sitten hakemaan häntä varhain maanantaiaamuna kehoittaen häntä menemään
lordien puheille ja sanomaan heille, että koska Maria huomasi olevansa
heidän vankinsa, hän oli suostuvainen neuvottelemaan heidän kanssaan.
Hän sanoi antavansa heille anteeksi tehdyt vääryydet, jos he puolestaan
lupasivat olla vastedes hänelle uskollisia ja palauttaisivat hänelle
vapautensa.
Darnley säpsähti tällaista ilmoitusta. Mutta Marian hymyily sai hänet
taas rauhalliseksi.
»Muutakin teidän on tehtävä», Maria sanoi, »jos tahdomme saada jotakin
aikaan näiden petollisten herrojen suhteen. Kuulkaa.» Ja hän sanoi
jotakin, joka sytytti uuden toivon Darnleyn toivottomaan sieluun.
Darnley suuteli Marian käsiä nöyränä ja alistuvana kuin piesty koira ja
lähti alakertaan viemään hänen ilmoitustaan lordeille.
Morton ja Ruthven kuuntelivat, mitä hänellä oli sanottavaa, mutta eivät
osoittautuneet innokkaiksi tarttumaan tilaisuuteen.
»Nämähän ovat vain sanoja», murisi Ruthven, joka makasi pitkänään
sohvalla tuskaisen taudin vaivaamana, mikä hiljalleen jäyti hänen
elinjuuriaan.
»Ranskan hovissa kasvaneena hän on kavala kuin käärme», lisäsi Morton.
»Hän saa teidät noudattamaan tahtoaan, mutta ei meitä. Me pidämme hänet
vankina emmekä laske häntä vapaaksi ilman varmaa tulevaisuuden takuuta.»
»Mitä takeita te vaaditte?» kysyi Darnley.
Hänen puhuessaan tulivat Murray ja Lindsay huoneeseen, ja Morton
kertoi heille, mitä tietoja Darnley oli tuonut. Murray asteli hitaasti
huoneen poikki ikkunakomeroon ja istui siellä olevalle istuimelle. Hän
pyyhkäisi kädellään ikkunaruudun kirkkaaksi ja katseli siitä talvista
maisemaa aivan kuin ei asia olisi häntä vähääkään liikuttanut. Mutta
Lindsay toisti saman, minkä muut kaksi jo olivat lausuneet.
»Vaadimme paljon enemmän kuin pelkkiä lupauksia, joita ei ole pakko
täyttää», hän sanoi.
Darnley katsoi toisesta toiseen ymmärtäen heidän jäykästä
esiintymisestään, että kuningattaren väitteet olivat oikeat, ja huomasi
myöskin — jota hän muuten ehkä ei olisi huomannutkaan — että he kovin
epäkunnioittavasti kohtelivat häntä, kuningastaan.
»Herrat», hän sanoi, »vannon, että arvostelette väärin hänen
majesteettiaan. Panen henkeni pantiksi hänen kunniansa puolesta.»
»Pankaa te vain», ivasi Ruthven, »kunhan ette pane meidän henkiämme.»
»Vaatikaa mitä takeita hyvänsä, ja minä suostun.»
»Niin, mutta suostuuko kuningatar?» epäili Morton,
»Suostuu kyllä. Hän on minulle luvannut.»
Koko päivä kului heidän pohtiessaan ehtoja, joita vaatisivat.
Iltaan mennessä sopimuskirja oli valmis, ja Morton ja Ruthven,
Murray mukanaan, lähtivät Darnleyn matkassa muiden edustajina
siihen huoneeseen, missä hänen majesteettiaan heidän määräyksestään
vartioitiin.
Maria näytti aivan kuin istuvan valmiina heitä odottamassa, hyvin
suloisena ja kyyneleitä vuodattaen, tietoisena siitä, että naisen
suurin voima on hänen heikkoudessaan, että itku on paras keino osoittaa
itsensä murtuneeksi ja alistuvaksi.
