huudoksi, mutta hänen äänensä petti, kauhu kun sulki henkitorven.
»Nouse pian — olemme vihollisten saartamat!»
Poika heräsi heti täysin valveille, ja yhdessä he — kuningas
semmoisenaan, paitasillaan — hapuilivat pimeästä huoneesta pois ja
saapuivat siten talon takasivun ikkunoiden luo. Darnley aukaisi yhden
niistä hiljaa ja lähetti sitten pojan hakemaan lakanaa. Kiinnitettyään
tämän he laskeutuivat sitä myöten puutarhaan ja lähtivät etenemään
muuria kohden aikoen kiivetä sen yli päästäkseen aukealle.
Poika kulki edellä ja kuningas seurasi hänen kintereillään hampaat
kalisten yhtä paljon kylmästä kuin siitä kauhusta, joka hänet oli
vallannut. Ja silloin heistä yhtäkkiä tuntui kuin maa olisi kohonnut
heidän jalkainsa alla ja he syöksyivät suin päin silmilleen. Suuri
tulenloimu halkaisi yön pimeyden ja samalla kuului niin hirvittävä
räjähdys, että olisi luullut koko maailman lentävän pirstaleiksi.
Hetkisen kuningas ja hänen hovipoikansa makasivat puoliksi pökertyneinä
siinä, mihin olivat kaatuneet, ja olisipa tainnut olla onneksi
heille, jos olisivat siinä edelleenkin maanneet. Mutta kun Darnley
tointui, hän kömpi pystyyn ja veti pojankin mukanaan tukien häntä.
Kun hän sitten taas lähti liikkeelle, kuuli hän hiljaista vihellystä
takaansa pimennosta. Hän katsahti olkansa yli taloon päin ja näki
siinä ammottavan suuren, savuavan aukon. Aukon läpi hän vilahdukselta
näki miesten haamuja liikkumassa talon takana olevalla pihalla ja hän
ymmärsi, että hänet oli huomattu. Valkoinen paita oli ilmaissut hänet.
Hillitysti huudahtaen hän alkoi juosta muurille päin pojan
kompuroidessa perästä. Heidän takaansa kuului kymmenkunnan lähestyvän
miehen askelten kopse ja kolina. Pian heidät oli saarrettu. Kuningas
yritteli sinne tänne etsien raivoisana pääsyä tuosta verenhimoisesta
miespiiristä, joka ympäröi heidät.
»Mitä etsitte? Mitä etsitte?» hän kirkui, turhaan yrittäen lausua
kysymyksensä arvokkaasti.
Laahustavaan viittaan puettu pitkä mies astui hänen luokseen tarttuen
kiinni häneen.
»Sinua me etsimme, senkin pöllöpää!» lausui Bothwellin ääni.
Kuninkaallinen arvokkuus, jota Darnley ei milloinkaan ollut kyennyt
kunnolla esittämään, unohtui häneltä nyt kokonaan.
»Armoa — armoa!» hän huusi.
»Armahditko sinä David Rizziota?» vastasi rajapäällikkö.
Darnley lankesi polvilleen yrittäen syleillä murhaajan sääriä. Bothwell
kumartui hänen ylitseen, tarttui miespoloisen paitaan ja kiskoi sen
hänen värisevältä vartaloltaan; sitten hän kietaisi paidan hihat
kuninkaallisen kaulan ympäri ja veti ne kireälle; eikä hän hellittänyt
ennenkuin nuoren miehen sätkyttelyt olivat kokonaan tauonneet.
* * * * *
Neljä päivää myöhemmin Maria meni katsomaan miehensä ruumista
Holyroodin kappeliin, jonne se oli kuljetettu, ja siellä hän erään
aikalaisensa kertoman mukaan katseli sitä kauan, »ei vain suruttomasti,
vaan jopa halukkaasti». Sitten se yöllä salaa haudattiin Rizzion
viereen, niin että murhaaja ja hänen uhrinsa lopulta makasivat rauhassa
vierekkäin.
III. ILMIANTOYÖ
Antonio Perez ja Espanjan Filip II
III. ILMIANTOYÖ.
»Tekö aito espanjalainen?» oli nainen hänelle ilkkunut pisteliäästi ja
halveksuen. »Enpä uskokaan.»
Ja sen sanottuaan nainen oli kannustanut isoa mustaa hevosta, jonka
selässä istui, ja ratsastanut pois jyrkkää jokiäyrästietä.
