hänelle pojan — sillä, niinkuin kaikki tietävät, Prastanan ruhtinas
omaksuu Filipin isäkseen. Ja Eboli edistyi vallassa ja rikkaudessa
ja herransa suosiossa, mutta epäilemättä myöskin jälkimaailman
halveksimisessa on hetkiä, joina jälkimaailman ja sen kostavan
arvostelun muistaminen suuresti lohduttaa.
Noin kuusi vuotta näiden tapahtumain jälkeen minä ensi kerran saavuin
hoviin, isäni sinne toimittamana, astuakseni Ebolin ruhtinaan
palvelukseen hänen kirjurinaan. Niinkuin olen teille sanonut,
rakastuin ruhtinattareen heti ensi näkemältä. Hovijuoruista kokosin
hänen tarinansa ja säälin häntä, ja säälini sai minut rakastamaan
häntä yhä enemmän. Hänen kauneutensa lumosi minut, hänen viehkeytensä
kiehtoi minut, ja hän oli nyt jo saavuttanut maallista viisautta ja
henkistä kyvykkyyttä. Mutta teeskennellen minä salasin tunteeni ja
käyttäydyin hyvin varovasti, sillä olin luonnostani niin huoleton ja
turmeltunut kuin miksi minua koko maailma sanookin. Hän oli mahtavan
valtiosihteerin puoliso ja kuninkaan jalkavaimo. Mikä minä olin
kilpailemaan noiden ylhäisten herrojen kanssa heidän omaisuudestaan?
Ja toinenkin seikka minua pidätti. Hän näytti rakastavan kuningasta.
Kun olin nuori ja kokematon, kummastutti se minua. Ikänsä puolesta
kuningas kyllä voitti edukseen hänen miehensä — hän kun oli vain
kolmeatoista vuotta vanhempi Annea — mutta ei missään muussa suhteessa.
Hän oli raihnaisen ja kivulloisen näköinen mies, riisitautinen,
lyhytkasvuinen, säippäsäärinen, kasvoiltaan miltei epämuotoinen,
esiintyöntyvine leukoineen, ammottavine suineen, isoine koiransilmineen
ja keltaisine partatupsuineen. Suuri kuningas ehkä, tämä Filip, kun oli
siksi syntynyt, mutta miehenä naurettava ja rakastajana käsittämätön.
Ja sittenkin tämä verraton nainen näytti häntä rakastavan.
Mutta jatkanpa kertomustani. Kymmenen vuotta rakastin häntä näin
salassa. Tätä pidättymistäni ehkä helpotti se seikka, että olin tällä
välin nainut — niin, aivan Ebolin tapaisesti, itsekkäitä näkökohtia
silmälläpitäen — enkä olisi saattanut tavata parempaa ja uskollisempaa
elämänkumppania kuin oli minulle Juana Coello. Meillä oli lapsia, ja
olimme onnellisia, ja jonkin aikaa — aivanpa vuosikausia — minusta
alkoi tuntua, että minun vielä ilmaisematon rakkauteni Ebolin
ruhtinattareen oli kuollut ja kuopattu. Näin häntä harvoin tähän
aikaan, ja toimeliaisuuteni lisääntyi sitä mukaa kuin tehtävänikin
laajenivat. Kuudenkolmatta ikäisenä olin ministeri ja sen valtiollisen
puolueen tärkeimpiä jäseniä, jonka johtajana Eboli oli. Istuin Filipin
neuvostossa ja jouduin tuon harvapuheisen, epäluuloisen miehen
lumoihin, jolla, niin perin epämiellyttävä kuin olikin, kuitenkin
oli ihmeellinen kyky herättää altista antaumusta itseään kohtaan.
Tämän lumouksen vallasta en ollenkaan vapautunut, ennenkuin vasta
monivuotisten vainojen jälkeen. Mutta se seikka, että henkilö, joka
luonnostaan oli minulle niin vastenmielinen, kuitenkin niin tyystin
hallitsi sieluani, auttoi minua ymmärtämään Annen kiintymyksen häneen.