Alamaisuuden merkiksi he polvistuivat hänen eteensä, jotta näyttäisi
siltä kuin olisivat he armonanomusta hänelle jättämässä, vaikka
todellisuudessa kiristivät sen häneltä asevoimin ja ankaruudella. Kun
kukin vuorostaan oli pitänyt valmistamansa lyhyen anteeksipyyntöpuheen,
kuivasi Maria kyynelensä ja hillitsi vaivoin mielenliikutuksensa.
»Hyvät herrat», hän sanoi äänellä, joka värisi ja katkesi joka toisella
sanalla, »milloin olette huomanneet minut verenhimoiseksi tai että
olisin ahnehtinut itselleni teidän maitanne ja tavaroitanne, kun
noin kohtelette minua ja ryhdytte tuollaisiin toimenpiteisiin minua
kohtaan? Te olette tehneet mitättömäksi minun arvovaltani ja saaneet
valtakunnassa kapinan aikaan. Mutta minä annan kaiken anteeksi,
jotta tällä armahtavaisuudellani saisin teistä rakastavampia ja
uskollisempia alamaisia. Toivon, että kaikki tapahtunut unohdetaan ja
että te vannotte tulevaisuudessa olevanne ystäviäni ja palvelevanne
uskollisesti minua, heikkoa naista, joka välttämättä tarvitsen rohkeita
miehiä rinnallani.»
Hetkeksi hänen sanansa hukkuivat nyyhkytyksiin. Sitten hän taas
hillitsi itsensä niin väkinäisellä ponnistuksella, että sen näkeminen
vähin liikutti kovasydämistä Ruthveniakin.
»Suokaa minulle anteeksi tämä kehnouteni, sillä olenhan minä kovin
heikko ja jo pian vuoteeseen joutuva, niinkuin hyvin tiedätte, eikä
minussa siis ole minkään vastustajaa. Ei ole minulla muuta sanottakaa,
hyvät herrat. Koska te puolestanne lupaatte olla vast'edes uskollisia
minulle, niin minä vakuutan armahtavani kaikki, jotka viime kapinan
tähden karkotettiin maasta, ja samoin annan anteeksi niille, jotka
olivat osallisia Seigneur Davien murhaan.»
Morton tarjosi hänelle armahduskirjaa, jonka he olivat kirjoittaneet.
Maria luki sen hitaasti itsekseen toisten äänettöminä häntä tarkatessa,
pysähtyen tuon tuosta pyyhkimään silmiä sumentavat kyynelet. Viimein
hän nyökkäsi kaunista, suloista päätään.
»Se on oikein hyvä», hän sanoi. »Tässä on kaikki meidän väliset
suhteemme järjestetty juuri sellaisiksi kuin minäkin ne haluan.» Ja
Darnleyhin kääntyen hän virkkoi: »Antakaa minulle kynä ja mustetta,
mylord.»
Darnley kastoi kynän musteeseen ja ojensi sen hänelle. Maria asetti
pergamentin vieressään olevalle pikku pöydälle. Hänen kumartuessaan
nimeään kirjoittamaan kynä kirposi hänen kädestään, ja vavisten ja
syvästi huokaisten hän vaipui takaisin tuoliinsa, silmät ummessa ja
kasvot säälittävän kalpeina.
»Kuningatar pyörtyy!» huudahti Murray juosten luo.
Mutta Maria toipui kohta ja hymyili heille heikosti.
»Ei se ole mitään; se meni jo ohi», hän sanoi. Mutta puhuessaan hän
kohotti käden otsalleen. »Minua tuntuu hieman huimaavan. Tilani —»
Hänen äänensä kävi vapisevaksi mikä lisäsi heidän säälintunnettaan ja
sai heidät häpeämään omaa tylyyttään. »Jättäkää sopimuskirja minun
haltuuni. Kirjoitan aamulla sen alle — niin, heti kun tästä kylliksi
toinnun.»
