ympärilleen. Lethington kumartui häneen päin ja puhutteli häntä
rauhoittavin, ystävällisin sanoin.
»Sallikaa meidän hoitaa tämä asia, madame», hän mutisi, »ja me kyllä
keksimme keinon teidän armonne vapauttamiseksi tuosta nuoresta
narrista, vahingoittamatta mainettanne tai vaarantamatta poikanne
asiaa. Ja kreivi Murray ei tule olemaan asiaa näkevinään, edellyttäen,
että te annatte Mortonille ja hänen ystävilleen heidän Darnleyn
käskystä suorittamansa murhan anteeksi.»
Maria katsahti toisesta toiseen, tarkastaen vuorotellen kunkin kasvoja.
Sitten hänen silmänsä kääntyivät tuijottamaan palaviin halkoihin, ja
hän puhui hyvin hiljaa.
»Älkää ryhtykö mihinkään sellaiseen, mikä vähimmässäkään määrässä
vahingoittaisi mainettani tai rasittaisi omaatuntoani», hän sanoi
omituisen harkitsevasti, mikä tuntui vaativan hänen sanojensa tarkkaa
kuuntelemista. »Pyydän, että annatte mieluummin koko asian jäädä
Jumalan ratkaisun varaan.»
Lethington katsahti toisiin, ja toiset katsahtivat häneen. Hän hieroi
hiljaa käsiään.
»Luottakaa meihin, madame», hän vastasi. »Hoidamme asian niin, ettei
teidän armonne tule näkemään muuta kuin hyvää ja kunnollista, minkä
parlamenttikin hyväksyy.»
Maria ei vaivautunut enää vastaamaan, ja niinpä he tyytyivät pitämään
hänen vaitioloaan myöntymyksen merkkinä. He lähtivät hakemaan Huntlya
ja sir James Balfouria, ja nämä viisi solmivat keskenään liiton sen
miehen pään menoksi, jota he mainitsivat nimellä »nuori narri ja
pöyhkeä tyranni», ryhtyäkseen asiaan käsiksi kohta, kun Maria olisi
antanut anteeksi Mortonille ja hänen liittolaisilleen.
Vasta jouluaattona Maria kirjoitti nimensä armahduskirjaan, jolla
armahdettiin noin seitsemänkymmentä pakolaista, jotka oli karkoitettu
maasta heidän osallisuutensa vuoksi Rizzion murhaan, missä asiassa hän
oli siihen asti ollut niin leppymätön.
Maailman silmissä tämä oli vain laupeuden ja armeliaisuuden työ, mikä
hyvin sopi tähän suureen rakkauden juhlaan. Mutta nuo viisi, jotka
Craigmillarin linnassa olivat keskenään liittoutuneet, käsittivät asian
paremmin, nähden siinä sopimusehtojen täyttämisen Marian puolelta,
hinnan, minkä hän etukäteen suoritti vapautuakseen Darnleysta, Marian
suostumukseen siihen, että solmu, joka ei ollut avattavissa, saatiin
leikata poikki.
Samana päivänä hänen armonsa lähti Bothwellin kanssa lordi Drummondin
luo, missä he viipyivät melkein kokonaisen viikon, ja sieltä he menivät
yhdessä Tullibardinen luo. Tämä heidän ajattelematon ja julkinen
ystävyytensä aiheutti sittemmin paljon pahennusta.
Samoihin aikoihin Darnley lähti Stirlingistä, missä hän oli viimeksi
elellyt surkeissa oloissa, ylhäisön halveksimana, jopa ollen vailla
välttämättömiäkin, palvelijat poistettuina ja hopeakalunsa vaihdettuna
tina-astioihin. Onneton nuorukainen saapui Glasgow'hon kuoleman
sairaana. Hän oli matkalla sairastunut, ja huhuiltiinpa jo, että
hänet oli myrkytetty. Kun myöhemmin tuli tunnetuksi, että hänen ennen
niin kauniit kasvonsa nyt olivat käyneet rumiksi ja näppyisiksi,
käsitettiin, että hänen tautinsa oli vain hänen hurjistelevan
elämäntapansa välttämätön seuraus.