Naisen jälkeen hän oli viskannut vastauksensa katkerasti ja
kyynillisesti nauraen, nauraen kuolemaantuomitun naurua, naurua, mihin
sisältyi kaikkea muuta paitsi iloa.
»Aito espanjalainen sittenkin, Madame la Marquise. Varmasti aito
espanjalainen, sen vakuutan.»
Iso musta hevonen ja sen selässä istuva punapukuinen nainen vilahtivat
kallioisen tien mutkassa ja katosivat lehtikuusiryhmän peittoon.
Mies nojasi raskaasti ebenholtsisauvaansa, huokasi väsyneesti ja
vaipui mietteisiinsä. Sitten hän naurahtaen ja olkapäitään kohauttaen
istahti tietä reunustavien mäntyjen varjoon. Hänen takanaan kohoavilla
kaukaisilla kummuilla häämöttivät Gaston Phoebus'n, Foix'n kreivin,
kaksisataa vuotta sitten rakentama ruskea linna ja Montauzetin
linnoitus, jonka seinät olivat kapinallisten biskaijalaisten luotien
naarmuttamat. Hänen allaan virtasi joki, joka sai vetensä kevätauringon
sulattamasta lumesta; sen toisella puolella levisi niittyjä ja peltoja
kaukaisiin kumpuihin asti, ja niiden takana kohosi jättimäisenä
Pyreneitten terävähuippuinen seinä, jonka pitkää harjannetta hallitₛᵢ
lumipeitteisen Pic du Midin halkinainen keila.
Tuon inahtavan rintavallin näkeminen, joka oli samalla sekä
luonnollinen että valtiollinen rajamuuri, herätti tässä pakolaisessa
turvallisuuden tunteen tuon rajan takaisessa Espanjassa väijyvään
vaaraan ja vainoon nähden. Täällä Béarnissa hän oli kuninkaan
vieraana asuen upeassa ja vieraanvaraisessa Paun linnassa, turvassa
Espanjaa hallitsevan halpamielisen itsevaltiaan kostonhimoiselta
vainolta. Ja täällä hän vihdoin oli tavannut rauhan sataman tai olisi
tavannut, jollei häntä olisi kiusannut tuon naisen muisteleminen —
tämän markiisitar de Chantenacin — joka oli mennyt niin pitkälle
yrityksessään lievittää hänen maanpakolaisuuttaan, ettei mikään
keikari olisi hetkeäkään epäillyt hänen tarkoituksiaan, vaikka Antonio
Perez niitä jonkinverran epäili. Kärsimykset ja onnettomuudet,
puhumattakaan lisääntyvästä iästä, olivat ikiajoiksi parantaneet
hänet turhamaisuuden taudista. Varsinkin ikäänsä muistellessaan häntä
pahimmin epäilytti tuon korkean béarnilais-rouvan hämmästyttävä
kiihkeys. Kymmenkunta vuotta aikaisemmin — ennenkuin onnettomuus
häntä kohtasi — hän olisi aivan luonnollisena asiana suostunut tämän
naisen julkeaan kosintaan. Sillä silloin hän oli ollut hänen katolisen
majesteettinsa kuningas Filip II:n kaunis, rikas, älykäs, irstas
valtiosihteeri, jolla oli lähinnä suurin valta Espanjassa kuninkaan
jälkeen, jopa joskus suurempikin. Siihen aikaan hän olisi iloinnut
tästä naisesta tämän ansioiden mukaan. Hän oli ihanan suloinen
säteilevän nuoruutensa kukkeudessa, tämä béarnilaisen aatelismiehen
jalosukuinen leski. Eikä olisi suinkaan ollut silloisen Antonin
Perezin tahdonlujuudelle eikä taipumuksille mahdollista kieltäytyä
tämän naisen tarjoamista kiusauksista. Aina huvittelunhaluisena hän ei
ollut hylännyt ainoatakaan onnen suosimaa nautinnon maljaa. Tämä syy
oikeastaan olikin saanut hänet suistumaan korkeasta asemastaan; nainen
hänet oli saattanut perikatoon, itsekin samalla syöksyen turmioonsa.
