I
Kerran, niin kertoo perimätieto, kun Runebergin kodissa Porvoossa eräät
hänen läheisimmät ystävänsä laskivat leikkiä hänen monista
rakastumisistaan ja »niistä erilaisista asteista, joita hän itsekullekin
oli kustantanut», improvisoi runoilija, hetkisen kuunneltuaan, tämän
usein lainatun säkeistön:
Älskat har jag många, många, än en ful och än en skön,
Unga, gamla, korta, långa, vilken blev väl sen min lön.
Tvenne feta, resten skrikor: en Augusta, en Sofi,
Två Marior, två Fredrikor och en Emili.
Kotona puhuttiin näistä rakastumisista hyvin vapaasti, sekä niiden
kestäessä että jälkeenpäin, ja Runebergin oma leikillisen avomielinen
tapa käsitellä niitä taittoi kärjen toisten pahoilta ajatuksilta. Rouva
Runeberg sanookin, kun hän muistelmissaan koskettelee tätä, että
»ylipäätään hänen puoleltaan tämä lemmiskely ei useinkaan ollut niin
vakavasti tarkoitettua, vaikkakin ihmiset siitä hieman hälisivät ja
vaikkakin ne, jotka olivat sen esineinä, olivat välistä kylliksi
lapsellisia tunteakseen itsensä niin imarrelluiksi hänen
huomaavaisuudestaan, että he pitivät pientä mielikuvaleikkiä suurena
intohimona». (Helena Westermarck: Fredrika Runeberg, s. 71.) Tämä
käsitys on tullut määrääväksi, ja epäilemättä se on pääasiassa oikea,
huolimatta siitä, että sen on vakiinnuttanut henkilö, joka voi näyttää
vähimmin puolueettomalta, runoilijan oma vaimo. Kenties yhtyneenä
jonkinlaiseen vastenmielisyyteen kuvitella mitään muuta tämä selittää
sen, että Runebergin elämäkerran kirjoittaja, J. E. Strömborg, joka
muuten niin huolellisesti ja melkeinpä päivä päivältä kuvaa runoilijan
elämän pienimmätkin tapahtumat, ei näille episodeille anna teoksessaan
mitään merkitsevää sijaa. Kun kirjallisuushistorioitsijatkaan eivät ole
kiinnittäneet erikoisempaa huomiota runoilijan elämäkerran eroottiseen
puoleen, on äsken mainittu vakiintunut traditsio, siihen varmaan ollut
osaltaan syynä, kun vielä lisäksi on ollut puute luotettavasta
aineistosta. Mutta tärkeintä on kuitenkin tässä ollut, että koko
Runebergin tuotannossa, lukuunottamatta varhaisromanttista
nuoruusrunoelmaa Svartsjukans nätter, kihlausrunoja Friggalle ja
enintään paria muuta, ei huomaa mitään vaikutelmia näistä elämyksistä.
Ne jäljet, joita Goethen »flammat», -- käyttääksemme tuota Runebergin
piireissä suosittua epämiellyttävää sanaa -- jättivät hänen runouteensa,
eivät tosin ole erityisemmin monet eivätkä syvät; mutta on siellä
kuitenkin Lida-runot rouva von Steinille ja Suleika-laulut Marianne von
Willemerille, ja jotakin sen tapaista saa turhaan etsiä Runebergilla.
Tämähän näyttää antavan hänen runoilijaluonteensa kuvaajille tarpeeksi
syytä sivuuttaa hänen mielenkiintonsa noihin »moniin, moniin». Se ei ole
mitenkään vaikuttanut hänen runoilijapersoonallisuutensa muodostumiseen,
ja sen sisin olemus on jälkimaailmalle jäänyt hämäräksi.
»Ylipäätään ei useinkaan niin vakavasti tarkoitettua», sanoo rouva
Runeberg hänen suhteestaan mielitiettyihinsä; täytyy myöntää, että tähän
sangen epäröivään sanamuotoon sisältyy jonkun verran pidättyväisyyttä.