Kun hän tunsi olevansa kuoleman partaalla, hän kirjoitti nöyriä
kirjeitä kuningattarelle; mutta Maria oli niihin vastaamatta siihen
asti, kunnes kuuli hänen olevan paranemaan päin, jolloin hän vihdoin
(tammikuun 29 päivänä) lähti häntä tapaamaan Glasgow'hon. Ehkäpä hän
hyvinkin toivoi, että luonto olisi ratkaissut asian hänen puolestaan
ja tehnyt tarpeettomiksi ne epätoivoiset toimenpiteet, joihin oli
oltu ryhtymässä. Mutta huomatessaan, että Darnley nähtävästi tulisi
toipumaan, Maria käsitti kaksi asiaa välttämättömäksi: toimittaa
hänet paikkaan, joka sopisi hänen aikeittensa toimeenpanemiselle, ja
teeskennellä sovinnon tekoa hänen kanssaan, jopa uudistunutta, hellää
rakkauttakin, jottei kukaan sittemmin syyttäisi häntä osallisuudesta
tapahtumiin.
En luule näin päättäessäni tuomitsevani häntä väärin. Sellaiseen
johtopäätökseen olen tullut, enkä saata toisin käsittää asiaa.
Maria tapasi hänet vuoteen omana, kasvot silkkirievun peitossa,
jotta niiden rumuutta ei näkyisi, ja hän tuli niin liikutetuksi —
siltä ainakin näytti — hänen kurjan tilansa vuoksi, että polvistui
vuoteen viereen ja itki sekä omien että Darnleyn seuralaisten nähden,
sanoen olevansa pahoillaan, jos hän menneisyydessä oli jollakin
tavalla edistänyt heidän vieraantumistaan. Näin palasi sovinto heidän
välilleen, ja Maria kohteli häntä hellästi, oli huolissaan hänen
tähtensä ja vakuutti, että kohta kun hänet saattoi siirtää, hänet
vietäisiin terveellisempään ja hänen arvoaan paremmin vastaavaan
ympäristöön.
Mielellään Darnley lupasikin seurata häntä Holyroodiin.
»Ei Holyroodiin,» sanoi Maria. »Ei ainakaan ennenkuin terveytenne
on palannut, jottette kuljettaisi sinne tartuntaa, mikä olisi pikku
pojallenne vaarallista.»
»No minne sitten?» kysyi Darnley, ja kun Maria mainitsi Craigmillarin,
hyppäsi hän niin äkkiä istualleen, että silkkiriepu valahti hänen
kasvoiltaan, ja vaivoin Maria sai salatuksi sen inhon, minkä kasvoissa
olevat märkäpaiseet synnyttivät.
»Craigmillariin!» huudahti Darnley. »On siis totta, mitä minulle on
kerrottu.»
»Mitä teille sitten on kerrottu?» sanoi Maria, tuijottaen häneen
hämmästyneenä ja otsa rypyssä.
Darnleyn korviin oli jotenkin kantautunut huhu Craigmillarin liitosta.
Hänelle oli kerrottu, että siellä laadittu kirjelmä oli esitetty Marian
allekirjoitettavaksi, mutta että hän oli kieltäytynyt. Tämän verran
hän kertoi Marialle, lisäten, ettei hän jaksanut uskoa Marian haluavan
mitenkään vahingoittaa häntä; mutta toisaalta, miksi halusi Maria
kuljettaa hänet juuri Craigmillariin?
»Teille on kerrottu perättömiä», vastasi Maria. »En ole nähnyt
sellaista kirjelmää; en ole kirjoittanut sellaisen alle, eikä ole
minulle milloinkaan sellaista esitetty», mikä olikin sananmukaisesti
totta. »Sen vannon. Ja vaikka ehdotinkin teille Craigmillaria ei teidän
ole pakko sinne mennä. Saatte itse päättää, mihin haluatte siirtyä.»