Hänen kehotuksestaan he nousivat polvistuneesta asennostaan ja Morton
vakuutti kaikkien nimessä, että he suostuivat hänen ehdotukseensa, ja
pyysi anteeksi sitä kärsimystä, minkä he olivat hänelle aiheuttaneet ja
minkä he tulevaisuudessa lupasivat hyvittää.
»Kiitän teitä», vastasi Maria yksinkertaisesti. »Saatte poistua.»
Tyytyväisinä he poistuivat; ja koska heistä koko juttu täten oli
päättynyt, jättivät he kuninkaallisen linnan ja ratsastivat kukin omaan
asuntoonsa Edinburghissa, Murrayn mennessä Mortonin mukaan.
Kohta sen jälkeen saapui Lethingtonin Maitlandin luo, joka vielä oli
jäänyt linnaan, eräs kuningattaren kamarineitsyistä pyytämään häntä
Marian puheille. Tullessaan hän tapasi kuningattaren valmistautumassa
menemään makuulle ja vesissä silmin Maria häntä nuhteli.
»Sir», hän sanoi, »yksi niistä edellytyksistä, joilla suostuin herrojen
asettamiin ehtoihin oli, että tämä loukkaava vankeustila, missä minua
pidetään, heti paikalla lopetetaan. Siitä huolimatta asestetut miehet
yhä vartioivat jopa oman huoneeni ovea, eivätkä omat palvelijaakaan voi
vapaasti tulla ja mennä. Onko se mielestänne sopimusehtojen täyttämistä
minua kohtaan? Enkö ole suostunut kaikkiin lordien vaatimuksiin?»
Lethington myönsi hänen väitteensä oikeiksi ja poistui häveten ja
hämmentyneenä ja lähti heti paikalla korjaamaan vääryyden poistamalla
vartijat käytävistä ja portaista ja muualta; vain linnan ulkopuolella
astelevat vartijat hän jätti paikoilleen.
Tätä ripeää toimintaansa hän sai aamulla katkerasti katua, kun
huomattiin, ettei vain Maria ollut paennut, vaan oli hän vielä ottanut
Darnleynkin matkaansa. Hänen ja muutamien harvojen apulaisten seurassa
Maria oli pannut täytäntöön sen suunnitelmansa, jolle jo aikaisemmin
samana päivänä oli hankkinut säikähtyneen miehensä suostumuksen. Puolen
yön aikaan he olivat poistuneet vartijattomiksi jätettyjä käytäviä
pitkin ja laskeutuneet linnan holveihin, joista salainen käytävä
vei kappeliin. Tämän ja hautausmaan kautta, missä lepäsi Seigneur
Davien äsken haudattu ruumis — melkeinpä itse haudan yli, joka oli
kappelin oven lähellä — he olivat päässeet Darnleyn toimesta kaupungin
ulkopuolella odottavien hevosten luo. Ja niin rajusti he ratsastivat,
että jo kello viideltä samana tiistaiaamuna saapuivat Dunbariin.
Turhaan hätäytyneet lordit lähettivät airuen Marian jälkeen vaatimaan
allekirjoitusta siihen sopimuskirjaan, johon Maria oli saanut heidät
ennenaikojaan uskomaan.
Viikon kuluttua he jo suin päin pakenivat sen sotajoukon tieltä, jonka
etunenässä heidän pakoon pujahtanut vankinsa oli palaamassa takaisin
tuhoamaan heidät. Liian myöhään he älysivät hänen juonensa, joilla hän
oli pitänyt heitä narrinaan ja saanut tyhmän Darnleyn pettämään heidät.
II. KIRK O' FIELDIN YÖ
Darnleyn murha
II. KIRK O' FIELDIN YÖ
Ehkä suurimpia erehdyksiä, mitä skotlantilaisten kuningatar
erehdysrikkaan elämänsä aikana teki, oli se epäröinti, jota hän osoitti
pannessaan täytäntöön David Rizzion murhasta miehelleen Darnleylle
vannomansa pikaisen koston.
