Stig-marskin kuoltua oli herttua Waldemar julkisesti liittoutunut
Norjan uskaliaan kuninkaan kanssa Tanskaa vastaan. Hän oli lähettänyt
nuorelle Tanskan kuninkaalle ja hänen äidilleen leskikuningattarelle
uhkauskirjeen, jossa hän vaati itselleen ja veljelleen Eerik herttualle
omistusoikeuden Svendborgiin ja Langelandiin. Yhdistetyllä laivastolla
ja sotajoukolla aikoi herttua norjalaisten kanssa hyökätä maahan,
mutta kärsimätön herttua Waldemar ei malttanut odottaa norjalaisen
laivaston tuloa, vaan asettui uskaliaasti laivastonsa kera Grönsundiin,
Falsterin ja Möenin välille. Tätä varomattomuutta kehoittivat
vanha ritari Jon ja valtakunnanneuvosto heti käyttämään hyväksi,
ja kiiruhdettiin miehittämään pitkälaivoja ja muutamia pienempiä
aluksia. Nuori kuningas Eerik oli itse "Vanha Waldemar" nimisellä
pitkälaivalla. Eräänä aamuna aikaisin laivasto lähti Issevuonosta,
kulkien Ison-Beltin kautta Grönsundiin. Täällä oli herttuan laivasto
asettunut Falsterin puoleiselle rannalle. Oltiin melkein tasaväkisiä.
Ritari Jon ja kansleri olivat kuningaslaivalla, missä myöskin
olivat kaikki kuninkaalliset henkivartijat ja suuri joukko muita
ritareita, jotka, täysissä varustuksissa ollen, tunsivat toisensa vain
kypäräkoristuksista ja vaakunamerkeistä.
Kreivi Gerhard seurasi kuningaslaivaa omalla pitkälaivallaan ja
muutamalla aluksella Kielistä, joiden miehistönä oli uskaliaita
holsteinilaisia. Thorstenson johti itse yhtä suurimmista
pitkälaivoista, jakaen ritari Jonin kanssa laivaston ja armeijan
päällikkyyden.
Thorstenson ja ritari Jon seurasivat vanhaa tanskalaista sotatapaa: he
suuntasivat voimakkaan yhteishyökkäyksen vihollisen keskustaa kohti,
koettaen saada sen hajoamaan, samalla koettaen tunkeutua niin lähelle
vihollista kuin suinkin, ja antaen rohkeuden ja urhoollisuuden määrätä
tuloksen. Tässä tarkoituksessa asettui koko kuninkaallinen laivasto
taisteluasentoon Möenin rannikolle, vastapäätä herttuaa, yhdistämällä
kaikki laivat yhteen ainoaan lujaan linjaan. Herttua antoi sitoa kiinni
toisiinsa ainoastaan osan suurimmista pitkälaivoistaan, mutta pienemmät
ja kepeämmät aluksensa asetti hän löysin purjein taistelulinjan taakse,
aivan Falsterin rannikon lähelle.
Se seilikatos, joka tavallisesti suojeli laivan keskiosaa sateelta
ja kylmältä, oli poistettu sekä kuninkaallisesta laivasta, että koko
laivastosta. Etumaston luona seisoi kuninkaallinen lipunkantaja-ritari,
voimakkaimpien ja komeimpien ritarien ympäröimänä; hän itse oli
kookkain ja väkevin kaikista kuninkaan ritareista, ja hovin
arvojärjestyksessä hänellä oli kolmas paikka kuninkaasta lukien. Hän
kantoi murhatun kuninkaan kirjavaa lippua, mihin nuo monet avaimet,
pyörät ja ihmeelliset merkit olivat kuvatut. Koko laivan keskiosa oli
täynnä kansan miehiä, joilla paitsi miekkaa ja heittokeihäitä, oli
myöskin sekä jousipyssyt että lingot, ja joista osa hoiti raskaita
sotakoneita. Perällä seisoi perämies, jolla oli koko laivan päällikkyys
käsissään. Kuninkaallinen laivan perämiehenä oli ritari Jon. Nuori
kuningas ja kansleri Martinus seisoivat hänen vieressään. Kuningaslaiva
oli taistelulinjan keskessä, joten täältä voi nähdä molempien
laivastojen aseman.