Mies vaipui takaisin pielukselleen, ja hänen vavistuksensa asettui.
»Uskon sinua, Maria. En usko sinun haluavan minua mitenkään
vahingoittaa», hän toisti, »ja jos joku muu sitä yrittäisi», hän lisäsi
kerskuen, »niin se on kyllä käyvä heille kalliiksi, elleivät minua
nukkuessani yllätä. Mutta Craigmillariin en ikinä halua.»
»Sanoinhan, että saatte itse valita, minne haluatte siirtyä», vakuutti
Maria hänelle toistamiseen.
Darnley mietti.
»Kirk o’ Fieldissähän meillä on talo. Sitä ympäröi kaunis puutarha,
ja seutua pidetään terveellisimpänä Edinburghin lähistössä. Tarvitsen
hyvää ilmaa; minulle on määrätty hyvää ilmaa ja kylpyjä, saadakseni tämän
ruton itsestäni pakenemaan. Kirk o' Field on sopiva paikka, jos vain
teille sopii.»
Maria suostui heti paikalla, lähetti sanansaattajia edeltäpäin panemaan
taloa kuntoon ja noutamaan Holyroodista määrättyjä huonekaluja, mitkä
parantaisivat sisustusta, ja tekemään sen mahdollisimman mukavaksi
kuninkaalliseksi asunnoksi.
Muutamia päiviä myöhemmin he itse lähtivät matkaan. Darnleyn pahat
aavistukset asettuivat sen hellän kohtelun johdosta, jota Maria hänelle
osoitti — varsinkin todistajien läsnäollessa.
Tämä hellä huolenpito yhä vain lisääntyi niiden kahdentoista päivän
kuluessa, joina Darnley makasi toipilaana Kirk o' Fieldin talossa;
Maria oli leikkisä ja keimaileva kuin tyttö rakastajalleen, niin ettei
muusta puhuttukaan kuin heidän täydellisestä sovinnostaan ja siitä
toivosta, että tämä saisi aikaan rauhan koko valtakunnassa, mikä
koituisi kaikille siunaukseksi. Paljon oli kuitenkin niitä, joita tämä
kummastutti, ja heitä epäilytti, tokko naisen oikullisuudellekaan oli
mahdollista niin äkkiä muuttaa viha rakkaudeksi.
Darnley sijoitettiin yläkerrassa olevaan huoneeseen, joka sisustettiin
mukavaksi linnasta tuoduilla huonekaluilla. Seinillä riippui kuusi
gobeliinia, ja lattiaa peitti osittain itämainen matto. Kalustona oli,
paitsi kaunista vuodetta — mikä aikaisemmin oli kuulunut kuningattaren
äidille — pari korkeaselkäistä purppurasamettipeitteistä tuolia,
pieni pöytä, jota peitti vihreä samettiverho, ja muutamia punaisia
pieluksia. Vuoteen vieressä oli erikoisesti valmistettu kylpyamme, joka
kuului Darnleyn hoitoon. Sille oli pantu aivan sopimattomaksi kanneksi
saranoiltaan nostettu ovi.
Aivan tämän huoneen alle oli kuningattarelle valmistettu huone, missä
oli pienoinen vuode, jonka vaatteet olivat keltaista ja viheriää
silkkiä ja peite turkisvuorinen. Ikkunat olivat pihalle päin, ja ovi
aukeni käytävään, joka vei puutarhaan.
Täällä kuningatar nukkui useina öinä helmikuun alkupuolella, sillä hän
oleskeli useammin Kirk o’ Fieldissä kuin Holyroodissa, ja milloin hän
ei seurustellut Darnleyn kanssa hänen huoneessaan, lyhentäen hänen
pitkää aikaansa, nähtiin hänet puutarhassa kävelemässä Lady Reresin
seurassa, ja vuoteeltaan Darnley saattoi kuulla hänen siellä välistä
käyskellessään laulavan.
