Pian levisi kaikkialle ihmeellisiä uutisia, ja mitä eriskummallisempia
asioita kerrottiin kansan kesken. Hyökkäys Hjelmin linnaan torjuttiin,
ja kuninkaalliset kärsivät tuntuvan tappion; mutta Thorstenson
piiritti vielä linnaa, valmistautuen uuteen hyökkäykseen. Eräänä
päivänä levisi leiriytyneiden joukkoon huhu, että marski oli kuollut.
Muutamat tiesivät myöskin kertoa hänen kadonneen. Sanottiin erään
vieraan, hienon herran olleen hänen luonaan, -- ja hänkin oli äkkiä
kadonnut. Tämän johdosta oli syntynyt kansan kesken sellainen huhu,
että paholainen oli ollut Hjelmissä ja vienyt mukanaan pelättävän
kuninkaanmurhaajan. Toiset väittivät lainsuojattoman, kamaripalvelija
Raanen, linnan entisen omistajan johtavan heitä, ja että hänellä oli
mukanaan vaimonsa, Alfkreivin tytär, jota kansanlauluissa kutsuttiin
neiti Solkikengäksi. Väliin nähtiin hennon valkopukuisen neitosen,
ristiinnaulitun kuva kädessään, kävelevän Hjelmin muureilla. Linnan
synkät miehet kumarsivat hänelle ja polvistuivat hänen kulkiessaan
heidän ohitsensa. Ritarit sanoivat hänen olevan marskin vanhimman
tyttären. Mutta monet Thorstensonin sotilaista arvelivat hänen
olevan yliluonnollisen olennon, joka suojeli linnaa, tehden sen
voittamattomaksi.
Vähän senjälkeen kun huhu oli levinnyt marskin kuolemasta ja
katoamisesta, nähtiin yöllä Stubberupin pappilasta suuren, soihtujen
valaiseman ruumissaattueen hiljaa ja juhlallisesti kulkevan rannalla
olevasta laivasta hautausmaalle. Pappilan palvelijattaret pitivät
juuri sinä yönä karttaustalkoita, jossa muutamia kylän tyttöjä oli
auttamassa heitä villojen karttauksessa. Työn loputtua aiottiin
siellä tanssia ja leikkiä. Tytöt istuivat iloisina tuvassa työnsä
ääressä suure villavasun ympärillä. Yksi ainoa himmeästi palava
lamppu riippui katto-orteen kiinnitetystä rautakoukusta. He kertoivat
huvikseen toisilleen satuja ja kummitusjuttuja tai lauloivat lauluja;
pari miestä nukkui penkillä. Ahkerat karttaajattaret kuuntelivat
juuri peloittavaa juttua Nordskogin ryöväreistä, jotka majailivat
saaren pohjoisrannalla ja jotka drotsi Pietari eräänä jouluiltana
vangitsi eräässä talonpoikaistalossa. Miehet olivat Niilo Rauhattoman
ja Lave Rimordsonin joukkuetta, joiden johtajat kyllä sillä kertaa
pääsivät pakoon, mutta seuraavana vuonna heidätkin vangittiin ja
hirtettiin Harrestrupissa. Kaksitoista miestä oli menettänyt henkensä
Hindsholmenilla, ja siitä oli laulu, jota paljon laulettiin. Kaikki
tytöt yhtyivät laulamaan. Kyökkipalvelijatar, joka osasi sen parhaiten,
alkoi nyt neljännentoista värssyn:
Herra drotsi Pietari Hoseöl
hän huutavi miehilleen:
"Ylös nyt, ei viivytä kauempaa!
On viestit tärkeät tulleet.
Ylös nyt! on aika jo vetää
teräs huotrasta siekailematta" -- -- --
Tässä laulu äkkiä keskeytyi, kun karjatyttö pelästyneenä juoksi sisään
heidän luokseen, kertoen nähneensä ruumissaattueen soihtuineen. Kaikki
tytöt heittivät kartat käsistään ja pudottivat villat sylistään. Miehet
heräsivät, ja hieroskelivat silmiään; mutta ei kukaan uskaltanut mennä
ulos katsomaan mitä siellä oli.