"Mutta sanokaa minulle, vanha Jon," kysyi nuori kuningas, "minkävuoksi
antaa herttua pienempien aluksiensa olla irti pitkälaivojen takana?
Drotsi Pietari sanoi minulle kerran, että Waldemar Seier ja vanha
kuningas Waldemar tekivät samaten silloin kun he olivat tekemisessä
voimakkaamman vihollisen kanssa, ja eivät tahtoneet uskaltaa kaikkea
yhdellä kertaa. Eikö herttua voi saartaa meitä ja hyökätä nopeilla
aluksillaan meidän selkäämme?"
"Luulenpa, ettemme anna hänelle siihen aikaa!" vastasi vanha Jon.
"Kunhan me ensiksi olemme tervehtineet häntä etempää, niin me soudamme
suoraan eteenpäin, ja annamme musertajan tehdä tehtävänsä, ja luulenpa
meidän lopusta suoriutuvan miekka kädessä, niinkuin maalla ollessa
oikeassa taistelussa."
"Kaikkivaltias suokoon meille onnen ja voiton!" sanoi kansleri.
"Ennenkuin te annatte viittauksen hyökkäykseen, antakaamme meidän
sotaväkemme ajatella sielujansa ja rukoilla voiton Herran olemaan
apunamme.",
"Jumalan nimeen!" vastasi ritari Jon. "Mutta tapahtukoon se heti ja
lyhyesti. Tässä ei ole aikaa antaa pois montakaan hetkeä, ja Herra
pitää kyllä huolen omistaan!"
Perämaston luona seisoi kanslerin kanssa muutamia pappeja; hänen
käskystään virittivät nämä heti sotavirren äidinkielellä, jonka koko
sotaväki tunsi ja johon he yhtyivät, ja moni heistä polvistui yhdessä
kanslerin ja pappien kanssa. Myöskin nuori kuningas polvistui; mutta
Jon ritarilla ei ollut siihen aikaa: hän seisoi ja piti tarkasti
silmällä jokaista vihollisen liikettä.
Tuskin olivat juhlallisen sotavirren viimeiset sävelet kajahtaneet,
kun lipunkantajaritari, Jon-ritarin käskystä heilautti kuninkaallista
lippua kolme kertaa päänsä yli. Tällä merkillä alettiin taistelu: Ilman
pimensivät nuolet ja kivet, jotka yhdellä kertaa suhahtivat jousista
ja lingoista kuninkaallisilta laivoilta. Oli kirkkain keskipäivä,
mutta näytti siltä kuin olisi äkkiä illaksi pimennyt. Tähän vastattiin
samanlaisella tervehdyksellä herttuan laivastosta, sitä säestivät hänen
monien vieraiden sotilaittensa hurjat hyökkäyshuudot.
Ritari Jon oli antanut ympäröidä nuoren kuninkaan ja papit
kilpimuurilla; mutta monen kilven lävistivät nuolet, ja kivet
putosivat kamalasti romahtaen kilpikatolle. Kuningaslaivaan yksin
lensi niin paljon kiviä, että näytti siltä kuin herttuan päähyökkäys
olisi ollut suunnattu vain tähän yhteen kohtaan. Muutamia miehiä oli
kaatunut ja monta oli haavoittunut; mutta etäisyys oli vielä siksi
suuri, että nämä aseet eivät voineet vaikuttaa koko voimallaan. Nyt
heilautti lippuritari kuningaslaivalla taas lippua; koko kuninkaallinen
laivasto souti voimakkain vedoin eteenpäin, ja raskaat merisotakoneet
pantiin käyntiin. Kuningaslaivan etumaston luona oli äärettömän
suuri haka-iskijä, jonka teräväpiikkiset rautakammat suunnattiin
herttuan laivaa kohti, jonka se ensi sysäyksellä irroitti viereisestä
pitkälaivasta. Nyt pantiin merimusertaja liikkeeseen, se oli rakennettu
raskaista, raudoitetuista hirsistä, jotka riippuivat rautaketjuista
mastossa, ja heilauttamalla ne suunnattiin musertamaan laivoja ja
vihollisen miehistöä. Herttuan laivassa ei ollut ollenkaan tällaisia
raskaita sotakoneita, jo ensi hyökkäyksellä olivat kuninkaalliset
huomattavasti vahvempia. Vihollisten laivastosta, joka oli melkein
kokonaan hajallaan, kuului kovaa huutoa. Mutta pian huomattiin, ettei
herttua kepeämmillä aseillaan ollut sen vaarattomampi. Hajallaan
olevilla laivoillaan hän voi väistää raskasta, eteenpäinryntäävää
laivalinjaa, kuitenkaan keskeyttämättä puolustamistaan ja hyökkäystään.
