Huhu siitä suuresta meritaistelusta, jota odotettiin Grönsundissa, oli
jo saapunut Helsingborgiin samana päivänä, jona tappelu oli. Illalla
istui Agnes kuningatar mitä levottomimmassa jännityksessä huoneessansa
linnassa, nousten aina vähänpäästä ompelupöytänsä äärestä, katsoakseen
parvekkeelta salmelle päin. Hän tiesi nuoren kuninkaan olevan laivaston
mukana, ja uskollisen kreivi Gerhardin kiirehtineen hänelle avuksi, ja
hän tiesi myöskin innokkaan ritarinsa ja kosijansa uskaltavan kaikkensa
hänen tähtensä. Samana päivänä, jona kreivi Gerhard oli lähtenyt
Kielistä, yhtyäkseen laivastoon, oli hän lähettänyt muodollisen
kosimakirjeen kuningattarelle. Tämän lempeä vastaus siihen oli hänen
edessään pöydällä, sulettuna hänen suurella kuningatarsinetillään
ja määrätty lähetettäväksi hänelle seuraavana päivänä. Kuningatar
oli lähettänyt kolme purjehtijaa toisensa jälestä hakemaan tietoja
Grönsundista; mutta heillä oli myrskyinen vastatuuli salmessa, ja ne
risteilivät vielä kaikki kolme Dragörin kohdalla, kreivi Gerhardin
purjehtiessa Henner Friserin pienessä kalastajaveneessä heidän
ohitsensa. "Jumala varjelkoon, -- nuo hukkuvat!" huusivat Helsingborgin
merimiehet nähdessään pienen kalastajalaivan kuutamossa, heistä näytti
niinkuin avonainen vene joka silmänräpäyksessä katoaisi aaltojen
kuohuihin.
Tätä kosijansa vaarallista retkeä ei kuningatar osannut ajatella;
mutta myrskyn voima yltyi, lisäten hänen levottomia aavistuksiaan
meritaistelusta. Peittääkseen levottomuuttaan hän oli antanut naistensa
poistua. Hänestä tuntui yön yksinäisyydessä, että sekä hänen omansa
että Tanskan kohtalo riippui siitä tiedosta, jota hän tänä yönä
odotti. Kaikki hänen vaihtelevan elämänsä mustat ja synkät muistot
yhdistyivät ikäänkuin yhteen ainoaan tapahtumaan -- musertaakseen
hänen sydämensä kokonaan -- tai sulautuakseen valoisaksi kuvaksi, joka
antaisi hänelle palkan ja lohdutuksen kaikista kärsimyksistään. Jos
oli jouduttu tappiolle, ja nuori kuningas kaatunut, silloin ei ollut
enää Tanskan vapaudesta puhetta, ja hänen äidinsydämensä värähteli
levottomuudesta,-- ja jos uskollinen kreivi Gerhard oli kaatunut
-- silloin oli kuningattaren vastaus hänen kosimakirjeeseensä vain
surullisena osoituksena siitä, miten suuren ja todellisen onnen hän oli
kadottanut.
Oli myöhäistä yöllä. Vahakynttilät lepattivat pöydällä, ja myrsky ulisi
ulkona. Kuningatar katseli surumielisenä kreivi Gerhardin kirjeessä
olevaa suurta, pyöreää vahasinettiä. Sinettiin oli hän itse kuvattu,
polvistuneena Kristuslasta kantavan neitsyt Maarian kuvan eteen;
polvistuvan kuningattaren yläpuolella piteli lentävä enkeli kruunua.
"Ota kruunu, Herra, ja varjele sitä!" kuiskasi hän. "Mutta elä anna
enkelin lentää pois! Anna sen suojella minua ja häntä, joka on minulle
kaikkia maailman kruunuja rakkaampi!"
Hän oli ottanut esille pienen, siron elämäkertakirjansa. Selvin sanoin
ei siihen ollut kirjoitettu hänen elämänsä rakkainta ja kauneinta
tunnustusta. Mutta viimeiset kirjoitetut lehdet sisälsivät paljon
enemmän kreivi Gerhardista, kuin kuningattaresta, erittäinkin siitä
hetkestä, jolloin hän oli vastaanottanut kuningattaren harson ja oli
lupautunut hänen uskolliseksi ritarikseen ja suojelijakseen.
