II

Emilie Björksténiä pitivät hänen monien oivallisten ominaisuuksiensa

vuoksi suuressa arvossa ne, jotka tunsivat hänet läheltä eivätkä

kuitenkaan olleet sokeita hänen heikkouksilleen. Hänellä oli eloisa ja

nopea ymmärrys ja hyvä huomiokyky, hän oli erittäin hauska seuraihminen,

leikillinen ja iloinen, myöskin pelkässä naisseurassa, niin että hänen

juttujensa kuulijat olivat »katketa naurusta». Hän tunsi uskomattoman

paljon ihmisiä, tarkkasi heitä ulkoa ja sisältä ja kuvaili heitä mitä

hupaisimmalla tavalla. Ja kuitenkaan ei hän koskaan ollut ilkeä eikä

koskaan puhunut pahaa kenestäkään. Tämä antoi hänelle jo erikoisaseman

tuossa pikkukaupungissa, joka, kuten kaikki sellaiset, oli tietenkin

oikea juorupesä. Lisäksi tuli vielä, että hän senaikaiselle naiselle

sangen harvinaisella innolla otti osaa mitä erilaatuisimpien älyllisten

kysymysten pohtimiseen ja, täysin tuntien lujan asemansa herrojen

keskuudessa, minne hän tulikin, uskalsi heitellä esiin paradokseja ja

mahdottomuuksia, joista väiteltiin, joita ihailtiin tai ivattiin, mutta

jotka aina huvittivat. Hän luki kaikkea taivaan ja maan välillä ja

kaikilla kielillä, etupäässä luonnollisesti kaunokirjallisuutta: hänen

päiväkirjansa, sanoo julkaisijatar, vilisee kirjailijanimiä ja

lainauksia, Shakespeare, Goethe, Schiller, Victor Hugo, George Sand, ja

erikoisesti Byron -- jonka muotokuvassa hän oli huomaavinaan

yhtäläisyyttä Runebergin kanssa! Mutta tämä älyllinen ja kirjallinen

harrastus, joka oli sammuttamattomampi kuin mikään muu tässä palavassa

olemuksessa, perustui tosi taiteelliseen lahjakkuuteen, joskaan hänen

makunsa ei saanut tilaisuutta kehittyä ja joskin ajansuunta johdatti sen

usein harhapoluille. Hän oli hyvin soitannollinen, ei laiminlyönyt

ainoatakaan konserttia ja lauloi itse. Hänen päiväkirjassaan on kaksi

pikku piirrettä, jotka ovat todistuksena hänen taiteellisesta

vaistostaan. Kun hän kertoo seurustelustaan Marcus Larssonin kanssa

Runebergin luona, mainitsee hän, kuinka Larsson tahtoi ruveta muuttamaan

jotakin eräässä maisemaharjoitelmassa, jonka joku hänen ystävättäristään

oli tehnyt ja antanut hänelle, ja kuinka hän yksinään ja vastoin

Runebergin mielipidettä puolusti maalaajattaren oikeutta ilmaista

ajatuksensa, ennenkuin mitään sellaista sai tapahtua. Ja kun Runeberg

luonaan pidetyssä musikaalisessa juhlassa, joka on kuvattu heti sen

jälkeen, improvisoi runon, sanoo hän, huolimatta siitä, että sen tekijä

oli hänen ihailemansa mestari, huolimatta kuohuilevasta tunnelmasta ja

omasta huomatusta asemastaan tilaisuudessa, että siinä »ei ollut mitään

erikoista» -- huono säkeistö tuossa pikku pätkässä loukkasi häntä heti.

Että hän omissa tuotteissaan ei voinut tehdä oikeutta tälle

taiteelliselle vaistolleen, on toinen asia.

Alituisesti, kertoo eräs nuorempi ystävätär hänestä, houkutteli häntä

hänen vilkkautensa harkitsemattomiin ja varomattomiin tekoihin, jotka

tosin eivät olleet erikoisemmin merkityksellisiä, mutta jotka

pikkukaupungin näkökulmalta katsottuina olivat yllättäviä. Hyvää

tarkoittavat ja tyrmistyneet tädit keräytyivät silloin hänen

ympärilleen, musersivat hänet peloituksillaan ja saivat hänet lupaamaan

parannusta. Seuraavalla kerralla hän oli kaiken tämän unohtanut.

