Norjalaiset ja lainsuojattomat jatkoivat vielä kauan hävitysretkiään
Tanskaan, ja vaikka Norjan kuningas ei onnistunut saamaan lujempaa
jalansijaa maassa, niin hän oli kuitenkin urhoollinen ja mahtava
vihollinen, joka tänä rauhattomana aikana oli kaksinkertaisesti
vaarallinen Tanskalle. Hän oli hävittänyt ja polttanut Amagarin ja
Hvenin; hän oli tehnyt uhkarohkean, vaikka onnistumattoman retken
Aalborgiin, eikä ollut säästellyt herttua Waldemarinkaan kaupunkeja.
Ajateltiin jo vakavasti ryhtyä sovinnon ja rauhan keskusteluihin hänen
kanssaan, mutta hän oli sopimuskirjeellä luvannut lainsuojattomille,
ettei ryhtyisi rauhantekoon Tanskan kanssa ilman heidän ja marskin
suostumusta.
Eräänä tyynenä syysyönä kaikui surullinen sielumessu, Viborgin
tuomiokirkossa olevasta, kuningas Eerik Kristofferinpojan
hautaholvista. Tuuli oli kirkon puolelta järvelle päin, ja toisella
puolen järveä olevaan lauttaustaloon kuuluivat silloin tällöin syvät
vigiliae-säveleet, jotka sieltä näin kaikuisivat murhatun kuninkaan
sielun puolesta joka yö tuomiopäivään asti. Lauttaustalon ohitse kulki
tie Asmildin luostariin. Kookas, vanha pyhiinvaeltaja istui täällä, pää
kumarassa, syviin ajatuksiin vaipuneena, kumoon kaadetulla veneellä, ja
hänen vieressään seisoi nuori pyhiinvaeltajapukuinen tyttö. Hän piteli
kädestä reipasta, mustatukkaista nuorukaista. Nuorella miehellä oli
yllään aseenkantajan puku, tikari ja teräslakki, ja paitsi tavallisia
aseenkantajalle kuuluvia aseita hänellä oli kädessä pitkä, kullattu
käyrämiekka, joka näkyi olevan tarkoitettu enemmän koristeeksi kuin
puolustusaseeksi.
"Menemmekö luostariin ja kolkutamme ovelle, isä Henner?" kysyi
nuorukainen. "Et sinä eikä Åse jaksa kulkea edemmäksi tänä yönä."
"Pysy täällä, Skirmen!" vastasi vanhus. -- "Kyllä me voimme täälläkin
levätä. Sitten kun me viimeksi tapasimme, olemme me valvoneet monta
yötä Jumalan vapaan taivaan alla. Minun katumusmatkani ei ole lopussa
ennenkuin olen nähnyt röyhkeän marskin ja sanonut hänelle sanottavani.
Ja minä olen luvannut ja vannonut, etten sitä ennen nuku katoksen alla!"
"Mutta, rakas isä Henner!" sanoi Skirmen. "Mitä asiaa teillä on
tänne Viborgiin? Jos ei pannaan julistettu marski ole joissakin
ryövärilinnoistaan Hjelmillä tai Språlla, niin hän on varmasti taas
ryöstämässä tai polttamassa kuninkaan kaupunkeja ja linnoja. Stegen
linnaan hän ei uskaltanut", jatkoi hän kun vanhus ei vastannut,
"mutta sekä Skjelskjörin että Samsilla olevan linnan kävi samoin
kuin Tornborgin. Voi, Jumala meitä auttakoon!" lisäsi hän kiivaasti,
musertaen kädessään olevan järviruo'on. "Nyt kun mahtava kuningas Maunu
Latolukkokin on kuollut, ei ole ainoatakaan kuningasta maailmassa, jota
marski pelkäisi, kaikkein vähiten meidän nuorta kuningastamme."
"Kyllä, poikani, yksi kuningas on olemassa, jota ei marski eikä kukaan
ihminen rankaisematta uhmaile, ja jos Hän on meidän nuoren kuninkaamme
kanssa, niin ei marski voi enempää kuin tuo ruoko, jota siinä
musertelet." Näin sanoen vanha Henner katseli tarkkaavasti taivasta.
"Minun täytyy pian tavata hänet!" jatkoi hän hetken mietittyään. "Hän
on ehkä lähempänä meitä kuin sinä uskotkaan. Hjelmillä hän ei ole; hän
aikoo Hallandiin hyvän ystävänsä, uuden arkkipiispan kanssa. Heidän
piti tavata Viborgissa tai Asmildin luostarissa. Hm! Ehkä he juuri
tällä hetkellä neuvottelevat siellä maan turmiosta."
