language: Finnish
HISTORIALLISIA ÖITÄ
Ensimmäinen sarja
Kirj.
RAFAEL SABATINI
Englannista suomentanut
Jussi Tervaskanto
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1930.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
I. Holyroodin yö.
David Rizzion murha.
II. Kirk o' Fieldin yö.
Darnleyn murha.
III. Ilmiantoyö.
Antonio Perez ja Espanjan Filip II.
IV. Armeliaisuuden yö.
Rva Alice Lislen juttu.
V. Teurastusyö.
Pärttylin yön tapahtumat.
VI. Jalokiviyö.
Kuningattaren kaulakoristejuttu.
VII. Kauhun yö.
Carrier'n toimeenpanemat hukutukset Nantes'issa.
VIII. Kuristusyö.
Napolin Giovanna ja Unkarin Andreas.
IX. Vihan yö.
Gandian herttuan murha.
X. Naamiaisyö.
Ruotsin Kustaa III:n murha.
ESIPUHE.
Ryhtyessäni kirjoittamaan »Historiallisia öitä» asetin itselleni
vaatimuksen mahdollisimman yksityiskohtaisesti ja kaikista jäljellä
olevista lähteistä hankittavin värityksin hahmotella uudelleen ryhmän
enemmän tai vähemmän kuuluisia tapahtumia. Valitsin sitä tarkoitusta
varten varsinkin sellaisia itsessään eriskummallisia tapauksia, jotka
aiheutuvat inhimillisistä intohimoista, ja esittäessäni kunkin näistä
tapahtumista kertomuksen muodossa pakotin tämän kertomuksen tarkasti
noudattamaan lähteiden mukaisia tosiasioita eikä vähimmässäkään
määrässä omaa kekseliäisyyttäni; ja mielikuvitusta olen käyttänyt
apuna vain historian harmaiksi jättämien ääriviivojen värittämiseen
huolehtien tarkasti siitä, että värini olisivat mahdollisimman
luonnonmukaiset. Kahdenpuhelut olen poiminut sellaisista todellisten
keskustelujen rippeistä, joita kussakin eri tapauksessa tavataan
aikakirjoista, ja laajentanut niitä siten, että olen muuttanut
keskustelunmuotoon senaikaisten kirjoittajain kertomuksia.
Sellaisen vaatimuksen asetin itselleni. Tiedän kyllä, että sitä on jo
ennenkin jonkin kerran yritetty, alkaen ehkä Alexandre Dumas'n »Crimes
Célèbres'istä». Mutta tietääkseni ei tämä yritys ole milloinkaan
onnistunut. Tarkoitukseni ei ole väittää, että itse olisin onnistunut
seuraavissa kyhäelmissäni. Mutta lähelle onnistumista olen päässyt —
arvosteltuna sen päämäärän mukaan, minkä asetin ohjeekseni ja missä
määrin olen tehtävässäni epäonnistunut, sen päättäkööt lukijat. Tiedän
kuitenkin yleensä tunnollisesti vastustaneeni kiusausta käsitellä
asioita keveämmin, poiketa kuvausta rajoittavista tosiasioista
tarkoituksella saada kertomus seikkailurikkaammaksi. Muutamissa
tapauksissa olen kuitenkin yrittänyt vapaammin ratkaista salaisuuksia,
joihin en ole tavannut missään selitystä. Niistä minun täytyy tehdä
tässä täysi tunnustus.
Rohkein yritykseni esittää oma käsitykseni asioista esiintyy
»_Vihan yössä_». Mutta puolustuksekseni voin rehellisesti mainita,
ettei se suinkaan ole sen rohkeampi kuin historiaan tosiasiana
omaksuttu saman asian selitys. Toisin sanoen, minä väitän, ettei se
yksityiskohtainen uudelleenhahmottelu, jonka minä olen esittänyt
Giovanni Borgian, Gandian herttuan, salaperäisen kuoleman yhteydessä
olevista asianhaaroista, ole historiallisesti vähemmän luotettava kuin
yksikään niistä selittävistä kertomuksista, jotka historia on omaksunut
koettaessaan todistaa syylliseksi Gandian veljen, Cesare Borgian.
»Cambridge Modern Historyssa» ovat meidän sitä aikakautta käsittelevät
arvovaltaisimmat kirjailijamme päättävästi lausuneet, ettei ole
olemassa minkäänlaista hyväksyttävää todistusta, jonka nojalla
historiankirjoittajat voisivat kannattaa neljän vuosisadan ajan
vallinnutta käsitystä, että murhaaja oli Cesare Borgia.
Muussa yhteydessä olen laveasti käsitellyt tätä kysymystä. Tässä
riittäköön vain, kun mainitsen, että vasta yhdeksän kuukautta murhan
jälkeen Cesare Borgian nimi ensi kerran mainittiin asian yhteydessä;
että yleinen mielipide oli siihen mennessä syyttänyt järjestyksessä
viittä kuutta muuta henkilöä; ettei voida keksiä mitään vaikutinta,
joka olisi saanut Cesaren murhaamaan veljensä; että ne vaikuttimet,
joita on esitetty, eivät kestä tarkastusta, ja että ne kaikki
tuntuvat kiireessä keksityiltä tukemaan jotakin häikäilemätöntä
poliittista tarkoitusperää; että kansan ääni kaikkein ensinnä syytti
kardinaalia, varakansleri Ascanio Sforzaa ja hänen veljenpoikaansa
Giovanni Sforzaa, Pesaron itsevaltiasta; ja lopuksi, että Matarazzon
»Perugian historiassa» on aivan seikkaperäinen kertomus siitä, miten
viimeksimainittu murhan suoritti.
Myönnän kylläkin, ettei Matarazzo ole sen luotettavampi kuin muutkaan
senaikaisten kulkupuheitten esittäjät. Mutta ei hän myöskään ole
vähemmän luotettava. Eikä voida suinkaan kieltää, ettei Sforzaan nähden
puutu voimakkaita murhan vaikuttimia.
Kertomukseni »Vihan yössä» tosin on pelkästään teoreettinen kuvaus
tästä rikoksesta. Mutta se perustuu tarkasti kaikkiin tapahtumista ja
luonteista tunnettuihin tosiseikkoihin; ja vaikkapa ei säilyneissä
asiakirjoissa olekaan mitään kertomustani ehdottomasti tukevaa, niin ei
niissä myöskään tavata mitään, mikä sen ehdottomasti kumoaisi.
»Naamiaisyössä» olen tehnyt itseni vikapääksi siihen, että aivan
omavaltaisesti olen keksinyt syyn, joka selittää vapaaherra Bielken
äkillisen ja salaperäisen muuttumisen Ruotsin Kustaa III:n uskollisesta
ystävästä ja palvelijasta hänen katkerimmaksi vihollisekseen. Tätä
menettelyäni en voi millään puolustaa, vaikkakin se tarjoaa mahdollisen
selityksen tuolle salaisuudelle. Mitä taas tulee »Kirk o’ Fieldin
yöhön», niin en usko, että Darnleyn kuolintavan yksityiskohtainen
hahmotteluni kaipaa mitään puolustelua. Tätä tapausta on kauan pidetty
yhtenä historian salaisuuksista — salaperäistä asiassa on erittäinkin
se, että vaikka Kirk o' Fieldissä oleva talo tuhoutui räjähdyksen
kautta, Darnleyn ruumis tavattiin jonkin matkan päässä siitä, samoin
hänen huvipoikansa ruumis, ja ne näyttivät selvästi kuoliaaksi
kuristetuilta. Minun keksimäni selitys tuntuu sentähden mielestäni
hyvin uskottavalta.