Kun Eboli vuonna 1573 kuoli, olin minä siihen määrään edistynyt
kyvykkyydessä ja kuninkaan suosiossa, että minut määrättiin hänen
jälkeensä valtiosihteeriksi tullen minusta siten Espanjan ensimmäinen
mies kuninkaan jälkeen. En usko, että Espanjassa on milloinkaan ollut
niin suuresti hallitsevan ruhtinaan suosiossa olevaa ja niin mahtavaa
miestä, kuin minusta silloin tuli. Ei Eboli itsekään ollut onnensa
päivinä ollut niin Filipin kunnioittama eikä niin mahtava kuin minä.
Koko Eurooppa sen tietää — sillä minun puoleeni kääntyi koko Eurooppa
katolista kuningasta koskevissa asioissa.
Ja samalla kuin tulin mahtavaksi, minulle kokoontui myöskin
rikkauksia — suunnattoman suuria rikkauksia. Asuin kuin synnynnäinen
ruhtinas, eikä ole mikään synnynnäinen ruhtinas milloinkaan elänyt
loisteliaammin kuin minä, eikä ole sellaista enempää kunnioitettu,
liehakoitu tai imarreltu. Ja muistakaa, että minä olin nuori, vähän
yli kolmenkymmenen, täysissä voimissa ja ylen halukas nauttimaan tästä
päihdyttävästä maineestani. Merkitsin puolueelleni samaa kuin Eboli
oli merkinnyt, vaikka johtajana pysyikin Toledon arkkipiispa, Quiroga.
Vastassani oli Alban herttua kannattajineen.
Teidän on muistettava, että Filip-kuninkaan menettelytapoihin kuului
yllyttää kahta keskenään kilpailevaa valtiollista puoluetta, joiden
kesken hän jakoi suosiotaan ja valtaansa. Näin hän kiihoitti niiden
keskistä kilvoittelua ja teki itselleen helpommaksi ratkaista niiden
vastakkaisten mielipiteiden kesken, mitkä hänelle esitettiin. Mutta
minun puolueeni oli siihen aikaan ehdottomasti vallassa, ja Alba itse
vain kuin maan tomu, jota poljimme.
Sellaisen maineen sanotaan olevan vaarallisen. Hyvin korkealle kohoavat
päät saattavat minä hetkenä hyvänsä joutua vieläkin korkeammalle —
pistimen kärkeen. Eipä juuri paljoa puutu, etten ole sen totuuden
elävänä todistuksena, ja kuitenkin minä melkein uskon, ettei minun
olisi käynyt niin, jos olisin yhä suhtautunut torjuvasti tuohon
uinailevaan rakkauteeni. Minun olisi pitänyt käsittää, että kun
sellainen tuli kerran on päässyt syttymään jossakin ihmisessä, ei se
enää milloinkaan peräti sammu. Aika ja työskentely tosin saattavat sen
peittää aivan kuin tuhkakerroksella, mutta syvemmällä se yhä kytee, ja
pieninkin henkäisy puhaltaa sen taas ilmiliekkiin.
Kuninkaan käskystä minä lähdin Annen puheille hänen hienoon
madridilais-taloonsa, joka sijaitsi Santa Maria Mayoria vastapäätä,
muutamia kuukausia hänen miehensä kuoleman jälkeen. Oli selvitettävä
joitakin perintöseikkoja, ja ottaen huomioon hänen korkean asemansa
Filip toivoi, että minä — joka nyt olin Ebolin seuraaja virassa —
menisin henkilökohtaisesti tapaamaan häntä.
Oli perehdyttävä asiakirjoihin ja kirjoitettava niiden alle, ja siihen
kului muutamia päiviä, sillä Ebolin tilukset olivat sekä laajat että
hajallaan, ja hänen leskensä tuntui olevan hyvin selvillä asioista
ja osoittautui älykkääksi ihmiseksi, joka halusi tyystin perehtyä
kaikkeen. Onnettomuudekseni hän tutki liian perinpohjin erästä asiaa.