"Olettepa te raukkoja", sanoi pieni, mustatukkainen tyttö, joka oli
työn valvojana. "Varmaankin taas jokin lainsuojaton on surmattu, ja
nyt hänen toverinsa koettavat saada hänet salaa haudatuksi siunattuun
maahan. Niin he hautasivat Arvid Pentinpojan, jonka Tuke Ebbesen löi
kuoliaaksi."
"Niin, mutta ei sitä kuleta soihtujen valossa ja suurissa joukoissa
silloin kun tahdotaan salaa haudata pahantekijä!" sanoi karjatyttö.
"Uskokaa pois, se on kuninkaan tai jonkun mahtavan miehen ruumissaatto,
jos ne vain eivät kaikki ole kummituksia."
"Kyllä ne ovat ilmieläviä ihmisiä!" sanoi neito nauraen. "Ja se on
pelkuri, joka ei uskalla tulla katsomaan."
"Uskallatko sinä, Else, mennä katsomaan!" kysyi karjatyttö. "Mene vain,
jos olet niin rohkea kuin kerskailet! Minä sain jo kyllikseni yhdestä
kerrasta, vieläkin polveni vapisevat."
"Mene sinä, Else!" kehoitti kyökkipalvelijatar. "Olethan sinä niin
rohkea ja miehekäs! Onhan pitkä Mads Jyde, marskin aseenkantaja, ollut
sinun sulhasesi. Hänen kanssaan minä en uskaltaisi olla kahden, en
mistään hinnasta."
"Sen minä kyllä uskon!" vastasi Else ylvästellen. "Ei olekaan hyvä
leikkiä Mads Jyden kanssa. Sellaista miestä ei teillä ole koko Fyenin
saarella."
"Uskaltaisitko sinä sanoa saman pelimanni Kristianin kuullen?" kysyi
yksi tytöistä.
"Miksen uskaltaisi?" vastasi Else, kohauttaen niskaansa. "Sen minä
olen sanonut hänelle monta kertaa. Jos ei Mads Jyde olisi joutunut
osalliseksi herransa onnettomuuksista, ja jos hänestä ei olisi tullut
niin julmaa rannikkorosvoa, niin en minä olisi pelännyt ottaa häntä
miehekseni. Nyt varjelkoon Jumala minua hänestä!"
"Huh, huh!" sanoi kyökkipalvelijatar. "Hän lyö kuoliaaksi jokaisen,
joka sanoo ainoankaan pahan sanan hänen herrastaan. Hän on oikea
paholainen!"
"Elä sano niin!" vastasi Else. "Hän on julma, se on totta, mutta hän on
kuitenkin rehellinen mies. Herralleen hän on, häpeä sanoa, uskollinen
kuin koira, enkä minä kärsi kenenkään puhuvan pahaa hänestä."
"Vanha rakkaus ei ruostu!" huomautti joku miehistä. "Mutta jos Mads
Jyde tietäisi, että sinä et ole hänelle enää uskollinen, pikku Else,
niin kyllä hän tulisi puraisemaan sinulta pään poikki."
"Vielä mitä!" vastasi Else. "Minä olen hänelle kuitenkin paljon
uskollisempi, kuin te ja monet muut Fyenin tytöt sulhasilleen. Minulla
on kuitenkin aina vain yksi kerrallaan!"
"Mutta jos sinä tahdot nähdä saattueen, Else, niin kiiruhda, ennenkuin
se on kulkenut ohitse!" kehoitti karjatyttö. "Se kulki kirkkomaata
kohti, ja minä luulen melkein nähneeni valon kuorinikkunoissa."
"Herättäkää isäntä!" sanoi kyökkipalvelijatar, "sehän on kauheaa!
Siellä voi olla kirkonvarkaita, ja jos ne ovat kummituksia niin manaa
pastori ne tiehensä."
"Se on totta!" sanoi yksi tytöistä ja meni heti herättämään
isäntäväkeään.