Antonio Perezin jutussa — »Ilmiantoyö» — olen tosiasioihin nähden
ollut vähemmän omavaltainen kuin miltä ehkä näyttää. Olen tarkasti
noudattanut hänen omaa »Relacioniaan», joka, samalla kuin se on
varsinaisesti puolustuskirjoitus, varmaan myös on siinä käsiteltyjen
tapahtumain luotettavin todistuskirja. Olen vain vaihtanut Perezin
esittämien arvojen järjestystä, kohottamalla henkilölliset näkökohdat
poliittisia tärkeämmiksi ja erikoisesti painostamalla hänen suhdettaan
Ebolin ruhtinattareen. »Ilmiantoyö» on esitetty kertomuksen
kertomuksena. Pääkertomuksesta huomautan, että vaikkakin se on jossakin
määrin kuviteltu, ei se suinkaan kokonaan ole sellainen. »Relacion»
itse sisältää kylliksi asioita, jotka tekevät sen suurimmalta osalta
oikeutetuksi.
Mainituin poikkeuksin lukija toivoakseni huomaa, että olen tarkasti
noudattanut asettamaani vaatimusta olla perustamatta mielikuvitukseen
tätä yritystäni verhota lihalla ja vaatteilla näitä muutamia historian
luita.
On ehkä vielä lisättävä, että milloin lähteet ovat vaikuttimista
erimielisiä, milloin todisteet ovat itse tapahtumiin nähden
ristiriitaisia tai milloin tosiasiat myöntävät monta tulkintaa,
olen uskaltanut itse valita tulkinnan noudattaen silloin alussa
mainitsemaani näkökohtaa.
Lontoossa, elokuussa 1917.
I. HOLYROODIN YÖ
David Rizzion murha
I. HOLYROODIN YÖ.
Lordi Darnleyn elämän onnettomuus johtui siitä, että hän oli
joutunut pois varsinaiselta hänelle sopivalta elämänuralta — hän
oli tomppeli, jonka hänen syntyperänsä ja rikkautensa sattumalta
veivät kuninkaanistuimelle. Suonissaan virtaavan kuninkaallisen veren
nojalla hän olisi voinut muiden puutteessa pyrkiä sekä Englannin että
Skotlannin valtaistuimelle, ja Maria Stuartin aviopuolisona hän todella
yrittikin vallata itselleen Skotlannin kruunun.
Skotlantilaisten kuningatar, joka hetkellisesti ihastui tämän häntä
kosivan »pitkän yhdeksäntoistavuotiaan nuorukaisen» soreaan muotoon ja
melkeinpä naiselliseen kauneuteen (»naiskasvoiseksi» Melville häntä
kerran sanoikin), oli avioliitossa pian huomannut hänen turhamaisen,
mässäävän, taitamattoman ja raukkamaisen luonteensa. Heinäkuussa 1565
olivat häät ja Mikonpäivään mennessä Maria jo oli tullut tuntemaan
miehensä rakastettavaksi tyhjäntoimittajaksi, sydämettömäksi ja
pystymättömäksi; ja tämä tieto muutti rakkauden ylenkatseeksi.
Hänen avioton veljensä, Murrayn kreivi, oli vastustanut tätä
avioliittoa, etenkin siitä syystä, että Darnley oli katolilainen,
ja hän oli Argyllin, Chatelleraultin, Glencairnin ja useiden muiden
protestanttisten lordien kanssa noussut aseelliseen kapinaan
kuningatartaan ja tämän liittolaisia vastaan. Mutta Maria oli
karkottanut niskoitelevan veljensä puoluelaisineen rajan yli
Englantiin, ja juuri tällä teollaan, johon hän oli ryhtynyt arvottoman
puolisonsa vuoksi, oli hän kylvänyt ensimmäiset eripuraisuuden siemenet
tämän ja itsensä välille. Häntä avusti tällöin tarmokkaasti röyhkeä
Bothwellin jaarli. Osaksi häntä palkitakseen, osaksi hänen herättämänsä
luottamuksen johdosta, Maria nimitti hänet itä-, keski- ja länsirajan
komentajaksi — virka, johon Darnley oli koettanut toimittaa isänsä,
Lennoxin. Tämä olikin kuninkaallisen avioparin ensimmäinen ja viimeinen
yksimielinen toimenpide. He vieraantuivat senjälkeen yhä enemmän
toisistaan, ja samalla Darnleyn kuninkuus, joka tuskin vielä oli
voimassakaan — sillä kuningatar ei ollut vielä täyttänyt häiden edellä
antamaansa lupausta siirtää kuninkaallinen valta hänellekin — alkoi
huveta.
Alussa puhuttiin »Kuninkaasta ja Kuningattaresta», tai »Heidän
Majesteeteistään»; mutta jouluun mennessä — viisi kuukautta häiden
jälkeen — Darnleyta sanottiin yksinkertaisesti vain »Kuningattaren
mieheksi», ja kaikissa asiakirjoissa esiintyi kuningattaren nimi
hänen miehensä nimen edellä, ja rahat, joihin oli kuvattu kummankin
pää ja reunakirjoitus »Hen. et Maria», peruutettiin ja niiden
sijaan laskettiin liikkeeseen uudet, joissa Darnley oli muutettu
jälkimmäiseksi.
Kovin loukkaantuneena, ja etsien syytä kuningattaren nyt jo
aivan julkiseen vihamielisyyteen kaikesta muusta paitsi omasta
mitättömyydestään, hän kuvittelikin keksineensä sen siinä
vaikutusvallassa, mikä Seigneur Daviella oli kuningattareen — tuolla
piemontilaisella David Rizziolla, joka noin neljä vuotta aikaisemmin
oli nälkiintyneenä laulajana saapunut Skotlannin hoviin Savoijan
lähettilään, Monsieur de Moretten, seurueessa.
Rizzion taituruus viulunsoitossa oli ensiksi herättänyt Marian
huomion. Myöhemmin hänestä sukeusi Marian ranskalaisasiain sihteeri, ja
nuori kuningatar, joka oli kasvanut Ranskan hovin loistossa, kiintyi
yhä enemmän tuohon maanpakolaistoveriinsa, joka samoin kuin hän itsekin
oli ikäänkuin kartoitettu tähän vieraaseen, melskeiseen maahan, jonka
hallitsijaksi kova kohtalo oli hänet määrännyt. Tilaisuutta ja ovelaa
italialaista älykkyyttään hyväkseen käyttäen Rizzio oli edistynyt niin
nopeasti, ettei kohta koko Skotlannissa enää ollut miestä, joka olisi
ollut kuningattaren suuremmassa suosiossa. Kun Lethingtonin Maitland
erotettiin epäiltynä protestanttisten pakolaislordien suosimisesta,
kohosi Seigneur Davie kuningattaren sihteeriksi; ja kun nyt Morton oli
joutunut saman epäilyn alaiseksi, huhuiltiin julkisesti, että Seigneur
Davie tulisi kansleriksi hänen jälkeensä.