Kuva hänen uskollisesta ritaristaan ja kosijastaan oli voittoisasti
syrjäyttänyt tuskallisen levottomuuden kauniin kuningattaren sydämestä.
Samassa hän hypähti ylös kuullessaan kovaa hälinää satamasta aivan
ikkunansa alta. Hän astui parvekkeelle ja näki kuutamossa suuren joukon
ihmisiä laivasillalla. Luotsit ohjasivat paraillaan pientä purjelaivaa
hyrskyjen läpi, ja hän kuuli huudettavan: "Voitto, voitto! -- Kreivi,
-- yksisilmäinen kreivi!" Hän liitti yhteen kätensä ja astui ilosta
horjuen rukoustuoliinsa sisimpään huoneeseensa. Pian kajahtelivat koko
linnassa iloiset voittouutiset. Tunnin kuluttua seisoi kuningatar,
koko hovinsa ympäröimänä komeasti valaistussa juhlasalissa, jossa
uutisen onnellinen tuoja polvistuen laski miekkansa ja ryöstetyn lipun
kuningattaren jalkoihin.
Kun koko linna loisti valomerenä ja kajahteli juhlivien ilohälinästä,
ja kun Helsingborgin uskolliset porvarit tekivät yöstä päivän, silloin
kreivi Gerhard sai kuningattaren omasta suusta kuulla sen mikä oli
kirjoitettu suuren punaisen vahasinetin koristamaan kirjeeseen
kuningattaren pöydällä. Eikä ollut kukaan kreivi Gerhardia onnellisempi.
* * * * *
Kuninkaan iloa voitosta lisäsi vähän sen jälkeen saapunut tieto, että
kuninkaalliset olivat valloittanet Hunehalsin Hallandissa, ja ylpeä
Jaakko kreivi oli otettu vangiksi. Grönsundin luona saavutetulla
voitolla oli se seuraus, että Norjan kuningas, joka tuli liian myöhään
laivastoineen, luopui vihamielisistä aikeistaan Tanskaa vastaan.
Molemmat kuninkaat tapasivat senjälkeen toisensa kaikessa rauhassa
Hindsgafvelissä, jossa päätettiin rauhanehdoista, ne olivat, molemmille
valtakunnille yhtä edulliset. Herttua Waldemar antoi lähettiläittensä
kautta tehdä sovintotarjouksen, ja niihin suostuttiin. Hindsgafvelissä
tehdyn sopimuksen mukaan ei lainsuojattomia enää ahdistettaisi, mutta
ei kukaan kuningas Eerikin vielä elävistä murhaajista saanut koskaan
tulla Tanskan kuninkaan silmien eteen.
Eräänä kauniina syyspäivänä oli suuret ilojuhlat Helsingborgin
linnassa. Oli kreivi Gerhardin ja kauniin Agnes-kuningattaren hääpäivä.
Kreivi Gerhardin sisar, Ruotsin leskikuningatar Hedvig, oli läsnä
juhlallisuuksissa, sekä koko Ruotsin ja Tanskan hovi. Juhlan ohella,
joka samalla oli voiton- ja rauhanjuhla, pidettiin myöskin turnajaiset.
