttaa häntä, ja minä halusin
hänen itse ilmaisevan syyn tähän ilkeyteen. Seurasi hetken hiljaisuus.
»Tiedättekö», sanoi hän sitten, »että useat Annen sukulaisista oikein
tosissaan miettivät teidän surmaamistanne?»
»Moni on sitä tosissaan miettinyt — niin tosissaan, etteivät ole
milloinkaan sitä yrittäneetkään. Antonio Pereziä ei ole helppo surmata,
don Juan, kuten ehkä tulette huomaamaan.»
Sen kerskauksen olen myöhemmin toivottavasti todistanut oikeutetuksi.
»Sanonko teille heidän nimensä?» kysyi hän.
»Jos haluatte heidän perikatoaan.»
»Hoo!» Hän nauraa rähähti lyhyesti. »Te puhutte ovelasti perikadosta
— mutta tehän puhuttelettekin renkiä ja palvelijaa.» Nämä arvonimet
kalvoivat hänen sisimpäänsä; ne näyttivät olevan myrkkyä hänen
verelleen. Vain nainen pystyy keksimään sanat, jotka miestä polttavat
ja jäytävät. »Mutta niin renki ja palvelija kuin lienenkin, olette nyt
kumpikin koreasti minun vallassani. Pienellä tempulla tuhoan teidät,
tuhoan hänet. Jos esimerkiksi kertoisin Filip-kuninkaalle, että olen
nähnyt teidän syleilevän häntä —»
»Senkin roisto!»
»Olen varmasti — Jumalan nimessä vannon, että olen, näillä kahdella
silmälläni — ainakin toisella, puoli tuntia sitten avaimen reiästä.
Hänen palvelijansa päästivät minut sisälle; pari hyvin käytettyä
tukaattia — ymmärrättehän?»
Olimme saapuneet taloni ovelle. Minä pysähdyin ja käännyin häneen päin.
»Ettekö tule sisälle?» kysyin kehoittavasti.
»Niinhän sanoi susikin lampaalle, eikö niin? No, miksikä en?» Ja me
menimme sisään.
»Te asutte komeasti», huomautti hän tarkastaen ahnein, kateellisin
silmin kaikkea, mikä todisti minun rikkauttani. »Olisipa sääli menettää
noin paljon, luullakseni. Kuningas kuuluu oleskelevan nykyjään
Escurialissa.»
Se oli totta. Hän oli vetäytynyt sinne yksinäisyyteen, voidakseen
puhdistaa jumalaapelkäävän, synkkämielisen sielunsa pääsiäisjuhlaa
vastaanottamaan.
»Ettehän halua pakottaa minua tekemään niin vaivalloista matkaa», sanoi
hän.
»Sopisikohan teidän heittää tuo ilkeämielinen puhetapa ja sanoa
suoraan, mitä haluatte?» pyysin häneltä. »Teillä on jokin kaupanteko
mielessänne. Puhukaa suunne puhtaaksi.»
Sen hän tekikin ja hämmästytti minut perinpohjin.
»Te olette jo kylliksi kauan vitkastellut, Perez», hän alkoi.
»Olette yrittänyt sekä soutaa että huovata. Siitä on nyt tehtävä
loppu. Auttakaa minua nyt, niin teen teidät mahtavammaksi kuin nyt
olette, mahtavammaksi kuin olette milloinkaan voinut uneksiakaan. Jos
vastustatte minua, jos petätte minut — sillä aion todellakin nyt puhua
suuni puhtaaksi — niin on kuningas minun suustani kuuleva asioita,
jotka tuhoavat sekä teidät että Annen. Oletteko ymmärtänyt?»
Seurasivat sitten hänen vaatimuksensa. Itselleen hän ensinnäkin vaati
Mogron linnoituksen ylipäällikkyyden. Se minun oli hankittava hänelle
heti paikalla. Toiseksi minun oli saatava aikaan, että Filip sitoutui
kannattamaan don Juanin retkeä Englantia ja Elisabetia vastaan ja
asettamaan hänet valtaistuimelle sekä antamaan hänelle Maria Stuartin
puolisoksi. Kaiken tämän hän vaati nopeasti tapahtuvaksi, muuten olisin
tuhon oma. Eikä vielä siinä kaikki. Päinvastoin, se oli vasta alkua.
Hän avasi sitten eteeni unelmiensa haavemaailman voidakseen, kun nyt
näin oli minua toisaalta kiristänyt, toisaalta taas lahjoa. Kun he
ensin olisivat saaneet Englannin haltuunsa, oli hänellä aikomus hyökätä
itse Espanjaa vastaan. Siksi hän Mogroa tarvitsi, jotta maihinnousu
Santanderissa kävisi helpommin. Samoin kuin kristityt aikoinaan
olivat laskeutuneet alas Asturian vuoristosta karkoittamaan maurit
niemimaalta, niin olisivat don Juanin joukot saapuvat valloittamaan sen
uudelleen hänelle.
Se oli kauttaaltaan hullun ihmisen mielihouretta — kunnianhimon
tykkänään turmelemain aivojen tuotetta, enkä minä usko, että
don Juanilla oli mitään osuutta siihen, tai että hän edes tiesi
koko asiasta. Escovedo ehkä näki itsensä istumassa jommankumman
kuningaskunnan valtaistuimella don Juanin sijaishallitsijana — häntä
itseään ja minua varten, jos häntä auttaisin, olisi niin paljon valtaa
odotettavissa. Mutta jos kieltäydyin, tuhoisi hän minut.
»Entä jos menen suoraa päätä Escurialiin ja esitän koko suunnitelman
kuninkaalle?» kysyin minä.
Hän hymyili.
»Silloin pakotatte minut sanomaan hänelle, että se on vain valhetta,
minkä te olette keksinyt vapautuaksenne miehestä, joka omaamansa tiedon
perusteella pystyy tuhoamaan teidät, ja minkä tietoni silloin myöskin
paikalla kerron Filipille. Harkitkaapa, mitä se teille merkitsee.
Harkitkaa», hän jatkoi hyvin ilkeämielisesti, »mitä se merkitsee
Annelle.»
Niin totta kuin olen kristitty, uskon, että jos asia olisi koskenut
vain minua itseäni, olisin heittänyt hänet talostani suoraa päätä ja
käskenyt tehdä pahimpansa. Mutta hän oli kyllin älykäs muistuttamaan
minua Annesta. Minkä hyvänsä rangaistuksen Filip minulle keksisikin,
ei se merkitsisi mitään sen rangaistuksen rinnalla, minkä hän tulisi
määräämään tuolle paljon kärsineelle naiselle, joka oli pettänyt hänet.
Haa, vakuutan teille, että on ilkeä asia olla kuninkaan kilpakosijana,
varsinkin Filip-kuninkaan tapaisen kalasieluisen itsevaltiaan.