Lyhyen morsiusaikansa päivistä asti ei Maria milloinkaan ollut ollut
niin rakkaassa suhteessa mieheensä, ja kaikki Darnleyn pelko, että
Marian seuralaiset suunnittelisivat vihollisuuksia häntä vastaan,
haihtui vihdoin. Ei kuitenkaan pitkäksi aikaa. Hänen onnelaansa tuli
lordi Robert Holyroodista, tuoden hänelle varoituksen, mikä saattoi
hänet kauhun valtaan.
Liittoutuneet olivat palkanneet luotettavia apulaisia, joiden oli
määrä auttaa heitä heidän suunnitelmiensa toteuttamisessa, ja oli
levinnyt huhu — niinkuin usein huhut käsittämättömällä tavalla pääsevät
leviämään — että kuninkaan henki oli vaarassa. Tätä huhua lordi Robert
tuli hänelle kertomaan, sanoen suoraan, että jos hän ei paennut
sukkelaan sieltä, menettäisi hän henkensä. Mutta kun Darnley oli
kertonut tämän kuningattarelle ja kuningatar suuttuneena oli haettanut
lordi Robertin sinne ja kysynyt, mitä hän oikein tarkoitti, oli tämä
kieltänyt lausuneensa mitään sellaista varoitusta ja väittänyt, että
kuningas nähtävästi oli käsittänyt väärin hänen sanansa että hän oli
vain tarkoittanut kuninkaan sairautta, jonka vuoksi kuningas hänen
mielestään kaipasi toisenlaista hoitoa ja ilmanalaa.
Darnley ei tiennyt mitä oikein uskoa ja pysyi siis levottomana. Mutta
luottaen Mariaan ja tuntien itsensä turvalliseksi hänen saapuvilla
ollessaan, hän alkoi yhä itsepintaisemmin vaatia hänen läsnäoloaan ja
oli yhä kiihtyneempi hänen poissa ollessaan. Tyynnyttääkseen häntä
Maria suostui viettämään yönsä mahdollisimman usein Kirk o' Fieldissä.
Siellä hän nukkui tuona kohtalokkaan viikon keskiviikkona ja taas
perjantaina ja olisi nukkunut taas sunnuntainakin, helmikuun 9:ntenä
päivänä, jollei hänen Sebastian-palvelijallansa — jonka hän oli tuonut
mukanaan Ranskasta ja johon hän oli kovin kiintynyt — olisi ollut sinä
iltana häät, ja hänen majesteettinsa olisi luvannut olla saapuvilla
juhlassa, joka sen johdosta vietettiin Holyroodissa.
Hän ei kuitenkaan senkään tähden kokonaan laiminlyönyt miestään. Hän
ratsasti Kirk o' Fieldiin varhain iltapäivällä, mukanaan Bothwell,
Huntly, Argyll ynnä muutamia muita; ja jätettyään herrat kuluttamaan
aikaansa kortinpeluulla hän itse meni Darnleyn luo ja istui hänen
vuoteensa vieressä, koettaen viihdyttää onnetonta olentoa, jolla tuntui
olevan aivan kuin jonkinlainen aavistus siitä, mitä oli tekeillä.
»Ettehän jätä minua tänä iltana», pyysi Darnley.
»Mutta minunhan täytyy», sanoi Maria. »Nythän ovat Sebastianin häät, ja
minä olen luvannut olla niissä, läsnä.»
Darnley huokasi ja liikahti levottomasti.
»Kohta minä tulen terveeksi, ja silloin tämä pahantuulisuuteni lakkaa
minua kiusaamasta. Mutta vielä en voi kestää, että te poistutte
näkyvistäni. Kun te olette luonani, olen rauhallinen. Tiedän, että
silloin on kaikki hyvin. Mutta kun te poistutte, täyttää mieleni pelko
täällä avuttomana maatessani.»