Tämä naisraukka oli vihdoin kuollut, eikä olisi yksikään rakastaja
hänelle parempaa kohtaloa osannut toivottaa. Mutta itse hän yhä eli
katkeroituneena, kostonhaluisena, suonissaan sappea veren asemesta. Hän
oli entisen onnen suosikin, häikäilemättömän, suruttoman, iloluontoisen
Antonio Perezin valju, kalvennut varjo. Hän oli viidenkymmenen ikäinen,
laiha, kuoppasilmäinen, harmaa, puolittain vaivaiseksi kidutettu,
sairaan näköinen monivuotisesta sairaana olosta.
Mitä saattoikaan hänessä enää olla jäljellä sellaista, joka herätti
madame de Chantenacin tapaisen naisen rakkauden, hän siinä istuessaan
itsekseen mietti, silmät luotuina tuohon ikuisen lumen peittämään
suojamuuriin, joka erotti hänet hänen menneisyydestään. Hänen
kärsimyksensäkö herättivät tuon naisen säälin, vai loiko hänen kautta
koko Euroopan kaikuva maineensa romanttisen sädekehän hänen kuihtuneen
olentonsa ympärille?
Se, että hän näin pysähtyi miettimään syitä, se juuri osoittikin, että
hän oli muuttunut, sillä ennen vanhaan hän aina empimättä suostui
kaikkiin onnettaren hänelle suomiin lahjoihin. Mutta nyt hän todellakin
mietti aprikoiden mielessään naisen lähtöhetkellään ponnekkaasti
sinkauttamaa pilkkapuhetta — »Tekö aito espanjalainen?» Olisiko hän
voinut selvemmin ilmaista tarkoitustaan?
Olihan Espanja lämmön ja värikkyyden, julmuuden ja veren, raollaan
olevien ristikko-ikkunain alla värähtelevien luuttujen, julkista
rangaistusta kärsivien synnintekijäin maa, maa, jossa hekuma ja
hurskaus kulkivat käsikkäin, jossa intohimo ja katumus asustivat
yhdessä − olihan Espanja maa, missä rakkaus viljavimpana versoi. Ja
olihan espanjalainen oikea rakkauden ylimmäinen pappi.
Hänen ajatuksensa lensivät samassa kaivaten vaimonsa Juanan ja lastensa
luo, joita Filip piti julmassa vankeudessa, koettaen näihin edes hieman
sammuttaa kostonhaluaan, jota puoliso ja isä vihdoinkin oli päässyt
pakenemaan. Ei niin tarkoittaen, että Antonio Perez olisi ottanut
huomioonsa aviollista uskollisuutta sen ankarammin kuin muutkaan
hänen aikansa tai minkään aikojen espanjalaiset. Mutta Antonio Perez
alkoi olla vanha, vanhempi kuin itse luulikaan, vanhempi kuin hän
ikävuosiensa perusteella vielä olisi ollut. Hän tiesi sen. Madame de
Chantenac oli saanut hänet sen ymmärtämään.
Madame oli moittinut häntä siitä, ettei hän kertaakaan lähtenyt hänen
luokseen Chantenaciin jättäen siten vastaamatta hänen tiheihin Paussa
käynteihinsä.
»Te olette ylen ihana, madame, ja maailma on ilkeä», oli Perez
puolustuksekseen selittänyt. »Uskokaa miestä, joka kovaksi onnekseen on
kokenut maailmaa. Kielikellot tulevat olemaan toimessa.»
»Ja teidän espanjalaisylpeytennekö ei siedä, että kollot ja tomppelit
puhuvat teistä?»
»Ajattelin teitä, madame.»
»Minuako?» oli nainen vastannut. »Minustahan he jo puhuvat puhuvat
oikein kyllikseen. Minä en ole näkevinäni niitä hymyileviä katseita,
joita kohtaan joka kerta tänne Pauhon tullessani; en ole ymmärtävinäni
niitä hävyttömiä silmäyksiä, joita linnoituksen kapteeni tänne
ratsastaessani minuun luo.»
»No miksi sitten tulette?» oli hän kysynyt kiertelemättä. Mutta
nähdessään naisessa tapahtuvan äkillisen muutoksen hän oli nopeasti
lisännyt: »Voi, madame, tiedän kyllä, että sääli teidät tänne tuo, ja
olen hyvin, hyvin kiitollinen; mutta —»
»Vai sääli», oli nainen äkkiä keskeyttänyt nauraen ivallisesti. »Vai
sääli.»
»Mikäpä sitten muu, madame?»