Se koski erästä maata — pientä tilusta — Velezissä. Hän oli kiintynyt
tähän maatilaan, ja kun hän ei löytänyt sitä tuomissani papereissa
mainittuna, kysyi hän minulta syytä siihen.
»Se ei enää kuulu teille», minä sanoin.
»Ei kuulu!» huudahti hän. »Kuka sen sitten on antanut pois?»
»Teidän miehenne, ruhtinas, vähän ennen kuolemaansa.» Hän katsoi minuun
— hän istui suuren, leikkauksilla koristetun kirjoituspöydän ääressä,
ja minä seisoin hänen vieressään — aivan kuin olisi odottanut minun
jatkavan. Kun en sen tarkemmin selittänyt, rypisti hän tyytymättömänä
kulmiaan.
»Mutta mitä tämmöinen salaperäisyys merkitsee?» kysyi hän minulta.
»Kenelle se on joutunut?»
»Eräälle Sancho Gordolle.»
»Sancho Gordolleko?» Hän kävi yhä tyytymättömämmäksi. »Pesijättäremme
pojalleko? Ette kai väitä, että hän osti sen?»
»Sitä en sano, madame. Teidän miehenne, ruhtinas, lahjoitti sen
hänelle.»
»Lahjoitti!» Anne nauroi. »Sancho Gordolle. No sitten on pesijättären
lapsi Ebolin poika!»
Ja hän naurahti taas halveksivasti.
»Madame!» huudahdin minä säikähtyen ja syvästi häntä säälien.
»Vakuutan, että teette liian rohkeita päätöksiä. Ruhtinas —»
»Älkää yrittäkö», keskeytti hän minut. »Luuletteko minun välittävän
siitä, mitä kilpailijoita minulla mahdollisesti on ollut ja miten
alhaissäätyisiä? Mieheni, ruhtinas, on kuollut, ja se on ainakin hyvä
asia. On paljon parempi, että hän on kuollut, don Antonio. Ikävä vain,
että hän milloinkaan onkaan elänyt, tai toisaalta, että minä olen
syntynyt naiseksi.»
Hän tuijotti suoraan eteensä kädet helmaan vaipuneina; hänen kasvonsa
olivat aivan kuin elottomat ja kiveen veistetyt, ja hänen äänensä
kaikui kovana kuin olisi kahta kiveä kalisteltu vastakkain.
»Ette voi aavistaakaan, miltä tuntuu se, kun on ollut pakko elää niin
häväistynä, ettei enää voi edes suuttua eikä loukkaantua, kun keksii
uuden häväistyksen, ettei tunne muuta kuin — kylmää, kolkkoa vihaa.
Sellainen on minun kohtaloni, don Antonio. Ette tiedä, minkälaista
minun elämäni on ollut. Tuo mies —»
»Hän on kuollut, madame», muistutin, häntä säälien.
»Ja toivottavasti saanut tuomionsa», hän vastasi samalla kylmällä,
tunteettomalla äänensävyllä. »Sen hän vähintään ansaitsee kaikesta
siitä pahasta, mitä on minulle tehnyt ja mistä oli pienin se hänen
suuri rikoksensa, että hän nai minut. Ylenemistään varten hän minut
hankki omakseen. Ylenemistään varten hän minua käytti ja kaupitteli,
tehden minusta häpeällisen olennon.»
Minä jouduin niin surun ja säälin ja rakkauden valtaan, että aivan
huomaamattani parahdin. Hän keskeytti ja tuijotti minuun ylimielisesti.
»Luulenpa, että säälitte minua», sanoi hän moittivasti. »Se on oma
vikani. Oli väärin, että kerroin siitä teille. Naisten pitäisi kärsiä
äänettöminä, jotta edes ulkonaisesti näyttäisivät arvokkailta.