Samanikäiset ihailivat häntä, mutta eihän tuntunut aina hauskalta olla

pakotettu astumaan varjoon hänen tieltään ja näkemään, kuinka hän heti

iski kiinni parhaaseen, missä vain sellainen oli tarjolla, ja piti sen

omanaan. Se mikä kuitenkin vähimmän miellytti hänessä, oli hänen

epävakaisuutensa, pieni turhamaisuus, jolle hänen ainainen suuri

menestyksensä miesmaailmassa antoi virikettä, ja vanhoilla päivillä

eräänlainen pinnallisuus hänen jo Runebergin aikana ilmenneessä, mutta

silloin vakavammassa uskonnollisuudessaan. Hänen mielenlaatunsa

liikakiihoittuneisuus oli hyvin tyynienkin ihmisten mielestä »hysteriaa»

ja teki hänet heille jotakuinkin käsittämättömäksi ilmiöksi.

Kun Emilie Björkstén viisitoistavuotiaana tuli Porvoon seuraelämään, oli

hän jo lopettanut koulun, ja tiedettiin, että hän kouluaikanaan oli

kirjoittanut 1000-sivuisen romaanin. Myöhemmin supistui hänen

kirjallinen tuotantonsa vähemmän laajoihin teoksiin, mutta ne pääsivät,

päinvastoin kuin kouluromaani, ulos maailmaan.

Runebergin oma rohkaisu näyttää antaneen hänelle uskallusta seuraamaan

taipumuksiaan tässä suhteessa. Eräässä kohden päiväkirjaa, mikäli

minulle on ilmoittanut julkaisijatar, jolta aikaisemmin oli jäänyt tämä

paikka huomaamatta, hän kertoo eräästä tilaisuudesta 22 p:nä marraskuuta

1852: »_Hän_ oli lukenut viimeiset pikku lauluni ja puhui niistä mitä

suurimmalla osanotolla. Hän sanoi ääneen: 'Ne ovat erinomaisen

kauniita.' Sitä en olisi sentään voinut uskoa. 'Onko se mahdollista?'

huudahdin minä ja tartuin kiihkeästi hänen käteensä. Hän kertasi rakkaat

sanansa. 'Kiitos, kiitos', sanoin minä puolitukahtuneella äänellä ja

riensin samassa pois, sillä tunsin ilonkyynelten nousevan silmiini. Hän

kysyi, saisiko hän näyttää niitä _hänelle_ [rva R:lle], ja minä suostuin

siihen, vaikkakin vähän pelkään, mutta tiedänhän, että minkä hän

hyväksyy, sen hyväksyy hänkin [rva R.]. 'Sinun täytyy oikein kirjoittaa

paljon', sanoi hän muun muassa, 'sillä kykyä sinulla kyllä on. Tule

tänne! Ole täällä ja kaikki on käyvä hyvin.'» Ei liene väärin otaksua,

että nämä rohkaisevat sanat oli esiinkutsunut enemmänkin tarkoitus

houkutella Emilietä Porvooseen kuin vakaumus hänen lahjakkuudestaan.

Myöhemmin, kun muuan näistä runoista julkaistiin eräässä sanomalehdessä,

kiiruhti eräs Emilien ystävätär ilmoittamaan hänelle, että Runeberg oli

kokonaan unohtanut lukeneensa sen ennen. Kun Emilie vetää runoilijan

tilille siitä, lohduttaa tämä häntä hellästi ja vakuuttaa heti ensi

hetkenä pitäneensä hänen laulujaan niin »hyvinä ja herttaisina».

Hän on julkaissut neljä runokokoelmaa, kaksi suorasanaista

muistelmakuvausta ja yhden käännöksen. Ensimmäinen runokokoelma,

_Sandperlor_, ilmestyi toukokuun 1 p:n tienoilla 1864, siis muutamia

kuukausia Runebergin sairastumisen jälkeen. Että hän, kuten on oletettu

(Öller: Ett kvartsekel av vårt litterära liv, s. 329), jo 40-luvulla

olisi sanomalehdissä julkaissut nimettömän runon, on sangen epävarmaa.

Päiväykseltään aikaisin runo mainitussa runokokoelmassa on joka

tapauksessa »Till Runeberg, då han gästade Sverige», siis vuodelta 1851.

Se on mukailu Runebergin runosta »Till Franzén»: »Glömmer du att Suomis

lindar snöga sin blomdoft på dig ner...» j. n. e. Runo »G. J. L.