Hänen laivastaan heitettiin paitsi nuolia, kiviä ja heittokeihäitä
myöskin tulikuulia, jotka olivat täytetyt piillä, tulikivellä ja
öljyllä. Nämä pommit sytytettiin tappuroilla, ja minne ne putosivat,
levisivät liekit, jotka heti sytyttivät purjeet ja nuorat. Näillä tähän
asti tuntemattomilla tuliaseilla sai herttua aikaan suuria vaurioita
kuninkaallisessa laivastossa, synnyttäen hämmennyksen, jota hän heti
käytti hyväkseen, antamalla pienempien laivojen hyökätä kuninkaallisen
laivaston selkään. Heti huudoista huomattuaan hyökkäyksen onnistuneen
ja nähtyään että vihollisen täytyi taistella molemmille puolille
jaetuin voimin, antoi hän pitkälaivansa laskea aivan kuningaslaivan
viereen. Thorstenson oli heti huomannut vihollisen juonen ja antanut
lyödä poikki kuninkaallista laivastoa yhdistävät köydet, voittaakseen
edullisemman aseman. Mutta nuo kammottavat tulipommit olivat
sytyttäneet melkein koko kuninkaallisen laivaston tuleen. Nyt ei
voinut ajatella muuta kuin tulen sammuttamista ja puolustautumista
molemmilta puolilta uhkaavaa hyökkäystä vastaan. Tässä mellakassa
seisoi nuori kuningas kanslerin vieressä kultainen ritarimiekkansa
yhdessä kädessään ja heittokeihäs toisessa; hän näki herttuan edessään
valmiina hyökkäämään palavaan kuningaslaivaan. "Sinun juonesi oli
epäritarillinen, herttua Waldemar!" huusi hän suuttuneena ja heitti
keihäänsä häntä kohti. Se irroitti sulkatöyhdön herttuan kypärästä ja
riipaisi irti kypäräkoristeet.
-- Raikas ilohuuto kajahti kuningaslaivalta, ja välittämättä enää sen
enempää tulesta, hyökkäsivät kaikki miehet nyt anastamaan herttuan
laivaa.
"Rauhoittukaa, miehet!" huusi vanha ritari Jon. "Sammuttakaa ensin
tuli, niin annetaan heidän vielä maksaa vahinko."
Etumaston luona olivat sekä tuli että hyökkäys rajuimmat. Lippuritarin
oli täytynyt kiinnittää lippu mastoon ja tarttua itse miekkaan
puolustautuakseen; mutta samassa syttyi lippu palamaan; liekit
leimahtivat korkealle, -- ja se putosi suhisten veteen. Hurja ilohuuto
kaikui herttuan laivastosta; mutta kuninkaalliset näyttivät käyvän
alakuloisiksi tuosta vastoinkäymisestä, jonka he katsoivat onnettomaksi
merkiksi.
Nuori kuningas katsahti surumielisenä kansleriin. "Minun isäni lippu
kaatui", sanoi hän, "sitä ei ole onni seurannut."
"Teidän suuren iso-isänne lippu oli parempi, minun nuori herra
kuninkaani!" sanoi kansleri.
"Voi, sehän on herttuan hallussa Schleswigissä," huokasi kuningas.
"Mutta kyllä Herra meitä vielä voi auttaa!"
"Hänen apunsa on lähellä, kun vain me häneen turvaamme!" sanoi
kansleri. -- "Olkaa hyvässä turvassa, herra kuningas! -- Mutta näettekö
te kalastajaa tuolla? Mitä hänellä on tekeillä?"