Muuten he saavat ihmiset säälimään itseään — eikä sääli ole kaukana
ylenkatseesta.»
Ja silloin minä jouduin aivan suunniltani.
»Ei ainakaan minun, ei minun!» huudahdin minä käsiäni levittäen; ja
vaikka en sen enempää sanonut, oli kuitenkin hillityssä äänessäni
sellainen sointu, että hän nousi jäykästi istuimeltaan ja seisoi
suorana ja jännittyneenä edessäni, melkein silmätysten katsoen
moittivasti minuun.
»Antakaa anteeksi, ruhtinatar!» minä huudahdin. »En kestä kuulla teidän
lausuvan ajatuksia, jotka ovat vaivanneet mieltäni kaikki nämä vuodet
valaen myrkkyä uskollisuuden tunteisiini ruhtinas-vainajaa kohtaan, ja
myrkyttäen jopa nekin alamaisuuden tunteet, jotka olen kuninkaalleni
velkaa. Te sanotte minun säälivän teitä. Jos niin olisi, niin ei ole
siihen kenelläkään parempaa oikeutta!»
»Kuka teille sellaiset oikeudet on antanut?» kysyi Anna henkeään
pidättäen.
»Itse taivas luullakseni», vastasin minä mistään enää välittämättä.
»Kaikki, mitä te olette kärsinyt, olen minäkin teidän puolestanne
kärsinyt. Kun minä tulin hoviin, oli tuo häpeä jo tapahtunut asia
— joka suhteessa. Mutta minä tulin sen tuntemaan ja kiitin Jumalaa
siitä, että hän oli säästänyt minut kaiken tuon surkeuden näkemiseltä,
sillä sitä en varmaankaan olisi kestänyt. Mutta teidät nähdessäni, kun
katselin teitä salaperäistä kauneuttanne, verratonta viehkeyttänne —
niin olipa aikoja, jolloin kuljin synkissä murha-aikeissa voidakseni
edes kostaa puolestanne.»
Hän vaaleni edessäni kalveten huuliin asti ja tuijotti minuun silmät
suurina.
»Mutta, Jumalan nimessä, minkä vuoksi?» kysyi hän tukahtuneella äänellä.
»Koska rakastin teitä», vastasin, »joka hetki siitä saakka kuin ensi
kerran teidät näin. Pahaksi onneksi tuo ensinäkeminen tapahtui monta
vuotta liian myöhään, vaikkapa minulla olisi toiveitakin ollut —»
»Antonio!»
Hänen äänessään oli jotakin, mikä sai minut kääntämään silmäni häneen.
Hänen huulensa olivat raollaan, hänen silmiinsä oli syttynyt eloa,
poskiin oli ilmestynyt väriä.
»Enkä minä saanut sitä tietää! Minulla ei ollut aavistustakaan!»
sopersi hän surkealla äänellä.
Tuijotin kysyvästi häneen.
»Voi hyvä Jumala, miksi salasitte minulta tiedon, joka olisi tukenut ja
rohkaissut minua kärsimyksissäni? Kerran, aikoja sitten, minä toivoin —»
»Te toivoitte!»
»Minä toivoin, Antonio — hyvin kauan aikaa sitten.» Syleilimme
toisiamme, hän olkapäähäni nojaten ja itkien kuin olisi sydämensä ollut
pakahtumaisillaan, minä aivan hulluksi tulemaisillani sekä ilosta että
surusta — ja niin totta kuin Jumala elää, enemmän oli syytä suruun kuin
iloon.
Me istuimme sitten kauan aikaa yhdessä ja puhuimme asiat selviksi.