Niinpä kertookin rouva Runeberg itse tuosta ensimmäisestä Mariasta,
Saarijärven morsiamesta, että sen jälkeen kuin hänellä ei enää ollut
sijaa runoilijan sydämessä, tämä kuitenkin katsoi kunniansa vaativan
olemaan peräytymättä, eikä rouva Runeberg tahdo puhua »niistä
taisteluista ja suruista, joita tämä aiheutti» (kirjoittamani
elämäkerta, II, 538). Se oli tosin nuoruusromantiikkaa, mutta olihan se
kuitenkin varsin paljon. Muistelihan hän ensimmäistä Fredrikaa,
(»Nordanbruden») vielä vanhuudessaankin ja lähetti tälle avustusta, kun
hän oli puutteessa. Toinen Maria, Maria Prytz, hänen entinen oppilaansa,
oli hänen avioliittonsa ensimmäisinä vuosina Helsingissä yksi
Lauantaiseuran naisia ja vieraili myöhemminkin runoilijan kodissa
Porvoossa. Maria Prytz kuoli kolmenkymmenenkolmen vuotiaana Turussa
1849, ja runoilija otti jäähyväiset häneltä hänen kuolinvuoteensa
ääressä. Tätä naista tässä julkaistujen päiväkirjanlehtien
kirjoittajatar tarkoittaa, kun hän puhuu jostakusta, »jolle hän oli
mustasukkainen aina hulluuteen saakka», ja päiväkirjan julkaisijattaren
tiedonannon mukaan on Runeberg vielä vanhana ja sairaana sanonut hänelle
tästä nuoruudenrakkaudestaan: »Hän oli alttiimpi kuin sinä, hänen
mielestään en minä koskaan rakastanut liiaksi.» Vaikkakin tämä olisi
ollut lausuttu kevyen leikillisesti, viittaa kaikki siihen, että tämä
kaunis ja ylpeä nainen, intohimoisine luonteineen, herkkine
mielenlaatuineen ja runollisuuden siivittämine luonnonpalvontoineen,
merkitsi Runebergille paljoa enemmän kuin »pientä mielikuvaleikkiä» ja
että, kuten myöskin elämäkerrassa olen viitannut (I, 304), tässä oli
kysymyksessä molemminpuolinen, syvä ja lämmin suhde. Tästä suhteesta
puhuttiin paljon, kertoo eräs samanaikuinen muistiinpano, ja jos tämä
nuori nainen säästyi siltä katkeralta moitteelta, joka sittemmin tuli
Emilie Björksténin osaksi, tapahtui se siitä syystä, että otettiin
huomioon hänen sairautensa (keuhkotauti) ja että hänen aikainen
kuolemansa toi mukanaan sovitusta ja unhoa. Hänen sanotaan olleen
mallina ylioppilaan sisarelle Runebergin Hannassa, ja eräs erinomaisen
kaunis luonnonkuva, jota Runeberg on käyttänyt Vanhan puutarhurin
kirjeissä, on hänen kynästään lähtöisin (Strömborg: Biogr. anteckn. IV,
1, 176). Hän on epäilemättä se varhaisempain aikojen rakastettu, jota
Fredrika Runeberg lähinnä ajattelee, kun hän edellä lainatuissa sanoissa
näyttää tekevän eräitä poikkeuksia. -- Augusta (Lundahl), älyllä ja
taiteellisilla lahjoilla runsaasti armoitettu Lauantaiseuran ihastuttava
kaksikymmenvuotias »Hebe», oli J. J. Nervanderin suuri rakkaus eikä
Runebergin, niin paljon kuin tämä ihailikin häntä. Sofi (Kellgren) taas
oli vain hyvä ystävätär ja sukulainen. Ja vihdoin »Emili», joka ei ilman
tarkoitusta ole viimeisenä järjestyksessä -- Emilie Björkstén, jonka
pitkä, onnenhurmaa ja tuskaa tulviva rakkaustarina on täyttänyt tuon
vanhan päiväkirjan lehdet hänen palavan sielunsa purkauksilla ja
lopuksi, kahdenkymmenen vuoden liekehtelyn jälkeen, kauniilla ja
syvällisen vakavilla ilmaisuilla siitä kohtaloon alistumisesta, jolla
hän luopuu siitä, mikä ei voinut jatkua tulematta hänelle
ylivoimaiseksi.