Kanslerin sanoessa nuo sanat ja kuninkaan tuijottaessa siihen
paikkaan, mihin hän viittasi, näki herttua kauhukseen miestensä
laivallaan horjuvan ja hoipertelevan kuin juopuneiden. Samoin oli laita
melkein kaikilla hänen laivoillaan, ja nyt vasta huomattiin pienen
kalastajaveneen rohkeasti kiitävän edestakaisin laivojen välillä,
ja sen kannella seisoi kookas mies mustassa nahkapanssarissa, joka
heitteli suovalla täytettyjä ruukkuja herttuan laivoihin; toisiin
hän viskasi hienolla kalkilla täytettyjä ruukkuja, jotka sihahtivat
sotilaitten silmiin, niin etteivät he voineet nähdä mitään. Melkein
samalla kertaa alkoivat muutamat herttuan laivoista täyttyä vedellä ja
upota. Siitä syntyi hirveä huuto, ja nähtiinpä rohkean, mustakarvaisen
uimarin pitkä laivapora kädessään sukeltavan aina jonkun laivan alle.
"Ampukaa tuo kirottu kalastaja! Rutistakaa uimarin pää!" huusi herttua
raivostuneena. "Hyökätkää vihollisten laivoihin, joka mies!"
Ei kukaan voinut kauemmaksi jäädä herttuan laivoihin, ja he olivat
pakoitetut etsimään jalansijaa kuninkaallisilta laivoilta. Täällä oli
tuli onneksi sammutettu, ja nyt siellä alkoi ankara taistelu, mies
miestä vastaan niinkuin maataistelussa. Paljon väkeä kaatui kummaltakin
puolin. Thorstenson taisteli miehuullisesti pitkälaivallaan ja kaatoi
monta. Kreivi Gerhardin laiva oli Langelandin herttua Eerikin laivan
vieressä. Tätä ylhäistä herraa, joka oli herttua Waldemarin veli,
kutsui kansa yleisesti herttua Pitkäsääreksi. Kreivi Gerhardin vanha
hovinarri seisoi herransa vieressä, aseenkantajamiekkansa kädessään,
silloin kun langelandilainen herttua näkyi aikovan ryhtyä hyökkäykseen.
"Kas! Tuolla tulee minun jalosukuinen kaimani, pitkine koipineen!"
sanoi hovinarri. "Piilottakaa nyt hieno naisharsonne, ankara herra,
ettei se enempää repeile!"
Kreivi Gerhard oli ritarillisessa taisteluinnossaan ja
uhmaillakseen herttua Waldemaria, kiinnittänyt kuningattaren harson
rintahaarniskaansa. Mutta ettei käsikähmässä sitä kadottaisi, hän
seurasi nyt hovinarrinsa neuvoa ja pisti sen haarniskansa alle.
"Tällä kertaa emme anna jänisten eikä kissojen peloittaa itseämme,
ankara herra!" sanoi hovinarri veitikkamaisesti hymyillen. Hän uskalsi
näillä sanoilla kosketella hyväntahtoisen herransa arinta kohtaa,
muistuttaessaan hänelle erästä taistelua, jossa todellakin jänis tai
kissa oli saanut kreivi Gerhardin joukot epäjärjestykseen.
"Tuhat tulimmaista, Pitkäsääri! Nyt minä lyön sinut kuoliaaksi!" huusi
kreivi raivostuneena ja heilautti miekkaansa.
"Säästäkää vihanne oikealle Pitkäsäärelle! Kas, tuolla hän on!" vastasi
hovinarri väistyessään syrjään ja viitatessaan etumastoa kohti, mistä
Langelangin herttua jo hyökkäsi heitä kohti.
"Saatana vieköön kaikki Pitkäkoivet!" huusi kreivi Gerhard ja hyökkäsi
hurjasti hosuen miekallaan ruhtinaallista vastustajaansa kohti.
Kuninkaalliseen laivaan hyökkäsivät viholliset molemmilta puolin.
Vanha ritari Jon sai vaivoin suojatuksi nuoren kuninkaan, joka
alituiseen tahtoi tulla ulos kilpilinnasta ottaakseen osaa käsikähmään.