»Kysykää itseltänne», oli nainen vastannut punastuen ja kääntäen
kasvonsa poispäin hänen kysyvästä katseestaan.
»Madame», oli hän sopertanut, »en uskalla.»
»Ette uskalla?»
»Madame, miten voisinkaan. Olen vanha mies, taudin murtama, kovan onnen
masentama, kärsimysten lannistama — onnettaren hylkäämä kuona, kun taas
te olette ihana ja suloinen kuin taivaan enkeli.»
Nainen oli katsonut menehtyneisiin kasvoihin, kärsimysten niihin
uurtamiin vakoihin, ja oli vastannut lempeästi:
»Huomenna tulette luokseni Chantenaciin, ystäväiseni.»
»Olen espanjalainen, jolla ei enää ole huomista.»
»Mutta tällä kertaa teillä on. Odotan teitä huomenna.»
Perez katsoi ison mustan hevosen selässä istuvaan naiseen, jonka
rinnalla hän itse oli kävellyt.
»Paras luopua siitä ajatuksesta, madame! Paras luopua!» hän oli sanonut.
Ja silloin hän huomasi siihen asti lempeiden silmien muuttuvan
pilkallisiksi; silloin hän lausui nuo pisteliäät sanansa:
»Tekö espanjalainen? Enpä uskokaan!»
Voi, ei ollut epäilemistäkään: hän oli suututtanut naisen. Hänen
kaltaisensa naiset ovat yhtä kärkkäät vihaan kuin muuhunkin
mielenliikutukseen. Mutta hän ei olisi halunnut suututtaa häntä.
Taivaan Jumala tietää, ettei kuulunut Antonio Perezin tapoihin
suututtaa ihastuttavia naisia — ei ainakaan tällä tavalla. Ja
olipa tämä kehno palkkio naisen hänelle osoittamasta lempeydestä
ja ystävällisyydestä. Tätä hän siinä istuessaan mietti ja tuli
siihen-päätökseen, että hänen oli hyvitettävä naista — ainoalla
mahdollisella tavalla.
Tuntia myöhemmin hän eräässä linnan upeista huoneista, missä nautti
Ranskan ja Navarran kuninkaan, Henrik IV:n, kestiystävyyttä, ilmoitti
kaikkien aikojen uskollisimmalle tallimestarille, Gil de Mesalle,
aikovansa seuraavana päivänä ratsastaa Chantenaciin.
»Onko se viisasta?» kysyi Mesa kulmiaan rypistäen.
»Hyvin epäviisasta», vastasi don Antonio. »Siksipä sinne menenkin.»
Ja seuraavana päivänä hän lähtikin sinne vain yhden ainoan tallirengin
saattamana. Gil de Mesa oli ensin pyytänyt päästä hänen mukaansa.
Mutta Giliä varten hänellä oli muuta tehtävää, mistä hän antoi hyvin
seikkaperäiset ohjeet. Matka ei ollut pitkä — kolme mailia Gave de
Panta pitkin — ja don Antonio kulki sen hiljaa astelevan muulin
selässä, joka ehkä oli kasvatettu pyhän kirkon iäkästä arvohenkilöä
kantamaan.
Chantenacin aatelisherrat, olivat yhtä ylhäisiä, yhtä ylpeitä ja yhtä
köyhiä kuin Béarnin useimmat mahtimiehet. Heidän sukunsa oli suuri,
mutta tulot pienet. Ja viimeistä markiisia oli tämä kaksinainen paha
rasittanut vieläkin ilkeämmin kuin hänen edeltäjiään, eivätkä hänen
asiansa suinkaan parantuneet siitä, että hän harjoitti erästä peliä,
johon oli nuoruudessaan tottunut. Linna todisti sen monella tavalla. Se
oli punainen tiilirakennus, joka nelikulmaisena seisoi kuohuvan joen
kiertämällä vähäisellä kunnaalla. Sen joka kolkassa oli torni, jotka
tosin tavallaan lisäsivät komeutta, mutta jotka olivat perin kehnossa
ja rappeutuneessa kunnossa.
Kun don Antonio ehti sisäpuolelle, hän huomasi sen paremmaksi;
kalustus, vaikkakin harvalukuinen, oli jykevää ja upeaa; seinäverhot
olivat vanhoja, mutta kallisarvoisia ja ensiluokkaisia. Kaikkialla
oli kuitenkin havaittavissa vaateliaisuuden ja köyhyyden kehnosti
sopeutuva yhtymä. Hallin ja olohuoneen lattioille oli sirotettu
tuoretta kaislaa, vanhentunut tapa, joka täällä sekä säästi kalliit
lattiamatot että myöskin antoi asunnolle vanhaa aatelista arvokkuutta.