Niin oli Seigneur Daviesta sukeutunut Skotlannin mahtavin mies,
eikä tarvinnut uneksiakaan, että korskea, jäykkäniskainen aatelisto
olisi aikonut sellaista sietää. He vehkeilivät häntä vastaan,
levittäen muun muassa sellaista huhua, että tämä ulkolainen
nousukas oli paavin lähettiläs, joka suunnitteli protestanttisen
uskon kumoamista Skotlannissa. Mutta sitä seuraavassa kamppailussa
ei heidän yksinkertainen skotlantilaisjärkensä vetänyt vertoja
hänen italialaiselle älykkyydelleen. Vehkeilivätpä he kuinka paljon
hyvänsä, hänen valtaansa he eivät pystyneet horjuttamaan. Ja silloin
ruvettiin vihdoin kuiskailemaan, että nuoren, kauniin kuningattaren
hänelle osoittama suuri suosio johtui muista seikoista kuin hänen
kirjurikyvyistään. Niinpä kirjoittikin Bedford Cecilille:
»Kuningattaren persoonalle kuuluvan arvonannon vuoksi en saata
kirjoittaa, minkälaista suosiota hän Davidille osoittaa.»
Huhua uskottiin — onpa näihin päiviin asti ollut olemassa sen uskojia
— ja levitessään se saapui Darnleynkin korviin. Koska hän näin sai
jonkinlaisen selityksen kuningattaren vihamielisyydelle, hän kun
ei ollut kyllin terävä nähdäkseen oikean syyn olevan hänen omassa
mitättömyydessään, niin hän lisäsi sen kytevän vihansa liekkien
sytykkeiksi, ja hänestä tuli Rizzion leppymättömin vihamies.
Hän kutsutti puheilleen Ruthvenin, joka oli Murrayn ja pakolaislordien
ystävä — on muistettava, että heidät juuri Darnleyn vuoksi
oli karkoitettu — ja lupasi toimittaa noiden henkipattojen
karkoitusmääräyksen peruutetuksi, jos he kostaisivat hänen puolestaan
ja saattaisivat hänet skotlantilaisten kuninkaaksi muutenkin kuin vain
nimellisesti.
Ruthven, joka oli kutsua noudattaen noussut tuskaiselta
kuolintautivuoteeltaan, kuunteli happamena tuon miellyttävän
pojanhoukkion kiihtynyttä juttua.
»Epäilemättä olette oikeassa tuon Davie-veijarin suhteen», hän kolkkona
myönteli, ja lisäili vielä tahallaan asioita, jotka varmaankin mitä
syvimmin loukkasivat Darnleyn tunteita kuninkaana ja aviomiehenä.
Sitten hän ilmoitti, millä ehdoilla suostui avustamaan Darnleytä.
»Ensi kuun alussa parlamentti kokoontuu neuvottelemaan Murrayta ja
hänen ystäviään vastaan nostetun syytteen johdosta aikoen julistaa
heidät kapinoimisensa vuoksi menettämään henkensä, maansa ja
omaisuutensa. Siitä seikasta, että kuningatar suostuu häpäisemään oman
veljensä, näette, missä määrin hän on tuon ulkolaisen viuluniekan
lumoissa. Murray on aina vihannut Daviea, tuntien liiankin hyvin
hänen ja kuningattaren keskinäiset suhteet, jotka ovat häpeäksi
kuningattarelle, ja Davie-herra uskoo näin tekevänsä lopun Murraysta ja
hänen vihastaan.»
Darnley pui nyrkkiä ja kiristi hampaita taitavasti syötetyn myrkyn
tuskissa.
»Entä sitten? Mitä on tehtävä?» hän huusi.
Ruthven sanoi hänelle suorat sanat.
»Tuota syytettä ei saa lainkaan nostaa. Parlamentti ei saa ollenkaan
kokoontua asiaa käsittelemään. Te olette hänen armonsa mies ja
skotlantilaisten kuningas.»
»Vain nimellisesti!» ivasi Darnley katkerasti.
»Nimi riittää», sanoi Ruthven. »Siinä nimessä kirjoitatte minulle
sitoumuksen, missä muodollisesti annatte Murraylle ja hänen ystävilleen
anteeksi kaikki heidän tekonsa ja nurjamielisyytensä ja sallitte
heidän vaaratta palata Skotlantiin antaen vasallien tehtäväksi saattaa
heidät turvallisesti perille. Se tehkää ja jättäkää kaikki muu meidän
huoleksemme.»
Jos Darnley tällöin vähintäkään epäröi, niin ei hän ainakaan sen
vuoksi arastellut, että olisi huomannut tilanteen hullunkurisuuden —
nimittäin että hän itse salaisesti kuningatarta vastaan vehkeillen
määräisi armahdettavaksi ne miehet, jotka olivat nousseet kapinaan
juuri siitä syystä, että kuningatar oli ottanut hänet miehekseen. Jos
hän epäröi, niin johtui se vain siitä, että epäröiminen kuului hänen
luonteenominaisuuksiinsa.
»Entä sitten?» hän viimein kysyi.
Ruthvenin vetistävät silmät tuijottivat häneen jäykästi kalpeista,
hohtavista kasvoista.
»Sitten olette hallitseva skotlantilaisten kuninkaana, teittepä sen
sitten puolisonne kanssa tai ilman häntä. Sen lupaan omasta ja toisten
puolesta, kunhan vain saamme sitoumuksen.»
Darnley istuutui kirjoittamaan nimensä Seigneur Davien kuolemantuomioon.
* * * * *
Oli lauantai-ilta maaliskuun 9:ntenä päivänä 1566. Kuningattaren
huoneen viereisen kammion takassa paloi tuoksuva honkatuli täyttäen
huoneen viihtyisyyden tunnulla, minkä vaikutusta vielä lisäsi se
seikka, että vallitsi kolkko ilma itätuulen viuhuessa koleaa tietään
Arthurs Seatilta alas yli lumisen tienoon.
Suloinen, kultakutrinen nuori kuningatar istui illallispöydässä
läheisimpine ystävineen, joita olivat: sisarpuolensa, Argyllin
varakreivitär, Holyroodin linnanpäällikkö, hovimestari Beaton,
henkivartiokapteeni Arthur Erskine ja lisäksi vielä eräs — samainen
David Rizzio, joka kuljeskelevasta soittoniekasta oli kohonnut tähän
vaaralliseen korkeuteen, mies, jonka ruman mustuuden korvasi hänen
tummista silmistään säihkyvä älykkyys, ja joka oli niin hoikka ja
heikko, että näytti melkeinpä varrettomalta. Hän ei ollut vielä
kolmea kymmentä täyttänyt, mutta kuitenkin jo kehno terveydeltään,
aikainen puute ja kova kohtalo olivat painaneet niin selvät leimansa
häneen, että hän näytti viisikymmenvuotiaalta. Hän oli puettuna tumman
upeasti, ja hänen hennon ja hienon kätensä keskisormessa kimalteli
kallisarvoinen jalokivi.
Illallinen päättyi. Kuningatar loikoi ryijypeitteisen seinän vieressä
olevalla lepolavitsalla. Argyllin varakreivitär istui tuolilla
kuningattaren vasemmalla puolella nojaten kyynärpäillään pöytään ja
katsellen Seigneur Davien hentoja sormia, kun hän hiljaa näppäili
pitkäkaulaisen luutun kieliä. Äsken vielä vapaa ja tutunomainen
keskustelu, joka koski hänen majesteettinsa noin kolmen kuukauden
kuluttua odottamaa lasta, oli nyt laimenemassa ja pidettiin sitä
vireillä vain sen ajan täytteeksi, minkä Rizzio tarvitsi luuttunsa
esilleottamiseen.
Kieliä hyväillessä Rizzion kolkko muoto kirkastui, hän eli kokonaan
musikaalisen innostuksensa lumoissa. Ylen vienosti — oikeastaan vasta
kokeillen — hän aloitteli erästä niitä salaperäisiä sävelmiä, joissa
hänen henkensä vieläkin Skotlannissa elää, kun odottelevan kuiskailun
äkkiä katkaisi verhorenkaiden kalahtelu. Oviverhot lensivät syrjään, ja
kynnyksellä seisoi ilmoittamatta pitkä, poikamainen, nuori kuningas.