Herttua itse oli kaatanut kuninkaan lippuritarin ja oli hypännyt
etumaston kohdalla laivaan; hän seisoi uskollisimpien ritariensa
kanssa keskellä kuningaslaivaa, taistellen kiivaasti henkivartijoiden
kanssa. Joka askeleella, jonka hän miekallaan itselleen anasti, hän
lähestyi kuningasta lähemmäksi. Vanha Jon seisoi ahtaalla käytävällä,
joka eroitti soutupenkit. Hän puolusti vielä tyynesti perämastolle
johtavaa käytävää, jolla kuningas seisoi pappien edessä, kanslerin ja
Åke Jonsonin välissä. Nyt osui herttuan voimakas isku ritari Jonin
kypärään; se halkesi kahtia ja putosi hänen harmailta hiuksiltaan, ja
vanha herra kaatui verta vuotaen soutupenkkien väliin. Tämän nähdessään
kuningas juoksi esiin perämaston luota. "Kaikkien pyhimysten nimessä",
huudahti hän, "tämän iskun saatte maksaa verellänne, viekas herttua!"
Ei kukaan voinut enää pidättää nuorta kuningasta. Hän juoksi esiin ja
haavoitti keveästi herttuaa lyhyellä miekallaan; mutta kiivauksissaan
hän itse samassa kompastui soutupenkkiin. Henkivartijat eivät tappelun
tohinassa huomanneet kuningasta uhkaavaa vaaraa. Mutta kuninkaan
aseenkantaja, Åke Jonson, taisteli kiivaasti herttuaa vastaan, ja
kansleri Martinus asettui messukirja yhteenliitetyissä käsissään
seisomaan kuninkaan ja taistelevien välille. Pian oli Eerik taas valmis
taistelemaan; mutta kansleri esti hänet. Aseenkantaja Åke oli pahasti
haavoittunut eikä jaksanut vastustaa herttuaa, joka oli erityisen
taitava aseiden käyttäjä. Kansleri kohotti rukoillen kätensä ja
silmänsä taivasta kohti. "Kas, kas!" huudahti hän äkkiä: -- "Danebrog!
[Waldemar Seierin sotalippu] Danebrog! Herra lähettää voiton meille --
hoc signo victoria!" [Tämä on voiton merkki]
Ilon huuto kajahti kuninkaallisista joukoista: "Danebrog! Danebrog!"
huusivat kaikki. Herttua valahti äkkiä kuolemankalpeaksi. Korkealla
soutupenkillä aivan edessään hän näki solakan komean ritarin
teräksensinisessä haarniskassa, kypäränsilmikko auki, ja tuo
tuttu Danebrogin lippu kädessään. Se oli drotsi Pietari. Herttua
tunsi turnajaisten sinisen ritarin ja näki suuren, hyvin tunnetun
leijonapäisen tikarin välkkyvän hänen kohotetussa, oikeassa kädessään.
"Haa, sinä veriviholliseni!" huudahti herttua hyökäten raivostuneena
hänen kimppuunsa. Mutta samassa musteni hänen silmissään, hän
kuuli tikarin kilahtavan rintahaarniskaansa vasten, se luiskahti
sivulle käsivartta kohti ja tunkeutui syvälle hänen oikeanpuoliseen
olkapäähänsä. Kauhusta huutaen hän pudotti miekan kädestään
ja hoiperteli taapäin. "Paetkaa, paetkaa, Jumala on tuomionsa
langettanut!" huusi hän kuin mielipuoli, ja juoksi epätoivoisena
takaisin laivaansa. Hänen ritarinsa seurasivat häntä. He nostivat
purjeet ja pakenivat. He olivat joutuneet tappiolle. Kuninkaallisten
voitto oli varma.
Näytti siltä kuin Danebrogin näkeminen olisi saattanut jokaisen
kuninkaan sotamiehen voittamattomaksi. Thorstensonin sotalaivalta
kuului voimakas voitonhuuto. Kreivi Gerhard oli myöskin tehnyt
puhdasta omalla puolellaan, niin ettei lopulta enää ollut jälellä kun
vain pari vihollista, paitsi vaarallisesti haavoittunutta herttua
Pitkäsäärtä, joka hyppäsi mereen ja pelastui uimalla veljensä laivaan.