Almquist» on kirjoitettu tiedon saavuttua järkyttävästä tapahtumasta. Se

on muodoltaan moitteeton ja ilmaisee sitä suurta arvonantoa, jolla

Suomessa, eritoten Runebergin piirissä, suhtauduttiin Almquistin

runouteen:

De »rosor» uti diktens lustgård brutna,

vid Skandiens bröst de frysa bort till is.

Det finns ett land, som ömmar vid Din smärta,

som trycker Dina rosor mot sitt hjärta,

mutta loppu, jossa »kukistunutta henkeä» kehoitetaan pakenemaan murheen

maasta »taivaallisen isän lempeään helmaan», hävittää erinäisten hyvien

ajatusten aikaansaaman vaikutelman. Runo »Till Fjalars skald» herätti

huomiota ja tuli vilkkaan keskustelun aiheeksi, kun se 1855 julkaistiin

eräässä sanomalehdessä. Se on niin sanoaksemme aivan virallinen

kunnianosoitus, ja varsin arkipäiväinen. Seuraava säkeistö on siinä

paras, mikä kuitenkaan ei tahdo sanoa paljon:

Skaldekonung! Skön Du jorden målar

som den borde vara -- gyllne strålar,

Himlens klarhet vilar över den.

I Din själ göms även himmelen!

Eräässä kohden päiväkirjassaan kertoo kirjailijatar Runebergin sanoneen

tästä runosta: »On merkillistä, kuinka se on ihastuttanut kaikkia.» Kun

kirjailijatar muistutti hänen mieleensä, että juuri hän itse siitä

kiittäessään oli sitä ylistänyt, vastasi hän: »Niin, niin tein

todellakin. Mutta en niin suuressa määrässä kuin kaikki muut ihmiset.»

Mitään suurempaa innostusta ei tuo lausunto juuri osoita. Mutta

kirjailijatar selostaa kohteliaisuuksia, joita hän tästä runosta on

saanut muilta huomattavilta henkilöiltä, kuten J. V. Snellmanilta, ja

Fr. Cygnaeus oli sanonut, »että näkee, että se on kirjoitettu kaksin

verroin con amore» -- mikä puolestaan osoittaa, kuinka yleisesti

kirjailijattaren tunteet Runebergia kohtaan olivat tunnettuja (ilm. nti

Edelfelt). Eräässä runossa nimeltään »Störst bland dem alla», kulkevat

ohitsemme Tegnér, Franzén, Wallin, Stagnelius, Atterbom, Geijer ja

Oehlenschläger, mutta saavat väistyä syrjään Runebergin tieltä, jota he

kunnioittavat »laakerikruunuilla» ja nimittävät kuninkaakseen.

Runebergin oman runouden vaikutuksia kohtaamme jo runojen nimissä: »Vårt

fosterland», »Jägargossen», »Flyttfåglarna» -- täytyy ihmetellä

kirjailijattaren rohkeutta, erittäinkin kun jo säkeistöjen rakenne

kahdessa viimemainitussa välittömästi johtaa ajatuksen esikuviin. Ainoa,

mikä herättää mielenkiintoa tässä, varmaa muotoa lukuunottamatta,

diletanttimaisessa ja useimmiten pelkkiä arkipäiväisyyksiä täynnä

olevassa kokoelmassa, on kolme persoonallista runoa, jotka kaikki

kohdistuvat Runebergiin -- mutta tällä kertaa ilman että nimeä on

asetettu näkyviin!

Ensimmäinen »Den nyckfulla», on luonnekuvaus tekijästä itsestään; se on

vain pantu toisen, hänen luontonsa vastakohtaisuuksia ihmettelevän

rakastajan suuhun. Muotokuvasta ei voi erehtyä, ei myöskään

rakastavaisen äänensävystä -- runo on kauttaaltaan Runebergin tapaan

tehty. Koristelemattomassa rehellisyydessään tekee se miellyttävän

vaikutuksen, mutta loppukerto muunnoksineen, myönnytys eräälle tämän

ajan makusuunnalle, on sangen onneton keksintö. Koska se on

todistuskappale ja joka tapauksessa yksi kirjailijattaren kaikkein

parhaimmista runoista, painettakoon se tähän kokonaisuudessaan.

Den nyckfulla.

Flicka! Säg vad är som vållar

Att Du, fast av nycker full,

Så min hela själ förtrollar,

Ger mig än en stund av gull,

Än av idel harm den andra;

Ack, men bör jag väl Dig klandra?