Yritettiin näennäisesti elää säädyn mukaisesti, mutta palvelijoita oli
riittämättömästi ja ne olivat kaikki iäkkäitä, joten oli epävarmaa,
saatiinko kauankaan pitää palveluksessa sitä raihnaista hovimestaria,
joka juhlallisesti otti vastaan don Antonion. Yksinäinen tallirenki,
jolla ei ollut palvelijanpukua, otti haltuunsa don Antonion muulin,
hänen palvelijansa hevosen ja palvelijan itsensä.
Espanjalaisemme edellä laahustava hovimestari vei hänet suuren hallin
kautta, joka oli synkkä ja tyhjänlainen, linnan suurimman vierashuoneen
läpi pienempään, yksityisluontoisempaan huoneeseen, jossa saattoi
huomata joitakin ylellisyyden rippeitä ja jonka hän ilmoitti madamen
omaksi huoneeksi. Ja sinne hän jätti hänet odottamaan _châtelainen_
tuloa.
Linnanrouva toki ei ollut rappeutuneen ympäristönsä kaltainen. Hän
lähestyi don Antoniota puettuna hohtavaan silkkipukuun, joka oli
syksyisen kullanruskea väriltään ja kiinnitetty vyötäisiin kapealla
tekokultavyöllä. Tummansiniset silmät tarkastivat häntä kysyvästi, ja
punaiset huulet hymyilivät tervetuloa.
»Tekö siis tulitte kaikesta huolimatta?» hän lausui. »Olkaa tuhannesti
tervetullut köyhään asuntooni, don Antonio.»
Ja kuninkaallisesti hän ojensi kätensä don Antoniolle kunnianosoitusta
varten.
Don Antonio tarttui siihen huomaten sirot suippopäiset sormet
sievästi kaartuvine kynsineen. Melkein vastahakoisesti hän itsekseen
myönsi, että linnanrouvan kauneus oli hyvin täydellinen ja että
hänen tenhovoimansa oli ehdoton. Ehkä hän huokasi kadotettua
nuoruuttaan, kumartuessaan ylhäisestä, laihasta korkeudestaan painamaan
velvollisuuden tunnosta kylmät huulensa tuohon käteen.
»Teidän tahtonne, madame, oli voimakkaampi kuin minun varovaisuuteni»,
hän sanoi.
»Varovaisuusko?» sanoi linnanrouva melkein ivallisesti. »Mistä alkaen
Antonio Perez on alentunut varovaiseksi?»
»Siitä asti kuin olen saanut kalliisti maksaa varomattomuuteni.
Oletteko kuullut elämäntarinani?»
»Jonkinverran. Tiedän esimerkiksi, että te murhasitte Escovedon − koko
maailma sen tietää. Sekö on tarkoittamanne varomattomuus? Olen kuullut
sanottavan, että teitte sen rakkaudesta naiseen.»
»Oletteko senkin kuullut?» sanoi don Antonio. Hän oli kalvennut hieman.
»Olette kuullut koko joukon, markiisitar. Olenpa utelias tietämään,
huvittaisiko teitä kuulla enemmän, kuulla omasta suustani tämä
elämäntarinani, jota koko Eurooppa pohtii. Huvittaisiko?»
Hänen äänensävynsä oli hieman huolestunut, samoin hänen katseensa.
Linnanrouva tarkasti häntä hetkisen vakavasti, melkein tutkimattomasti.
»Mitäpä hyötyä siitä olisi?» hän kysyi; ja hänen äänessään tuntui
kieltävä sävy — melkeinpä pelonsekainen:
»Se selittää», intti don Antonio.
»Selittää mitä?»
»Mistä johtuu, etten tällä hetkellä heittäydy teidän jalkainne juureen;
mistä johtuu, etten polvillani palvo teidän jumalaista kauneuttanne;
miten suloinen ihanuutenne, jonkalainen ennen vanhaan olisi saattanut
minut vallan pois suunnilta, nyt ei ole vaikuttanut minuun.»
»_Vive Dieu!_» mutisi markiisitar puolittain ivallisesti. »Ehkäpä se
kaipaa selitystä.»