"Minä luulen, että sinä olet kaikkitietävä, isä Henner!" sanoi Skirmen
hämmästyneenä. -- "Mitä tekemistä marskilla on Hallandissa. Aikooko hän
Hunehalsiin kreivi Jaakon avuksi?"
"Etkö sinä tiedä sen enemmän asioista, Skirmen, vaikka sinun isäntäsi
on valtiomies. He aikovat Varbergiin, sovinnonhierontaan Norjan
kuninkaan kanssa, eikä se tapahdu ilman marskin suostumusta. Sen
murhapolttajan kädessä on nyt kahden ehkä kolmenkin valtakunnan
kohtalot. On jo aika hänen saada viesti kuninkaitten herralta."
Vanhus vaipui taas syviin ajatuksiin, ja Åse kuiskaili muutamia helliä
sanoja rakastajalleen, kuitenkin häiritsemättä totista vanhusta.
"Hm! Olipa omituista, että me tapasimme, poikani!" alkoi vanha Henner
taas puhua ja katseli lempeästi molempia nuoria ihmisiä. "Näenpä,
että te olette Åsen kanssa yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin. Etpä
taida voida liikoja kehua onneasi, Skirmen! Kultakannukset eivät
kasva puussa, ja ritari sinun täytyy olla ennenkuin hänet saat.
Rohkeutta vain, poikani! Jos ei pyhä Yrjänä sinua auta, niin ainakin
pyhä Kristian. Pidä sinä minun pyhiinvaeltajamiekkani, sitä kuuluu
onni seuraavan: Pyhä Mikael on satoja vuosija kantanut sitä erään
kirkontornin huipulla. Mutta tanssiin tarvitaan muutakin kuin punaiset
kengät, ymmärräthän, eikä kissa kaloja saa käpäliään kastelematta.
Mitä sinä olet tehnyt Harrestrupissa sillaikaa kun herrasi istuu
kahlehdittuna Nordborgin vankiluolassa?"
"Oi, rakas isä Henner!" vastasi Skirmen. "Ei ole hätää niin suurta,
ettei siitä koettaisi selviytyä. Minun isäntäni vanha imettäjä makaa
sairaana Harrestrupissa. Hän lähetti sanan minulle, että hänellä olisi
minulle jokin tärkeä asia uskottavana -- --"
"Hm. Ei ole apua akkojen puheista!" murisi vanhus.
"No, mitä sinä siellä sait kuulla?" kysyi Åse uteliaana. "Vanha vaimo
on tainnut tehdä sinusta pilaa, koska et uskalla kertoa. Hän on kai
huolehtinut paremmin isännästään kuin sinä -- --"
"Elä moiti minua, rakkahin Åse!" vastasi Skirmen alakuloisesti. "Sinä
päivänä, jolloin minun rakas herrani vangittiin Skjelskörissä, hän
oli lähettänyt minut tärkeälle asialle Riibeen, enkä minä ole siitä
päivästä asti ajatellut muuta kuin hänen vapauttamistaan. Minä olen
ollut kolme kertaa Alsissa, mutta öin ja päivin vartijoidaan sitä
helvetintornia. Kaksi kertaa he saivat minut kiinni, ja kolmannella
kerralla olisi minut hirtetty, ellen olisi päässyt karkuun."
"Rakas, uskollinen Skirmenini!" huudahti Åse, syleillen häntä. "Sepä
olisi ollut häpeällinen kuolema aseenkantajalle, joka on niin kauvan
uhkaillut pääsevänsä ritariksi", lisäsi hän veitikkamaisesti. "No, elä
suutu, Skirmen! Pidänhän minä siltä aivan yhtäpaljon sinusta. Mutta
kerrohan toki mitä sait kuulla imettäjältä?"
"Voi, hän on tullut höperöksi, raukka, ja päänsä on täynnä mahdottomia
hullutuksia. Hän koetti kuvitella minulle olleensa kahdeksan päivää
herransa vankilassa hänen sijastaan. Hän kertoi Alsin vahdin luulleen
häntä noidaksi, eikä sen vuoksi ollut uskaltanut kieltää hänen käymästä
vangin luona. Isäntäni oli mennyt sieltä hänen vaatteissaan, mutta
oli vannonut pyhästi ja kalliisti palaavansa lunastamaan hänet ennen
kahdeksaa päivää, ja siihen mennessä ei kukaan saisi nähdä hänen
kasvojaan eikä tietää kuka hän oli. Sen oli akka varmasti uneksinut.
Eihän se voi olla mahdollista."