Strömborg kertoo Elämäkerrallisissa muistiinpanoissaan (IV, 1, 274 ja
seur.) Emilie Björksténistä, tämän kuvailtua ensimmäistä tapaamistaan
Runebergin kanssa (1838): »Hän oli silloin viisitoistavuotias, kaunis ja
unelmoiva, täynnä tulta ja viehkeyttä ja sydän alttiina kaikelle
suurelle ja kauniille elämässä.» Ja Strömborg lisää: »Kirjailijattaren
antoisaan ihailuun vastasi Runeberg pian lämpimällä myötätunnolla, ja
niin tuli hän huomaamattaan lisäämään niiden lemmittyjen lukua, jotka
eri aikoina olivat runoilijan jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen
sydämen ylitsevuotavan lämmön johdattimina. Lukuunottamatta rouva
Runebergia, joka aina oli ja pysyi hänen 'hjärtemutter'inaan --
Runebergin käyttämä kuvaava nimitys -- ja joka vallitsi koko taloa ja
oli kaiken kilpailun yläpuolella, lienee kirjailijatar Runebergin
mielitiettyjen joukossa mainittava lähinnä Maria Prytziä... Lopulla
1840-lukua ja seuraavan vuosikymmenen alussa oli Runeberg verrattain
vilkkaassa kirjevaihdossa kirjailijattaren kanssa. Eräässä näistä
kirjeistä kirjoitti runoilija muun muassa, että tämä hänelle oli
'enemmän kuin kevät ja järvi ja kukat ja toukokuut'... Runebergin
kodissa oli ja pysyi hän ... myöskin Runebergin sairauden aikana usein
nähtynä vieraana, ja rouva Runebergin kanssa hän oli vilkkaassa
kirjevaihdossa 1850-luvun keskivaiheilta aina rouva Runebergin kuolemaan
saakka. Kirjailijatar lopettaa kuvauksensa niillä säkeistöillä, jotka
Runeberg heidän tuttavuutensa ensi vuosina kirjoitti hänen
muistokirjaansa. Kun ne erittäin hyvin luonnehtivat Runebergin
hyväntahtoista ja leikkisää tapaa seurustella hänen ja muiden nuorten
tyttöjen kanssa, lainaamme ne tähän. Ne kuuluvat:
Vad mängd bekanta ren du hunnit samla,
En vän från varje stad, från varje ort!
Ser du dem hos dig alla? Nya, gamla?
Säg, eller väntar du blott deras kort?
Besinna dock, om hela denna skara
En gång begärde att bli tagen mot,
Hur brydd du skulle, som värdinna vara
Att få serveringen på artig fot!
Och om också ett ord, en min med mera
Av socker ficks ihop åt en och var,
Hur ville du väl alla härbergera
Då två små kamrar blott ditt hjärta har?
Men allra värst, hur gick det väl på stället
Om, bäst man sluppit in, han kom burdus,
Den rätte ägarn, som rår om hotellet,
Och ville vara ensam i sitt hus?
Det bleve artigt nog att se oss vandra
För hans kapris på dörren par om par!
Dock gärna, gärna må vi gå, vi andra,
Blott lugn och glädje bli med honom kvar.»
Strömborgin yllälainatuissa riveissä asetetaan Emilie Björksténin ja
Runebergin välinen suhde tuon aikaisemmin mainitun traditsion
puitteisiin, joka ilmenee rouva Runebergin antamassa kuvassa runoilijan
lemmensuhteista. Jos tahtoo pitää todistusvoimaisina muistokirjan
säkeistöjä »heidän tuttavuutensa ensi vuosilta», niin tukevathan ne
jossakin määrin tuota yleistä käsitystä, vaikkakin edellä esitetty
kaunis rivi Runebergin kirjeessä tuntuu puhuvan toista kieltä. Siihen
aikaan, jolloin minä pyrin syventymään runoilijan elämänvaiheisiin,
tunnustelin traditsion jälkiä erikoisesti tähän suhteeseen nähden, mutta
kohtasin kaikkialla saman käsityksen. Tosin sai juuri tähän kohtaan
kuulla sovellutettavan sitä, josta rouva Runeberg sanoo, että »ihmiset
hieman hälisivät siitä» -- pimeistä iltakävelyistä ja suudelmista
kadunkulmissa tai muissa enemmän tai vähemmän rauhoitetuissa paikoissa
-- mutta lopputulos oli kuitenkin se, että kaikki oli ollut pelkkää
ystävyyttä, joka yhtä paljon ulottui Runebergin puolisoon ja jossa
pieniä hellyydenosoituksia lukuunottamatta -- siihen aikaan ne olivat
sallittuja ystävien kesken -- ei ollut mitään sopivaisuuden rajoja
rikkovaa muuta kuin Emilien kylläkin peittelemätön, »hupsu»
hurmaantuminen.