»Kuinka teidän eilen oli pakko», jatkoi don Antonio keskeytyksestä
välittämättä, »lausua epäilevänne, olenko minä, kuten sanoitte, aito
espanjalainen. Mistä johtuu, etteivät Antonio Perezille enää ole
mahdollisia muut mielenliikutukset kuin viha. Huvittaako teitä kuulla
tuo tarina — kokonaan?»
Hän kumartui markiisittareen päin, kalpeat kasvot lähellä hänen
kasvojaan, kytevä tuli tummissa, kuopalla olevissa silmissään, jotka
nyt ahmivat linnanrouvan suloista olemusta.
Markiisitarta puistatti, ja hänen omat poskensa kalpenivat tuntuvasti.
Hänen huulensa olivat hieman raollaan aivan kuin hän olisi yrittänyt
hymyillä.
»Ystäväiseni — jos välttämättä haluatte, hän lausui myöntyen.
»Sitä varten oikeastaan tänne tulinkin», sanoi don Antonio.
Kumpikin katsoi kauan ja kiinteästi toistaan silmiin.
Vihdoin nainen virkkoi:
»No niin, kertokaa sitten.»
Ja hän viittasi don Antonion ristikkoikkunan syvennyksessä olevaan
tuoliin, josta levisi näköala jokeenpäin loivasti kaltevalle
niittymaisemalle.
Don Antonio vaipui tuoliin pannen hattunsa ja piiskansa viereensä
lattialle. Markiisitar istui häntä vastapäätä ikkunakomeron pehmeälle
istuimelle, selkä valoon päin, kasvot varjossa.
Ja nyt seuraa tässä don Antonion elämäntarina hänen omilla sanoillaan
kerrottuna, jollaisena sen markiisitar pian sen jälkeen kirjoitti
muistiin. Vaikka se paikka paikoin onkin tarkempi ja seikkaperäisempi
kuin don Antonion oma kuuluisa »Relacion», on se kuitenkin kauttaaltaan
niin samansisältöinen, etten epäile markiisittaren vakuutusta, että
joka ainoa sana, minkä don Antonio lausui, oli lähtemättömästi syöpynyt
hänen muistiinsa.
Ilmiantoyö
ANTONIO PEREZIN TARINA.
Rakkaustarinana tämä luullakseni on surullisimpia, mitä
romaaninkirjoittajat milloinkaan ovat keksineet tarkoituksella pusertaa
kyyneleitä myötätuntoisen lukijan silmistä. Saatte jonkinlaisen
aavistuksen siitä, miten surullinen se on, kun sanon teille, että
päivittäin kiitän polvillani Jumalaa — sillä uskon vielä Jumalaan
kaikesta siitä huolimatta, mitä Aragonian inkvisiittorit minua
vastaan väittivät — siitä, että hän, joka herätti minussa tämän
rakkauden, josta nyt aion teille kertoa, nyt on haudan levossa. Hän
kuoli maanpakolaisena Pastranassa vuosi sitten. Anne de Mendoza oli
erinomainen naitava. Hän polveutui Espanjan kuuluisimmista suvuista
ja oli suurperijätär. Nämä seikat tiesi koko maailma. Mutta erään
seikan maailma unohti, nimittäin että hän oli nainen, jolla oli
naisen sydän ja sielu, naisen luonnolliset vaistot haluta itse
valita elämänkumppaninsa. On olemassa hölmöjä, jotka kadehtivat
jalosukuisia ja rikkaita. Eipä ole syytä kadehtia heitä, noita kurjia
valtioviisauspelin nappuloita, joita sinne tänne mielivaltaisesti
siirtelevät pelaajat, jotka itse eivät ole sen parempia. Heidän
ihmisyytensä on mitättömän arvoinen nimen ja tulojen rinnalla, mitkä
seikat määräävät heidän asemansa maallisen maineen pelilaudalla, jota
tahraa veri, ahneiden suusta valuva kuola ja kaikenlainen halpamaisuus.