"Miksei, poikani!" sanoi vanha Henner tarkkaavaisen näköisenä, "miksei
se olisi voinut tapahtua. Se on ainakin sinun ritarillisen herrasi
tapaista; tuota hyvää vaimoa minä en tunne. Mutta mitä apua tuosta
kaikesta oli, jos sanassaan pysyvän drotsin täytyi heti kahdeksan
päivän kuluttua palata noitana takaisin vankilaluolaansa?"
"Kas sitä minä en ymmärrä. Siinähän se mahdottomuus, onkin, senvuoksi
minä en sitä ota uskoaksenikaan. Sitäpaitsi olisi Dorthe Feirkostin
mahdotonta istua hiljaa kahdeksan vuorokautta, antamatta puheellaan
tai laulullaan itseään ilmi. Mutta ihmeellisintä kuitenkin oli, että
hän niin hyvin tiesi vankilanpaikan. Hän kuvaili sen minulle aivan
sellaisena kuin minä olin itse sen nähnyt. Sitäpaitsi hän antoi
minulle tämän avaimen, vannoen pyhästi, että sillä voi avata sisimmän
vankilanoven."
"Hoh, silloinhan sinä olet epäuskoinen narri, jos vielä kauvemmin
epäilet, Skirmen!" sanoi Åse iloisesti. "Sinä tunnet huonosti meidät,
jos luulet ettei nainen voi vaieta silloin kun hyvän ystävän auttaminen
on kysymyksessä. Ja, jos tunnen sinun isäntäsi oikein, niin osaa hän
kahdeksassa päivässä toimittaa enemmän kuin moni muu kokonaisessa
vuodessa. Ja onhan hänelläkin lemmittynsä mielessään. Annappas minulle
avain! Osaan minäkin leikkiä noitaa ja haltijatarta. Jos Alsilaiset
noin helposti uskovat noitiin, niin kyllä me keinot keksitään. Me
olemme nähneet pyhän Pietarin vankilan Roomassa. Katsoppas siellä
me saimme anteeksi kaikki syntimme, niin ettei meidän tarvinnutkaan
vaeltaa pyhälle haudalle asti. Ja usko pois, siitä lähtien en ole
erityisemmin syntiä tehnyt. Jos nyt pyhä neitsyt tai pyhä Kristian
tahtovat käyttää minua vankilan avaamiseen, niin he voinevat sen tehdä,
vaikka minä en olisikaan aivan enkeli --."
"Hiljaa, lapseni! Menkää syrjään!" sanoi nyt vanha Henner. "Minä kuulen
ratsastettavan luostarista tulevaa tietä. Ehkä se on marski."
Åse ja Skirmen tottelivat. He piiloutuivat nopeasti järven rannalla
olevaan pensaikkoon, jossa heillä oli paljon kuiskuttelemista
toisilleen.
Joukko vahvasti asestettuja ratsumiehiä, kaksi ylhäistä herraa
etumaisina, ratsasti Asmildin luostarilta tulevaa tietä lauttausmajalle
päin. Toinen heistä oli laiha ja pitkä mies, yllään hengellinen
puku; hän ratsasti ylpeänä rauhallisella juoksijallaan. Se oli
uhmaileva tuomiorovasti mestari Jens Grand, joka nyt vanhan Johan
Drossin kuoltua, vaikka vasten kuninkaan tahtoa, oli valittu Lundin
arkkipiispaksi. Hänen seuralaisensa voimakas soturi teräshaarniska
yllään, joka ratsasti levottomalla sotaoriilla, oli Stig-marski itse.
He pysähtyivät tielle, miesten ratsastaessa järvelle hevosia juottamaan.
"Niinkuin minä jo sanoin teille, herra, marski", sanoi mahtava pappi,
"kyllä me pakotamme heidät antamaan teille rauhanne takaisin, sekä
myös omaisuutenne, kunhan te vain annatte pojan pitää valtaistuimen.
Kyllä me tyydymme häneen ennemmin kuin teidän mahtavaan kuningas
Papinvihaajaanne."
"Vai siinäkö ollaan!" vastasi marski. "Te pelkäätte Papinvihaajaa! Sitä
nimeä hän ei ole ansainnut. Häntä voimakkaampaa ja suurempaa kuningasta
ei Norjassa ole ollut. Hän on ylevä ja jalo. Milloinka ennen täällä
Pohjolassa on kuningas suvainnut vierellään niin mahtavaa veljeä kuin
herttua Haakon, tuntematta pelkoa ja pikkumaista kateutta? Sellaisen
kuninkaan hallitessa tulee Tanskasta ja Norjasta kuningaskunta,
jonka vertaa ei ole maailmassa. Suokaa minun vain kymmenen vuotta
kantaa sotapäällikkösauvaa, teidän kantaessa piispanhiippaa, niin
saatte nähdä ettei Skjalm Hviden suku ole huonontunut Absalonin
päivistä asti. Myöskin Ruotsin valtaistuimella istuu lapsikuningas,
josta ei milloinkaan tule miestä. Mitä te sanoisitte maallisesta
kolmiyhteydestä, kunnianarvoisa herra?"