Darnleyn ilmestyminen hävitti oitis italialaisen innoituksen. Sävelmä
katkesi äkkiä yksinäisen kielen liian kovaan näppäykseen.
Tämä ja sitä seuraava äänettömyys vaikutu kiusallisesti jokaiseen
ja tuntui aivan siltä kuin olisi nyt rikottu jotakin, mikä ei ollut
milloinkaan korjattavissa.
Darnley tulla tepasteli esille. Hänen kauniit kasvonsa olivat kalpeat,
kahta poskipäillä hehkuvaa täplää lukuunottamatta, ja hänen silmänsä
kiiluivat kuumeisesti. Oli selvää, että hän oli juopotellut: ja se,
että hän siinä tilassa tuli tapaamaan kuningatarta, kun selvänäkin
harvoin hänen seuraansa etsi, suututti näitä kuningattaren lähimpiä
ystäviä, jotka hekin olivat oppineet syystä inhoamaan Darnleyta. Vaikka
olikin nimellisesti kuningas, oli hän joutunut niin halveksituksi,
ettei ainoakaan huoneessa olijoista noussut kunnioituksesta seisomaan,
ja Maria itse katseli vihaisesti ja epäilevästi tulijaa.
»Mikä nyt on, herraseni?» hän tylysti kysyi, kun Darnley retkahtaen
istahti hänen viereensä.
Darnley iski silmää kuningattarelle, kietaisi käsivartensa hänen
vyötäisilleen, veti hänet lähemmäksi itseään ja suuteli kömpelösti.
Kukaan ei hievahtanut. Kaikki katselivat hämmästyneinä. Olihan hän
sittenkin kuningas ja Maria hänen vaimonsa. Ja sitten seurasi tätä
kaameata hiljaisuutta etuhuoneesta kuuluva raskas, kalskuva astunta.
Taaskin sysättiin verhot syrjään, ja Argyllin varakreivitär huudahti
säikähdyksestä nähdessään sen julman näyn, mikä sieltä avautui.
Oviaukossa seisoi aivan kuin turnajaisia varten varustautunut,
kiireestä kantapäähän asti välkkyvään teräkseen puettu mies, miekka
vyöllä ja oikea käsi tikarin kahvassa. Kypärin naamio oli nostettu,
niin että Ruthvenin kammottavat kasvot paljastuivat — niin kammottavat,
että ne varmaankin ilman hänen seuruetta tarkastavia hehkuvia silmiään
olisivat näyttäneet kuolleen kasvoilta. Nuo tutkivat silmät kiersivät
pöydän, pysähtyivät Rizzioon ja näyttivät hymyilevän kammottavasti.
Tästä näystä säikähtyneenä kuningatar yritti nousta, mutta Darnleyn
käsivarsi oli yhä hänen vyötäisillään estäen häntä.
»Mitä tämä merkitsee?» huusi kuningatar tiukasti.
Ja sitten, aivan kuin vaistomaisesti arvaten mistä oli kysymys hän
kalpeana ja halveksien katsahti mieheensä.
»Juudas!» hän tälle virkkoi, kiskousi irti pidättävästä käsivarresta
ja astui teräspukuisen miehen eteen. »Mitä täältä etsitte, mylord — ja
tuossa asussa?» tiukkasi hän tältä vihaisesti.
Ruthvenin hehkuvat silmät eivät kestäneet hänen katsettaan. Hän astui
eteenpäin pari kalisevaa askelta, kohotti haarniskoidun käsivartensa
ja osoitti vapisevalla kädellä Seigneur Daviea, joka tyrmistyneenä
tuijotti häneen.
»Tuota miestä minä etsin», hän karmeasti virkkoi. »Käskekää hänet pois
täältä.»
»Hän on täällä minun tahdostani», vastasi kuningatar käyden yhä
vihaisemmaksi. »Mutta te ette ole — ja siitä saatte vielä vastata.»
Sitten hän tuolilla kumarassa istuvaan Darnleyhin kääntyen virkkoi:
»Mitä tämä tarkoittaa, sir?»
»Häh — mistäs minä tietäisin? Häh — ei mitään», sopersi Darnley
hämmentyneenä.
»Suokoon Jumala, että puhutte totta», sanoi kuningatar, »oman itsenne
tähden. Ja te», jatkoi hän taas Ruthvenia puhutellen ja viitaten
käskevästi ovelle päin, »korjatkaa luunne täältä ja odottakaa, kunnes
kutsutan teidät minkä vakuutan tapahtuvan varsin pian.»
Oli vaikea tietää, aavistiko kuningatar ollenkaan heidän pahoja
aikeitaan, ahdistiko häntä epämääräinen pelko, mutta ainakaan hän ei
sitä osoittanut. Hän hillitsi itsensä erinomaisesti.
Mutta karmean ja uhkaavan näköinen Ruthven ei säikähtänyt.
»Käskekää tuo mies pois täältä», hän toisti. »Hän on ollut täällä jo
liian kauan.»
»Liian kauan?» toisti kuningatar paljastaen mielenliikutuksensa.
»Niin, Skotlannin ja puolisonne onnellisuudelle aivan liian kauan»,
vastasi Ruthven töykeästi.
Henkivartiokapteeni Erskine hyppäsi pystyyn.
»Ettekö aio poistua, sir?» hän huusi; ja häntä seurasivat Beaton ja
linnanpäällikkö kumpikin toistaen kapteenin uhkaavan kysymyksen.
Ruthvenin kalpeille kasvoille levisi hymy. Raskas miekka lensi tupesta.
»Ei minulla ole teille mitään asiaa, mutta jos tulette kovin lähelle —»
Kuningatar astui esille pöydän luota yrittäen estää väkivaltaisuuksia
tapahtumasta hänen läsnäollessaan. Rizzio, joka oli noussut seisomaan,
oli hänen rinnallaan katsellen kaikkea kalpeana ja säikähtyneenä.
Ja silloin samassa kiskaistiin verhot auki ja huoneeseen syöksyi
kymmenkunta miestä, joiden tuloa ei oltu huomattu. Ensimmäisenä
astui huoneeseen Morton, kansleri, jolta valtiosinetin oli tarkoitus
siirtyä Rizziolle. Häntä seurasivat Byresin Lindsay, Faudonsiden Kerr,
mustakulmainen Brunston, punatukkainen Douglas ja viisi, kuusi muuta.
Seurasi yleinen hämminki; kuningattaren kolme hovimiestä piiritettiin
oitis ja voitettiin. Tässä kahakassa kaatui pöytä ja olisi seurannut
umpipimeä, jollei Argyllin varakreivitär pöydän kaatuessa olisi
siepannut kynttilänjalkaa käteensä ja nyt pidellyt sitä korkealla
ilmassa, siten valaisten tätä omituista näytelmää. Rizzio, joka
Mortonin nähdessään menetti viimeisenkin toivonkipinän, polvistui
kuningattaren eteen. Heikko ja voimaton kun oli, eikä mikään
varsinainen miekan käyttäjä, ei hän ymmärtänyt ryhtyä mihinkään.
»_Justice, madame!_» hän huusi. »_Faites justice! Sauvez ma vie!_»
Pelottomana kuningatar astui hänen ja lähestyvän murhaajajoukon väliin,
asettuen siten ruumiineen hänen suojukseen. Kalpeana, povi kohoillen ja
silmät kahtena safiirina hehkuen hän seisoi heidän edessään.
