Senjälkeen kun kiivas Thorstenson, drotsi Pietarin vankeusaikana,
oli nimitetty valtakunnan drotsiksi, hän usein ryhtyi valtakunnan
neuvoston kanssa, kuninkaan nimessä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin.
Kuninkaanmurhaajia ja heidän liittolaisiaan ahdistettiin mitä
kiivaimmin, ja usein niin rajusti, ettei ainakaan drotsi Pietari
olisi sellaista suvainnut. Siihen oli usein prinssi Kristofferin
kostonhimo syynä. Joskaan nuori kuningas ei itse ryhtynyt epäjaloihin
kostopuuhiin, eikä niitä suvainnut, niin ei kuitenkaan kukaan
uskaltanut pyytää armahdusta silloin kun hänen isänsä murhaajat tai
heidän liittolaisensa olivat kysymyksessä.
Marskin kuoleman tai katoamisen jälkeen olivat hänen miehensä ja
lainsuojattomat kauhun ja pelon lamauttamia. Raane Jonson, joka
vähän senjälkeen oli tullut Hjelmiin, puolustamaan isiensä linnaa
kuninkaallisien hyökkäyksiä vastaan, oli poistunut taas piiritetystä
linnasta. Pian tiesi huhu kertoa Thorstensonin valloittaneen ja
polttaneen Hjelmin linnan, ja erääseen köyhään talonpoikaistaloon
Helgenaesin läheisyydessä tuli eräänä iltana kaksi pientä tyttöä
käsikädessä, pyytäen yösijaa. Ne olivat Stig-marskin tyttäret, jotka
paetessaan Tanskasta etsivät suojaa ja turvaa sääliviltä talonpojilta.
Eräänä yönä heräsi Sjöborgin linnanvouti, vanha rehellinen Paul Hvite,
kovasta koputuksesta linnan portille. Hän nousi ylös ja antoi sytyttää
kynttilät. Pihavouti avasi portin, ja kuninkaallinen ratsumies joukko
ratsasti linnanpihalle, kaksi sidottua miestä keskessään. Paul Hvite
astui itse alas lyhty kädessään vastaanottaakseen odottamattomat
yövieraat. Hän katseli ihmetellen vankeja, joiden yksinkertaisista
puvuista päättäen, he eivät olleet niin tärkeitä miehiä, että heidät
valtiovankeina tuotaisiin tähän linnaan. Toinen heistä oli kookas mies,
yllä vanha, harmaa vaippa, joka ulottui polvien alapuolelle asti.
Hänellä oli päässä likainen hattu, ja hän istui kurjalla puusatulalla
pienen, laihan hevoskaakin selässä. Hänen jalkansa olivat jouhiköydellä
lujasti kiinni sidotut hevosen vatsan alle.
Paul Hvite kohotti lyhdyn vangin kasvoja kohti, ja tunsi kauhukseen
tuskasta ja suuttumuksesta hehkuvat ylpeät kasvot. Se oli itse
arkkipiispa, arvoisa Jens Grand. Hän istui mykkänä alennustilassaan
ja näytti suuresti kärsivän; tuskallisesta asennostaan. Hänen
seuralaisensa ja kanssavankinsa, joka samalla lailla oli sidottu
hevosen selkään, oli kapinallinen ja ilkeämielinen Lundin rovasti
Jaakko. Prinssi Kristoffer oli kuninkaan nimessä vanginnut heidät
Lundissa, ja oli antanut kulettaa heidät läpi maan tässä nöyryyttävässä
asennossa. Ratsupäällikkö ojensi Paul Hvitelle drotsi Thorstensonin
allekirjoittaman kuninkaallisen käskykirjeen, jossa hänen käskettiin
kuolemanrangaistuksen uhalla ottamaan vastatakseen näistä tärkeistä
valtiovangeista, jotka oli pantavat kahleisiin ja asetettava mitä
ankarimman valvonnan alaisiksi.