Kun Rizzio oli murhattu ja hän itse istui murhaajain vankina
Holyroodin linnassa, Darnleyn kuninkaana hallitessa, oli hän ollut
uskovinaan miehensä viattomuuden voidakseen siten käyttää häntä
kostotarkoituksiinsa.
Hän oli niin viekkaasti vaikuttanut Darnleyn raukkamaiseen luonteeseen,
että sai hänet varmaksi siitä, että Morton, Ruthven ja muut petolliset
lordit, joihin hän oli liittoutunut, olivat sisimmässään hänen
leppymättömiä vihollisiaan; että he olivat olevinaan hänen ystäviään
voidakseen käyttää häntä aseenaan, ja että he lakattuaan häntä
tarvitsemasta tuhoaisivat hänet.
Tästä aiheutuneen kauhuntunteensa vallassa Darnley oli pettänyt
liittolaisensa auttaen Mariaa petkuttamaan heidät lupaamalla
allekirjoittaa sopimuskirjan, jolla kaikki tapahtunut annettaisiin
anteeksi. Siihen luottaen lordit olivat höllentäneet vartioimistaan,
jolloin Maria yhdessä Darnleyn kanssa oli paennut Holyroodista.
Toivo alussa vaimensi petettyjen lordien raivon ja kiukun, ja he
lähettivät sanansaattajan Dunbariin pyytämään Mariaa lupauksensa mukaan
kirjoittamaan sen sopimuskirjan alle, jonka oli määrä taata heidän
turvallisuntensa.
Mutta Maria lähetti sanansaattajan takaisin tyhjin toimin, ja sillä
aikaa kun hänen kutsumansa sotajoukko nopeasti kokoontui, hän
viekkaasti koetti kylvää eripuraisuutta kapinallisten keskuuteen.
Aviottomalle veljelleen, Murrayn kreiville Argyllille, ja kaikille
niille, jotka hänen naimisensa aikaisen kapinan vuoksi olivat
karkoitetut maanpakoon — ja jotka olivat ymmällä siitä, miten suhtautua
asiain nykyiseen tilaan, koska murhan yhtenä tarkoituksena oli ollut
heidän jälleen oikeuksiinsa saattaminen — hän lähettiläänsä kautta
tarjosi täydellisen anteeksiannon ehdolla, että he heti paikalla
eroaisivat Seigneur Davien murhaan osaaottaneista.
Tähän ehtoon he ilomielin suostuivat, mikäli se heille oli mahdollista.
Näin kaikkien hylkääminä — Darnleynkin, jonka toimesta he olivat murhan
suorittaneet — Morton, Ruthven ja heidän liittolaisensa hajaantuivat
pakoon.
Saman maaliskuun lopussa Morton, Ruthven, Byresin Lindsay, George
Douglas ja noin kuusikymmentä muuta julistettiin kapinallisina
lainsuojattomiksi ja kaikki oikeutensa menettäneiksi, mutta eräs Thomas
Scott, sen vartioston johtaja, joka oli pitänyt hänen majesteettiaan
vankina Holyroodissa, hirtettiin, venytettiin ja silvottiin kaupungin
torilla.
Kun tämä saapui pakolaisten tietoon, kiihoitti se vielä heidän
kiukkuaan ja suuttumustaan. Mutta Darnleyn juhlallinen julistus, missä
hän kielsi tietäneensä mitään Rizzion murha-aikeista ja olleensa
millään tavoin osallisena siihen, vasta oikein raivostutti itse
päämurhaajaa, Ruthvenia; eikä hänen vihaansa lauhduttanut sekään
tietoisuus, että koko Skotlanti nauroi tuolle häpeämättömälle ja
raukkamaiselle valapatolle. Sairasvuoteeltaan Newcastlesta, missä hän
kuusi viikkoa myöhemmin kuoli, tämä kurja hylkiö lähetti vastaukseksi
Darnleyn julistukseen kuningattarelle sen sopimuskirjan, mihin hän
oli vaatinut Darnleyn allekirjoituksen, ennenkuin oli ryhtynyt koko
seikkailuun.