»Peräytykää, henkenne uhalla!» hän komensi.
Mutta sokeassa raivossaan tuota ulkolaista nousukasta kohtaan, joka oli
loukannut niin syvästi heidän skotlantilaista ylpeyttänsä he olivat
menettäneet kaiken kunnioituksen, jopa säädyllisyydenkin tunteen.
George Douglas, välittämättä ollenkaan hallitsijattarensa asemasta
ja tilasta kuningattarena ja naisena — vieläpä äitiyden kynnyksellä
olevana naisena — töykkäsi häntä pistoolilla rintaan ja käski väistyä
syrjään.
Pelkäämättä kuningatar jäätävin katsein silmäili häntä, Rizzion
kauhistuneena kyyristellessä hänen takanaan ja pidellessä kiinni hänen
hameestaan. Mutta äkkiä Darnley kietaisi käsivartensa puolisonsa
vyötäisille ja puolittain raahasi, puolittain nosti hänet syrjään
samassa jalallaan potkaisten Rizzion eteenpäin.
Murhaajat lähestyivät saalistaan. Faudonsiden Kerr viskasi silmukan
hänen vartalonsa ympäri ja nykäisi sen tiukalle niin rajusti, että
sihteeri kaatui. Sitten hän ja Morton tarttuivat yhdessä nuoraan
ja raahasivat siten uhrinsa lattian poikki ovea kohden. Hän huitoi
umpimähkään ympärilleen, tarttui turhaan kaatuneeseen tuoliin, sitten
pöydän jalkaan ja kaiken aikaa surkeasti huutaen kuningatarta avukseen.
Ja vihasta väristen Maria, joka itse reuhtoi Darnleyn käsissä, huusi
varoituksen poistuville miehille.
»Jos Davien verta vuodatetaan, on siitä koituva kallista verta
muutamille teistä! Se muistakaa, hyvät herrat!»
Mutta he eivät olleet enää hillittävissä; he olivat saaliin
kimppuun laskettuja koiria. Morton ja Douglas raahasivat hänet pois
kuningattaren näkyvistä, muun joukon seuratessa sadatellen kintereillä.
Uhrin yhä kirkuessa he vielä retuuttivat hänet esihuoneen läpi
pääportaiden yläpäähän ja hyökkäsivät sitten kaikki yht'aikaa hänen
kimppuunsa ja niin rajusti, että haavoittivat toisiaan kiihkeässä
raateluraivossaan. Riekaleiksi silvottu ruumis, joka vuoti verta
viidestäkymmenestäkuudesta haavasta, viskattiin sitten portaiden
yläpäästä alas porrasjuureen, kultakahvainen tikari — Darnleyn
omistama, merkkinä siitä, että hän oli ottanut osaa veritekoon, vielä
rinnasta törröttämässä.
Ruthven erkani joukosta Verta tippuva tikari oikeassa kädessään,
kammottavat, raa'at kasvot rumassa irvissä. Sitten hän lähti yksin
astelemaan takaisin kuningattaren huoneeseen laahaten jalkojaan kuin
uuvuksissa.
Huone oli muuten melkein samassa kunnossa kuin hänen sieltä
lähtiessäänkin, paitsi että kuningatar oli vaipunut takaisin
istuimelleen, ja Darnley seisoi hänen puoleensa kumartuneena, ja hänen
miehensä pitelivät yhä kuningattaren väkeä. Sanomatta »luvallanne» hän
heittäytyi tuolille ja vaati käreästi kipollista viiniä.
Kalpea kuningatar katsoi häneen vihaisesti huoneen poikki.
»Saattepa kerran vielä juoda sitä viiniä, minkä minä teille palkaksi
tästä illasta valmistan, mylord, ja tästä loukkauksesta! Kuka on
luvannut teidän istua minun läsnäolossani?»
Ruthven teki torjuvan liikkeen kädellään, aivan kuin haluten lopettaa
sellaisen keskustelun. Hänestä nähtävästi tuntui joutavalta puuttua
noin mitättömään seikkaan, kun kerran oli paljon tärkeitäkin asioita.
»Ei tämä johdu kunnioituksen puutteesta, armollinen rouva, vaan voimain
puutteesta. Olen sairas, ja olisin maannut vuoteen omana, jollei täällä
olisi ollut tätä tehtävää.»
»Voih!» Kuningatar katsoi häneen kylmästi ja vastenmielisesti. »Mitä
olette Davielle tehnyt?»
Ruthven kohautti olkapäitään, mutta hän ei kestänyt kuningattaren
katsetta.
»Tuolla kai hän on ulkona», hän vastasi juron välttelevästi: ja sitten
hän tarttui viinipikariin, jonka eräs hänen seuralaisistaan hänelle
ojensi.
»Menkääpä katsomaan», sanoi Maria varakreivittärelle.
Auttaen kynttilänjalan pöydälle varakreivitär lähti ulos kenenkään
yrittämättä estää häntä.
Sitten kuningatar silmät sirrillään tarkasteli Ruthvenia tämän juodessa.
»Murrayn ja hänen puoluelaistensa tähden te tämän tietenkin
teitte», hän hitaasti lausui. »Sanokaapa minulle, mylord, mikä
erinomainen ystävyys Murrayn ja teidän kesken vallitsee, kun te hänet
rangaistuksesta pelastaaksenne antaudutte vaaraan joutua itse saman
rangaistuksen alaiseksi?»
»Kaiken, minkä olen tehnyt», Ruthven sanoi, »olen tehnyt muiden vuoksi
ja sellaisen takauksen turvin, joka suojaa minut kaikelta vahingolta.»
»Takauksen turvinko?» sanoi kuningatar ja katsahti Darnleyhin, joka yhä
seisoi hänen lähellään. »Ja teidänkö antamanne oli takaus, mylord?»
»Minunko?» Darnley tuijotti vastaan. »En tiedä mitään sellaisesta.»
Mutta Darnleyn liikahtaessa Maria huomasi jotakin muuta. Hän kumartui
eteenpäin osoittaen vyöllä olevaa tyhjää tuppea.
»Missä on tikarinne, mylord?» hän tiukkasi.
»Tikariniko? Hoo! Mistä minä tietäisin?»
»Mutta minäpä otan siitä selvän!» uhkaili Maria aivan kuin ei olisi
ollutkaan näiden väkivaltaisten miesten vankina, jotka olivat
tunkeutuneet hänen palatsiinsa ja raahanneet Rizzion hänen viereltään.
»En hellitä, ennenkuin saan siitä selvän!»
Varakreivitär tuli huoneeseen aivan kalpeana, silmien kuvastaessa sitä
kauhua, jota murhatun näkeminen hänessä oli herättänyt.
»Mitä on tapahtunut?» kysyi Maria häneltä äänen muuttuessa äkkiä
sopertavaksi ja hiljaiseksi.
»Madame — hän on kuollut! Murhattu!» hän ilmoitti.
Kuningatar tuijotti häneen kivettynein kasvoin. Sitten hän lausui
hiljaa, mutta tiukasti:
»Oletteko — varma?»
»Itse näin hänen ruumiinsa, madame.»
Seurasi pitkä äänettömyys. Hiljainen huokaus pääsi kuningattarelta, ja
hänen suloiset silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä, jotka hitaasti
vierivät hänen poskiaan alas. Hänen surunsa näytti niin valtavalta,
että kaikki läsnäolijat puhuivat kuiskaten, ja hänen raukkamainen
miehensä aivan vapisi, kun Marian katse sattui häneen.