»Mitäpä teillä olisi pelättävää?» kysyi Maria.
»Sitä vihaa, jonka tiedän kytevän minua vastaan.»
»Te peloitatte itseänne tyhjillä varjoilla», vastasi Maria.
»Mikä se oli!» huudahti Darnley, hypähtäen äkkiä säikähtäen puoliksi
istualleen. »Kuunnelkaa!»
Alapuolella olevasta huoneesta kuului heikosti askelten ääniä ja sitten
aivan kuin olisi jotakin raskasta vyörytetty.
»Palvelijani kai siellä ovat huoneessani — laittaen sitä kuntoon.»
»Missä tarkoituksessa, kun te ette kerta aio siellä nukkua tänä yönä?»
kysyi Darnley. Hän huusi ääneen palvelijaansa.
»Mitä nyt, mitä aiotte?» kysyi Maria, koettaen itse rauhoittua.
Vastaukseksi Darnley käski huoneeseen tulleen nuorukaisen mennä
katsomaan, mitä allaolevassa huoneessa hommattiin. Poika lähti,
ja jos hän olisi toimittanut tehtävänsä uskollisesti, olisi hän
tavannut Bothweliin seuralaiset, Hayn ja Hepburnin ja kuningattaren
palvelijan Nicholas Hubertin — tutumpi nimeltä ’ranskalainen
Paris’ — tyhjentämässä ruutinassakkaa lattialle aivan kuninkaan
vuoteen kohdalle. Mutta käytävässä hän yhtäkkiä sattui vastakkain
uhkeavartaloisen Bothwellin kanssa, jolla oli viitta yllään ja hattu
päässään ja joka kysyi häneltä, minne hän oli menossa.
Poika selitti.
»Ei se ole mitään», sanoi Bothwell. »Kuningattaren käskystä siellä vain
siirtävät hänen sänkynsä toiseen paikkaaan.»
Tämän käskevän olennon masentamatta, joka niin tehokkaasti sulki
häneltä pääsyn, poika valitsi helpoimman tien. Hän palasi kertomaan
kuninkaalle tämän tiedon aivan kuin itse olisi nähnyt tapahtuman eikä
vain Bothwelliltä sitä kuullut.
Darnleytä tämä tieto tyynnytti, ja poika poistui.
»Enkös minä sitä sanonut?» virkkoi Maria. »Eikö minun sanani teille
riitä?»
»Suokaa anteeksi epäilykseni», pyysi Darnley. »Ei totisesti ollut
kohtuullista epäillä teitä, joka olette minua tässä surkeudessani niin
hellästi hoivannut.» Hän huokasi ja katsoi surullisin silmin Mariaan.
»Toivoisinpa, että menneisyytemme olisi ollut toisenlainen», hän sanoi.
»Taisin olla liian nuori kuninkaaksi. Nuorena ja kokemattomana minä
kuuntelin petollisia neuvonantajia ja olin altis mustasukkaisuudelle ja
sen mielettömyyksille. Kun te sitten hylkäsitte minut ja minä harhailin
ystävättömänä, jouduin aivan pois suunnilta. Mutta jos vain suostutte
unohtamaan kaiken menneen, niin lupaan hyvittää kaiken ja esiintyä
vastedes arvokkaammin.»
Maria nousi kalman kalpeana, rinta kohoillen pitkän viitan alla. Hän
käänsi pois kasvonsa ja siirtyi ikkunan ääreen. Siinä hän seisoi
vapisevin polvin, tuijottaen pihan pimentoon.
»Miksette vastaa?» virkkoi Darnley.
»Mitä vastausta te sitten kaipaatte?» sanoi Maria, ja hänen äänensä
värisi. »Ettekö jo ole saanut vastausta?» Ja sitten hän lisäsi hiljaa:
»Taitaapa olla aika minun jo lähteä.»