"Herra Jumala! Olemmehan me kaikki syntisiä ihmisiä!" huokaili
linnanvouti, mutta totteli kuitenkin täsmällisesti. Melkein
tainnoksissa oleva arkkipiispa ja hänen kanssa -- vankinsa antoivat
sanaakaan sanomatta viedä itsensä vankeuteen, jossa ihmisystävällinen
vouti kuitenkin antoi heidän tointua tuskistaan ja virkistyä sekä
voittaa kovan kohtelun tuottamat tuskat, ennenkuin heidät pantiin
kahleisiin.
Vangittu jaarli Vähä-Alf istui vielä Haraldsborgin pahantekijätornissa.
Kekseliäs vanki oli viekkaasti saanut kuolemantuomion täytäntöönpanon
siirretyksi viikosta viikkoon, ilmoittamalla aina vähän
päästä Roeskilden kaupunginvoudille uusia ja tärkeitä tietoja
lainsuojattomista ja heidän kanssarikoksillisistaan, johon tarvittiin
aikaa, antaen aihetta laajaperäisiin tutkimuksiin.
Synkkänä marraskuun iltana purjehti Roeskilden vuonoon laiva, sen
mastossa liehui Tanskan lippu. Kokassa seisoi kookas ritarillinen
herra, jonka pitkän, punertavan tukan karvalakki puoleksi peitti,
harmaa sarkatakki oli vedetty ritaripuvun peitteeksi. Suuri muriseva
koira makasi hänen jalkojensa juuressa. Hänen vieressään seisoi
voimakas, täyteläinen nainen tanskalaisen kalastajatytön puvussa, mutta
tummien palmikoiden peitteenä oli hieno liinahuivi, ja kengissä oli
suuret kultasoljet.
"Itsepäinen nainen, kyllä tässä käy meidän hullusti!" sanoi ritari.
"Jos joku tuntee minut, niin minä olen kuoleman oma."
"Onhan minun isänikin henki kysymyksessä", vastasi nuorekas naisääni
norjankielellä, "ja hän on kuitenkin uskaliaampi mies kuin miksi sinä
milloinkaan voit tulla, hyvä Raane! Eilen sinä lupasit pelastaa hänet,
ja tänään sinä et tahdo. Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa sana
vanginvartijalle, ja tämän sanan tähden sinä et uskalla maihin, vaikka
sinä niin usein olet uskaltanut maihin ryöstämään. Ei, tällä kertaa
sinä saat pysyä sanassasi!"
Nainen oli jaarli Vähä-Alfin rohkea tytär Kirsti Solkikenkä, joka tämän
sanoessaan kohotti rohkean nykerönenänsä ilmaan, luoden aviomieheensä
katseen, joka ei juuri ilmaissut hellimpiä tunteita. Hän oli yhdessä
laivan norjalaisen miehistön kanssa pakottanut Raanen todella ryhtymään
tähän yritykseen, jonka hän itse oli kuvaillut hänelle mahdolliseksi
toteuttaa, jos hän, Raane, vain tahtoi, ja mihin ainoastaan hän
tärkeiden suhteittensa avulla kykenisi. Ettei Raanelta myöskään
puuttunut rohkeutta eikä kekseliäisyyttä, sen hän oli viekkaana ja
uskaliaana merirosvona jo monasti osoittanut viikingin tyttärelle.
Mutta ettei hän ollutkaan se ritarillinen sankari, josta hän oli
uneksinut seuratessaan häntä Norjasta, ja tanssiessaan hänen kanssaan
Riiben linnansillan yli, sen hän oli pian katkeralla suuttumuksella
huomannut. Ritarillinen kosija oli hänen suureksi hämmästyksekseen
muuttunut raa'aksi ja käskeväksi avioherraksi, ja Kirstin tunteet häntä
kohtaan muuttuivat ylenkatseeksi ja katkeraksi vihaksi kuultuaan, että
hänet oli tuomittu lainsuojattomaksi osallisuudesta kuninkaanmurhaan.
