IV

Edellä on mainittu, että Emilie Björkstén eräänä ajankohtana Runebergin

itsepintaisista pyynnöistä antaa tämän nähdä hänen päiväkirjansa ja siis

kaiken sen, mitä hän siinä on puhunut runoilijan tunteista ja mitä hän

on maininnut runoilijan hänelle lausuneen, ja Runeberg palautti sen

liittämättä siihen mitään arvostelua. Päiväkirjan sisällyksen voimme

siis tavallaan katsoa saaneen runoilijan itsensä hyväksymisen. Meillä ei

ole pienintäkään syytä epäillä, että Emilie Björkstén muistiinpanojensa

myöhemmissä osissa olisi ollut vähemmän tunnontarkka, erittäinkin kun --

mistä olen jo huomauttanut -- kaikki, mikä esitetään runoilijan

sanomaksi, vaikuttaa yllättävän todenmukaiselta. Voi tosin myöskin

viitata Runebergin häntä koskeviin leikillisiin vuorosanoihin, kuten

siinä yhteydessä, jolloin hän, runoilijan maatessa sairaana, lähetti

terveisensä »Runeberg raukalle» ja tämä huudahtaa: »raukka on piru,

jolla ei ole sielua -- sanottiin ennen Vaasassa»; mutta osaksi saattoi

Emilie luonnollisesti joskus olla harmittavan tunteileva, ja osaksi

käytti runoilija välistä myöskin henkilökohtaisesti häntä kohtaan

yliottein naljailevaa puhetapaa -- Runeberg ei kuulunut niihin, jotka

ystäviensä poissaollessa ovat toisenlaisia ja käyttävät heistä toista

kieltä kuin puhuessaan heidän kanssaan.

Sanalla sanoen: vaikka päiväkirja luonnollisesti ensi sijassa onkin

Emilien sielunelämän historiaa, sisältyy siihen myöskin kappale

runoilijan psykologiaa eräältä puolelta, jolta me niin vähän tunnemme

häntä. Ruveta tässä sitä analysoimaan olisi lukijan edelle ehättämistä;

muistiinpanojen tarjoaman aineiston nojalla voi kukin sen tehdä itse ja

luoda itselleen käsityksen myöskin Runebergin osuudesta suhteessa. Se on

jäävä, kuten jo on huomautettu, tilapäisluontoiseksi tai ainakin

epätäydelliseksi, niin kauan kuin kirjeet eivät ole käytettävissä. Joka

tapauksessa on välttämätöntä tässä muistuttaa muutamista runoilijan

elämän piirteistä, jotka voivat olla tämän suhteen kanssa yhteydessä.

Fredrika Runeberg on jälkeenjättämissään muistiinpanoissa puolisostaan

kuvannut varsin intiimisti perhe-elämää Porvoossa, mikä tekee meille

mahdolliseksi täysin uskottavasti rakentaa uudelleen puolisoiden suhde

toisiinsa (vrt. kirjoittamaani elämäkertaa II, 18 ja seur.). Fredrikan

kuvaus asemastaan kodissa kantaa syvän alakuloisuuden leimaa. Kaikki

perheen käytännölliset huolet ovat sälytetyt hänen hartioilleen.

Runeberg ei kajoa mihinkään: eräs heidän ystävänsä sanoo kerran rouva

Runebergille, kun eräitten pitojen tulee alkaa eikä tämä aio ottaa

niihin osaa: »niin tahtoo olla tässä talossa kaiken kanssa, että huvi on

herraa ja vaivannäkö rouvaa varten». Fredrika pitää kaikin puolin huolta

poikiensa kasvatuksesta, ompelee heidän vaatteensa, lukee läksyt heidän

kanssaan ja on pakotettu tätä varten vielä vapaahetkinään opiskelemaan

latinaa. Hän hoitaa ainakin vaikeina aikoina talon kaikki raha-asiat.