Ty med allt man kan förstå

Att Du älsklig är ändå.

Fast utur Ditt öga lågar

Hjärtats djupa eld mot mig,

Aldrig, aldrig dock jag vågar

Lita fullt och fast på Dig.

Varm Du tycks den ena dagen,

Kall den andra. Och bedragen --

Vill jag Dig ej förebrå;

Ty Du älsklig är ändå.

Än Du ler; än kan Du gråta,

Tankfull är Du ock ibland;

Stundom öppen, än en gåta,

Tänder Du mitt bröst i brand.

En Du stundom håller fången,

Flere fängslar andra gången.

Ljus och mörker hos Dig rå;

Men Du älsklig är ändå.

Än i valsens vilda yra

Flyr Du bort med vågfull barm;

Är ej nöjd en enda styra,

Ger envar en blick så varm.

Än vid stjärnors ljus du drömmer

Vida världen så förglömmer,

Men jag svära vill därpå

Att Du älsklig är ändå.

Ena timmen kan Du vara

Full av liv i blick och ord;

Andra timmen knappast svara

På den fråga Dig blir gjord.

Än av Söderns eld Du brinner,

Isig köld man sedan finner

I Ditt ögas klara blå,

Men Du älsklig är ändå.

Yr och barnslig kan Du leka;

-- Flicka! Sällsam är Din makt! --

Med Din blick mitt hjärta smeka;

Mig i bojor har Du lagt.

Vek och svärmisk ena stunden,

Blir Du trotsig i sekunden;

Fast Du är än si, än så,

Blir Du älskelig ändå.

Ena stunden vill Du dröja

Ständigt kvar i livets glans,

Andra stunden vingen höja

Upp till stjärnors gyllne krans.

Flicka! Fast Du jämt mig plågar,

Jag mig ständigt, ständigt frågar,

Huru det sig komma må

Att jag älskar Dig ändå.

Svaret törs mitt hjärta viska,

Glad jag lyssnar till dess röst:

Gyllne korn och blommor friska

Gömmes i Ditt varma bröst.

Livets allvar tids nog hinner

Taga bort allt ytligt skimmer

Sen -- när goda änglar rå --

Blir Du älskligast ändå.

Kaksi muuta ovat suoranaisia ja intomielisiä rakkaudentunnustuksia,

jotka tietystikään eivät ole vapaat asiaankuuluvasta kirjallisesta

tartunnasta ja jotka ovat sangen ylimalkaisia, mutta kuitenkin

paikoitellen ilmaisevat, kenestä niissä on kysymys.

Blott Du.

Blott Du! Blott Du allena! Du bland alla!

Dig vill jag älska, Dig, blott Dig tillbe!

O! må mig världen än en dåre kalla,

Förstår väl den mitt väsens väl och ve,

Kan den väl djupet av mitt hjärta se?

Mig tyckes stundom att jag endast drömmer

Om all min kärleks underbara fröjd,

Och att uppvaknandet åt mig blott gömmer

Så mången sorg, fast än av mig ej röjd,

På all min sällhets rika blomsterhöjd.

Men när Din blick så mäktigt till mig talar,

När Du mig varmt intill Ditt hjärta tar;

Då all min lyckas verklighet hugsvalar

Mig åter, och min själ ej ord mer har

För all den sällhet som mig jorden bar!

Min himmel.

Jag jordens sorger glömmer vid din mund,

O! Dit i tanken vill jag fly en stund!

Där vill jag än engång min himmel finna,

Än engång vid ditt hjärta glöda, brinna.

Fritt kalla drivor må omkring mig stå,

Ej snö, ej kyla känner jag ändå.

Var finns en salighet så stor som min,

Då tyst du viskar: »Dyra, jag är din!»

Och då du till ditt varma bröst mig sluter

Jag där en försmak ren av himlen njuter.

Där är så ljust, så ljuvligt och så gott,

Där allt är frid, och kärlek -- kärlek blott!

Seuraa sitten säkeistö siitä, kuinka elämä monta kertaa tuntuu

katkeralta ja »hjärtat sjunger tyst sin klagosång», mutta silloin on

lohdullista omistaa ystävä, joka lahjoittaa hänelle taivaan maan päällä.

»Må åren tiden kasta bort -- Med den min ungdom, som är skön fast kort;

Må åren svalka hjärtats heta flamma» -- se ei tee mitään, on kuitenkin

jotakin, jota aika ja vuodet eivät kalvenna, ja se on muisto, ja siinä

muistossa on itse taivas!