"Te jännitätte jousen niin kireälle, että se katkee!" vastasi
arkkipiispa. "Muistakaa, että te olette lainsuojaton mies, jonka suuret
tilukset ovat langenneet valtiolle."
"Rauhan minä vielä voin hankkia itselleni tällä miekallani", vastasi
marski, "ja tiluksia on minulla ja minun ystävilläni kylliksi siksi
kunnes Tanskan kaikki tilukset ovat meidän käsissämme".
"Mutta muistakaa, marski Stig", vastasi arkkipiispa painokkaasti, "te
olette pannaan julistettu mies. Jos te tahdotte minun toimittamaan
teidät siitä vapaaksi niin elkää kutsuko minun ja Tanskan kuninkaaksi
tuota Papinvihaajaa. Ennen voitte itse olla herrana maassa, -- se olisi
teille melkein yhtä helppoa."
"Aiotteko te saattaa minut kiusaukseen, Grand!" sanoi marski hymyillen.
"Jos Stig-marski istuu Tanskan valtaistuimella, silloin täytyy mestari
Grandin istua pyhän Pietarin istuimella rukoillakseen kuninkaallisen
sukulaisensa puolesta."
"Se ei ole tarpeen!" vastasi mahtava arkkipiispa. "Te ette ylenkatso
kirkkoa ja sen päämiestä niinkuin tämä ylpeä norjalainen. Te olette
liian viisas kieltäytyäksenne osoittamasta Pohjolan mahtavimmalle
kirkonmiehelle sitä kuuliaisuutta ja kunnioitusta, jonka hän vaatii.
Mutta kiusaukseen minä en tahdo saattaa teitä; päinvastoin minä
kunnioitan teidän itsehillitsemiskykyänne ja ylevämielisyyttänne.
Kuitenkin on minun asiani eikä teidän siirtää kruunu, silloin kun
sen voi ja täytyy muuttaa. Minä olen teidän ystävänne, Stig-marski!"
jatkoi hän ylpeästi. "Sen minä olen teille osoittanut. Minä olen nyt
lähinnä kuningasta ensimäinen mies Tanskassa. Hän on vapauttanut minut
mitä teidän asiaanne tulee. Hän on itse osoittanut minulle luottamusta
uskoessaan minulle sovinnon ja rauhan sopimuksen aikaansaamisen
Norjan kanssa. Minä teen sen -- ja innolla, en kuninkaan tähden, vaan
valtakunnan ja kirkon tähden. Minä tiedän kyllä hyvästi, että te voitte
yhdellä sanalla tehdä tyhjäksi sovittelun. Mutta elkää sitä tehkö,
Stig-marski! Minä neuvon teitä olemaan sitä tekemättä! Pyytäkää mitä
haluatte, ja luottakaa minuun, mutta muistakaa, että minä olen se, joka
tästä lähtien kruunaan Tanskan kuninkaat, enkä minä tarvitse pyhän
Pietarin istuinta sitoakseni ja irroittaakseni sekä kuninkaan että
meidän ritariemme sieluja."
Marski katseli ihmeissään rohkeaa pappia. "Totta on, että te olette
mahtava mies!" sanoi hän. "Mutta minä uskoin varmasti, ettei Eerik
Silmänräpyttäjän pojalla ollut Tanskassa katkerampaa vihollista kuin
te. Te ette anna hänen uskollisille miehilleen rauhaa edes haudassa. Te
annatte kaivaa heidän ruumiinsa teidän kirkkomaastanne haudataksenne
heidät kuin koirat roistojen kuoppaan. Mitenkä te nyt olette näin
alkanut suosia poikahallitusta?"
"Onhan poika nyt voideltu ja kruunattu."
"Vaikka hän olisi voideltu tuhannen kertaa, niin minä kuitenkin
vannoisin hänen perikatonsa, ja hänen tai minun täytyy kaatua. Minä
luotin teihin, Grand! Mutta nyt minä huomaan, että Lundin arkkipiispa
ei ajattele samalla lailla kuin Roeskilden tuomiorovasti. Tuolla
paikan muutolla näkyy olevan omituinen vaikutus, niin minusta näyttää,
ja ylhäistä väkeä alkaa pian huimata heidän korkeutensa. Oletteko
te arkkipiispan istuimella unohtanut minkä te lupasitte minulle
papinkauhtanassa?"