Hän otti kovin vähän osaa siihen elämään, joka Topeliuksen mukaan teki

»Runebergin kukitetun asunnon ainaiseksi vierailupaikaksi». Hän istui

alhaalla kadun varrella pimeissä huoneissa eikä saanut siellä

vastaanottaa ketään, sillä välin kun yläkerroksessa vallitsi »iloinen

seuraelämä» ja Runeberg »hummaili» ystäviensä parissa yöt läpeensä ja

usein pitkälle seuraavaan päivään. Nöyrää ja hiljaista oli tämä hänen

uhrautuva palvelevaisuutensa kodissa, mutta sisimmässään tunsi hän

katkeruutta siitä, että hänen omat älylliset harrastuksensa -- olihan

hän itse lahjakas kirjailijatar, jonka mieli paloi tuoda esille uusia

aatteita -- täydellisesti tukahdutettiin tässä ilmakehässä, joka ympäröi

hänen suurta puolisoaan. Sitäpaitsi hän on sairaalloinen, hän kuulee

hyvin huonosti, ja hänen tilansa ennen monien lasten syntymistä

vaikuttaa paljon hänen mielialaansa.

Runeberg ihaili häntä kaiken sen vuoksi, mitä hän oli hänelle, arvioi

hänet hyvin korkealle, oli rajattomasti kiintynyt häneen eikä voinut

olla ilman häntä. Mutta arkaluontoisuussyyt eivät olleet, kuten rouva

Runeberg sanoi, luodut häntä varten, eikä hän osoittanut aina edes

herkkätuntoisuutta puolisoaan kohtaan. Ja kun tuo hänen nuorekkaan

sydämensä ylitsevuotava lämpö, josta Strömborg puhuu, haki itselleen

ulospääsyä, niin se ei kohdistunut tätä uskollista ja uutteraa, mutta

ennen aikojaan kulunutta, kuuroa, käytännöllisiin askareihin vajonnutta

talontonttua kohtaan.