Kreivi Gerhard ei ottanut tällä kertaa osaa ritarileikkeihin. Hän
istui kuninkaallisella, lehterillä Agnes-kuningattaren vieressä. Hänen
rehellinen silmänsä säteili ilosta, ja hän istui siellä komeasti
puettuna vaikka hiukan jäykkänä sulhaspuvussaan, mutta niin onnellisen
näköisenä kuin olisi taivas avoinna hänen edessään. Majesteetillinen
kuningatarmorsian näytti hyvin vilkkaalta ja iloiselta, eikä kukaan
ollut milloinkaan ennen nähnyt kauniimpaa ilmettä hänen viisailla,
jaloilla kasvoillaan. Lähinnä häntä oli pieni prinsessa Ingeborg,
Tanskan tuleva kuningatar, ritarien ja kansan yleisen ihailun
esineenä. Ritarileikkien kestäessä hän istui ystävällisenä ja iloisena
ritarillisen Eerik kuninkaan vieressä. He puhelivat keskenään kuin
rakkaat sisarukset. Tavantakaa vanha ritari Jon pyyhkäisi kädellään
naarmua otsallaan ja karkoitti kyyneleen iloisista ukonsilmistään,
katsellessaan näitä nuoria kihlautuneita, jotka viattoman lapsellisesti
leikkivät sulhasta ja morsianta, tuntematta muuta rakkautta, kuin sen,
joka yhdisti heidät siihen maahan ja kansaan, jonka isäksi ja äidiksi
heidät niin ihmeellisesti oli valittu.
Ruotsalaiset herrat ja ritarit näkivät saman näyn katsellessaan nuorta
kuningas Birgeriä ja pientä tanskalaista prinsessaa, Mereteä, jotka
myöskin kihlattuina istuivat vierekkäin ritarileikkejä katsellen.
Näissä turnajaisissa voitti palkinnon drotsi Pietari Hessel, ja hän
vastaanotti sen kuningatar Agneksen kädestä. Hän kumarsi syvään
ihanalle kuningatarmorsiamelle. Mutta hänen katseensa kääntyi
ikävöivänä kookkaaseen naiseen, joka istui ensimäisenä prinsessa
Ingeborgin naisten joukossa. Se oli neiti Ingeborg Litle. Hän ei
ollut nähnyt häntä senjälkeen kun he erosivat Koldingin vuonolla,
mittaamattoman syvyyden levitessä heidän välilleen. Hän tiesi hänen
isänsä vielä istuvan elinkautisvankina Kallundborgin linnassa. Vasta
tänä hetkenä näyttäytyi Inge neito turnajaisissa. Drotsi Pietari oli
turhaan kysellyt häntä; ei kukaan voinut sanoa kuuluiko hän prinsessa
Ingeborgin seurueeseen. Suureksi ilokseen hän nyt huomasi hänet, mutta
tuskallisen levottomana hän näki syvän surun kuvastuvan hänen ihanilla
kasvoillaan; hänen katseensa väisti häntä ja oli maahan luotuna. Drotsi
Pietari poistui nopeasti turnajaispaikalta ja ritarien joukosta.
Hän astui hiljaa, ajatuksiinsa vaipuneena salmelle, kuninkaallisten
ja ritarien saatellessa kreivi Gerhardia ja hänen morsiantaan
ritarisaliin, niissä loistavaa juhlaa jatkettaisiin tanssilla.
Drotsi Pietari seisoi kauan ja hiljaa salmen rannalla, tuijottaen
Själlandin rannikkoa kohti, jossa Flynderborgin linna sijaitsi.
Omituisella surumielisyydellä hän muisteli lapsuuttaan, ja mitenkä
hän ritarina ja drotsina ensikerran kohtasi lapsuutensa morsiamen
tuolla etäällä, kun hän täyskasvaneena neitona seisoi hänen edessään
ja lauloi innostuneena "Kuninkaasta, mi maata ja linnaa hallitsee."
Omaa onneansa hän oli tähän asti ehtinyt harvoin ajatella, sillä huolet
kuninkaasta ja maasta olivat olleet ensimäisinä hänen mielessään.
Nyt oli Inge neidon surullisen katseen näkeminen herättänyt hänen
sieluunsa voimakkaan kaipauksen nähdä hänet onnellisena, ja tuntea
itsensä onnelliseksi hänen kanssaan. Olihan selvää, että Inge oli
huolestunut isänsä epävarmasta kohtalosta; mutta hän ei käsittänyt
minkätähden hän nyt koetti välttää uskollista ritariaan eikä edes
antanut hänelle ystävällistä katsetta. Silmänräpäykseksi, kuin pahan
hornanhengen heittämänä, välähti hänen sieluunsa ajatus, että ehkä
joku onnellisempi kosija olisi sivuuttanut hänet. Hän muisteli miten
Inge alati oli ollut hänen ajatuksissaan hänen vankeudessa ollessaan,
ja hänestä oli tuntunut niinkuin jokainen lintu, joka liverteli hänen
ristikkoikkunansa takana, olisi ollut rakkausviesti häneltä. Hän puisti
surumielisesti hymyillen päätään ja toisti sankarilaulun kauniit säkeet:
"Joka lintuselta, mi lens yli maan,
nuor nunna tiedusteli sulhoaan.