"Sitä en ole, rohkea marski!" vastasi Grand. -- "Mutta oletteko te
unohtanut mitä me molemmat lupasimme herttua Waldemarille? Hänen
kaltaisensa mies on ansainnut uskollisempia ystäviä kuin sen, joka
lupasi Papinvihaajalle Tanskan kruunun. Minä olen kyllin selvästi
osoittanut etten puolusta kruunua lapsikuninkaan vuoksi, enkä minä
ollut teidän mukananne silloin kun te rikoitte herttualle antamanne
lupauksen."
"Vai niin! Nyt vasta minä teidät ymmärrän perinpohjin, kunnianarvoisa
herra. Minä olin unohtaa, että te olette herttuan rippi-isä. Jos te
vaaditte, että minun tai jonkun rehellisen miehen pitäisi luottaa tähän
hienoon herraan, niin olisitte saanut paremmin kasvattaa rippilapsenne.
Koska hän oli niin raukkamainen ja uskoton, että hän kirjoitti
minun lainsuojattomuus tuomioni alle, niin ei hän suinkaan epäröi
allekirjoittaa minun kuolemantuomiotani."
"Saatte kiittää minua, että pääsitte niinkin helpolla", vastasi Grand.
"Herttua toimi teidän viisaimpana ystävänänne allekirjoittaessaan
tuomionne. Valtionhoitajana hän voi peruuttaa maallisen tuomionne, kun
aika on sovelias. Ja jos te saatte aikaan sovinnon Norjan kanssa, niin
te ette ole kauvemmin pannaan julistettu mies! Voi tulla aika, jolloin
te kaipaatte autuaaksi tekevän kirkon siunausta ja kammoatte sen
kirousta. Elkää ylenkatsoko pyhää salamaa, urhea marski, se on ennenkin
sulattanut kruunuja ja kaatanut sankareita, jotka olivat voimakkaimpia
kuin te."
"Haa, olkaa puhumatta pannasäteistänne!" vastasi marski suuttuneena,
kohottaessaan ylpeästi päätään ja ratsasti eteenpäin. "Näettehän te
minusta, että kunnon mies pysyy lujana ja voimakkaana, luettakoon
hänelle vaikka kuinka monta kirousta Lundin tuomiokirkosta.
Taivaalliset aseet eivät tehoa minuun; ne eivät saa Stig-marskia
väistymään hiuksenvertaa hänen tieltään!"
Hänen ääneen ja ylpeästi lausuessaan nämä sanat, kaikuivat sielumessun
sävelet murhatun kuninkaan haudasta ihmeellisen voimakkaina tyynen
järven yli.
"Mitä se oli?" sanoi marski pysähtyen.
"Se oli sinun kuninkaasi veri, joka huusi kostoa taivasta kohti!"
vastasi kaamea ääni aivan hänen vierestään, ja Henner Friser
pyhiinvaeltajapuvussaan nousi kumoonkaadetulta veneeltä, seisoen
uhkaavana kuunvalossa hänen edessään.
Tuntui kuin veri olisi hyytynyt jääksi voimakkaan sotapäällikön
suonissa. Hän tuijotti pyhiinvaeltajaan kuin pelottavaan haamuun,
noiden omituisen tuskallisesti värähtelevien äänien taas kaikuessa
järven yli kuningashaudasta.
"Kuule, kuule!" sanoi pyhiinvaeltaja. "Siihen asti kaikuu tuo valittava
ääni kunnes Eerik kuningas ja hänen murhaajansa seisovat Jumalan
tuomioistuimen edessä viimeisenä päivänä!"
"Saatana, kuka sinä olet?" huusi marski, vetäisten miekkansa.
"Kuninkaanmurhaaja niinkuin sinäkin!" kuului vastaus. "Mutta minä olen
katunut syntini. Minä tuon sinulle nyt viimeisen varoituksen. Elä
ylenkatso kirousta! Elä halveksi taivaallisia aseita, marski Stig!
Ihmisvoima on heikko: mutta Herran käsi on väkevä, ja hänen on kosto.
Muuta mielesi, Stig Andersen, sillä sinun loppusi lähenee. Pyhä isä
käski minun varoittaa sinua. -- Pese kätesi kuninkaanverestä ja tee
katumus! Tai järjestä asiasi ja odota kuolemaa ja kirousta! -- Sinun
sielusi on punnittu ja liian köykäiseksi havaittu. Eikä ole sinulla
enää pitkältä elon aikaa!"