Heidät kiinnitti enää toisiinsa vain molemminpuolinen pelko ja hätä;
mutta se side oli hatara, ja usein se oli vähällä katketa. Norjassa
laulettiin jo laulua tästä onnettomasta avioparista, ja se tuli pian
yleisesti tunnetuksi myöskin Tanskassa. Siitä huomaa, että Raanen
uskottomuus entistä kuningastaan kohtaan, ja Kirstin osanotto Tanskan
kohtaloon oli antanut aiheen moniin vihamielisiin kohtauksiin heidän
välillään. Samaan suuntaan jatkui nytkin heidän kinastelunsa, laivan
purjehtiessa Roeskilden vuonoon.
"Varo sinä minun uskollista koiraani!" kuiskasi Raane -- "se voi
huomata, että sinä tänä iltana aiot viedä minut vaaraan isäsi tähden".
"Olipa vahinko, ettei sinun kuninkaallasi ollut samanlaista koiraa";
vastasi Kirsti, "ehkei silloin hänen kamaripalvelijansa olisi saanut
häntä petetyksi!"
Raane suuttui niin näistä sanoista, että hän löi voimakkaasti vaimoaan
ja oli vähällä survaista hänet mereen. "Minä en pettänyt kuningasta!"
sanoi hän. "Sen sanovat minun veriviholliseni, olkoot he vaikka minun
sukulaisiani."
Nähdessään isäntänsä rajut liikkeet murahti äreä koira Raanen jalkojen
juuressa ja näytti kiiluvat hampaansa.
"Ole varuillasi, Raane!" sanoi Kirsti Solkikenkä pidellen kiinni
purjenuorista. "Jo toisen kerran sinä yrität tehdä väkivaltaa
minulle, se ei tapahdu enää kolmatta kertaa! Jos sanon vain sanan,
niin laivamiehet heittävät sinut mereen. Jos minä olisin tietänyt
minkäarvoinen ritari sinä olit, niin minä en totisesti olisi
vihoittanut isäni mieltä ja jättänyt isänmaatani seuratakseni
lainsuojatonta kuningasmurhaajaa!"
Raane puri suuttumuksesta hampaitaan ja teki taas uhkaavan liikkeen.
"Varo itseäsi!" kuiskasi Kirsti, pysyttäytyen yhä köysien varassa.
"Elä luulekaan, että täällä on yhtä pimeää kuin Finnerupin ladossa.
Kuuletko mitä minun uskolliset mieheni laulavat laivanruumassa? He ovat
huomanneet levottomuutta olevan ilmassa: he tuntevat minun herrani ja
puolisoni."
Raane kuuli nyt kauhuissaan ja suuttuneena norjalaisten laivamiesten
laulavan, muutaman heistä lähestyessä etumastoa:
"Metsä taitaa kuulla, ja nähdä maa.
Pois, Kirstini, saamme nyt vaeltaa.
Jos ei Eerik-kuningasta surmattu ois,
meit' ei nyt tiemme veis maasta pois.
Hän vaimoaan tavoitti pöydän taa:
'Ei vieraille sanaa ankaraa!'
Ja hän löi sen posket punertamaan:
'Minun syyni ei kuolo Eerik-kuninkaan,
vaikka ystäväni kylillä niin kertoo'."
"Kuuletko?" kuiskasi Kirsti. "Sen laulun tunnet kyllä hyvästi. Jos
tahdot, ettei se saa pahempaa loppua, niin sinä autat minua nyt
pelastamaan isäni! -- Niinpian kuin se on tapahtunut, sanon sinulle
ikipäiviksi hyvästit. Mutta jos aiot petoksella tästä suoriutua, niin
minun uskolliset mieheni vangitsevat sinut ja vievät sinut Tanskan
kuninkaalle!"
"Ole hiljaa, rakkahin Kirstini, minä teen kyllä kaiken minkä tahdot!"
kuiskasi pelästynyt Raane vilkaisten hädissään niihin kahteen väkevään
merimieheen, jotka näyttivät olevan yhtä valppaita vartioimaan
emäntäänsä kuin koira lainsuojatonta ritariansa.