Ei ollut meillä minkäänlaisia toiveita. Oli joka suhteessa liian
myöhäistä. Mitä häneen tulee, oli vastuksina kuningas, mustasukkaisin
kaikista miehistä, jonka omaisuutta hän nyt oli; minun puolellani taas
olivat vaimoni ja lapseni, ja niin totinen ja syvä oli rakkauteni
Anneen, että se sai minut epäröiden ajattelemaan uskollisuuttani Juanaa
kohtaan, jonkalaiset ajatukset eivät tähän asti milloinkaan olleet
vaivanneet minua huvituksia halajavan elämäni aikana — eikä vain
Annen, vaan kaikkien naisten suhteen. Meidän rakkautemme oli jossakin
suhteessa niin ylevää ja pyhää, että se kerrassaan muutti minun koko
elintapani ja vaellukseni. Luovuin hurjasta elämästäni ja kävin niin
vakavaksi ja säännölliseksi, että minua oli vaikea tuntea samaksi
Antonio Pereziksi, minkä maailma oli siihen asti tuntenut.
Erosimme sinä päivänä vakaasti päättäen unohtaa kaiken, mitä nyt oli
välillämme tapahtunut! Hupsuraukkoja meitä, kun kuvittelimme voivamme
vastustaa sitä tapausten pyörrevirtaa, jonka valtaan olimme joutuneet.
Kolme kuukautta noudatimme tarkoin päätöstämme; silloin vihdoin väsähti
vastustuksemme molemmin puolin, me luovuimme taistelusta ja alistuimme
kohtaloomme.
Mutta koska rakastimme toisiamme, niin liikuimme sangen varovasti. Minä
harkitsin tarkoin kaikki tekoni, ja niin huolellisesti menenettelimme,
että maailmalla neljään vuoteen oli kovin vähän vihiä eikä varmastikaan
minkäänlaista tietoa siitä, että minä olin Ebolin ruhtinaalta
perinyt muutakin kuin valtiosihteerin toimen. Tämä salamyhkäisyys
oli välttämätön niin kauan kuin Filip eli, sillä käsitimme molemmat
varsin hyvin, mikä kosto meitä odottaisi, jos suhteemme tulisi tuon
mustasukkaisen kuninkaan tietoon. Ja uskonpa, että jos ei olisi
sattunut noita don Juan d'Austrian seikkailuja ja jollei tuo samainen
Escovedo, jonka sanotte — jonka koko maailma sanoo — minun murhanneen,
olisi niihin sekaantunut, niin saattaisi kaikki olla hyvin vielä
tänäkin päivänä.
Samoin kuin minä itse, oli Escovedokin aikoinaan ollut Ebolin
sihteereitä, ja tämä seikka se Ebolin kuoltua hankki hänelle paikan
kuninkaallisessa neuvospöydässä. Tosin vain toisarvoisen paikan, mutta
kuningas huomasi hänet teräväpäiseksi ja kyvykkääksi mieheksi, josta
joskus vielä saattaisi olla hyötyä.
Se aika ei ollutkaan kaukana, vaikka tilaisuus, minkä se tarjosi,
tuskin oli sellainen, jota Escovedo ahnaassa, pohjattomassa
kunnianhimossaan oli toivonut. Mutta mainittu tilaisuus, minkä minä
hänelle toimitin, oli ainakin sen laatuinen, että jos hän olisi
käyttänyt sitä kunnollisesti hyväkseen, se olisi kantanut hänet kauas
ja aivan varmasti kauemmaksi kuin hänen kykynsä ja ominaisuutensa
edellyttivät.
Don Juan d'Austrian itsevaltiusunelmat tämän tilaisuuden aiheuttivat.