Se oli syyttävä asiakirja. Kuninkaan selvän nimikirjoituksen ja
sinetin yläpuolella siinä ei vain myönnetty osallisuutta asiaan, vaan
vakuutettiin vielä, että kaikki tehtiin hänen nimenomaisesta käskystään
ja määräyksestään, että hän itse oli asiasta vastuussa ja että hän
suojeli varsinaiset tekijät kaikilta seurauksilta.
Maria olisi tuskin osannut toivoakaan saavansa koskaan käsiinsä
niin selvää todistusta arvottoman puolisonsa kaksimielisyydestä ja
alhaisuudesta. Hän kutsui hänet puheilleen, saattoi hänet hämille
näyttämällä hänelle tuon häpäisevän asiakirjan, lopetti omia
tarkoituksiaan varten siihen asti teeskentelemänsä ystävällisyyden
ja karkoitti hänet luotansa niin raivoisana, ettei hän uskaltanut
hetkeäkään hidastella.
Silloin Darnley vihdoinkin nöyryytettynä ja masentuneena älysi,
miten kaikki olivat pitäneet häntä pilkkanaan, ensinnäkin lordit
omia tarkoituksiaan varten ja sitten kuningatar omiaan. Marian
halveksiminen oli nyt niin selvä ja julkinen, että se tarttui kaikkiin,
jotka olivat tekemisissä Darnleyn kanssa — sillä Maria teki kaikille
tiettäväksi, että jokainen, joka oli Darnleylle ystävällinen, joutui
hänen epäsuosioonsa — niin että Darnleyn oli pakko poistua hovista,
koska hänen elämänsä siellä kävi sietämättömäksi. Jonkin aikaa hän
kuljeskeli sinne tänne maassa, jossa joka ainoa ovi suljettiin hänen
nenänsä edessä, jossa jokainen, olipa mitä puoluetta hyvänsä, kavaltaja
tai uskollinen, halveksi häntä yhtäläisesti. Viimein hän lähti isänsä,
Lennoxin, luo ja Glasgow'ssa hän koetti mahdollisuuden mukaan huvitella
koiriensa ja haukkojensa ja sellaisten yksinkertaisten maalaistyttöjen
parissa, joita tapasi.
Juuri se, että Maria antoi hänen näin omin päin kuljeskella, että hän
heitti kostonsa — oikeastaan ansaitun rangaistuksen — täytäntöönpanon
keskeneräiseksi, oli hänen suurimpia erehdyksiään. Olisi ollut parempi
hänelle, että hän olisi menetellyt Darnleyhin nähden suoraan, kuten hän
oli oikeutettu. Olisi ollut parempi, että hän olisi toiminut ankarasti
ja karkoittanut Darnleyn maasta tai hirtättänyt hänet maankavaltajana
ja Rizzion murhaan yllyttäjänä. Pahaksi onneksi eräs seikka, joka
vielä lisäsi Marian inhoa häneen, myöskin saattoi hänet varovaiseksi
kostotoimissaan.
Tämä näin sopimattomasti hänen elämänkulkuunsa vaikuttava seikka oli
hänen mieltymyksensä Bothwellin ylimieliseen ja häikäilemättömään
kreiviin. Hänen vapaata toimintaansa pidätti pelko, että
ihmiset sanoisivat hänen Bothwellin vuoksi vapauttaneen itsensä
vastenmieliseksi käyneestä puolisosta. Se seikka, että Bothwell oli
ollut hänen ystävänsä hetkenä, jolloin hän kipeimmin ystävää kaipasi
eikä tiennyt keneen luottaa; että hän kykenevänä miehenä osoittautui
henkilöksi, johon nainen saattoi luottaen turvautua, oli kai alkujaan
aiheuttanut sen erinomaisen vaikutusvallan, minkä tämä mies niin
nopeaan saavutti häneen nähden, ja Mariassa häneen virinneen rakkauden,
niin silmittömän, ettei Maria pystynyt sitä salaamaan.