Laiva laski vuonon syrjäisimpään lahteen. Raane ja hänen vaimonsa
nousivat maihin ja astuivat ääneti Roeskilden kylään johtavaa polkua
pitkin. Suuri koira seurasi herraansa aivan tämän kintereillä, mutta
Kirstin viittauksesta seurasivat molemmat väkevät merimiehet pari
askelta häntä jälempänä pimeää polkua pitkin. Näin astuivat Raane ja
hänen vaimonsa Roeskilden katuja pitkin Haraldsborgiin. Kun he tulivat
vankitornin läheisyyteen, näkivät he joukon ihmisiä kokoontuneen
vanhan vaimon ympärille, joka lauloi heille katulauluja. Hän istui
kivellä lyhty kädessä, vaikka oli sokea. Hänen käsivarreltaan riippui
lakkinen rahasäiliö, jota hän laulaessaan helisteli, ja siihen panivat
hänen kuuntelijansa rahansa. Kuu oli sillävälin noussut. Se valaisi
sekä tornin että sekavan kansanjoukon, joka näkyi kokoontuneen tänne
saadakseen nähdä kuuluisan vangin ja huvitellakseen valtiojuoruilla.
"Näittekö te drotsin?" kysyi eräs sotilas. -- "Sepä vasta mies oli!"
"Oi, Jumala meitä auttakoon!" sanoi eräs porvari. "Istuuhan hän
vangittuna Nordborgissa. Eikä palaja rauha eikä onni maahan ennenkuin
hän on vapaa."
"Te; tarkoitatte drotsi Pietaria, drotsi Hoseöliä?" alkoi taas sotilas.
"No niin, olihan hän kunnon mies, mutta minä tarkoitan tätä uutta,
pitkäviiksistä drotsia; kyllä hän on kova mies: niinkauan kuin hän
hallitsee ei ainoakaan petturi ja roisto säilytä päätään Tanskassa."
"Kuinka kauaksi hän jää tänne?" kysyi porvari.
"Kunnes laivasto on valmiina, ja kaikki maalaiskansa koolla", vastasi
sotilas -- "silloin kuningas palaa Helsingborgista ja me saamme hyökätä
herttuan kimppuun!"
"Se on oikein! Thorstenson on kunnon mies!" sanoi eräs merimies: "hän
kyllä tietää, ettei täällä maalla saada mitään aikaan, muuta kuin
merillä vain".
"No, elähän toki, kansalainen!" sanoi eräs maasotilas. "Maallahan
me anastimme pyhän lipunkin, ja ilman sitä me emme pääse kovinkaan
pitkälle emme merellä eikä maalla. Tällä kertaa me kuitenkin kulemme
yhtämatkaa, mutta jos norjalainen taas nousee maihin teiltä lupaa
kysymättä, niin kyllä silloin kysytään mihin mekin kykenemme täällä
maakamaralla."
"Herran nimessä, veli veikkoseni!" vastasi merimies. "Me juomme
toverillisesti yhdessä sekä märällä että kuivalla. Te helkkarin
pitkäkoivet saitte toki siipiluusta kiinni tuon roiston, joka nyt istuu
tuolla tornissa; eipä hän nyt enää pääse rosvoamaan meidän laivojamme
eikä polttamaan meidän satamiamme. Laulappas laulu tuosta rosvosta
tuolla tornissa, eukkoseni, niin saat minulta äyrityisen!"
"Kuinkahan kauan he antavat hänen istua tuolla ja pitää sekä
linnanvoutia että pormestaria narreinaan?" kysyi eräs porvari.
"Ettekö te ole nähneet kaupungin ulkopuolella olevia telineitä?" kysyi
merimies. "Sinne hänet viedään kahdeksan päivän kuluttua. Sen on
ankara drotsi David vannonut. Aika rohkea merikarhu hän oli, sitä ei
paholainenkaan voine kieltää. Mutta kaksi sellaista helvetinkoiraa kuin
hän ja marski olisivat pian hävittäneet koko maan autioksi."