"Henner, sinäkö oletkin?" huudahti marski ja heilautti miekkaansa.
"Haa, varo itseäsi, sinun harmaa mielipuolen pääsi ei suojaa sinua
minun suuttumukseltani!"
"Kuule, kuule!" jatkoi pyhiinvaeltaja rauhallisesti, jääden
liikkumattomana seisomaan paikoilleen, hiljaisen tuulen kantaessa
vigilaesäveleet taas järven yli. Surukuoro kasvoi, ja kuin myrskyten
väreilivät syvät hautaäänet heidän päänsä yli hiljaisessa yössä.
"Kuule, kuule", toisti pyhiinvaeltaja. "Hautasäveleet kohoavat taivasta
kohti, -- ne rukoilevat kuninkaan sielun puolesta, joka siirtyi täältä
pois syntinensä, mutta niistä kaikuu kirous hänen murhaajilleen."
"Vaikene kirottu houkka!" huusi marski raivostuneena, ja hänen
taistelumiekkansa välähteli kookkaan pyhiinvaeltajan otsaa tavoittaen;
mutta samassa silmänräpäyksessä se putosi kilisten hänen kädestään,
ja hänestä näytti niinkuin tulimiekka olisi salamana välähtänyt
hänen silmiensä ohitse ilman halki. Hän kannusti kauhistuneena
hurjan ratsunsa ja karahutti pois, kadoten pimeyteen, hengellisen
herran seuraamana, joka myöskin oli valahtanut kuolemankalpeaksi ja
risti itseänsä. Vähän senjälkeen marskin ratsujoukko ajoi kookkaan
pyhiinvaeltajan ohitse, joka pidellen Åsea kädestä astui hitaasti
eteenpäin tietä pitkin nuoren aseenkantajan vielä seisoessa äänettömänä
ja vakavana veneen luona, nojautuen pitkään pyhän Mikaelin miekkaan.
* * * * *
Neljä viikkoa oli kulunut tuosta tyynestä yöstä, jona taipumaton marski
Stig oli kohdannut Hennerin Viborgin järven rannalla, ja kuullut
vigilaesävelet murhatun kuninkaan haudasta. Aurinko laski, kullaten
viimeisillä säteillään Hjelmin linnantornit. Ankara marski ratsasti
äänettömänä ja hiljaa ratsumiehineen pienen saaren yli linnaan. Hän
palasi Varbergista, Tanskan ja Norjan kuninkaitten kohtauksesta, jossa
hänen taipumaton uhkamielisyytensä ja nöyryyttävät vaatimuksensa olivat
saaneet sovinnonteon kokonaan raukeamaan. Hän palasi Hjelmiin ylpeänä
tuntien peloittavan voimansa ja vaikutuksensa. Mutta hänen raudanlujat
kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen kookas sankarivartalonsa näytti
horjuvan satulassa. Hän oli salannut mahtavalta arkkipiispa Grandilta,
miten valtavan vaikutuksen tuo omituinen tapahtuma oli tehnyt häneen.
Hän oli nauranut itselleen ja koko seikkailulle, joka hänen mielestään
oli vain sattuma ja vanhan puolihullun Hennerin pahansuopaa kujeilua.
Sanottuaan lyhyesti ja kylmästi hyvästi arkkipiispalle, hän oli yksin
ratsumiehineen lähtenyt kuningaskohtauksesta, mutta kotimatkalla hän
ei ollut puhunut sanaakaan. Hän ei saanut mielestään sitä kuvittelua,
jonka hän itse piti unena, että todellinen salama oli kiskaissut
miekan hänen kädestään. Hän kuuli yhäti korvissaan sävelten kaikuvan
kuningashaudasta ja näki ajatuksissaan haamun, joka julisti hänelle
kuolemaa ja kirousta. Hän ratsasti pää kumarassa sisään Hjelmiin
hämärän linnanportin kautta. Synkkänä ja mietiskelevänä hän laskeutui
alas hevosensa selästä, ja astui holvattuun tornisaliin tyttäriensä luo.
Hiljainen Margareta astui ystävällisesti häntä vastaan ja irroitti
hänen haarniskansa, sillävälin kun pieni, levoton Ulrika vaivasi häntä
uteliailla kysymyksillään, tahtoen tietää missä hän oli ollut ja
minkälaisia kalleuksia hän tälläkertaa toi kotiin saaliinaan.