Kun siis Anne oli Mendoza-suvun tyttäriä, kun hänen myötäjäisensä
olivat suuret, otettiin hänet luostarista jo kolmentoista ikäisenä,
jolloin hän tiesi maailmasta yhtä vähän kuin pieni lapsi, ja hänet
naitettiin Ebolin ruhtinaalle, Ray Gomezille, joka oli kyllin vanha
ollakseen hänen isänsä. Mutta Eboli oli Espanjan suuria miehiä, ehkä
suurin kaikista; hän oli Filip II:n pääministeri, ja hänen sukunsa
ja Mendozan suvun välille toivottiin liittoa. Tämän aikaansaamiseksi
uhrattiin armotta tuo hento lapsi. Hän huomasi silloin, ettei maailma
täyttänyt ainoatakaan hänen tyttöaikansa unelmista; että se päinvastoin
oli hirmutöiden ja ahneuden ja rakkaudettomuuden ja kaiken inhoittavan
tyyssija. Sillä paljon pahempaa oli tulossa.
Eboli vei lapsi-ruhtinattarensa hoviin. Hän käsitteli häntä kevyesti
kuin nauhaa tai sormikasta sen rikkauden ja mahtavan liiton
merkityksettömänä lisäkkeenä, jonka hän hänen kauttaan oli saavuttanut.
Ja hovissa Anne joutui hurskaan elostelijan, Filipin, näköisälle. Tämä
katolinen kuningas on uskonkiihkoinen — palavan uskonkiihkoinen. Hän
rukoilee, hän paastoaa, hän käy Herran ehtoollisella, hän harjoittaa
katumustöitä, kaikki ajallaan niinkuin pyhä kirkkoäiti määrää; hän
kauhistuu syntiä ja uskonpuutetta — varsinkin muissa ihmisissä; hän
on hukuttanut Flanderin verivirtoihin puhdistaakseen sen täten siitä
kerettiläisyydestä, että se uskon asioissa ajattelee eri tavalla kuin
hän, ja saman hän olisi tehnyt Englannille, jollei Jumala — joka ei
toki saata ajatella aivan Filipin tavalla — olisi ollut toista mieltä.
Kaiken tämän hän on tehnyt Luojansa kunnioitukseksi ja ylistykseksi,
mutta hän ei voi sietää, että Luoja sekaantuu hänen vähäpätöisiin
synnillisiin haluihinsa. Hän on, teidän sanojanne käyttääkseni, aito
espanjalainen.
Tämän elostelijan mulkosilmät sattuivat Ebolin ihanaan ruhtinattareen
— sillä ihana hän todellakin oli, helmi naisten joukossa. Säästän
teidät yksityiskohdilta. Eboli oli hyvin uskollinen ja alamainen
kuninkaallensa, hyvin sopuisa ja mukautuva. Sehän oli luonnollista,
älköönkä se pahastuttako teitä. Hänhän oli ottanut Annen vaimokseen
juuri maallisen maineensa lisäämistä varten; miksipä hän sitten
epäröisi luopua hänestä taas, kun sillä tavalla voi vieläkin
tehokkaammin samaista mainettaan edistää?
Jos Anne-parka ollenkaan järkeili, niin tähän tapaan kai hän järkeili.
Muuten hänelle selitettiin, että kuninkaan rakastamana oleminen oli
ylenpalttinen kunnia, josta kannatti kiittää ja ylistää Jumalaa. Filip
oli olennoltaan yläpuolella tavallisten ihmisten, tuskinpa oikeastaan
inhimillinenkään; melkeinpä jumalallinen. Mikä oli Anne väitelläkseen
sellaisten kanssa, jotka tunsivat maailman ja jotka hänelle näitä
asioita esittivät? Eihän hän milloinkaan ollut kuulunut itselleen.
Ainahan hän oli ollut toisen omaisuutta, jolle omistajansa voi tehdä,
minkä parhaaksi harkitsi. Jospa hän näkikin hovissa paremmin hänen
ikäisiään miehiä — vaikka paljon niitä ei kylläkään ollut, sillä
Filipin hovi oli aina kolkko, vähäkansainen paikka — niin piti hän
selvänä, etteivät sellaiset miehet kuuluneet hänelle. Tällä kannalla
olivat asiat siihen asti kuin minä opetin hänet ajattelemaan toisin,
mihin kuitenkin kului vielä tovin aikaa. Jos minä olisin ollut hovissa
siihen aikaan, niin uskon, että olisin keksinyt keinon estääkseni millä
hinnalla hyvänsä tuon häpeän tapahtumasta; sillä tiedän rakastuneeni
häneen aivan ensi näkemältä. Mutta en ollut vanhempi kuin hän itsekään,
enkä vielä ollut joutunut tuohon kurimukseen.