"Kahdeksan päivän kuluttua Alfkreivi teloitetaan!" sanoi eräs nuori
tyttö. -- "Onpa se häpeä niin rikkaalle ja ylhäiselle herralle!"
"No, laulappas nyt, eukkoni!" sanoi merimies. -- "Tuossa saat
äyrityisen! -- Kas! Nyt hän pistää päänsä ulos reiästä tuolla
ylhäällä. Hän koettelee kai tähystellä eikö näkisi hyviä ystäviä, jotka
auttaisivat hänet sieltä ulos."
"Armias Jumala! Kahdeksan päivän kuluttua! Kuulitko sinä sen Raane!"
voivotteli Kirsti Solkikenkä hiljaa, tarttuen vaistomaisesti vihatun
aviomiehensä käsivarteen. "Näetkö, hän seisoo tuolla ja katselee alas
meihin! Joudu pelastamaan häntä, Raane! -- minä annan sinulle kaikki
anteeksi -- minä jään sinun luoksesi ja olen maanpaossa sinun kanssasi
-- kunhan vain pelastat hänet, pelasta hänet! Sinä voit, kun vain
tahdot."
"Ole vaiti, pahus vieköön, sinä ilmaiset minut vaikeroimisellasi!"
kuiskasi Raane ja katseli tuskallisen levottomana ympärilleen. Muutamat
talonpojat olivat jo ihmetellen alkaneet tarkastaa noita kahta vierasta
henkilöä, mutta nyt heidän huomionsa siirtyi toisaalle, kun sokea vaimo
kivellä alkoi laulaa:
"Herra Alf on Norjassa syntynyt,
mut ei siellä hän viihtyä saata,
vaikka ruokokseen hällä tusina
on läänejä Norjan maata.
Alf nurmea astuu, lukien
sanoja rukouksen,
niin saapuu Benedikt Rimordson
kera kohtalon rangaistuksen.
'Hyvää huomenta, herra Vähä Alf,
olet urho oiva, mut maalle
ei vahinko, jos vangiksi
jäät tänään kuninkaalle.'
'Ei, en ole herra Vähä-Alf,
en sitä kuulla siedä,
olen messupoikanen, papille
mun tulee viiniä viedä.'
Mut hatun korkean kohottain
hän Alfin otsan näkee.
'Jumal'aut, olet herra Vähä-Alf,
sen kyllä vannoa käkeen.
Olit pappismies, kuten minäkin,
panen pantiksi autuuteni,
sinun koulusi, sinun konnantyös
monet palaavat mieleheni.'
'Ja jos olet Benedikt Rimordson,
niin olethan ystäväni,
niin vannothan tänään, ett' ikänäs
et tuntenut nimeäni.'
Mut herra Alf, hän vangittiin,
ja hän kahlein kytkettiin -- --"
"Pois tieltä!" huusi nyt maasotilas, joka seisoi vartioiden
vankitornia. "Tuki suusi senkin akka! Elä huutele tänne koko kylää.
Sen, joka uskaltaa lähestyä kolmekin askelta tornia lähemmäksi, pistän
minä kuoliaaksi!"
Kansa vetäytyi hiukan sivulle. Raane väistyi myöskin vähän syrjemmälle
vaimonsa kanssa, joka piti kiinni häntä käsivarresta ja rukoili häntä
hiljaa pitämään sanansa ja pelastamaan hänen isänsä.
"Ei, minä en tee sitä!" kuiskasi Raane. "Hän on vannonut minulle
kuoleman ja häviön, sen kyllä tiedän. Auttakoon nyt itseään!" Näin
sanoessaan hän aikoi irtaantua vaimostaan, mutta tämä piteli kiinni
hänen käsivarrestaan. Raane painoi lakkinsa syvään otsalleen, ettei
joutuisi ilmi, sillä hän näki nyt kauhukseen muutamia entisen kuninkaan
palvelijoista, joille hän oli tuottanut monta harmia kuninkaan linnassa
ollessaan. "Päästä minut, vaimo!" -- kuiskasi hän lopulta. "Minä olen
hukassa, minut on tunnettu."