Samassa kuului käytävästä raskaita askelia ja miekan kalahtelua
kaidepuihin. Ovi aukeni, ja Bothwell puettuna punaiseen viittaansa
seisoi kumarassa matalan ovenkamanan alla. Hänen kiiluvat silmänsä,
joissa oli ivallinen katse, sattuivat Darnleyhin ja saattoivat hänet
sisäisen pelon ja raivon valtaan.
»Teidän armonne», sanoi Bothwell syvällä äänellään, »puoliyö on jo ohi.»
Hän tuli parhaaseen aikaan; hänen näkemisensä muistutti Marialle,
mitä kaikkea Bothwell merkitsi hänelle, ja se kannusti häntä pysymään
päätöksessään, jota sääli yritti kumota.
»Hyvä on», sanoi Maria. »Minä tulen.»
Bothwell astui syrjään antaakseen Marialle tietä ja samalla vaikuttaen
kehoittavasti. Mutta kuningas pidätti häntä.
»Vain hetkinen — yksi sana!» hän pyysi, ja Bothwelliin kääntyen.
»Jättäkää meidät yksiksemme, sir!»
Mutta vaikka hän oli kuningas, ei tuo häikäilemätön rajaherra, Marian
rakastaja, ollut ollenkaan aulis tottelemaan. Hän katsoi Mariaan,
käskyä odottaen, eikä hievahtanut, ennenkuin tämä viittasi hänet
menemään. Eikä hän sittenkään poistunut kauemmaksi kuin oven taakse,
ollakseen läsnä vahvistamassa Mariaa, jos häntä yrittäisi vaivata
heikkous tänä ratkaisevana hetkenä.
Darnley ponnistautui vuoteessa istualleen, tarttui Marian käteen ja
veti hänet luokseen.
»Älkää minua jättäkö, Maria. Älkää minua jättäkö!» hän rukoili.
»No, mitä tämä nyt on?» huudahti Maria, mutta hänen äänensä ei
ollut vakava. »Tahtoisitteko sitten minun tekevän Sebastian-raukan,
uskollisen palvelijani, onnettomaksi?»
»Vai niin. Sebastianko on teille rakkaampi kuin minä?»
»Mitä hullutuksia nyt puhutte? Sebastianhan on uskollinen palvelijani.»
»Enkö minäkin ole? Ettekö usko, että ainoa pyrkimykseni tästälähin
tulee olemaan palvella teitä uskollisesti. Voi, antakaa minulle
anteeksi tämä heikkouteni. Pahat aavistukset ahdistavat minua tänä
iltana. Menkää sitten, jos teidän kuitenkin on mentävä, mutta antakaa
minulle edes jokin takuu rakkaudestanne, jokin vakava vakuus siitä,
että palaatte luokseni huomenna ettekä minua sitten enää jätä.»
Maria katsoi noita kalpeita, säälittäviä, nuoria kasvoja, jotka kerran
olivat olleet niin kauniit, ja hänen sielunsa epäröi. Häntä vahvisti
kurjassa hankkeessaan tietoisuus, että Bothwell odotti oven takana ja
että hän kuuli kaiken, mitä puhuttiin.
Mariaa on tuomittu ankarasti sen johdosta, mitä hän seuraavana hetkenä
teki. Murray itse myöhemmin mainitsee sen suurimmaksi seikaksi koko
asiassa. Mutta ehkäpä Maria ajatteli vain hetkellistä pulaansa ja
halusi saada päätökseen tilanteen, joka häntä hermostutti, ja niinpä
hän vain käytti pikaisinta keinoa.
Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja solahdutti sen Darnleyn sormeen.
»Olkoon tämä sitten panttina», hän sanoi; »ja tyyntykää nyt ja
levätkää.»