Emilie Björksténin muistiinpanot olivat vielä silloin seitsemällä
sinetillä lukittu kirja, ja oli tuskin toivoa siitä, että sitä koskaan
julkaistaisiin. Runebergin lukuisat kirjeet hänelle olivat talletettuina
Helsingissä, ja testamentin määräys kielsi niitä aukaisemasta, ennenkuin
viisikymmentä vuotta oli kulunut hänen kuolemastaan. Se katsaus hänen
tunnemaailmaansa, jonka seuraavat sivut meille tarjoavat, tulee
oleellisesti muuttamaan käsitystämme hänestä ja hänen suhteestaan
Runebergiin sekä tämän suhteesta häneen. Me tulemme näkemään, että hän
hyvin pitkän ajan kuluessa vangitsi runoilijan tunteita voimakkaammin
kuin olisimme voineet aavistaakaan, ja sen kautta tulee myöskin
Runebergin olemuksessa paljastumaan eräs puoli, jota tähän saakka hänen
elämänsä ja hänen persoonallisuutensa kuvauksessa vain ohimennen on
kosketeltu.
Julkaisijatar on kuvannut päiväkirjan kohtaloita ja niitä syitä, jotka
ovat saaneet hänet tekemään nämä otteet tunnetuiksi. Hän on onnellisesti
punonut yhteen poimintonsa referaattien ja viittausten avulla sekä
liittänyt niihin kirjailijatarta koskevia selityksiä ja mietteitä.
Merkittävää näissä lisäyksissä on kaiken kaunistelemisen karttaminen:
eräitä heikkoja puolia jopa alleviivataankin erikoisesti. Mutta
julkaisulla on kuitenkin tehty Emilie Björksténin muistolle kieltämätön
palvelus. Onhan tämä hänen suuren tunne-elämyksensä tunnustus ennen
kaikkea kappale naisen elämän historiaa. Se huvittaa ja liikuttaa meitä
vivahteluissansa leikistä vakavaan, romanttisesta haltioitumisesta
selväkatseiseen havahtumiseen, ja päinvastoin, kaikki hänen itsensä
väkevän välittömästi ja havainnollisesti erittelemänä sekä oivallisiin
puitteisiin pukemana. Se huipentuu lopuksi inhimillisesti järkyttävään
epilogiin, missä taistelu rauhan ja selvyyden saavuttamiseksi on
taisteltu loppuun, ja tämän heijastuminen kirjailijattaren sanoissa
vaikuttaa yhtä voimakkaasti kuin taiteellisesti harkittu kuvaus.
Mielenkiintoamme häneen tai hänen henkilöllisyytensä merkitystä ei
suinkaan vähennä se seikka, että mies, joka sitoo hänet itseensä
vuosikymmenien kuluessa, joka alati valaa öljyä hänen liekkiinsä eikä
voi olla ilman häntä, kun hän tahtoo paeta pois hyllyvältä pohjalta --
että se mies on Johan Ludvig Runeberg. Ja mitä runoilijaan tulee,
muodostavat kirjailijattaren muistiinpanot joka tapauksessa
todistuskappaleen, jota vaille ei tahtoisi jäädä. Ei ole tosin kysymystä
siitä, että tämä lisä hänen elämäkertaansa loisi jotakin uutta
valaistusta hänen runouteensa -- kuten tapahtui, kun vihdoinkin
uskallettiin ilmaista, mitä oli liikkunut sisimmällä Tegnérin
tunne-elämässä; korkeintaan antaa se taustan hänen tuotannolleen eräänä
määrättynä ajanjaksona. Mutta se täydentää kuvaamme Runebergista, tuota
kuvaa, josta kaiken maallisen yläpuolelle korotetussa ylevyydessään ja
sädekehän ympäröimässä suuruudessaan monen mielestä kenties välistä
puuttuu inhimillisiä piirteitä. Että se, mitä Strömborg niin oikein
nimittää runoilijan »jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen sydämen
ylitsevuotavaksi lämmöksi», olisi saanut tyydyttävän johdattimen vain
»hyväntahtoisessa ja leikkisässä» kuhertelussa, ei ole osoittautunut
yhtäpitäväksi hänen voimakkaan luontonsa kanssa. Emilie Björksténin
päiväkirja osoittaa joka tapauksessa, että tämä ylitsevuotava lämpö pani
liikkeelle voimakkaampia ja kestävämpiä virtauksia.
Mutta kaikesta tästähän se puhuu kyllin itse puolestaan. Kun
julkaisijatar on toivonut, että minä varustaisin hänen julkaisunsa
johdannolla, voin tässä suhteessa ainoastaan viitata siihen ja hänen
omaan esipuheeseensa. Tehtäväkseni jää niinmuodoin vain historiallisesti
täyttää puitteet sekä liittää tekstiin muutamia reunamuistutuksia.