Levotonta murinaa kuului joukosta. "Raane, lainsuojaton
kamaripalvelija!" kuului suusta suuhun huuto.
"Sinä olet syyllinen kuolemaani, itsepäinen nainen!" huudahti Raane
kiivaasti mutta hiljaa, riistäytyessään väkivaltaisesti irti vaimostaan
ja lähti pakoon.
"Tarttukaa häneen! Ottakaa hänet kiinni!" huusi nyt monta ääntä. "Se
on Raane -- lainsuojaton kamaripalvelija! Ottakaa kiinni se petturi!"
Hurjasti huutaen lähti katkeroitunut joukko häntä ajamaan takaa, uhaten
repiä hänet palasiksi; mutta hän työnsi rajusti pari takaa-ajajistaan
kumoon; hänen suuri koiransa puri useita ja peloitti suurimman osan,
niin että Raanen onnistui päästä pakoon. Harmaaveljesten luostarin
läheisyydessä oli viimeksi nähty hänet sekä hänen koiransa; mutta
siellä ne molemmat olivat äkkiä kadonneet. Tämän hälinän aikana
onnistui Kirsti Solkikenkä uskollisten laivamiestensä avulla pääsemään
pois väentungoksesta.
Pariin päivään ei Raanen jälkiä löydetty mistään. Tiedettiin vain
hänellä olevan paljon sukulaisia harmaaveljesten luostarin mahtavien
hengellisten joukossa. Kuninkaan nimessä antoi drotsi Thorstenson mitä
tarkimmasti tutkia luostarin; mutta siellä ei löytynyt jälkiäkään
vaarallisesta pakolaisesta.
Ulkopuolella luostaria, syrjäisessä kujassa, oli kaivo aivan
luostarimuurin vieressä, ulkonevan puuvajan alla. Joku tyttö, joka
eräänä aamuna aikaisin oli sieltä vettä hakemassa, oli nähnyt suuren,
äkäisen koiran hyppäävän ylös kaivosta. Tämän omituisen näyn hän oli
kertonut monelle; kertomuksen mukaan oli se Raanen koira, joka tuona
samana iltana oli puraissut niin monta ihmistä. Nyt alettiin tutkia
kaivoa ja huomattiin kaivon seinämässä, luostarimuurin puolella, olevan
niin suuren ontelon, että ihminen voi kömpiä sinne. Täältä johti ovi
muurinläpi luostariin, mutta se oli suljettu. Ovi murrettiin auki, ja
tultiin siten pieneen pimeään luolaan, joka oli luostarimuurin sisässä.
Ensimäisen kimppuun, joka uskalsi tähän salaperäiseen luolaan, hyökkäsi
hurjistunut koira, ja mies vetäytyi pelästyneenä takaisin. Hurjan
vastarinnan jälkeen koira voitettiin ja tapettiin. Lyhtyjen avulla
tutkittiin luola, mutta ei löydetty ihmistä sieltä. Luolan perällä,
kosteassa sopessa, jossa vilisi hämähäkkiä ja sammakoita, oli kivi ja
soraläjä; ennenkuin lähdettiin luolasta pisti eräs sotilaista keihäänsä
sen sisään, jolloin kuultiin hiljaista vaikerrusta. Soraläjä tutkittiin
heti, ja nyt nähtiin surkuteltava näky. Lainsuojaton Raane löydettiin
luolan äärimmäisestä sopesta, niin soran ja veren tahraamana, ettei hän
enää ollut ihmisen muotoinen. Hän hypähti epätoivoisena ylös, aikoen
ruveta puolustautumaan tai paeta; mutta hänet otettiin heti kiinni
ja vietiin Haraldsborgiin, jossa ankara drotsi Thorstenson kuninkaan
nimessä tuomitsi hänet kuolemaan.