Omituista kyllä ei päiväkirjanotteista saa tietää mitään siitä, mitä

Runeberg sanoi juuri näistä runoista, jotka kuitenkin niin selvästi

olivat hänelle osoitettuja. -- Runojen osaksi tulleesta vastaanotosta

kertoo kirjailijatar 19 p:nä kesäk. 1864: »Olen nähnyt pitkäaikaisen

toivomukseni täyttyvän: runokokoelmani Sandperlor on tullut

julkisuuteen. -- Siinä kirjeiden paljoudessa, joka vapunpäivästä asti,

jolloin pieni runovihko ilmestyi, on minulle saapunut, olen nähnyt

pelkkää ystävällisyyttä ja kiitosta, onko se vilpitöntä vai ei, en

tiedä, sillä kuka näkee sydämen sopukkoihin? J. V. [Snellman] ja

Topelius ovat minulle lähettäneet ystävällisiä kirjeitä, jälkimmäinen

myös valokuvansa. Ah, aurinkoista aikaa ovat jonkun verran nämä viime

päivät olleet, ja se tuli kyllä tarpeeseen. Myöskin sanomalehdet ovat

vastaanottaneet nämä pienet laulut ystävällisesti, ystävällisemmin kuin

konsanaan uskalsin uneksiakaan. -- _Hän itse_ on F[redrikan] kautta

lähettänyt minulle ystävällisen tervehdyksen pienen kokoelmani

johdosta.» (Ilm. nti Edelfelt.) Ylipäätään oli kuitenkin

kirjailijaturhamaisuus hänelle vierasta, ja harvoin kuultiin hänen

puhuvan kirjallisista töistään.

Nämä jatkuivat kuitenkin 1867 _Drottningar_-nimisellä vihkosella, joka

sisälsi kaksikymmentäneljä pientä runoa yhtä monesta ruhtinaallisesta

naisesta aina Semiramiksen ajoilta Hortense Beauharnais'hen saakka.

Kokoelma, joka ilmestyi tukholmalaisen kustantajan painattamana, oli

»omistettu Hänen Majesteetilleen Ruotsin ja Norjan leskikuningattarelle

Josefinalle» seuraavin säkein:

En ton från Finlands undangömda skar

Till Dig, o Drottning, över havet klingar,

Ett ödmjukt hjärtas hyllning han Dig bär

Och det är kärlek, som hans flykt bevingar;

Det är en diktarinnas blyga bön

Till en den ädlaste av hennes kön.

Tämän runomuotoisen kronikan jälkeen, jolla ei ole mitään runollista

arvoa ja jonka kohtalosta muuten en tiedä mitään, seurasi 1871 sikermä

suorasanaisia kuvauksia, _Några Minnen av e***_ (nimimerkki, jota hän

käytti aina). Niillä on mielenkiintonsa niissä esiintyvien henkilöiden

vuoksi, vaikkakin todellisuuskuvaus välistä on vähemmän tukevaa ja

täsmällistä kuin toivoisi ja tunteellinen ote ikäänkuin tulee

pääasiaksi. Kuitenkin on esim. kertomuksessa hänen ensimmäisestä

tapaamisestaan Runebergin kanssa eräissä häissä 1839 (oikeastaan 1838)

-- »Första gången» -- näyttämö varsin havainnollinen ja samoin se

luonnos, jossa hän, laajemmin kuin päiväkirjassa, kuvaa soitannollista

illanviettoa Runebergin luona Marcus Larssonin seurassa. Vielä kahdessa

muussa palasessa on Runeberg päähenkilönä: hänen hopeahäistänsä

kerrotaan, ja viimeisenä on kuvaus hänen sairasvuoteeltaan -- »Sista

gången» on kirjailijattaren antama otsikko sille, siinä hän ottaa

jäähyväiset runoilijalta. Suurella ja tahdikkaalla itsehillinnällä hän

välttää näissä muistelmissa jokaista vihjausta sisimpiin tunteisiinsa,

ainoastaan lämmin ihailu ja ensimmäisessä kohtauksessa nuoruuden

haavemieli puhuvat. -- Kahdessa muussa luonnoksessa on keskipisteenä

Fredrik Pacius -- yksi Emilie Björksténin hyvin innokkaita ihailijoita

-- ja kahdessa viimeisessä vihdoin tarjotaan nähtäväksemme sisäkuvia

Topeliuksen ja Fredrik Cygnaeuksen kodista.