Varmaankin olette kuullut — ja kukapa ei olisi? — niin paljon don
Juanista, Kaarle V:n aviottomasta pojasta, ettei minun tarvitse
paljoakaan hänestä kertoa. Sekä sielun että ruumiin puolesta hän
oli aivan erilainen kuin velipuolensa Espanjan Filip. Ollen yhtä
iloluontoinen kuin Filip oli synkkämielinen, yhtä vilpitön ja
avomielinen kuin Filip oli salaperäinen ja epäluuloinen, ja yhtä
kaunis kuin Filip oli vastenmielisen näköinen, don Juan oli meidän
päiviemme »ritari moitteeton ja peloton», kaikkien ritarillisten avujen
esikuva. Paitsi Lepanton voittoa, jossa hän oli saavuttanut etevän
soturin maineen, hän vielä, vuonna '73 — Ebolin kuolinvuonna — oli
valloittanut Tunisin, sillä teollaan täydentäen kristinuskon voiton
muhamettilaisista Välimerellä. Menestyminen ehkä hieman nousi hänen
päähänsä. Hänhän oli nuori, niinkuin tiedätte, ja keisarin poika.
Hän haaveili itselleen omaa valtakuntaa, itsevaltiutta, aikoen tehdä
Tunisin tulevan kuningaskuntansa pääkaupungiksi.
Tämä tuli meidän tietoomme. Eikähän don Juan juuri aikomuksiaan
salannut. Mutta ne eivät sopineet ollenkaan Filipin tarkoituksiin.
Hän ei jaksanut ollenkaan sulattaa sellaista ajatusta, että don Juan
perustaisi oman kuningaskunnan. Hänen kykyään ja urhoollisuuttaan oli
käytettävä Espanjan kruunun arvon ja kunnian lisäämiseksi, eikä muuhun
mihinkään.
Filip kysyi neuvoa minulta, joka siihen aikaan olin hänen kaikkien
salaisuuksiensa tallettaja, ystävä, jolle hän uskoi salaisimmat
toiveensa. Oli seikkoja, jotka viittasivat siihen, että don Juanin
kunnianhimoisia aikeita kiihoitti hänen sihteerinsä, joka nähtävästi
haaveili itsekin kokoavansa samalla kuin hänen isäntänsä yleni. Filip
ehdotti, että tämä mies siirrettäisiin muualle.
»Siinähän olisi keino», minä myönsin »Mutta ei riittävä Hänen
sijalleen on saatava joku meidän miehiämme, mies, joka on uskollinen
teidän majesteetillenne, joka ei ainoastaan suostu koettamaan ohjata
don Juania siihen suuntaan, mihin hänen olisi mentävä, vaan myöskin
tarkkaan valvomaan hänen hankkeitaan ja ilmoittamaan niistä teille, jos
ne uhkaisivat syrjäyttää teidän etujanne — Espanjan etuja — hänen omien
etujensa vuoksi.»
»Entä sellainen mies? Mistä hänet saamme käsiimme?»
Mietin hetken aikaa, ja silloin muistui Escovedo mieleeni. Hän oli
sopiva; hän oli miellyttävän ja suostuttelevan luontoinen, uskoin
hänet luotettavaksi ja kuvittelin voivani vielä yllyttää tuota
hänen luotettavuuttaan selittämällä hänelle, että tämän tehtävän
tarkka täyttäminen tietäisi varmaa ylenemistä hänelle; hän ei ollut
välttämätön neuvostossa, jossa, niinkuin mainitsin, hänellä oli vain
toisarvoinen toimi; ja vihdoin, hän oli ystäväni, ja olin iloinen
saadessani näin tilaisuuden auttaa häntä ja toimittaa suurempien
saavutusten tielle.
Kaiken tämän sanoin Filipille, ja niin oli asia päätetty. Mutta
Escovedo petti minut. Hänen kyvykkyytensä ja miellyttävä esiintymisensä
viehättivät heti don Juania, ja itse hän ihastui peräti don Juan
d'Austrian lumoavaan olentoon ja hänen kunnianhimoisiin hankkeisiinsa.
Se ylenemisen tie, jolle minä olin hänet toimittanut, tuntui hänestä
pitkältä ja vaivalloiselta sen oikotien rinnalla, minkä hänen uuden
isäntänsä haaveet tarjosivat. Hän lankesi, kuten edeltäjänsäkin oli
langennut, mutta pahemmin, sillä hän oli kunnianhimoisempi, ja kun hän
alussa vain auttoi don Juania hänen suunnitelmiensa toteuttamisessa,
niin jonkin ajan kuluttua hän niitä jo kannusti ja alkoi pian haaveilla
omia haaveitaan, joita esitti don Juanin toteutettaviksi.