Sen sanottuaan hän erosi Darnleysta, kalpeana ja säikähtyneenä, ja
asteli ovelle. Mutta säppiin tarttuessaan hän pysähtyi. Katsahtaessaan
Darnleyhin hän näki tämän hymyilevän, ja ehkä häntä silloin petollinen
tekonsa kauhistutti. Mahdollisesti hän silloin halusi varoittaa
Darnleyta, mutta älysi samalla, että vähäisinkin varoitus kun Bothwell
oli äänen kuuluvilla, vain jouduttaisi asian kulkua ja tuottaisi
onnettomia seurauksia Bothwellin ja hänen asialleen.
Voittaakseen heikkoutensa hän koetti muistella David Rizziota, jonka
Darnley oli surmannut melkeinpä hänen jalkainsa juuressa ja jonka
kuolema nyt juuri oli tarkoitus kostaa. Hän muisteli sitä Juudaan osaa,
jota Darnley oli asiassa näytellyt, ja koetti vakuuttaa itselleen,
että oli kohtuullista, että Darnley nyt saisi samanlaisen maksun.
Mutta naisena hän ei saavuttanutkaan tätä vakaumusta, vaan Rizzion
muisteleminen päinvastoin hankki hänelle keinon varoittaa Darnleyta.
Seisoen jännittyneenä ja kalpeana oven luona ja katsoen häntä silmät
suurina hän puhui viimeiset sanansa Darnleylle.
»Suunnilleen näihin aikoihin vuosi sitten kai Rizzio murhattiin», hän
lausui ja poistui sitten huoneesta odottavan Bothwellin luo.
Portaille päästyään hän laski kätensä tuo voimakkaan rajaherran
olkapäälle.
»Onko se välttämätöntä? Voi, onko se välttämätöntä ?» hän kuiskasi
kauhuissaan.
Hän erotti Bothwellin silmäin välähdyksen tuossa puolipimeässä, tämän
kumartuessa häntä kohden ja laskiessa kätensä hänen vyötäisilleen,
vetäen häntä luokseen.
»Mutta onhan se hänelle oikein. Onhan hän sen ansainnut», hän vastasi.
»Minä vain en tahtoisi, että me hyötyisimme siitä», sanoi Maria.
»Siitäkö syystä meidän sitten pitäisi sääliä häntä?» kysyi Bothwell
naurahtaen lempeästi. »Mennään pois täältä», lisäsi hän samassa. »Teitä
jo odotetaan!» Ja niinpä Maria hänen käsivartensa ja lujan tahtonsa
pakottamana jatkoi kulkuaan kohtaloaan kohden.
Ulkopuolella hevoset olivat valmiina. Pieni ryhmä herroja oli lähdössä
saattamaan, puolisen tusinaa palvelijoita valaisi yön pimeyttä
sytytetyin soihduin, ja lady Reres jo odotti häntä. Esille astui mies
auttaakseen häntä hevosen selkään, ja tämän kasvot ja kädet olivat niin
ruudin mustaamat, ettei Maria häntä heti tuntenut. Hän naurahti, kun
mies mainitsi nimensä.
»Herranen aika, Paris, miten likainen te olette!» hän huudahti; ja
noustuaan hevosen selkään hän seuralaisineen ja soihdunkantajineen
ratsasti Holyroodia kohden.
Yläkerroksen huoneessaan Darnley muisteli Marian viime sanoja. Hän
seuloi niitä sinne tänne mielessään, päätyen, hänen äänenpainoaan ja
katsettaan muistellessaan, siihen tulokseen, että ne olivat tarkoitetut
hänelle varoitukseksi.
»_Suunnilleen näihin aikoihin vuosi sitten kai Rizzio murhattiin._»
Nämä sanat eivät oikeastaan lausuneet tarkkaa totuutta. Puuttui vielä
kuukausi Rizzon murhan vuosipäivään. Ja miksipä hän erotessaan olisi
häntä tuosta muistuttanut, vaikka oli vakuuttanut sen jo unohtaneensa?