Runeberg oli pari vuotta sivu neljänkymmenen siihen aikaan, jolloin

päiväkirjan mukaan tuttavuus Emilie Björksténin kanssa johti

lämpimämpien rakkaudenilmaisujen vaihtamiseen. Runoilija oli parhaassa

miehuuden kukoistuksessaan. Sen kunnianosoituksen jälkeen, joka tuli

hänen osakseen promotsioni-riemujuhlassa Helsingissä 1840, hän oli

julkaissut Nadeschdan, Joulu-illan, kolmannen kokoelman Runoja ja

Kuningas Fjalarin, hänen maineensa kasvoi kasvamistaan, ja hän itse oli

enemmän kuin koskaan tulvillaan elinvoimaa ja työintoa; Tarinat

syntyivät yksi toisensa perästä. Sillä nuorella naisella -- häntä

yhdeksäätoista vuotta nuoremmalla -- jonka hän tässä mielentilassa

kohtasi, oli eräitä hurmaavia ominaisuuksia, jotka hänet vähitellen

vangitsivat. Emilie Björkstén antoi hänelle sellaista, mitä hän muuten

tuskin löysi ympäristöstään, kauneusvaikutelmia hänen silmälleen,

askarrusta hänen mielikuvitukselleen, kaikupohjan hänen tunteilleen, ja

Emilien äärimmäinen naisellisuus vaikutti -- vastakohtaisuudellaan --

vetovoiman tavoin hänen äärimmäisen miehekkääseen olemukseensa. Emilie

ei luonnollisesti ollut likimaillekaan sitä, mitä sellainen mies

sisimmässään tarvitsi. Mutta hän oli kuitenkin loistava poikkeus tuossa

lattean arkipäiväisessä maailmassa, joka ympäröi runoilijaa

pikkukaupungissa, ja vaikkakin hän, kuten runoilijakin, huomattavassa

määrässä oli sidottu sen tapoihin ja joutavanpäiväiseen sovinnaisuuteen,

toi hän siihen jotakin raikasta ja viehkeää välittömyydellään,

pirteydellään ja henkilökohtaisella miellyttäväisyydellään. Lisäksi

tuli, että Emilie alusta alkaen pidättymättä sekä ilmitoi ihailunsa

runoilijaa kohtaan että myöskin ihastuneena antautui siihen tehtävään

runoilijan »flammojen» luvun lisäämiseksi, jolla tämä näytti haluavan

häntä kunnioittaa. Hän ei salannut tunteitaan, ja jos hän empi noudattaa

kaikessa Runebergin tahtoa, niin se kannusti tätä vain sitä enemmän --

tuhansia kertoja todettu erotiikan psykologinen laki! Mutta jo

ensimmäisenä kautena on kuvaavaa, että runoilija, joka vaimonsa

todistuksen mukaan jokaisesta vastaansanomisesta kiivastuu ankarasti, ei

koskaan osoita sitä Emilietä kohtaan, vaan alistuu, kun hänen

huomautuksensa ja vaatimuksensa eivät auta. Ilmeisesti Emilie

»konstailee» sangen paljon, sekä aikaisemmin että myöhemmin, niin,

välistä se menee runoilijan mielestä liiankin pitkälle ja saattaa

huomata, että kapinanhenki on hänet vallannut; mutta Emilien tarvitsee

vain sanoa: »anteeksi», ja suorastaan liikuttavan helposti lannistaa tuo

voimakas mies suuttumuksensa ja mukautuu. Se todistaa sekä kiintymystä

että kunnioitusta, mutta osoittaa myöskin, kuinka riippuvainen hän on

Emilien tunteista ja kuinka vaikea hänen on olla ilman tätä.

Päiväkirjanotteet antavat niukasti tietoa siitä, mitä aiheita heidän

keskusteluissaan käsiteltiin. Sensijaan ne koskettelevat sitä enemmän

tilanteita, enemmän tai vähemmän ohimeneviä, joissa helliä sanoja ja

rakkaudenosoituksia vaihdettiin. Tämä vaikuttaisi, ainakin mitä tulee

ensimmäiseen kauteen, enimmäkseen leikiltä ja kuhertelulta, ellemme koko

ajan näkisi taustassa Runebergin korkeaa hahmoa, joka tosin laskee

leikkiä Emilien kanssa, jopa Emiliestä itsestäänkin, on hyvin ihastunut

hänen ilmestykseensä ja hänen hyväilyihinsä, mutta samalla suojaa häntä,

sanoo kauniita ja tyyniä sanoja hänen vaikutuksestaan häneen, ympäröi

hänen häilyvän olemuksensa miehisen ylemmyytensä ilmakehällä. Kaikki

tämä ilmenee yhä voimakkaammin korostettuna toisena kautena, kun

pakollinen väliaika on antanut suhteelle selvempää valaistusta. Emme

nytkään kuule Runebergin lausuvan paljoa, ja siitähän Emilie saa

aihetta, kuten olemme nähneet, kerran toisensa perään kysyä itseltään,

kuinka vakavia ja pysyviä runoilijan tunteet oikeastaan ovat.

Luonnollisesti ei Runebergin tunteessa ollut mitään riuduttavaa eikä

sentimentaalista -- sellainen oli hänen terveelle luonnolleen täysin

vierasta -- mutta käy kuitenkin selville, että hän rehellisesti piti

Emiliestä ja, totuttuaan näkemään hänet joka päivä kodissaan sinä

aikana, jolloin hän oli Porvoossa, tunsi kaipausta, kun hän ei tullut.