"Se on paremminkin lainsuojaton marski, joka menee katsomaan
Eskebjergissä olevaa aarrekammiotaan", sanoi yksi miehistä. "Siellähän
hänellä on suurimmat aarteensa."
"No, miten kauan sinä epäröit, Else!" sanoi kyökkipalvelijatar.
"Olethan sinä ollut oikeassa linnoituksessa. Silloin Flynderborgissa
ollessasi sinä näit sekä sotamiehiä että ryöväreitä, ja sinä olit yhtä
rohkea kuin emäntäsi."
"Sitä minä en ole sanonut!" vastasi Else. "Kyllä rohkea Inge-neito oli
minua uskaliaampi silloin kun Alfkreivi ja Niilo Rauhaton vierailivat
meillä. Mutta kyllä minä näytän teille, etten minä pelkää mennä
katsomaan ruumissaattoa. Tiedänhän minä sen, että kuollut mies ei
puraise minulta nenääni. Jos vainaja on merirosvo tai muu senkaltainen
mies, niin silloin siellä varmaankin on kultaa ja samettia, -- niistä
saisi oivalliset tyynyt ja koristeet. Ei olisi synti anastaa tuolta
ryövärijoukolta jotakin siitä mitä he ovat ryöstäneet meidän kunnon
rouviltamme ja neitosiltamme! Tulkaa mukaan tytöt! -- Minä kuljen
edellä!"
Tytöt ällistyivät tuon ehdotuksen kuullessaan, mutta ei uskaltanut
kukaan heistä seurata häntä. Eivät miehetkään olleet halukkaita tuohon
seikkailuun.
"No niin!" sanoi Else. "Sitten pidänkin aarteen yksin omanani,
ja sen uskallan." Näin sanoen hän juoksi yksin ulos väentuvasta.
Ehdittyään pappilan pihan ulkopuolelle, hän näki todellakin suuren
soihtukulkueen, niinkuin karjatyttö oli kertonut. Soihdut etenivät
hitaasti. Saattue kulki hautausmaan poikki ja lähestyi kuorin
pienempää ovea. Kynttilöiden valo loisti kirkonikkunoista. Utelias
tyttö pysähtyi pelästyneenä ja piiloutui puun taakse, josta hän
hyvin näki hautausmaalle. Hän alkoi vapista ja värähdellä nähdessään
selvästi kookkaitten, naamioitujen olentojen, tummat rautavarustukset
yllä ja soihdut kädessä, kantavan pitkää, mustaa kirstua. Naamioidun
surusaattojoukon jälestä astui juhlapukuinen pappi, kädet kiinni
köytettyinä.
Else rohkaisi mielensä ja hiipi aivan hautausmaanportille. Kulkue
oli poistunut kirkkoon, ja hän uskalsi livahtaa portista sisään. Kun
ei ainoatakaan ihmistä näkynyt hautausmaalla, uskalsi hän rohkeasti
astua edemmäksi. Sykkivin sydämin hän pysähtyi kuorin ovelle ja
tirkisti sisään. Kuorissa oli aivan hiljaista, eikä sielläkään näkynyt
ketään, mutta kynttilät paloivat alttarilla. Hän uskalsi kirkonovien
sisäpuolelle ja katseli tuskallisen uteliaana ympärilleen. Ei
yhtään ihmistä näkynyt olevan muuallakaan kirkossa; mutta puuluukku
kirkonkäytävän keskellä oli auki, ja avatusta hautaholvista loisti
monien soihtujen valo ylös holvattuun kattoon. Hän seisoi epäröiden
uskaltaisiko etemmäksi vai pakenisiko. Mutta hän luki nopeasti pari
rukousta saadakseen enemmän rohkeutta, ja hiipi lattiassa olevan
luukun ääreen. Lattiassa olevasta raosta ja avatusta luukusta hän
uskoi näkevänsä kaikki mitä alhaalla tapahtui. Hän uskalsi tuskin
hengittää, mutta hän notkisti polvea ja kurkisti raon läpi alas. Hän
näki kahdentoista asestetun miehen, soihdut kädessä, seisovan piirissä
suuren kirstun ympärillä, jonka peitti kullalla kirjailtu musta,
samettinen paarivaate, ja sen päälle, suurelle aatelisvaakunalle, oli
asetettu miekka. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi. Papin kiinnisidotut
kädet olivat irroitetut. Soihdunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja
neito tunsi kauhukseen isäntänsä, pitäjän papin. Nyt avattiin kirstun
kansi, ja hän näki siellä kookkaan soturin täysissä ritarivarustuksissa.
