Kun vanhemman sukupolven keskuudessa Emilie Björksténin ja Runebergin
ystävyys on tullut puheenaineeksi, on kernaasti huomautettu, että
ensinmainittu liikakiihoittuneine, jopa »hysteerisine»
luonteenlaatuineen epäilemättä itselleen liioitteli tämän suhteen ja
erikoisesti runoilijan tunteiden laatua. Joskaan nyt, kun päiväkirja
oleellisilta osiltaan on julkaistu, ei tunnu olevan mitään syytä a
priori epäillä sen tunnustuksen ja itsetutkistelemuksen
todenperäisyyttä, jonka hän siinä esittää, voi kuitenkin olla syytä
korostaa paria seikkaa, joiden voi ajatella valaisevan tätä kysymystä.
Päiväkirjan kriitilliseen arviointiin nähdenhän on heikkous, ettei sitä
kokonaisuudessaan ole saatavissamme. Ja täyttä selvyyttähän ei koko
suhteesta voida saada, ennenkuin Runebergin kirjeet Emilielle tulevat
tunnetuiksi 1946.
On siis tosin ensisijassa yksilöllinen, mutta ei silti aivan
merkityksetön kriteerio, että päiväkirja tekee niin vakavan ja toden
vaikutuksen. Ei ainoakaan lause viittaa mihinkään teennäiseen
tilanteeseen tai lemmensairaan mielikuvituksen ailahteluihin.
Psykologinen kokemus on varmaan kykenevä todistamaan rakkaustarinan
täydellisen sisäisen uskottavuuden sekä sen yleiseen kehitykseen että
yksityisiin käännekohtiin nähden. Kirjailijattaren henkilöllisyyden
tuntemus antaa lisävahvistuksen tälle teoreettiselle johtopäätökselle
osoittaen todennäköiseksi sen, mitä hän kertoo menettelytavastaan eri
elämänvaiheissa. Runebergin-tuntijaa taas hämmästyttää se, että sillä,
mikä esitetään hänen lausumakseen, on tyypillinen runebergilainen leima,
joka kohottaa sen aitouden kaiken epäilyksen yläpuolelle. Siihen aikaan,
jolloin Runeberg luki hänen muistiinpanojaan ja jäljensi ne -- ja sehän
oli juuri ensimmäisen hurmion aikaa, jolloin mielikuvituksen saattoi
ajatella vievän hänet pisimmälle -- olisi hänen ollut mahdotontakin
panna runoilijan tilille lausuntoja, joita hän ei ollut lausunut, eleitä
ja tekoja, joita hän ei ollut tehnyt -- ja tunteita, joita hän ei ollut
tuntenut.
Muuten on Emilie Björksténistä annettu se todistus, että hänellä oli
erinomainen taito panna merkille asioita ja suullisessa kertomuksessa
luonteenomaisesti kuvata sitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut: älyllisen
ihmisen kyky olla muuntamatta tai sivuuttamatta oleellisinta, kuten muut
niin usein tekevät. Usein, varsinkin kun hän kertoo tilanteesta, jossa
hän itse, hänen pukunsa j. n. e. on keskipisteenä, se antaa näytteen
huomattavasta taipumuksesta elävän havainnolliseen kuvaukseen.