Nyt tulee Emilie Björksténistä entistä enemmän hänen uskottu ystävänsä,

myöskin hänen runouteensa nähden. Kuitenkin tuntuu samalla kertaa, kuin

runoilijan tunteet, ainakin ajoittain, saisivat hänen läsnäollessaan yhä

kiihkeämpiä muotoja; ei niin, että hän ajattelisi mitään epäritarillista

-- mikään sellainen ei koko hänen elämänsä aikana saanut sijaa hänen

tietoisuudessaan -- tai tahtoisi tehdä hänelle pahaa, mutta Emiliehän

toistaa usein, kuinka runoilija moittivasti on puhunut hänen

kylmyydestään, ja tässä luulee huomaavansn sekä ihmettelyä että kenties

välistä eräänlaista katkeruutta siitä, että hän ei runoilijaa

ymmärtänyt. Jokainen mielenliikutus -- ei ainoastaan vastaväitteet --

sai Runebergin kuohuksiin. Fredrik Pacius sanoo vielä 60-luvulla, että

»Runeberg oli mukana, nuorekkaana kuten aina» (Maria Beaurain: Fredrik

Pacius, s. 250); hän oli siis yhä säilyttänyt vilkkautensa ja

reippautensa. Emilie Björkstén puolestaan tuli vuosien vieriessä yhä

enemmän pelkästään »älylliseksi», ja silminnähtävästi saa hänessä

tapahtuva lopullinen murros juuri tästä alkunsa. Mutta vaikka runoilija

välistä oli intohimoinen siinä määrin, että hän peloitti Emilien luotaan

ja tämän täytyi paeta, niin hän pakotti toisaalta itsensä heti sen

jälkeen täydelliseen itsehillintään siitäkin syystä, että pelkäsi

menettävänsä hänet, ja rauha oli palautettu. Mutta purkaukset alkoivat

lopulta käydä liian tiheiksi Emilien viilenevälle luonnolle. Silloin

tämä kirjoittaa sen kirjeen, jossa hän hartaasti pyytää runoilijaa

vihdoinkin auttamaan häntä saamaan rauhan.

Sellaisena näen päiväkirjan kuvauksen mukaan tämän suhteen, mitä tulee

Runebergin omaan osuuteen siinä. Palaan siihen, mitä olen tämän

kirjoitelman alussa sanonut: se kuva, jonka olemme runoilijasta

säilyttäneet, on tullut täydellisemmäksi hänen inhimilliseen

olemukseensa nähden ja sen kautta vain käynyt rikkaammaksi. Hänellä oli

toden totta varaa maksaa tunne-elämyksen tarpeensa riistämättä mitään

keneltäkään muulta ja tuottamatta omalle sielulleen vahinkoa. Tässä

puheena oleva suhde vaihtelee tunnevoimaansa, joskaan ei laatuunsa

nähden; se voi ilmetä viattomana leikkinä ja se voi myllertää ilmoille

myrskyjä, se huipentuu lähelle suurta ratkaisua ja se päättyy hiljaiseen

sopusointuun. Mutta kaikissa vaiheissa seisoo runoilija sen yläpuolella,

samalla kertaa kuin hän liittää siihen sydämensä ominaisuudet, sen

voimakkaan lämmön, sen puhtauden ja sen ritarillisuuden. Jos tulee

kysymykseen jonkun »syy», ottaa hän sen omalle osalleen parjaushaluisen

yhteiskunnan edessä, joka tahtoo käydä Emilien kimppuun, ja kun tämä

vielä viimeisinä aikoina tuntee omantunnonvaivoja ja tunnustaa ne

hänelle, lupaa hän toisessa maailmassa »vastata heidän molempien

puolesta».

* * * * *

Eikö sitten todellakaan voi huomata mitään jälkiä kaikesta tästä

Runebergin tämänaikaisessa runoudessa?

Paljoa niitä ei tosiaankaan ole, mutta niitä löytyy kuitenkin. On

luonnollisesti vaikea sanoa, missä määrin Runebergin vilkasta

tuotteliaisuutta 1840-luvulla voidaan pitää sen lämpöaallon

aiheuttamana, joka Emilien kautta tuli hänen olemukseensa, vaikkakin on

syytä otaksua, että niin oli asian laita, erittäinkin kun siihen vertaa

hänen pientä tuotantoaan niinä vuosina, jolloin he vähän sen jälkeen

olivat erossa. Mutta täydellä varmuudella voi joka tapauksessa tähän

yhteyteen asettaa sen merkittävän runon, joka on ainoa laatuaan hänen

myöhemmällä kaudellaan ja joka julkaistiin (salanimellä, se on

huomattava) kalenterissa Necken 1849 sekä oli siis syntynyt ajankohtana,

jolloin suhteet olivat kärjistyneet ja johtaneet tuohon edellä

viitattuun väliaikaan kevätkesällä edellisenä vuonna -- »Otaliga vågor

vandra». Otan vapauden tähän lainata, mitä elämäkerrassa (II, s. 183)