_Ännu en gång_ on nimenä seuraavalla runokokoelmalla, joka ilmestyi

muutamia kuukausia Runebergin kuoleman jälkeen 1877 ja oli »omistettu

runoilija Runebergin leskelle kunnioituksella ja rakkaudella». Sen

sisällys on kovin mitätöntä ja persoonatonta, ja ainoastaan yksi runo,

»Runebergs stuga» -- josta runoilija hänelle oli sanonut, että se hänen

kuolemansa jälkeen tulisi olemaan hänen leski-asuntonsa -- kohdistuu

välittömästi runoilijaan. Mutta siinä on omistuksena eräs palanen

Fredrika Runebergille, joka on kylläkin merkillepantava. Siitä henkii

miltei kiihkomielinen kiintymys tähän, ja vaikkakin sekä päiväkirjasta

että Fredrikan kirjeistä voi nähdä, kuinka lähelle toisiaan nämä kaksi

naista jo Runebergin viimeisenä elinaikana olivat tulleet, ei voi torjua

luotaan sitä vaikutusta, että tuossa nöyrän lämpimässä äänensävyssä on

jotakin anteeksiantoa rukoilevaa. Runo osoittaa kuitenkin samalla,

kuinka yhteisen tappion tuska yhdisti heitä. Se kuuluu:

Ödmjukt, vördnadsfullt dig här jag räcker

Mina toners blyga hyllning nu,

Och min famn med kärlek mot dig sträcker,

Var mig blid som förr, du dyra, du!

»Döden skiljer ej, men den förenar

Fastare det band som knöts engång.»

Så du sade; liksom sorgen renar

Själen, under livets pilgrimsgång.

Så hav tack, du stora, ädla hjärta

För de ord du gav mig såsom tröst

Då jag nedböjd av min djupa smärta

Trycktes mot ditt rika, varma bröst.

Älskade! jag ord, ej toner äger

För att tolka vad för mig du är;

Vad du var och städs förblir; jag säger

För mycket ej om lov jag dig hembär.

Men jag får ej säga vad jag känner,

Jag det icke kan, ty tankars mängd

Mig bestorma, och i hjärtat bränner

Tåren, sucken, smärtan innestängd.

Du förstår mig dock, och därför vågar

Dig, som minnas skall en eftervärld,

Här en själ, som tacksamt för dig lågar,

ödmjukt ägna denna ringa gärd.

Lopuksi ilmestyi vielä 1886 runokokoelma, _De sista_, joka on vahvasti

uskonnollissävyinen ja, kuten edellinenkin, tulkitsee vaikutelmia

musikaalisista elämyksistä ja siten osoittaa, kuinka tämä harrastus

Emilie Björksténissä pysyi elävänä hänen vanhuuden päiviinsä saakka.

Mitään asemaa Suomen kirjallisuudessa ei hän tällä

kirjailijatoiminnallaan kuitenkaan saavuttanut, ja kaikista hänen

julkaisuistaan sai ainoastaan »muutamia muistelmia» sisältävä kirja

suhteellisen laajan lukijapiirin -- siihen liittyi myöhemmin erityisenä

julkaisuna ilmestynyt _Minne från Björkudden_. Sitävastoin oli hän

ainakin nuoremman sukupolven keskuudessa hyvin tunnettu ja suuressa

arvossa pidetty ahkerasta avustustyöstään Topeliuksen perustamassa

lastenlehdessä Trollsländan'issa. Sen vuoksi hän herätti niin tavatonta

mielenkiintoa, aina kun hän tuli käymään Viipuriin, missä hän usein

oleskeli veljensä luona, ja jännitys ja uteliaisuus lisääntyi vielä

siitä, että hän todenmukaisissa kotikuvauksissaan Trollsländan'issa oli

siirtänyt veljensä lapset nimineen kaikkineen kirjallisuuteen, nuo,

jotka olivat omia tovereitani ja jotka täten tuntuivat saaneen osakseen

huomattavan kunnian ja tulleen melkein kuolemattomiksi. Tästä kai

johtunee, että minä niistä harvoista kerroista, jolloin hänet näin, niin

selvästi muistan hänen hienot, uurteiset kasvonsa, hänen hiljaisen

eloisan olemuksensa ja hänen valkoisen huntumyssynsä.