Kun hän heti Runebergin häntä lähestyessä tuntee itsensä voitetuksi, ei
hän kuitenkaan lainkaan joudu minkään »hupsun» huumauksen valtoihin,
vaan käsittää ainakin lähemmin asiaa ajateltuaan erinomaisesti, mikä
merkitys sekä hyvine että pahoine seurauksineen sillä on, mikä par'aikaa
on tapahtumaisillaan. Varmastikaan eivät hänen purkauksensa, jotka
johtuvat pelosta tehdä väärin, ole minkään pintapuolisen keimailun
esiinkutsumia, ja vaikkakin hän on piilosilla itsensä kanssa iloitessaan
siitä, että »hän on yhtä sydämellisesti kiintynyt runoilijan puolisoon»
ja »runoilijan omasta huomaavaisuudesta Fredrikaa kohtaan» ja saa siitä
itsepetoksellista tukea tunteilleen, on asian vakavuus kuitenkin ainakin
hetkittäin kokonaan vallannut hänen olemuksensa. Jollei hänen onnistu,
rukouksistaan huolimatta, sammuttaa »jokaista kielletyn rakkauden
kipinää» sydämestään, niin eihän hän ole muuta kuin ihminen voidakseen
torjua pois sellaisen miehen ihailua. Mutta itse suhteen laadusta johtuu
hänen tunnelmiensa ainainen vaihtelu, hänen erilainen tapansa
tarkastella sitä: harkinta väistyy haltioituneen hurmion tieltä, jolloin
ei mikään saa estää häntä päästämästä lämpöänsä valloilleen, tätä seuraa
vuorostaan -- tai oikeammin tämän täydentää -- syvä, koko hänen
olemuksensa läpitunkeva onni, sitten tulee kalvas pelko ja karkoittaa
hänet pois runoilijan läheisyydestä, sen jälkeen taas kausi, jolloin hän
luulee jälleen saavuttaneensa täydellisen tasapainon ja lähestyy
runoilijaa, kunnes hänen voimakkaassa, vaativassa ystävässään leimahtava
liekki ja kiihtyvä into uudelleen peloittavat hänet pois. Nämä vaihtelut
kuvastavat hänen luonnettaan, mutta tapaukset ovat mukana vaikuttamassa,
melkeinpä joka askeleella, kuten aivan luonnollista onkin tällaisessa
suhteessa. Pienen maaseutukaupungin uteliaisuus -- aletaan sangen pian
»hieman hälistä», käyttääksemme rouva Runebergin sanaa -- ja ennen
kaikkea ajatus hänen omasta suhtautumisestaan runoilijan puolisoon,
kaikki sellainen jättää voimakkaan heijastuksensa Emilie Björksténin
mieleen ja vaikuttaa hänen toimintatapaansa. On selvää, että se kuva,
jonka hän näiden edellytysten vallitessa antaa sisäisestä itsestään, ei
tule juuri yhtenäiseksi, ja onpa meidän välistä vaikea säilyttää
vakavuuttamme hänen nuoren intohimonsa kuvauksia lukiessamme. Mutta se
osoittaa juuri, että hän ei hetkeäkään ole ajatellut kuvata itseään
toisenlaiseksi kuin mitä hän oli.
Hän on vasta 24-vuotias, kun hän jo on läpikäynyt kaikki nämä asteet --
sivumennen sanoen olisi päiväkirjaan liitetyissä selityksissä
paikoitellen toivonut suurempaa kronologista tarkkuutta -- ja eräs
ulkonainen käänne tapahtuu, joka erottaa hänet Runebergista muutamaksi
vuodeksi. Minusta tuntuu, kuin se kausi, joka alkaa heidän
jälleennäkemisestään, olisi hänen rakkaustarinansa verrattomasti
mielenkiintoisin, niin, jopa ainoa vakavasti merkityksellinen ajanjakso.
Onhan aikaisemmin koko suhteella häneen nähden usein kovin häilyväinen
leima, ja runoilijan osuutta on ollut varsin vaikea määritellä. Nyt on
hänen olemuksessaan toinen ryhti samoinkuin hänen äänensä saa toisen
sävyn, ja päiväkirjan kieli saa tästä uuden värin. Myöskin ulkonaiset
olosuhteet muodostuvat toisenlaisiksi. Yleinen mielipide hyväksyy hänet
ikäänkuin jollakin tavoin Runebergin läheisyyteen kuuluvaksi, hän ei ole
enää pelkästään »flamma», vaan uskottu, joka istuu hänen
kirjoituspöytänsä ääressä ja jäljentää hänelle hänen virsiään tai
kuuntelee, kun hän lukee niitä lauluja, jotka ovat tarkoitetut Vänrikki
Stoolin tarinoitten toiseen osaan. Samaan aikaan Emilie Björkstén