Hänen mieltymyksensä Bothwelliin, joka mieltymys esiintyi sitäkin
räikeämpänä sen halveksimisen rinnalla, jota hän Darnleyta kohtaan
osoitti, ilmeni selvästi siinä jälkisäädöksessä, minkä hän ennen
lapsivuoteeseen joutumistaan seuraavassa kesäkuussa teki. Samalla kuin
hän Darnleylle siinä määräsi vain puna-emaljisen timanttisormuksensa,
jota tämä oli vihkiäisissä käyttänyt — »Tällä minut vihittiin», hän
melkein halveksuen kirjoitti. »Jätän sen kuninkaalle, joka sen minulle
on antanutkin» — määräsi hän Bothwellin poikansa holhoojaksi ja
valtionhoitajaksi, jos itse ei saisi elää.
Kuningas tuli häntä katsomaan toipumisaikana, ja Murray ja
Argyll, jotka olivat Holyroodissa, ja varsinkin Bothwell, jonka
häikäilemättömyys oli kehittynyt siihen määrään, että hänestä oli
tullut Skotlannin vihatuin mies, kohtelivat häntä tylysti. Kuningatar
otti hänet kylmästi vastaan, samalla kuin hän itsensä Darnleyn
läsnäollessa kohteli Bothwellia enemmän kuin sydämellisesti, niin että
hän poistui entistäänkin nöyryytetympänä.
Tapahtui sitten heinäkuun lopulla Marian vieraskäynti Bothwellin luona
Alloassa, joka aiheutti niin paljon häväistysjuttuja. Kun tämä tuli
Darnleyn tietoon, yritti hän, vaikka turhaan, vaatia itselleen kuuluvia
kuninkaan ja puolison oikeuksia, mutta sai vain pilkkaa osakseen ja
tuli siihen vakaumukseen, ettei hänen ollut enää turvallista elää
Skotlannissa, vaan paras siirtyä rajan taakse. Mutta ylimielisessä
pöyhkeydessään, mikä tavallisesti on houkille ominaista, hän ei
onnettomuudekseen noudattanut tätä järkevää päätelmäänsä. Sen sijaan
hän palasi koirilla ja haukoilla metsästelemään ja näyttäytyi tämän
jälkeen harvoin hovissa.
Kun Maria lokakuussa samana vuonna makasi Jedburghissa melkein
kuolemaisillaan, tuli Darnley vain yhdeksi päiväksi häntä katsomaan
ja poistui, ennenkuin tuli tietämään, että Maria paranisi. Mutta
taudin syyt ja aiheutuminen eivät olleetkaan omiaan lisäämään hänen
ystävyyden-tunteitaan, vaikka hän olisi ollut siihen taipuvakin.
Bothwell oli nimittäin jossakin rajakahakassa muutamaa viikkoa
aikaisemmin haavoittunut pahasti ja makasi vaarallisesti sairaana
Hermitagessa. Tästä tiedon saatuaan Maria hellän huolekkaana oli
ratsastanut sinne — kolmenkymmenen mailin matkan — ja takaisin samana
päivänä vilustuen sen johdosta niin ankarasti, että oli aivan kuoleman
kielissä.