Kaikki kuninkaalliset laivat olivat täynnä kaatuneita ja vangittuja
vihollisia. Herttuan laivasto oli hävitetty, osa laivoista oli uponnut,
osa anastettu, ja herttua itse pääsi pakoon suurella vaivalla ja
vaarojen kautta.
Kuningaslaivalla seisoi vanha ritari Jon, pää siteissä, nuoren
kuninkaan vieressä, ja omituisen sekavin ilontuntein hän vastaanotti
kuninkaalliset kiitokset urhoollisesta taistelustaan; hänen haavansa
eivät olleet vaaralliset, mutta voimakas lyönti oli järkyttänyt
häntä niin, että hän alakuloisesti tunsi ettei enää jaksanut käyttää
miekkaansa niinkuin nuoruutensa päivinä. Pyhä Danebroglippu liehui
perämastosta nuoren kuninkaan ja vanhan ritarin yläpuolella; drotsi
Pietari oli uskonut sen henkivartijoiden huostaan ja oli itse
kiirehtinyt Thorstensonin avuksi. Taistelun tuohinassa vain muutamat
olivat tunteneet hänet.
"Kaikkivaltias olkoon ylistetty!" huudahti kansleri ja kohotti
polvistuneena yhteenliitetyt kätensä taivasta kohti -- "Te Deum
laudamus!" [Oi suuri Jumala, me kiitämme sinua!] alkoi hän voimakkaasti
laulaa. Papit yhtyivät mahtavaan voittokuluun. Kuningas ja vanha Jon
sekä kaikki sotilaat polvistuivat.
Kun juhlallinen Te Deum oli laulettu loppuun, näkivät ja tunsivat
kaikki ritarillisen drotsi Pietarin, joka kalastajaveneellä
kiirehti Thorstensonin pitkälaivalta, yhdessä Thorstensonin kanssa,
kuningaslaivaa kohti. Vanha Henner Friser ja Skirmen olivat hänen
mukanaan. Drotsi Pietari hypähti laivaan ja riensi onnittelemaan
kuningasta voitosta. Iloisesti huudahtaen lensi nuori voitonsaaja hänen
syliinsä.
"Sinähän olitkin rakas drotsi Pietari!" huudahti nuori Eerik kuningas.
"Sinä toit minulle voiton isoisäni lipulla!"
Drotsi Pietari kohotti juhlallisesti kätensä taivasta kohti.
"Niin, Jumalalle kiitos. Häneltä yksin saamme voiton!" huudahti
kuningas liikutettuna ja sulki taas uskollisen ystävänsä syliinsä.
Drotsi Pietari oli hyvin rasittunut, ei niinkään paljon taistelusta
kuin nopeasta matkustamisesta ja siitä jännityksestä, jossa hän oli
ollut. Paetessaan vankilasta hän oli kyllä syyllä pelännyt joutuvansa
myöhään taistelupaikalle sen ajanhukan vuoksi, joka häneltä meni
tärkeää lippua anastaessa. Mutta valtakunnan lipun vaikutus kansaan oli
jo Waldemar Seierin ajoista asti tunnettu, ja herkkäuskoisen kansan
ei tarvinnut muuta kuin nähdä se, niin se kannusti heidät voittoon.
Herttua Waldemariin oli tällä tapahtumalla omituinen vaikutus. Siitä
hetkestä, jona drotsi Pietari oli antanut hänelle näin takaisin
kavaltajatikarin, jossa kuningas Eerik Kristofferinpojan sydänveren
ruostepilkku ruskotti, oli hänen oikea käsivartensa halvautunut, ja
toivottiin nyt senvuoksi syyllä, ettei hän enää koskaan kohottaisi
halvautunutta kättään Tanskan kruunua vastaan.
Drotsi Pietarin odottamaton saapuminen kuningaslaivaan tuotti sinne
suuren ilon. Kaikki tunkeilivat hänen ympärilleen, kun hän muutamin
sanoin kertoi mitenkä vanha Henner ja Åse ovelasti olivat pelastaneet
hänet Nordborgin linnan vankilasta ja auttaneet häntä anastamaan
valtakunnanlipun herttuan hallusta. Senjälkeen hän esitti kuninkaalle
vanhan, uskollisen Hennerin ja urhoollisen aseenkantajansa, jotka
molemmat olivat olleet avullisia voiton saavuttamiseen. Skirmen
oli ollut se uskalias uimari, joka oli porannut vihollisten laivat
upoksiin. Hennerin keksimää oli suopa ja kalkki, joka kuninkaan
mielestä kyllä oli ollut hyödyksi, mutta se ei ollut hänestä
ritarillista sodankäyntitapaa.