lähentyy yhä enemmän Fredrikaa. Runoilijan puoliso omistaa myöskin
puolestaan hänet uskotukseen, ja ne kirjeet, jotka hän kirjoitti
Emilielle (ks. Helena Westermarckin kirjoittamaa elämäkertaa),
osoittavat, kuinka hän tälle paljasti koko sisimmän itsensä, jota hän
luultavasti ei tehnyt kellekään muulle. Tämä on erittäin
mielenkiintoinen, tämä suhde näiden molempien naisten välillä, joita
yhdisti rakkaus samaan mieheen. Sitä, jolle Fredrika paljastaa itsensä
niinkuin hän tekee -- niinkuin yleensä tehdään vain harvoille
valituille, joista ei ainoastaan pidetä, vaan jotka tunteiden ja
ajatusten puolesta tuntee läheisikseen -- sitä, jolle hän, tuo vakava,
kärsivä nainen, näyttää vertavuotavat haavansa, sitä henkilöä ei hän
mitenkään voi pitää häilyvänä keimailijattarena tai tunkeilevana
haaveilijattarena, josta toisin vuoroin voi suoriutua ironisella
välinpitämättömyydellä. Kun näitä kirjeitä vertaa päiväkirjanotteissa
viitattuihin tilanteisiin -- jos koskaan, pahoittelee erikoisesti juuri
tässä sitä, ettei päiväkirjaa ole painettu kokonaisuudessaan --
osoittavat ne, minkä aseman Emilie Björkstén Runebergin kodissa oli
saavuttanut, sittenkuin ystävyyssiteet jälleen oli solmittu sen pitkän
väliajan jälkeen, joka seurasi tuota niin sanoaksemme lapsellisempaa
ajanjaksoa. Tämän aseman oli hänelle ilmeisesti Runeberg itse antanut,
ja sen oli hyväksynyt Fredrika, osaksi kylläkin runoilijan vuoksi, mutta
myös itsensä vuoksi; sillä on ilmeistä, että Fredrika oli kiintynyt
häneen yhä lämpimämmän henkilökohtaisen ystävyyden siteillä. Mutta kun
Emilie niin kuvaavasti sanoo, että tämä, huolimatta siitä että »rauha
oli palannut», oli »eriskummaista aikaa» tai, aivan toiseen äänensävyyn
kuin ennen, puhuu »levottomasta, tuskaisesta, mutta kuitenkin niin
runsaasta autuudesta, minkä viime vuodet ovat antaneet», tai siitä, että
hän on »kuitenkin sanomattomasti _rakastanut_ tuota miestä», niin näkee
jo tästä, että aallot kävivät voimakkaina pinnan alla, ja ymmärtää, että
sellaista ei kauan voi jatkua. Päiväkirjasta ilmenee selvästi, niin
hienotunteisesti kuin siinä nyttemmin sellaisesta puhutaankin, että
Runeberg käy yhä vaativammaksi ja yhä kiihkeämmin syyttää häntä
kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, ja lopuksi kuvataan siinä
järkyttävässä muodossa Emilien päätös luopua tästä läheisestä suhteesta
-- päätös, josta runoilija kuitenkin vasta paljoa myöhemmin saa tietää,
koska ulkonaiset olosuhteet vielä kerran olivat kovin käsin tarttuneet
heidän kohtalonsa kulkuun: runoilijan sairaus vaimensi äkkiä taistelut
ja katkaisi kärjen kaikilta mietiskelyiltä ja päätöksiltä.
Näin päättyy tämä omituinen pieni draama, joka loppuun näyteltiin
Runebergin ja Emilie Björksténin yhdessäolon toisena vuosikymmenenä ja
jonka huippukohdan muodostaa viimemainitun suurenmoinen kirje
runoilijalle, asiakirja, jonka yksinään täytyy saattaa vaikenemaan
kaikki huomautukset päiväkirjan todistusarvosta tähän suhteeseen nähden.
Se sisältää vielä epilogin, viimeisen näytöksen, jonka kaihomielisessä
tunnelmassa menneiden aikojen kauniit muistot kuvastuvat monista
hiljaisista keskusteluista, joiden pohjasävynä on aina viimeiseen saakka
säilynyt ystävyys ja lämpö.
Näillä viittauksilla en tahtoisi millään muotoa antaa ennakkokäsitystä
siitä, mihin lukija itse seuraavilla lehdillä saa tutustua. Mutta ne
ovat olleet välttämättömiä, jotta olisi käynyt mahdolliseksi korostaa
juuri sitä, mikä käsitykseni mukaan antaa päiväkirjan tekijättären
kuvalle sen kiinteimmät hahmoviivat ja niinmuodoin myöskin on varmimpana
takeena hänen kuvauksensa luotettavuudesta.