»Onko niin?» sanoi hän lopulta mieheensä katsoen. Hän kuivasi
silmänsä. »Hyvästi sitten, kyynelet; kostoa minun on valmistettava.»
Hän nousi aivan kuin vaivoin seisomaan ja piteli vähän aikaa pöydän
reunasta kiinni. Hetkisen hän silmäili Ruthvenia, joka kolkkona istui
tuolillaan, tikari toisessa ja tyhjä viinipikari toisessa kädessään;
sitten hänen katseensa siirtyi pahaenteisenä Darnleyhin. »Olette nyt
vienyt tahtonne perille, mylord», hän sanoi, »mutta pankaa tarkoin
mieleenne, mitä nyt sanon. En hellitä ennen kuin olen saattanut teidän
sydämenne yhtä tuskaiseksi kuin minun on nyt.»
Sen sanottuaan hän hoiperteli eteenpäin. Varakreivitär riensi hänen
avukseen, ja hänen käsivarteensa nojaten Maria poistui kammion pienestä
ovesta omaan huoneeseensa.
Yöllä soitettiin kaupungin kelloa, ja Edinburgh heräsi säikähtyneenä.
Kun Bothwell, Huntly, Atholl ja monet muut, jotka olivat Rizzion
murhan aikana olleet Holyroodissa, ymmärsivät kuningattaren auttamisen
mahdottomaksi ja pelkäsivät itsekin saavansa osakseen sihteerin
kohtalon — sillä linna oli tulvillaan murhaajain asemiehiä — olivat
he paenneet eräästä ikkunasta. Heidän Edinburghissa aiheuttamansa
hälinä sai pormestarin ja kaupungin porvarit asestettuina tulisoihtujen
valossa lähtemään linnan edustalle, jossa he vaativat nähdäksensä
kuningatarta, eivätkä suostuneet poistumaan, ennenkuin Darnley
näyttäyi vakuuttaen, että kuningatar ja hän itse voivat kaikin tavoin
hyvin. Ja Darnleyn heille tätä julistaessa eräästä Marian huoneen
ikkunasta, seisoi tämä kalpeana ja jännittyneenä tuon töykeän joukon
keskellä, joka hälinän johdosta oli väkivaltaisesti tunkeutunut
hänen yksityishuoneeseensa, ja konnamainen Puna-Douglas välähdytteli
tikariaan hänen silmiensä edessä vannoen, että jos hän päästäisi
pienimmänkin äänen, he silpoisivat hänet palasiksi.
Kun he vihdoin poistuivat jättäen hänet yksin, ei hän enää ollut
epätietoinen oikeasta asemastaan. Hän oli vankina omassa linnassaan.
Eteiset ja pihat olivat täynnä Mortonin ja Ruthvenin sotilaita, itse
palatsi oli saarrettu, eikä kukaan päässyt tulemaan eikä menemään
muuten kuin murhaajain luvalla.
Vihdoinkin oli Darnley saavuttanut sen valta-aseman, jota oli
tavoitellut. Hän saneli heti paikalla julistuksen — aamulla se luettiin
julki Edinburghin torilla — määräten, että ne aateliset, jotka olivat
kokoontuneet Edinburghiin muodostamaan parlamentin, jonka oli määrä
hyväksyä syytöskirjelmä, poistukoot kaupungista kolmen tunnin kuluessa,
muuten heidät pantaisiin syytteeseen maanpetoksesta ja tuomittaisiin
oikeutensa menettäneiksi.
Ja sillä aikaa Maria, Rizzio-paran viimeinen »justice»huuto vielä
korvissaan kaikuen, istui yksin huoneessaan hautoen kostoa kuten
oli luvannut. Mikäli hänen oma henkensä säästyisi, niin oikeutta
kyllä, sen hän vannoi, tehtäisiin — rangaistuksen he saisivat,
eivät vain tuosta raakalaisteostaan, vaan myöskin itse tekotavasta,
kaikesta loukkauksesta, joka oli tullut hänen omaksi osakseen, siitä
hirveästä väkivallasta, mikä oli kohdannut hänen tunteitaan ja vieläpä
henkilöäänkin, nykyisestä pidättämisestään ja vaarallisesta asemastaan,
josta hän oli täysin tietoinen.
Hänen suuttumuksensa voimakkuutta lisäsi vielä se, ettei hän sallinut
sen hajaantua kohdistamalla sitä moniin loukkaajiinsa. Ruthvenia, joka
oli loukannut häntä niin kauheasti; Douglasta, joka oli uhannut hänen
henkilöään; Faudonsiden herraa, Mortonia ja kaikkia muita, jotka nyt
pitivät häntä avuttomana vankinaan, hän piti vain Darnleyn apulaisina.
Darnleyhin sentähden keskittyi koko hänen raivonsa. Noina katkerina
hetkinä hän palautti mieleensä kaiken sen pahan, minkä Darnley oli
hänelle aiheuttanut, ja vannoi kaiken uhalla perin pohjin kostavansa
hänelle.
Itselleen riistämänsä vallan rohkaisemana Darnley aamulla tuli
tapaamaan kuningatarta, uskoen että kun hän nyt oli osoittanut
hallitsevansa tilannetta, kuningatar ei enää olisi suutuksissaan tuon
auttamattoman teon johdosta, vaan alistuisi kohtaloonsa, sopisi hänen
kanssaan ja antaisi hänelle, siihen pakotettuna — kannattihan häntä nyt
kapinallinen aatelisto — avioliiton perustuksella hänelle kuuluvan ja
hänen haluamansa kuninkaallisen arvon ja vallan.
Mutta hänen osakseen tuli niin tyly vastaanotto, että kaikki sellaiset
haaveet raukesivat.
»Te olette loukannut minua niin syvästi», sanoi Maria kylmällä ja
vihan täyttämällä äänellä, »ettei entisen ystävyytemme muisto eikä
minkäänlaisen lupaamanne tulevaisuuden toivo voisi milloinkaan saada
minua sitä unohtamaan. _Jamais! Jamais je n’oublierai!_» hän Iisasi,
ja sen sanottuaan viittasi hänet niin käskevästi poistumaan, että hän
lähti heti paikalla.
Maria koetti miettiä keinoa, miten suhtautua Darnleyhin, mutta kun
hänellä ei vielä ollut täyttä selvyyttä siitä, mitä oli tekeillä,
hapuili hän vain umpimähkään; mutta hänen näin hapuillessaan
tarjousikin hänelle apu aivan itsestään. Mary Beaton, niitä harvoja
apulaisia, jotka hän sai pitää, kertoi myöhemmin samana päivänä,
että kreivi Murray oli Rothesin ja muutamien muiden maanpakolaisten
aatelisherrojen kanssa saapunut linnaan. Nyt hänelle selvisi asia. Tämä
uutinen loi kirkkautta viime yön murhenäytelmään, nyt hän käsitti,
että Darnley koetti muodostaa itselleen valtiollisen puolueen.
Mutta muutakin hän käsitti. Hän muisti Murrayn ja Darnleyn entisen
molemminpuolisen vihan ja epäluuloisuuden ja älysi, millä tavalla se
mahdollisesti voisi häntä itseään tässä asiassa hyödyttää.
Oitis hän pyysi Murrayn saapumaan puheilleen käskien samalla
sanoa tälle, että hän lausui hänet tervetulleeksi takaisin. Tästä
tervehdyksestä huolimatta Murray tuskin saattoi aavistaa — kun muisti
heidän keskinäiset suhteensa minkälainen hänen vastaanottonsa oli oleva.