"Eikö sinulla vieläkään ole kyllin kultaa ja kalleuksia, villi
korpinpoika?" sanoi synkkä linnanherra lapseen katsomatta.
"Ja kuitenkin minä olen tuonut sinulle enemmän kuin ainoakaan
kuninkaantytär Tanskassa on omistanut. Hm!" lisäsi hän hiljempaa. "Voi
tulla aika, jolloin saat tyytyä vähempään. -- Mene kamarimestari Riken
luo!" käski hän ankaralla äänellä, "hän avaa sinulle aarrekammion ja
antaa sinulle helminauhan, joka oli kuningas Eerik Kristofferinpojalla
hänen rukoillessaan viimeistä rukoustaan, -- talleta se
isänperintönäsi!"
"Kiitos, isä, kiitos!" huudahti pieni, punaposkinen tyttö. "Mutta
miksi sinä aina olet niin vihainen minulle silloinkin kun olet hyvä
minua kohtaan? Voi miten hauskaa, nyt minä saan koristaa itseni sillä
kauniilla helminauhalla, jossa ovat ne kalliit timantit. Voi, miten
ihanaa -- kiitos!" näin sanoen juoksi pieni, iloinen tyttö ulos,
vallattomasti käsiään taputtaen.
"Ja sinä, hurskas Margaretani!" sanoi marski, katsoen liikutettuna
hiljaista, kalpeaa tytärtään. "Sinä et välitä minun aarteistani, --
sinulle minä annan siunaukseni, jos se vain ei ole kiroukseksi!"
lisäsi hän hiljemmin, laskiessaan kätensä hänen päänsä päälle. Mutta
tuntiessaan samassa päätään huimaavan hän sanoi tyttärelleen: "Mene
ulos kutsumaan kotipappimme tänne!"
"Oletko sinä sairas, rakas isä?" kysyi tytär huolestuneena. "Sinun
kätesi on jääkylmä, ja sinä olet aivan kalpea."
"Kyllä se menee ohi", sanoi hän synkästi ja heittäytyi nojatuoliin.
"Tee niinkuin minä sanon, ja pysy huoneessasi siksi kunnes minä kutsun
sinua! -- Jumala sinua siunatkoon!"
Kyynelsilmin hiljainen Margareta poistui huoneesta. Vähän senjälkeen
astui lyhyenläntä, aran näköinen pappi sisään ja kumarsi syvään
linnanherralle, sanomatta sanaakaan.
"Minä en elä kauan!" sanoi marski. "Valmista minua kuolemaan, pappi,
jos voit! Anna minulle pyhä ehtoollinen! Täytyyhän tässä ajatella
Jumalaakin ja huolehtia sielunsa rauhasta. Minä en tahdo ripittää
itseäni!" jatkoi hän. "Koko maailma tietää mitä minä olen tehnyt ja
parhaiten sen tietää kaikkitietävä Jumala!"
Pelästynyt pappi alkoi väräjävällä äänellä ladella tavallista
saarnaansa seitsemästä kuolemansynnistä, jonka hän tavallisesti
tämänlaisessa tilaisuudessa esitti, mutta marski keskeytti hänet
kärsimättömänä: "Tuo loru ei minua auta!" sanoi hän. "Minä tahdon
kuulla Jumalan sanaa, enkä sinun sanojasi, pappi! Tuo tänne
sakramentti, sillä on parempi voima. -- Kuningas Eerik ei saanut
sitä ennen äkillistä kuolemaansa", lisäsi hän hiljaa, "mutta hän
sai sen ainakin mukaansa hautaan. -- Joutuun pappi, mitä sinä siinä
viivyttelet?"
"Oi, ankara herra marski!" änkytti pappi. "Minä en voi -- minä en
uskalla mitenkään! -- Kanoninen laki, -- kapituli ja pyhä isä kiroovat
minut, jos minä ojennan pannaanjulistetulle miehelle kaikkeinpyhimmän."
"Kuolema ja kirous! Sinä tottelet minua, tai saat hengelläsi sen
maksaa!" huusi marski, tarttuen miekkaansa.
"Oi, armollisin herra, sillä ei ole minkäänlaista voimaa niinkauan kuin
te olette kirkonkiroukseen julistettu -- --"
"Saatana, mitä sinä sanot? Eikö ole voimaa? Me kuitenkin koetamme, mene
heti hakemaan se -- tai sinä olet kuoleman oma!"
Vapiseva pappi poistui heti nöyrän näköisenä; mutta hän ei tullut
takaisin, hän kiirehti suinpäin ulos linnasta ja pakeni.