Tunisista, jonka turkkilaiset olivat valloittaneet takaisin, ja siihen
liittyvistä toiveista, joista Filip-kuningas oli vaatinut hänet
luopumaan, don Juanin katseet luultavastikin Escovedon kehoituksesta
kääntyivät Englannin kruunuun.
Filip oli vastikään kehoittanut häntä ottamaan järjestääkseen Flanderin
asiat, mitkä Alban kehnon hallituksen aikana olivat joutuneet
huonoon kuntoon. Hänen mieleensä juolahti, että jos hänen onnistuisi
voitokkaasti selviytyä tästä tehtävästä — ja tähän asti hänen kaikki
yrityksensä olivat päättyneet voitokkaasti — jos hänen onnistuisi
palauttaa rauha ja espanjalainen komento kapinoivaan Flanderiin,
niin hän sen jälkeen voisi Espanjan sotajoukkojen etunenässä hyökätä
Englannin kimppuun, kukistaa Elisabetin, vapauttaa Maria Stuartin
vankeudesta, jossa hän riutui, ja naimalla hänet laskea Englannin
kruunu omaan päähänsä. Tämän suuren suunnitelmansa toteuttamista varten
hän pyysi Rooman kannatusta, ja Rooma lupasi sen auliisti, koska siellä
tietenkin vihattiin Anna Boleynin harhaoppista tytärtä.
Escovedo itse lähti don Juanin salaisena lähettinä Vatikaaniin
tästä asiasta sopimaan — Escovedo, joka oli sijoitettu don Juanin
palvelukseen koettaakseen hillitä tuon nuoren miehen kunnianhimoa. Eikä
hän edes älynnyt toimia asiassa tarpeeksi varovasti.
Tiedon näistä hankkeista toi meille paavin Madridin-lähettiläs, joka
muutamana päivänä tuli tämän asian johdosta puheilleni.
»Olin saanut virkakirjeen Roomasta», hän selitti »missä hänen
pyhyytensä käskee minun sanoa kuninkaalle, että Englannin retkeen
olisi nyt yhdyttävä ja että Englannin kruunu olisi annettava don
Juan d'Austrialle, jotta sen kautta pyhän kirkon kunnia ja maine
lisääntyisi.»
Olin aivan ällistynyt. Hyökkäys Englantia vastaan tosin ei ollut
mikään uusi keksintö. Kolme vuotta aikaisemmin oli skottilaisten
kuninkaan salaisena lähettinä muudan Ridolfi-niminen italialainen
tullut esittämään Filipille, että hän yksissä neuvoin paavin kanssa
palauttaisi katolisen uskon Englantiin ja asettaisi Maria Stuartin
valtaistuimelle. Tämä suunnitelma miellytti Filipiä, koska se sopeutui
sekä hänen politiikkaansa että uskontoonsa. Mutta Alban neuvosta oli
siitä luovuttu, koska se hänen mielestään oli liian kallis siinäkin
tapauksessa, että se onnistuisi. Tässä se oli taas, vaikka vähän
muunnetussa muodossa ja paavin istuimelta lähteneenä.
»Miksi don Juan d'Austrialle?» minä kysyin.
»Suuri uskonsoturi. Ja skottilaisten kuningatar tarvitsee puolison.»
»Minun mielestäni hänellä on jo ollut tarpeeksi monta puolisoa», minä
sanoin.
»Hänen pyhyytensä ei näy olevan samaa mieltä», vastasi hän äreästi.
»Mitenkähän lie kuninkaan mielestä», minä sanoin.