Kuningatar nousi seisomaan hänen saapuessaan, suloiset silmänsä
kyyneliä tulvillaan. Hän syleili Murrayta, suuteli häntä ja sitten
painautuen häntä vasten aivan kuin lohtua etsien, poskensa hänen
partaisia kasvojaan vasten, hän antoi kyynelten vuotaa hillitsemättä.
Murray ei muuta voinut kuin pidellä kiinni hänestä ja taputella
hartioille, koettaen lohduttaa häntä, kovin hämmästyneenä ja perin
järkytettynä tämän teeskennellyn rakkauden johdosta, jota hän siihen
asti ei ollut Mariassa epäillyt.
»Ah, _mon Dieu_, Jamie, miten tervetullut oletkaan minulle tässä
surussani!» nyyhki kuningatar. »On toisten syy, että sinä olet saanut
olla niin kauan maanpaossa. En sinulta muuta pyydä, kuin että olet
minulle hyvä alamainen, ja minä olen aina kohteleva sinua ansioittesi
mukaisesti.»
Ja Murray, jota hänen kyynelensä, hänen hyväilynsä ja hänen ystävyyden
vakuutuksensa järkyttivät syvimpiä sydänjuuria myöten, vannoi huoaten,
ettei tulisi koko Skotlannissa olemaan parempaa, uskollisempaa eikä
vilpittömämpää alamaista kuin hän.
»Ja mitä Davien murhaan tulee», lopetti hän kiihkeästi, »niin vannon
sieluni autuuden kautta, etten ole ollut siihen osallisena, enkä edes
kotiin palaamiseeni asti tiennyt mitään koko asiasta!»
»Kyllä tiedän — kyllä tiedän!» vaikeroi Maria. »En kai minä muuten
olisi toivottanut sinua tervetulleeksi. Ole ystäväni, Jamie; ole minun
ystäväni!»
Hän vannoi sen auliisti, sillä hän oli hyvin vallanhimoinen ja huomasi
tässä tarjoutuvan paremman tilaisuuden kuin oli osannut odottaakaan.
Sitten hän puhui Darnleystä, pyytäen että Maria ottaisi hänet
puheilleen ja kuuntelisi, mitä hänellä oli sanottavaa, ettei hän ollut
halunnut murhaa, ja että lordit olivat ylittäneet valtuutensa tehden
paljon sellaista, jota hän ei ollut tarkoittanut.
Maria myöntyi, ollen taipuvinaan suostutteluun, koska se sopi hänen
suunnitelmiinsa. Hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että voidakseen
kostaa Darnleylle ja kapinallisille aatelisherroille, hänen oli ensin
päästävä Holyroodista pois.
Darnley tuli. Hän oli nyt allapäin, koska hänellä oli tuoreessa
muistissa edellinen vastaanotto ja hän pelkäsi Murrayn vakuutteluista
huolimatta — uudestaan samanlaista poistumiskäskyä. Maria ilmoitti
olevansa valmis kuuntelemaan häntä, ja Darnleyn puhuessa hän kuunteli
tarkkaavana nojaten kyynärpäällään leikkauskoristeisen tuolinsa
sivunojaan ja pitäen kättään poskella. Kun Darnley oli lopettanut,
istui Maria kauan aikaa ajatuksiinsa vaipuneena tuijottaen ikkunasta
harmaalle maaliskuun taivaalle. Vihdoin hän kääntyi Darnleyhin päin.
»Väitättekö siis, mylord, surevanne tapahtunutta?» hän kysyi.
»Te viettelette minua ulkokultaisuuteen», Darnley sanoi. »Mutta minä
olen avosydäminen kuin pääsiäisripillä. Siitä asti kuin tuo Davie-herra
pääsi Teidän Majesteettinne suosioon ja tuttavuuteen, ette enää
kohdellut minua ettekä keskustellut kanssani entiseen tapaan ettekä
halunnut seurustella parissani, jollei tuo Davie ollut kolmantena.
Voisinko siis väittää surevani sitä, että henkilö, joka ryösti minulta
sen, minkä arvioin kalleimmaksi maan päällä, on raivattu pois tieltä?
Sitä en voi. Mutta voin väittää ja väitänkin olevani viaton tähän
tekoon, johon en millään tavoin ole osallistunut.»
Maria loi silmänsä hetkeksi alas, mutta kohotti sitten taas katseensa.
»Tehän olette ollut tekemisissä noiden maankavaltajalordien kanssa»,
hän Darnleylle muistutti. »Teidän päätöksellännehän he ovat päässeet
palaamaan maanpaostaan. Mikä oli tarkoituksenne?»
»Toimittaa itselleni takaisin kaikki se, minkä tuo Davie-herra
minulta ryösti, osallisuus hallitukseen ja avioliittoni perusteella
minulle kuuluva kuninkaallinen valta, jonka olette minulta evännyt.
Siinä kaikki. Ei ollut ollenkaan tarkoitukseni, että Davie tulisi
surmatuksi. Minä vain en arvannut heidän niin rajusti vihaavan tuota
nousukasveijaria. Enkö olekin teille avosydäminen?»
»Olette kyllä, ja minä uskon teitä», valehteli Maria, puhuessaan
katsoen häntä silmiin. Ja petosta arvaamatta Darnley huokasi
helpotuksesta. »Entä tiedättekö miksi teitä uskon? Koska olette hölmö.»
»Madame!» huusi Darnley.
Maria nousi seisomaan ylevän halveksivana.
»Todistanko sen teille? Te siis sanotte, että avioliittonne perusteella
teille kuuluvan kuninkaallisen vallan, jonka minä olen teiltä evännyt,
toimittavat teille nuo maanpetturit? Siinä uskossa julistitte heille
anteeksiannon ja kutsuitte heidät takaisin maanpaosta. Haa! Ettekö
ymmärrä, mylord, että olette vain heidän välikappaleensa ja narrinsa?
Ettekö ymmärrä, että he käyttävät teitä vain omia tarkoituksiaan
varten, ja kun eivät enää teitä tarvitse, tekevät teille samoin kuin
Davie-paralle? Ettepä tietenkään, ettehän te mitään ymmärrä, siksipä
sanonkin teitä hölmöksi, koska tarvitaan naisen älyä avaamaan silmänne.»
Hän puhui niin kiihkeästi, että sai osittain tartutetuksi Darnleyhin
saman vakaumuksen, minkä teeskenteli itsellään olevan. Kuitenkin
Darnley vastaan ponnistellen huusi, että hän oli erehtynyt.
»Erehtynytkö?» Maria nauroi »Antakaapa kun virkistän muistianne ja
autan arvostelukykyänne. Kun nämä lordit, Murray etunenässä, panivat
vastalauseensa avioliittoamme vastaan, niin missä muodossa he lausuivat
tämän vastalauseensa? He valittivat, että minä olin asettanut heidän
käskijäkseen miehen, jolla ei ollut siihen minkäänlaista oikeutta,
ei syntyperänsä eikä kykynsä perusteella eikä valtiosäätyjen
suostumuksella. Muistakaa se! Vielä muistakaa, mitä he lisäsivät —
toistanpa teille aivan samat sanat, jotka he sekä kirjoittivat että
julkaisivat — että vaikka he pitivätkin velvollisuutenaan suvaita
minua, eivät he mitenkään katsoneet voivansa sietää teitä.»