Ei vain tämä ollut tullut Darnleyn tietoon, vaan oli hän vielä tavannut
Bothwellinkin Jedburghissa, jonne tämä oli paareilla kuljetuttanut
itsensä, kuultuaan vuorostaan, miten oli Marian laita; ja Bothwell
oli kohdellut häntä vielä halveksivammin, kuin mitä häntä nykyjään
yleensä kohdeltiin, mikä loukkaus tämän miehen puolelta tuntui vielä
katkerammalta kuin muiden taholta, koska häntä huhuiltiin Marian
rakastajaksi.
Aviopuolisoiden välinen suhde oli nyt kehittynyt semmoiselle kannalle,
ettei se voinut sillään jatkua, kuten kaikki ihmiset näkivät ja
niinkuin Maria itsekin tunnusti Craigmillarissa, jonne hän yhä heikkona
ja raihnaisena lähti marraskuun lopulla.
Linnan suuressa salissa Maria loimuavan tulen ääressä istui elämään
kyllästyneenä ja värisevänä, vaikka hänen riutunut ruumiinsa oli
käärittynä tumman purppuranväriseen, kärpännahalla päärmättyyn
viittaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kuultavan kalpeat, hänen
silmänsä taudin aiheuttamien varjostojen keskellä kuin surullisten
mietteiden suuret umpilammet.
»Toivoisin olevani kuollut!» hän huokasi.
Bothwell rypisti kulmiaan. Tämä mies, jolla oli haukannenä ja partaiset
vakavankauniit kasvot, nojasi kookasta miehekästä vartaloaan Marian
korkean tuolin selustaan. Hän työnsi otsaltaan syrjään tummat kiharat
ja huokasi.
»Enpä totisesti ole milloinkaan omaa kuolemaani toivonut, kun on mies
ollut pyrkimysteni tiellä», hän virkkoi ääntään hiljentäen, sillä
Lethingtonin Maitland, joka oli saanut sihteerintoimensa takaisin,
kirjoitteli pöydän ääressä huoneen toisessa päässä, ja Argyllin
varakreivi seisoi kumartuneena hänen ylitseen.
Maria katsahti äkkiä säpsähtäen Bothwelliin.
»Mitä pahanhengen neuvoja te kuiskailette?» hän kysyi. Ja kun Bothwell
näytti aikovan vastata, kohotti Maria kättään. »Ei», sanoi hän. »Ei
sillä keinoin.»
»On toinenkin keino», sanoi Bothwell tyynesti. Hän siirtyi takan ääreen
ja seisoi selin tuleen Mariaa vastapäätä, eikä hän enää välittänyt
hiljentää ääntänsä. »Olemme miettineet asian jo valmiiksi.»
»Minkä asian?»
»Sen, miten teitä sitovat kahleet saataisiin katkotuiksi. Älkää
pelästykö. Siveä Murray itse sitä esitti Argyllille ja Lethingtonille —
teidän ja Skotlannin onneksi.» Hänen ahavoituneet kasvonsa vetäytyivät
ivalliseen hymyyn. »Puhukoot itse puolestaan.» Hän koroitti ääntään ja
huusi heille huoneen toiseen päähän.
He tulivat heti, ja nuo neljä henkilöä muodostivat omituisen ryhmän
siinä tulenloimun valaisemassa marraskuisen päivän hämärässä —
suloinen nuori kuningatar, niin heikkona ja ajatuksiin vaipuneena
korkeaselkäisessä tuolissaan; uljas, ylimielinen Bothwell komeana
vaaleanpunaisessa samettitakissaan, joka oli vyötetty kultavyöllä.
Argyll muhkeana ja juhlallisena upeassa mustassa puvussaan; ja
Lethingtonin Maitland laihana ja viekkaannäköisenä, yllään pitkä
turkisviitta, jonka liepeet läpsyivät hänen luiseviin sääriinsä.
Bothwell puhutteli Lethingtonia.
»Armollista kuningatarta haluttaa kuulla, miten hänen avioliittonsa
gordilainen solmu olisi kirvoitettava», sanoi hän yrmeän ivallisesti.
Lethington kohotti silmäkulmiaan, nuolaisi ohuita huuliaan ja hieroi
luisevia käsiään.