olen sanonut tästä runosta: »Vielä merkittävämpi on se kuitenkin

todistuksena puhtaasti inhimillisestä aaltoilusta sydämessä, jonka

liikkeitä niin harvoin aavisti tuon tyvenen ylevyyden alla, joka oli

miehen niinkuin runoilijankin voimakkain luonteen piirre. Se vaikuttaa

näin ollen melkein vapauttavasti, ja se ilmaisee, että ei ainoastaan

hengen suuruus loitontanut runoilijaa ympäristöstään, vaan myöskin hänen

tunteittensa voima joka oli liekehtivä palo noiden hänen ympärillään

'valtameressä' vaeltavien lukemattomien, yksitoikkoisten aaltojen

viileyteen verrattuna. Päiväkirjanotteet näyttävät minusta nyt

vahvistavan erittelyn oikeaksi.

Näissä otteissa mainitaan eräs pieni ainekirjoitus: »Millä

edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan onnelliseksi?» jonka Emilie

opettajaltaan lehtori Lindforsilta oli saanut tehtäväkseen kirjoittaa.

On varmaan enemmän kuin sattuma, että Runeberg on kirjoittanut -- sangen

pitkän ja paikoitellen sangen hauskan -- leikillisen kirjoitelman

nimeltä: »Erään nuoren rouvan vastaus maisterin kilpakysymykseen:

onnellisen avioliiton ehdot», joka on painettu Jälkeenjääneisiin

Kirjoitelmiin (s. 196 ja seur.). Strömborg sanoo, että hän tässä laski

leikkiä hyvistä tuttavistaan rouva Lindforsista ja eräästä toisesta

porvoolaisesta rouvasta. Mutta kun vertaa otsakkeita ja näkee, kuinka

Runeberg ivallisen itsepintaisesti väittää, että avioliitto tulee

onnelliseksi ainoastaan siten, että kaikki valta annetaan rouvan käsiin,

s. o. aivan päinvastaista kuin Emilie, jonka mielestä vaimon tulee

kaikessa olla miehelleen alamainen, ei voi olla ajattelematta, että

tässä on jotakin yhteyttä ja että runoilija, joskin hän lähinnä kohdisti

sepitelmänsä mainittuihin rouviin ja kenties tahtoi antaa pienen

letkauksen puolisonsa emansipatsioni-innolle, kuitenkin kaiketi

etupäässä tarkoitti laskea leikkiä nuoren ystävättärensä kanssa ja

huvittaa tätä, joka oli käynyt käsiksi hänelle niin vieraaseen

aineeseen.

Kalenterissa Fjäriln julkaisi Runeberg 1851 pienen Heine-mukaelman,

jonka esineenä epäilemättä on Emilie (Jälkeenj. Kirj., s. 34). Se on

nimeltään »Vår kärlek» ja se tekee pilkkaa heidän molempien monista

rakastumisista. »Du stolta, strålande flicka», nimittää hän Emilietä ja

laulaa:

Du nämnde dig min slavinna,

Jag kallade mig din slav.

Det var din femtonde kärlek,

Som då åt mig du gav.

Du ägde nötta löjen

Från dess äldre bröders tid,

Du hade färdiga suckar,

En trång, en annan vid.

Du klädde i dem din kärlek,

Den syntes mig täck ändå!

»Hon är så oerfaren,

Och därför klär hon den så.»

Ja itsestään hän sanoo:

Jag sökte uti mitt hjärta,

Jag sökte nätter och dar;

I ett hörn av den ena kammarn,

Där fann jag en kärlek kvar.