Hänen poskensa hehkuivat, ja silmät säikkyivät kiihtymyksestä. Hän
tarttui Darnleyn takin hihaan ja lähensi omat kasvonsa hänen kasvojansa
ja katsoen syvään ja tiukasti häntä silmiin, jatkoi:
»Sellainen heidän julistuksensa oli, ja he koettivat asevoimin pakottaa
minut alistumaan, koettivat saada minun vetämään teidät alas siltä
paikalta, johon olin teidät tomusta koroittanut. Mutta sen te saatatte
unohtaa ja mielettömässä lyhytnäköisyydessänne kääntyä samojen miesten
puoleen, jotta he korjaisivat sen vääryyden, minkä kuvittelette minun
teille tehneen. Uskotteko te, että miehet, jotka noin ajattelevat
teistä, välittävät teille antamistaan lupauksista? Näidenkö miesten te
luulette vahvistavan ja ylläpitävän teidän oikeuttanne kuninkuuteen?
Kysykää itseltänne ja vastatkaa itse siihen.»
Maria oli huulia myöten kalpea. Sekä hänen ankaran teeskennelty
vilpittömyytensä että näennäisesti kumoamaton järkeilevä todistelunsa
saivat Darnleyn uskomaan. Tämä toi mukanaan hirveän pelon ja hänen
sydämensä oli aina pelolle altis. Hän asteli tuolin luo ja vaipui
siihen tuijottaen Mariaan silmät suurina — hullu tuijottamassa
hulluttelunsa todennäköisiin hedelmiin.
»Mutta — mutta — miksi he sitten tarjosivat minulle apuaan? Miten he
sillä tavoin saavuttavat päämääränsä?»
»Mitenkä? Vieläkö sitä yhä kysytte? Ettekö ymmärrä, mikä sokea
välikappale te olette ollut heidän kavalissa käsissään? Olettehan te
ainakin nimellisesti kuningas, ja teidän allekirjoituksenne on sitova
minun alamaisiini nähden. Olettehan kuninkaallisella käskykirjeellä
palauttanut heidät maanpaosta ja toisella olette hajoittanut
parlamentin, jonka oli määrä syyttää heitä maanpetoksesta.»
Maria tuli aivan Darnleyn lähelle ja kumartuen hänen puoleensa, hänen
istuessaan siinä tekojensa todennäköisten seurausten masentamana, sanoi
kuiskaten.
»Suokoon Jumala, mylord, etteivät he vielä ole lakanneet kokonaan
tarvitsemasta teitä, sillä siinä tapauksessa ei teidän elämänne
luullakseni ole heidän käsissään omenanperkeittenkään arvoinen. Teille
tulee silloin sama lähtö kuin Davie-paralle.»
Darnley laski kauniin päänsä käsiensä varaan ja peitti kasvonsa. Hetken
aikaa hän istui siten kumarassa, Marian katsellessa häntä silmät
viekkaasti välkehtien. Vihdoin hän taas virkistyi. Hän katsoi ylös,
keikauttaen tumman tukkansa pois valkealta otsaltaan, yrittäen vielä
heikosti ponnistella vastaan.
»Se ei ole mahdollista», hän huusi. »Eivät he saattaisi! Eivät he
saattaisi!»
Maria nauroi katkerana ja surullisena.
»Koettakaa elää siinä uskossa», hän sanoi. »Mutta ajatelkaa, miten
asiat nyt jo ovat. Minä olen täällä noiden miesten vankina. He eivät
halua laskea minua käsistään, ennenkuin ovat päässeet tarkoitustensa
perille — ehk'eivät», hän salaperäisenä lisäsi, »ehk'eivät vielä
sittenkään.»
»Voi, älkää niin sanoko!» huudahti Darnley.
»Kuitenkin se on mahdollista», vastasi Maria vakavasti. »Mutta», ja
taas hän kiihtyi, »miten on oma laitanne? Oletteko te vähemmän vanki
kuin minä itse? Luuletteko, että he antavat teidän tulla ja mennä
mielenne mukaan?» Hän huomasi, miten pelko taas alkoi yhä enemmän
vallata Darnleyn, ja silloin hän umpimähkään teki arviohyökkäyksen.
»Minua pidetään täällä vankina siksi kunnes olen niin lamaantunut, että
liitän oman nimimerkkini teidän allekirjoitukseenne ja annan anteeksi
kaikki, mitä on tapahtunut.»
Darnley säpsähti ja hänen katseensa äkillinen vilkastuminen todisti
Marialle, että hän oli arvannut oikein. Siksi hän varmana ja
pelkäämättä jatkoi: »Siihen tarkoitukseen he käyttävät teitä. Sen kun
olette saanut tehdyksi, olette heille vain vastuksina. Kun he teidän
avullanne ovat hankkineet minulta turvallisuuden itselleen, silloin he
tekevät teille, mitä ovat aina halunneet tehdä — niin ettette kauemmin
ole heidän vastuksenaan. Haa, viimeinkin näytte ymmärtävän!»
Holyroodin yö 37
Darnley ponnahti pystyyn, otsa hiestä kiiltäen, hennot kädet
hermostuneesti ristissä.
»Herra Jumala!» hän huudahti tukehtuneella äänellä.
»Niin, olettepa joutunut satimeen, mylord. Itse olette laukaissut sen.»
Ja nyt näemme Darnleyn masentuneena Marian taitavasti herättämän
pelon vaikutuksesta. Hän heittäysi polvilleen Marian eteen ja häneen
katsoen ja käsillään hänen käsiinsä tarttuen pyysi Mariaa antamaan
hänelle anteeksi sen vääryyden, minkä hän oli mielettömyydessään tehnyt
liittymällä hänen vihamiehiinsä.
Maria kätki lempeyden naamarin varjoon hänen raukkamaisuutensa
synnyttämän inhontunteen.
»Minunko vihamiehiini?» hän toisti kiihkeästi. »Sanokaa pikemminkin
omiin vihamiehiinne. Heidän vihamielisyytensä teitä kohtaan heidät
saattoikin maanpakoon. Hätiköiden olette kutsunut heidät takaisin ja
samalla olette niin sitonut minun käteni, etten nyt kykenisi teitä
auttamaan vaikka haluaisinkin.»
»Jollette te, Maria, voi, niin ei voi kukaan», Darnley huudahti.
»Evätkää heiltä anteeksiantamus, jota he kohta tulevat teiltä anomaan.
Kieltäytykää kirjoittamasta nimeänne armahdusanomukseen.»
»Ja antaisin heidän siis pakottaa teidät kirjoittamaan nimenne siihen
ja saattaisin meidät molemmat tuhon omaksi», vastasi Maria.
Darnley alkoi silloin kiihdyksissään huutaa taivaan pyhimyksiä
avuksi ja vannotti heidän nimissään Mariaa — joka oli niin viisas ja
voimakas — keksimään pääsyn tästä umpikujasta, johon hän, Darnley,
mielettömyydessään oli heidät johtanut.
»Mitäpä pelastusmahdollisuuksia tässä olisi?» kysyi Maria. »Ja miten
me pääsisimme pakenemaan, kun olemme vankeina — sekä te että minä?
Ei, Darnley-parka, pelkäänpä, että saamme hengellämme maksaa teidän
mielettömyytenne.»
Tällä tavoin Maria kiihoitti Darnleyn pelkoa siihen määrään, ettei
tämä suostunut poistumaan, ennenkuin Maria oli luvannut miettiä
jotakin pelastuskeinoa, ja Maria puolestaan vannotti Darnleytä olemaan
äärimmäisen varovainen, jottei kukaan pääsisi hänen aikeittensa perille.