»Kirvoitettavako?» hän toisti ihmeissään. »Kirvoitettavako? Haa!»
Hänen tummat silmänsä välähtivät. »Paras kai lie seurata Aleksanterin
esimerkkiä ja katkaista se. Se on varmempi keino — ja peruuttamaton.»
»Ei, ei!» sanoi Maria. »En halua, että hänen vertaan vuodatetaan.»
»Eipä hän itse ollut yhtä arkatuntoinen, kun toisen henki oli
kysymyksessä», muistutti Bothwell — aivan kuin Rizzion muisto olisi
ollut hänelle rakas.
»Eiväthän hänen tekonsa rasita minun tuntoani», vastasi Maria.
»Hänet voitaisiin tuomita», virkkoi Argyll, »valtiopetoksesta, koska
hän salli teidän armoanne pidettävän vankina Holyroodissa Rizzion
murhan jälkeen.»
Maria aprikoi hetken aikaa, mutta pudisti sitten päätään.
»Nyt on jo liian myöhäistä. Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten.
Ihmiset sanoisivat nyt, että se on vain keksitty veruke, millä päästä
vapaaksi hänestä.» Hän katsahti Bothwelliin, joka yhä seisoi aivan
hänen edessään, hänen ja tulen välissä. »Tehän sanoitti, että lordi
Murray oli miettinyt asiaa. Tämmöisiäkö olivat hänenkin suunnitelmansa?»
Bothwellia hymyilytti ajatus, että kavala Murray olisi osallistunut
mihinkään niin suoraan ja hurjapäiseen tekoon. Lethington puuttui
puheeseen.
»Lordi Murray kannatti avioeroa. Sehän palauttaisi teidän armollenne
vapauden ja se voitaisiin suorittaa siten, että revittäisiin rikki se
paavin käskykirje, jolla hän antoi suostumuksensa tähän avioliittoon.
Kuitenkin, madame, vaikk'ei lordi Murray haluakaan itse mennä
pitemmälle, niin en ollenkaan epäile, etteikö hän, jos muihin keinoihin
ryhdyttäisiin, suostuisi ummistamaan silmiään.»
Maria ei kuitenkaan tuntunut tajuavan hänen puhettaan kauemmaksi
kuin avioeroon asti. Vieno innostuksen puna väikehti hänen kalpeilla
kasvoillaan.
»Niinpä niin!» hän huudahti. »Olen itsekin sitä ajatellut — avioeroa.
Ja Jumala tietää, ettei minulta syitä puutu. Ja tekö sanotte, että se
voisi tapahtua repimällä paavin käskykirjeen?»
»Avioliitto voitaisiin sitten julistaa mitättömäksi», selitti Argyll.
Historiallisia öitä
Maria tuijotti Bothwellin ohi tuleen ja nojasi poskeaan käteensä.
»Niin», hän virkkoi hitaasti mietteissään, »niin. Siinähän olisi keino.
Siinäpä se onkin keino.» Ja sitten hän yhtäkkiä katsahti ylös, ja hänen
silmissään näkyi epäilystä ja pelkoa. »Mutta siinä tapauksessa — miten
kävisi sanoi Lethington äreästi. Hän kohautti kapeita hartioitaan,
levitti käsiään ja laski ne taas. »Sepä tässä asiassa juuri onkin
vastuksena. Se vaarantaisi hänen vallanperimystään.»
»Tarkoitatteko, että hänestä silloin tulisi äpärä?» huudahti Maria
vaatien heidät ilmaisemaan ajatuksensa kokonaan.
»Niinpä siinä kylläkin kävisi», myönsi sihteeri.
»Niin että meidän on sittenkin palattava Aleksanterin ratkaisukeinoon»,
virkkoi Bothwell lempeästi. »Mitä eivät sormet pysty aukaisemaan, sen
voi veitsi hajoittaa.»