"Joka leivolta sinitaivahan alla
ritar rakkaintaan kysyi kaipaamalla."
"Jumala varjelkoon teitä ja suokoon teille paljon iloa, rakas herra
drotsi", keskeytti ystävällinen ääni hänen unelmansa; nuori, vakava
ritari Åke Jonson puhutteli häntä. "Minä etsin teitä juuri", jatkoi
hän. "Te ette ole iloinen niinkuin me toiset, ja onhan tänään kuitenkin
ilonpäivä, jonkaveroista ei meillä ole eletty. Jalo Agnes-kuningatar
on onnellinen, ja meidän nuori kuninkaamme tanssii iloisena pienen
morsiamensa kanssa. Ei ole enää kavaltajiakaan maassa. Tanskan kruunu
on taas turvattu. Meillä on rauha maassa, ja paremmat ajat toivossa."
"Siitä minä kiitän kaikkivaltiasta Jumalaa", sanoi drotsi Pietari.
"Hänen kätensä on ihmeellisesti selvittänyt kaikki rajuilmat ja
siunannut Waldemarien kruunun meidän nuorelle kuninkaallemme. Minäkin
tahtoisin iloita tänään. Mutta, rakas Åke, on olemassa suruja, joita
sinä et vielä tunne."
"Minä olen jo aikaisin oppinut tuntemaan suurimman", vastasi hänen
totinen oppilaansa. "Minä arvaan teidän surunne, rakas herra, jalo Inge
neito --"
"Niin. hän ei ole onnellinen, Åke, eikä hän sitä voi olla niinkauan
kuin hänen isänsä istuu Kallundborgissa vangittuna."
"Meidän nuori kuninkaamme on aivan liian ankara, hän ei tahdo kuulla
puhuttavankaan hänen armahduksestaan", huokaili Åke. "Minä olen kuullut
erään huhun, rakas drotsi, mutta minä en tiedä onko siihen luottamista,
ehkä te tunnette sen paremmin. Taitaisi olla teille tärkeää ottaa
tarkempi selko siitä. Sanotaan vangitun ritari Lave Litlen luvanneen
tyttärensä käden sille ritarille, joka tuo hänelle kuninkaan
anteeksiannon ja hankkii hänelle vapauden lähteä maasta. Sanotaan
teidän sen tietävän, mutta että te ette voi tai ette tahdo täyttää
ehtoa."
Drotsi Pietari säpsähti. "Hän myö siis tyttärensä onnen vapaudestaan!"
huudahti hän liikutettuna. "Hm! Se on hänen kaltaistaan. Mutta kuka
sanoo, alistuuko tytär näin maksamaan isänsä synnit?"
"Ettekö te tiedä hänen suostuneen siihen?" sanoi Åke hädissään.
"Ettekö te tiedä sitäkään mitä kerrotaan Kungahellan rikkaasta
Thorild-ritarista? Hän on täällä, mukanaan neljä laivaa, täynnä
mahdottomia aarteita; ne hän aikoo tarjota kuninkaalle lunnaiksi ritari
Lave Litlestä. Minä näin itse hänet ritarisalissa; hän odotti kuninkaan
lopettavan tanssin, saadakseen keskustella hänen kanssaan kahden
salakammiossa -- --"
"Armias Jumala!" huudahti drotsi Pietari. "Myöty? -- Myöty. Se ei
ikimaailmassa tapahdu. Minä puhun kuninkaan kanssa! Minä pyydän
itse häneltä Laven vapauttamista! Vaikka se onkin väärin, niin minä
kuitenkin teen sen!"