»Katolinen kuningas on aina kirkko-äidin kuuliainen lapsi», huomautti
tuo pelastusintoinen lähetti siten paheksuen epäilystäni. Mutta
minä tiesin paremmin, että kuninkaan tottelevaisuus riippui hänen
politiikastaan. Sen oli lähetti itsekin kokeva; sillä minä kyllä tunsin
Filipin ja tiesin tarkkaan, miten hän tähän esitykseen suhtautuisi.
»Haluatteko puhutella kuningasta heti?» ehdotin pahansuopaisesti, koska
olin halukas näkemään hänen papillisen röyhkeytensä nöyryytyksen.
»En vielä. Siitä juuri lähdin neuvottelemaan kanssanne. Minun
käskettiin ensin neuvotella jonkun Escodan kanssa siitä, millä tavalla
asia on esitettävä hänen majesteetilleen. Kuka on Escoda?»
»En tunne sen nimistä miestä», sanoin. »Ehkä hän tulee Roomasta.»
»Ei, ei. Onpa kummallista!» hän mutisi rypistäen otsaansa ja vetäisi
pergamentin hihastaan. »Tässä se on.» Hän katseli veltosti paperiin ja
tavaili siitä hitaasti nimen: »Juan de Escoda».
Silloin minulle yht'äkkiä asia selkeni.
»Escovedo tarkoitatte», minä huudahdin.
»Niin, niin — Escovedo, aivan oikein», hän myönsi tarkastettuaan
kirjoitusta uudestaan. »Missä hän on?»
»Matkalla Madridiin don Juanin kanssa», minä sanoin.
»Hän on don Juanin sihteeri.»
»En sitten ryhdy mihinkään, ennenkuin hän on saapunut», sanoi hän ja
poistui luotani.
Voi suunnatonta varomattomuutta! Tuo Roomasta tullut virkakirje oli
taitavasti kyhätty salakirjoituksella, eikä siinä kuitenkaan ollut
varoitettu pitämään salassa Escovedon osuutta asiassa. Ovela ihminen
on muita varomattomampi. Lähdin heti kuninkaan puheille ja kerroin
hänelle kaiken, minkä olin kuullut. Hän kalpeni hämmästyksestä.
En ole milloinkaan nähnyt häntä niin lähellä vihastumista. Sillä
Espanjan Filipin ei ollut tapana osoittaa suuttumustaan tai muutakaan
mielenliikutustaan. Hän oli kalamaisen, kylmän, läpitunkemattoman
tutkimaton. Hänen keltainen ihonsa kävi keltaisemmaksi, hänen ammottava
suunsa ammotti enemmän ja hänen mulkoilevat silmänsä mulkoilivat
vieläkin pahemmin. Totuus on, että jos olisin antanut hänen omin päin
päättää asian, niin hän olisi heti paikalla kutsunut pois don Juanin ja
karkoittanut Escovedon maanpakoon, niin kuin hän tosiaankin ehdotti.
Ja minulla on ollut sen jälkeen syytä yllinkyllin toivoa, että olisin
antanut hänen toimia mielensä mukaan.
»Kukapa voitaisiin lähettää Flanderiin don Juanin tilalle?» kysyin
häneltä rauhallisesti. Hän tuijotti minuun. »Te tarvitsette häntä
siellä. Käyttäkää häntä, sire, omaksi hyväksenne.»
»Mutta he tulevat alituiseen ahdistamaan minua tuon Englanninretken
johdosta.»
»Olkaa levollinen.»
»Levollinenko? Oletteko hullu?»
»Olkaa olevinanne levollinen. Vastatkaa heille: yksi asia erällään.
Sanokaa: kun Flanderin asiat on saatettu kuntoon, niin ryhdymme
pohtimaan Englannin kohtaa. Antakaa heidän toivoa, että menestyminen
Flanderissa saa heidät kannattamaan tuota toista suunnitelmaa. Sillä
tavoin kiihoitatte don Juania toimimaan pontevasti itse mihinkään
sitoutumatta.»
»Entä tuo Escovedo-koira?»