"Pankaa pyhä sakramentti hänen rinnalleen, pappi!" kajahti ontto ääni
lukitun kypärä silmikon takaa. "Hän ei saanut sitä kuolinhetkellään,
vaikka hartaasti pyysi; nyt hänen täytyy saada se mukaansa, vaikka itse
pyhä Yrjänä ja kaikki pyhimykset olisivat julistaneet hänet pannaan!"
"Minä tottelen pakosta", änkytti pappi, "ja niinkuin minä jo sanoin
teille ei se ole hänelle siunaukseksi".
"Lue kunnolla ehtoollisen sanat, tai menetät henkesi, pappi!" -- jatkoi
sama ontto ääni. Vapisevalla äänellä pappi siunasi hostian, jonka hän
sitten kätki pieneen hopeaiseen rasiaan ja asetti ruumiin rinnalle.
Kansi asetettiin taas paikoilleen. Pappi heitti kolme lapiollista
hiekkaa kirstunkannelle ja lausui kovaa, vaikka vapisevalla äänellä
kirkollisen hautauskaavan.
"Amen!" sanoivat kaikki rautapukuiset miehet, ja muutamat heistä
näkyivät olevan hyvin liikutettuja. Saattue näytti nyt aikovan poistua
avatusta hautaholvista. Tyttö hypähti ylös aikoen paeta samaa tietä,
jota oli tullutkin, mutta näki kauhukseen kaksi rautapukuista miestä
kirkonovella. Hän oli vähällä huutaa pelosta, -- mutta sai hillityksi
itsensä ja piiloutui nopeasti kirkonpenkkiin. Hän ei uskaltanut katsoa
ylös; mutta hän kuuli raskaiden askelten kajahtelevan kirkonkäytävän
hautakivillä. Vasta sitten kun ei enää kuulunut yhtään ääntä, hän
katsahti varovasti penkistä. Kirkko oli tyhjä; ovi oli puoleksi
avoinna, ja kynttilät paloivat vielä alttarilla. Hautaholvin luukku
oli auki. Hän huomasi sieltä vielä valon tuikkeen ja hiipi taas
tirkistämään alas raon läpi. Lyhty valaisi kirstua, mutta ei näkynyt
ainoatakaan ihmistä. Hän rohkaisi itseään ja uskalsi pari askelta alas
hautaan; komea paarivaate häikäisi hänen silmiään -- häntä halutti
katsella sitä lähempää. Astuttuaan vielä pari askelta, hän seisoi
kirstun luona. Aatelisvaakuna mustalla samettisella paarivaatteella
kimalteli hopeaa ja jalokiviä. Kahden valkoisen siiven koristaman
kypärän alta loisti suuri hopeatähti, sen seitsemän sädettä olivat
säihkyvistä kivistä. "Noilla voisi köyhä morsian rikastua ja koristaa
morsiustyynynsä kauneiksi," kuiskasi hän. "Ei ryöväri niitä tarvitse
haudassaan?" Hän oli ottanut lyhdyn käteensä. Timantit kimaltelivat
kuin tuhannet tähdet. Hän ei voinut kauvemmin vastustaa kiusausta, vaan
tarttui nopeasti paarivaatteeseen ja alkoi laahata sitä muassaan ylös
portaita. Samassa hän kuuli takaansa kalinaa, niinkuin rautapukuinen
mies olisi noussut istualtaan, ja hän pudotti kauhistuneena lyhdyn. Hän
tunsi voimakkaan käden tarttuvan paarivaatteeseen ja kuuli kammottavan
äänen huutavan hautaholvista: "Kirottu nainen! Aiotko sinä ryöstää
vainajalta?" Tyttö syöksyi huutaen takaperin hautaholviin.