"Kiirehtikää sitten, Jumalan tähden, herra drotsi! Jos tanssi on
loppunut, niin on ritari Thorild jo ehkä kuninkaan luona. -- Voi,
minä luulin teidän tietävän kaiken, mutta ettette tahtoisi tai voisi.
Kiiruhtakaa!"
"Suuri Jumala! Myöty, myöty!" huudahti drotsi ja riensi kuolonkalpeana
linnaan. Hän kiirehti ritarisaliin, -- katseensa kulki tanssivien
rivien lomitse. -- Hän näki kreivi Gerhardin voitoniloisena tanssivan
ohitseen, pitäen ihanaa majesteetillista morsianta kädestä. Nuori
Birger-kuningas tanssi myöskin hänen ohitseen prinsessa Mereten kanssa,
ja Skirmen uudessa ritaripuvussaan pyöri lattialla pieni iloinen
Åse-Hennerintytär kainalossaan. Mutta kuningas Eerikkiä ei siellä
näkynyt. Ingeborg-prinsessan naisten joukossa hän näki Inge-neidon; hän
istui hiljaa, ulkonaisesti rauhallisen näköisenä; mutta hänen katseensa
oli jäykkä, ja kasvonsa olivat valkeat kuin liinavaate. Ritarisali
iloisine tanssijoineen alkoi pyöriä drotsin silmissä. Hän pysähdytti
erään kamaripalvelijan ja kysyi häneltä: "Missä on kuningas?"
"Salakammiossa", kuului vastaus. "Onko joku hänen luonaan?"
"Ritari Thord Kungahellasta."
Drotsi Pietari kääntyi ja syöksyi pois ritansalista.
Kreivi Gerhard ja kuningas Birger saattoivat naisensa ulos
tanssisalista, Eerik-kuninkaan astuessa ääneti ja vakavana sisään
ritarisaliin. Drotsi Pietari astui kuninkaan vasemmalla puolen, hän
näytti olevan levoton ja jännityksessä. Kuningas astui prinsessa
Ingeborgin eteen, joka istui äitinsä vieressä tanssivia katsellen.
Kuninkaan viittauksesta taukosi tanssi. Soitto vaikeni ja kaikki
odottivat ihmeissään.
"Sano drotsi Pietari Hesselille, jalo prinsessa Ingeborg", sanoi nyt
kuningas ääneen ja totisena, "ettei Tanskan kuningas Eerik koskaan
unohda mitä hän lupasi kuolleelle isälleen, mutta että Tanskan tuleva
kuningatar antaa hänelle oikeuden julistaa ritari Lave Litlelle
anteeksiannon ja vapauden!"
"Kiitos, kiitos, Eerik!" sanoi pieni prinsessa, hypäten iloisena
paikaltaan. "Sinä pidit sanasi! Minä saan tehdä rakkaan Ingeni
onnelliseksi!" Nyt hän toisti drotsi Pietarille kuninkaan sanat ja
saattoi hämmästyneen Ingen hänen syliinsä.
Ilo oli suuri, ja kaikki ottivat siihen osaa.
Kun nyt kuninkaan viittauksesta taas alettiin soittaa, yhtyivät tytöt
laulamaan Riibelinnan valloituksesta:
"Kadut Riiben on tanssia tulvillaan,
on vallattu linna!
Niin ritarit tanssivat iloissaan
edest' Eerikin, nuoren kuninkaan!"
Kun drotsi Pietari ja Inge neito ilossaan kuulivat tämän laulun,
leimahti heidän herkässä mielessään sama tunne kuningasta ja isänmaata
kohtaan, joka ensimäisenä oli yhdistänyt heidän sielunsa toisiinsa.
Iloisina onnestaan he sekaantuivat muiden tanssivien riviin, ja
tyttöjen ja muiden tanssivien piirittäessä kuninkaan, lauloi Inge neito
innostuneena uskollisen ritarinsa kainalossa:
"Näin linnan valtaamme tanssien,
-- oli miekat peitossa helyjen.
Näin linnat antautuu!
Ens kertaa tanssija seppelpää
Nyt linnan voitetun herraks jää:
-- Edest' Eerik kuninkaan."