Hänen mieleensä välähti, että Maria näin koetti varoittaa häntä
lähestyvästä kostosta. Hänen mieleensä muistuivat taas huhut, jotka
kertoivat Craigmillarissa solmitusta salaliitosta; samoin hän muisti
lordi Robertin varoituksen, minkä tämä tosin jälkeenpäin peruutti.
Hänen mieleensä muistuivat myöskin Marian omat sanat Rizzion murhan
jälkeen: »Pankaa tarkoin mieleenne, mitä nyt sanon. En ennen
hellitä kuin olen saattanut teidän sydämenne yhtä tuskaiseksi kuin
minun on nyt» Ja vieläkin hän muisti Marian tuskaisen ja raivoisan
kostonhimoisen huudahduksen: »_Jamais, jamais je n'oublierai_.»
Äkkiä hän joutui kauhun valtaan, mutta tyyntyi taas katsellessaan
sormusta, jonka Maria oli pannut hänen sormeensa uudistuneen
rakkautensa vakuudeksi. Menneisyys oli kuollut ja kuopattu, se oli
varma. Vaikka uhkaisivatkin vaarat, Maria kyllä häntä niiltä suojelisi,
ympäröiden hänet rakkaudellaan kuin teräshaarniskalla. Kun Maria
huomenna tulisi, kysyisi hän häneltä tarkkaan, ja Maria olisi hänelle
suora ja avomielinen, kertoen kaikki. Siihen mennessä hän ryhtyisi
varovaisuustoimenpiteisiin yötä varten.
Hän lähetti hovipoikansa sulkemaan kaikki ovet. Nuorukainen teki työtä
käskettyä ja sulki kaikki ovet paitsi puutarhaan viepää. Siinä ei
ollut salpaa, ja avain oli hukassa; mutta kun hän huomasi herransa
hermostuneen tilan, ei hän palatessaan virkkanut siitä mitään.
Darnley pyysi virsikirjaa lukeakseen itsensä nukuksiin. Poika torkkui
nojatuolissa, ja niin kuluivat tunnit. Vihdoin kuningaskin vaipui
keveään uneen. Tästä hän säpsähtäen heräsi vähän ennen kello kahta ja
hyppäsi istualleen, säikähtyneenä, itsekään syytä tietämättä, höröllä
korvin ja sydän jyskyttäen.
Hänen korviinsa kantautui taas sama ääni, mikä oli hänet herättänyt,
samantapainen ääni kuin se, mikä oli aikaisemmin, Marian vielä ollessa
hänen luonaan, herättänyt hänen huomiotaan. Se kuului heikosti aivan
alla olevasta huoneesta: Marian huoneesta. Hänestä tuntui, että
joku siellä liikkui. Sitten hänen yhä kuunnellessaan kaikki taas
kävi rauhalliseksi, paitsi hänen oma pelkonsa, joka ei enää ottanut
tyyntyäkseen. Hän sammutti valon, nousi varovasti vuoteestaan ja
hiipien hiljaa ikkunan luo kurkisti kuun ensimmäisen neljänneksen
heikosti valaisemalle pihalle. Hänestä näytti kuin olisi jokin varjo
siellä liikkunut. Kauhun vallassa hän katseli tarkemmin, päästäkseen
varmuuteen asiassa, ja huomasi piankin olleensa oikeassa. Ei vain yksi,
vaan monta varjoa liikehti puiden välissä. Ne olivat miesten varjoja,
ja siinä katsellessaan hän näki yhden heistä lähtevän juoksemaan talon
tyköä nurmikon poikki toisten luo, jotka olivat kokoontuneet yhteen
ryhmään. Mitähän siellä oli tekeillä? Yön hiljaisuudessa hän oli taas
kuulevinaan Marian viime sanojen kaikuvan korvissaan:
»_Suunnilleen näihin aikoihin vuosi sitten kai Rizzio murhattiin._»
Kauhistuneena hän hapuili sen tuolin luo, missä poika nukkui, ja
ravisteli häntä rajusti.