"Polvistu!" sanoi nuori kuningas Skirmenille, -- "minä tahdon lyödä
sinut ritariksi, sinä olet sen ansainnut. Minä vapautan sinut kaikista
kokeista."
"Minun herrani ja kuninkaani!" huudahti Skirmen, ilokyynelten
kimallellessa hänen tummissa silmissään, ja hän polvistui
vastaanottamaan ritarilyönnin Jumalan ja pyhän neitsyen nimeen.
Heti kun Skirmen oli noussut, ritarina, viittasi kuningas Åke
Jonsonille, jonka lukemattomat ja vaarattomat haavat olivat sidotut.
"Sinut myöskin!" sanoi kuningas "Sinä olet sankarin lailla puolustanut
minun henkeäni sekä täällä että Tornborgissa."
Åke polvistui ääneti ja vastaanotti ritarilyönnin.
"Minä en pyydä päästä ritariksi niiden suoparuukkujeni vuoksi, herra
kuningas!" sanoi vanha Henner, "mutta uskonpa suovan olleen hyvää, --
ja sellaiset miehet tarvitsevat sekä suopaa että lipeää".
"Jos sinä et tahdo tulla ritariksi, hyvä vanhus!" vastasi kuningas,
"niin sinä voit tulla perämieheksi, ja se sinä olet tästä päivästä
lähtien".
Vanha Henner näytti äkkiä liikutetulta: Hän ei vastannut sanallakaan;
mutta hän taivutti polvensa ja suuteli nuoren kuninkaan kättä. Kuningas
veti äkkiä pois kätensä; kyynel oli tipahtanut sille vanhan sankarin
silmästä, ja hänen mielestään se poltti.
Yleisen ilon vallitessa saapui myöskin kreivi Gerhard kuningaslaivaan.
Hän oli sydämellisesti syleillyt drotsi Pietaria, ja sekä hän että
Thorstenson olivat vastaanottaneet kuninkaan kiitokset heidän
urhoollisuudestaan. Kun kuningas Eerik nyt lähemmin oli kuullut
taistelusta kreivin laivalla, ja mitenkä herttua Pitkäsääri oli
hypännyt mereen, ojensi hän urhealle kreivi Gerhardille kätensä
ja sanoi: "Ottakaa nopein alus, kreivi Gerhard, ja purjehtikaa
Helsingborgiin! Siellä odottaa minun äitini, kuningatar, tietoja
meiltä. Viekää hänelle viesti meidän voitostamme. Ja minä lupaan
teille, että se mikä kauan on ollut hartain toivonne, tulee täyttymään!"
Näytti siltä kuin nämät sanat olisivat saaneet urhean kreivi Gerhardin
pään kokonaan pyörälle; yhdessä hyräyksessä hän syleili kuningasta,
drotsi Pietaria, vanhaa Henneriä, hovinarria; hän oli vähällä
nostaa nuoren kuninkaan käsivarsilleen ja tanssia hänen kanssaan
ilossaan. "Totisesti!" huudahti hän. -- "Kyllä nyt pannaan tanssiksi
Helsingborgissa, ja siellä minäkin otan osaa tanssiin!" Heti senjälkeen
hän oli jo Hennerin kalastajaveneessä. "Te viette minut Helsingborgiin.
Ei kukaan ole parempi purjeiden ohjaaja kuin te!"
"Hyvä!" sanoi Henner ja laskeutui veneeseen. "Olenhan minä luvannut
tuon yhden silmänne tuottavan teille onnea. Näettehän, että minä pidän
sanani."
Vene alkoi jo irtautua kuningaslaivasta. Silloin raapaisi pitkäsääri
veneen laitaa ja toinen seurasi heti jälestä. Pitkäsäärinen hovinarri
tahtoi seurata ylen onnellista isäntäänsä.