"Ryöväreitä! Rosvoja!" huudettiin kirkon ulkopuolella. Kaikki ne
Stubberapin nuoret miehet, jotka olivat kokoontuneet karttaustalkoon
tansseihin, hyökkäsivät viikatteet ja heinäseipäät kädessä kirkkoa
kohti, papin isäntärenki etummaisena, lyhty kädessään.
"Mene sinä ensiksi, Kristian Pelimanni", sanoi eräs miehistä
kirkonovella. -- "Ehkä siellä kuitenkin on kummitellut. Mutta osaathan
sinä rukoilla yhtä kauniisti kuin meidän kirkkoherramme, ja minne sinun
lemmittysi uskaltaa yksinään, uskallat kai sinäkin kaksitoista miestä
mukanasi."
Miesten vielä viivytellessä kirkonovella, ryntäsi pitkä rautapukuinen
soturi ulos heidän ohitsensa suuri miekka kädessään, ja hurjasti
karjuen hän ohimennessään keikautti kumoon muutaman heistä ja pakeni.
Ei kukaan uskaltanut seurata häntä. Pelästyneet talonpojat ristivät
itsensä ja lukivat isämeitänsä. Ei kukaan epäillyt ettei hän olisi
ollut itse paholainen, joka karjuen oli vihkaissut heidän ohitsensa.
Lopulta he kuitenkin rohkaisivat mielensä, ja uskalsivat astua sisään
kirkkoon. He löysivät avonaisen hautaholvin ja näkivät kauhukseen
pienen Elsen makaavan verisenä ja kuolemaisillaan suuren ruumiskirstun
vieressä, jonka yli komea, vaakunalla koristettu, paarivaate taas
oli levitetty. He kantoivat puolikuolleen tyttösen pappilaan, jossa
pappi kalmankalpeana tuli heitä vastaan, ja vaati heitä vannomalla
lupaamaan, etteivät kenellekään puhuisi siitä mitä tänä yönä olivat
nähneet ja kuulleet. Se minkä kuoleva neito uskoi papille, pysyi kauan
aikaa salaisuutena; mutta kolme päivää senjälkeen haudattiin pappilan
sisäkkö Else kaikessa hiljaisuudessa, ja kauan aikaa senjälkeen levisi
Hindsholmiin huhu, että papin palvelijan Stubberupissa oli murhannut
hänen entinen sulhasensa, marski Stigin aseenkantaja sen vuoksi, että
tyttö oli aikonut rosvota hänen herransa ruumista.
Stubberupin pappi antoi muurata umpeen avonaisen hautaholvin, eikä
kukaan senjälkeen uskaltanut avata sitä. Vähän aikaa senjälkeen levisi
huhu, minkä mukaan Stig-marski oli salaisesti haudattu Rörvikin
kirkkoon Själlandissa, sinne oli ehkä joku toinen lainsuojattomista
samalla tapaa haudattu. Ei kukaan varmuudella tietänyt mihin oikeastaan
pannaan julistettu marski oli haudattu, ja hänen ystävistään oli
tärkeää pitää hänen hautauspaikkansa salassa, ettei pannaan julistettua
miestä enää kuoleman jälkeen saisi häväistä. Muutamat koettivat
saada kansan uskomaan, ettei marski ollut kuollut Hjelmissä, vaan
pyhiinvaellusretkellä pyhälle maalle, jolla hurskaalla luulottelulla
koetettiin varmentaa rauha hänen haudalleen. Mutta laulu papin
palvelijattaresta, jonka marskin aseenkantaja murhasi, kulki suusta
suuhun, saaden aina erilaisia lisäkkeitä eri paikkakunnilta. Muutamat
kertoivat marskin uskollisen palvelijan naineen tytön niiltä seuduin,
mihin hänen herransa oli salaisesti haudattu, mutta hääpäivänä hän oli
tuntenut herransa paarivaatteen sametin morsiustyynyn päällisenä, ja
oli senvuoksi hääyönä murhannut nuoren vaimonsa.