Kolme päivää senjälkeen ratsasti Roeskilden uusi tuomiorovasti
myöhään yöllä kaupunkiin eräästä lähiseudun herraskartanosta, jossa
hän virkansa puolesta oli ollut puhuttelemassa erästä kuolevaa Kaksi
kuoripoikaa soihdut kädessä ratsastivat hänen edellään. Heidän täytyi
kulkea Roeskilden kaupunginalueella olevan teloituspaikan ohi, missä
Alfkreivi ja Raane aamulla olivat hirtetyt. Pojat olivat peloissaan ja
pysähtyivät.
"Herra tuomiorovasti!" sanoi toinen heistä. "Tästä ei ole hyvä kulkea
ohitse."
"Jumalan nimessä, lapseni, eteenpäin!" sanoi tuomirovasti. "He ovat
palkkansa ansainneet. Jumalan turvissa ja luvallisilla asioilla kulkien
ei meidän tarvitse pelätä eläviä eikä kuolleita."
Pojat vaikenivat, ja ratsastettiin edelleen.
"Mutta katsokaa, katsokaa!" sanoi nuorin kuoripojista -- "tuolla on
jotakin, jokin liikkuu tuolla ylhäällä!"
"Katsokaa!" sanoi toinen, "siellä on valoa, -- kuolleitten luona palaa
soihtuja!"
"Se on kummittelua ja saatanan vehkeilyjä!" sanoi toinen pojista.
"Rukoilkaa, rukoilkaa, armollinen herra!"
Tuomiorovasti jäi hämmästyneenä seisomaan. Oltiin aivan kukkulan
juurella, jolla hirsipuut olivat, ja hän näki naisen seisovan siellä
soihtu kädessä. Valo lankesi hänen kasvoilleen; ne olivat kalpeat,
ja omituinen tuskan ilme väreili niistä, mutta samalla ne olivat
lujat ja rauhalliset, kuin marmoriin veistetyn Niobekuvan. Joukko
kookkaita merimiehiltä näyttäviä miehiä ottivat alas pahantekijöiden
ruumiit hirsipuista. He tekivät tehtävänsä nopeasti ja aivan ääneti.
Tuomiorovasti jäi kuoripoikiensa kanssa tielle, ja pian he näkivät
jotensakin lukuisan ruumissaaton, kaksi ruumista keskellä, lähtevän
liikkeelle. Totinen naisolento kulki edeltä soihtu kädessään, ja nyt
hän huomasi tämän hartioilla ylhäisen ritarinaisen tai ruhtinattaren
purppuraviitan. Ei ainoakaan piirre hänen tuskanmurtamissa kasvoissaan
värähdellyt, kun hän johti saattueen tietä pitkin alas vuonolle.
Saattue siis lähestyi hengellistä herraa, aikoen hänen ohitseen; mutta
kukaan ei näkynyt välittävän hänestä eikä hänen seuralaisistaan.
Hän liitti kätensä yhteen hiljaiseen rukoukseen, jääden paikalleen
istumaan, kuoripojat ja pelästyneet papit seurasivat hänen esimerkkiään
istuen samaten rukoilevassa asennossa. Kun kulkue astui heidän
ohitsensa, ja ehtoollisrasiat kuoripoikien käsissä loistivat soihtujen
valossa, kumarsivat vakavat merimiehet syvään, ja ritarineito
polvistui, kyynelvirran valuessa hänen kalpeille poskilleen.
Omituisen, voimakkaan tunteen pakosta, alkoi tuomiorovasti syvällä,
kirkkaalla bassoäänellään laulaa pyhää Vigilaeta kuolleitten sielujen
puolesta; kuoripojat yhtyivät siihen, ja he jatkoivat lauluaan kunnes
saattue oli ehtinyt kulkea heidän ohitsensa. Se pysähtyi vuonon
rannalle, josta heti senjälkeen laiva täysin purjein purjehti yön
pimeyteen.