Det var min sextonde kärlek,

Den sov så djupt och tungt;

Jag ruskade väldigt om den,

Då steg den opp helt lugnt.

Sekä viitaten heidän pieniin kohtauksiinsa:

Så var det i solskens tiden,

Sen kom en mulnare dag;

Du försmådde min sextonde kärlek,

Din femtonde kärlek jag.

Kymmensäkeisessä runossa »Le ej om jag rodnar», joka sävyltään

muistuttaa Idyllejä ja Epigrammeja, mutta hyvin todennäköisesti on

kirjoitettu myöhemmin kuin ne, löytää persoonallisen sävelen, joka

näyttää minusta viittaavan heidän suhteeseensa: siinä nuori, kaikkensa

uhraava avuton tyttö valittaa nuorukaisen yliolkaisuutta ja

välinpitämättömyyttä hänen huoliansa kohtaan, tunnelma, jonka useammin

kuin kerran kohtaamme päiväkirjassa:

Allt åt dig jag offrat,

Lycka, frid och hjärta,

Knappt en blick, o yngling,

Gav du mig tillbaka!

Nu en bön allenast,

Nu en enda önskan,

Le ej om jag rodnar

När nå'n gång vi träffas;

Le ej åt den arma,

Om hon skiljs och tåras.

Samaan ryhmään kuuluu myöskin pieni epigrammi »Den ena kyssen», joka

hyvin voi olla näiden tunnelmien esiinkutsuma ja kuuluu näin:

Gossen till flickan så:

Gode, en kyss nu blott,

Varför mig neka den?

Flickan till svar igen:

Gärna jag gåve den.

Ack, men om en du fått,

Grymme, så tar du två.

Suuremmalla varmuudella voi siihen lukea runon »Den nekande». Se

muodostaa ikäänkuin tekstikuvituksen johonkin niistä päiväkirjan

sivuista, jotka kertovat, kuinka Emilie on empinyt, vaiennut, pyytänyt

runoilijaa olemaan tulematta enää ja kuitenkin samalla ilmaissut, kuinka

paljon hän tulisi tätä kaipaamaan, jollei hän tulisi:

Vad din läpp var skön,

Vad din mun var ljuv.

När du svarte nej,

Detta sorgsna nej.

O, du teg vid allt,

Vad jag frågte om;

Fick ej kärlek ge,

Lovte kärlek ej.

»Giv av nåd ett svar,

Blott det minsta ord:

Skall jag komma än,

Vill du se mig mer.»

Vad din läpp var skön,

Vad din mun var ljuv,

När du svarte nej,

Detta sorgsna nej.

Därför bjöd du mig

Icke komma mer,

Att jag kommer blott

För att fly igen.

Därför ville du

Icke se mig mer,

Att du ser mig blott

För att sakna se'n.

Lopuksi on meillä nelisäkeinen »Minnet», kirjoitettu 1847 syksyllä,

jolloin tunteet näyttävät olleen lämpimimmillään ja runoilija selittää,

ettei hän saa aikaa kulumaan, kun Emilie matkustaa pois:

Till sorg blef minnet givet,

Begär du frid så glöm;

Vad minns du dock av livet,

En suck, en tår, en dröm!

Niin, tässä lieneekin kaikki, minkä Runebergin runoudessa mahdollisesti

voi sanoa saaneen suoranaisia vaikutteita hänen yhdessäolostaan Emilie

Björksténin kanssa. Kaikilla näillä pienillä runoilla -- myöskin

leikillisillä -- on kaihomielinen pohjasävy: tunne suhteen hauraudesta

sen aiheuttaa.

Mikäli herättää kummastusta se, että tuo pitkä ja uskollinen ystävyys ei

heijastu täyteläisemmin Runebergin runollisessa innoituksessa, voi

siihen vain huomauttaa, että ylipäänsä hänen runoutensa, ensimmäistä

lyyrillistä kautta lukuunottamatta, liikkuu kokonaan hänen

persoonallisten elämystensä ulkopuolella.

Tukholmassa, lokakuussa 1922.

_Werner Söderhjelm_.