Marski kalpeni yhä enemmän. Hän tuijotti ovelle, josta pappi oli
poistunut, niinkuin se olisi ollut taivaan ovi, josta enkeli toisi
hänelle pelastuksen; mutta ovi ei auennut. Hän koetti nousta, mutta
vaipui voimatonna takaisin. Hän koetti huutaa, mutta äänensä oli
heikko, eikä kukaan tuntunut sitä kuulevan. Viimeinkin astui hänen
aseenkantajansa, Mads Jyde, sisään. Voimakas mies ei heti huomannut
herransa tilaa. "Täällä on eräs vieras, ylhäinen herra, ankara herra
marski!" ilmoitti hän rauhallisesti, jääden jäykkänä seisomaan ovelle,
käsi teräslakin laidassa. "Hän tahtoo väkisin tunkeutua tänne sisään."
Marski viittasi tuomaan itselleen pikarillisen viiniä, jonka juotuaan
hän vähän tointui. -- "Pappi -- kappalainen!" huusi hän tuskan
valtaamana.
Uskolliselle aseenkantajalle selvisi nyt vasta hänen herransa tila, ja
hän syöksyi ulos hakemaan sekä pappia että lääkäriä. Tuskin hän oli
ehtinyt ulos ovesta, niin äsken ilmoitettu vieras astui sisään. Tulija
oli komea herra, päässä korkea sulkahattu ja hartioilla purppuraviitta.
Viitanpäähine peitti kasvot, se valahti syrjään ja näkyviin tulivat
rohkeat, hienopiirteiset ritarinkasvot, mutta ne olivat kalpeat ja
levottoman näköiset.
"Herttua Waldemar!" huudahti marski, aikoen nousta, mutta vaipui taas
takaisin tuoliinsa. "Tulitteko te tänne näkemään sen miehen kuolevan,
jonka te tuomitsitte lainsuojattomaksi?"
"Tulenko minä niin vakavana hetkenä?" huudahti herttua hämmästyneenä.
"No niin, silloin on koston enkeli tullut teidänkin luoksenne. Minä
tulin siis liian myöhään taistellakseni teidän kanssanne elämästä ja
kuolemasta!"
"Ehkäpä vielä voin sen tehdä", vastasi marski ja koetti nousta. "No,
antakaa ensin kuulla minkävuoksi, -- mutta kiirehtikää!"
"Te olette petollisena valapattona rikkonut lupauksenne ja
ritarisananne: Te olette luvannut minun kruununi Norjan kuninkaalle."
"Niin olen, sillä te rikoitte sopimuksen ja tuomitsitte minut
lainsuojattomaksi."
"Te tiedätte kyllä minun tehneen sen pelastaakseni teidät; mutta se
olikin teille tervetullut tekosyy. Mutta enhän olisi voinutkaan odottaa
parempaa uskollisuutta kuninkaanmurhaajalta."
"Te syytätte itseänne, herttua Waldemar. Siihen syntiin, jos se
oli synniksi luettava, olette te osallinen yhtähyvin kuin minä. --
Minulla oli paljon kostettavaa, -- teillä vain vähän. Voitteko te
kuninkaanmurhaan nähden pestä kätenne. Te olitte siihen osallinen
yhtäpaljon kuin minä."
"Voimakkaampi tuomari on tuominnut meidän välillämme", sanoi herttua.
-- "Minä menen, enkä minä tahdo kirota teitä teidän kuolinhetkellänne.
Mutta yksi asia teidän on sanottava minulle; ratkaiskaa minulle
arvoitus, joka on tehdä minut hulluksi: Missä on leijonamiekka,
minkä minä annoin teille sinä hetkenä, jolloin me vannoimme tyrannin
kuoleman?"
"Se jäi hänen rintaansa!" vastasi marski. "Se oli teidän -- siitä
tunnettaisiin teidän olleen meidän johtajamme ja ruhtinaamme. Minä
kaiversin itse teidän nimenne siihen. Teidän piti jakaa meidän onnemme
eikä pettää meitä."
"Katala petturi! Siten te tahdoitte vetää minut mukananne kadotukseen!
Haa, mutta sanokaa te minulle, kuka oli se syyttäjä, joka kuninkaan ja
kansan nähden näytti minulle veriliiton tikarin?"
"Jos se ei ollut drotsi Hessel, niin antakaa rippi-isänne sanoa teille
mikä sen enkelin nimi on, joka syyttää uskottomia!"
"Drotsi ei ollut siellä", sanoi herttua väristen, -- "hän istui
kahlehdittuna Nordborgissa. Te itse olitte siellä. -- Te itse, -- te
pannaanjulistettu kuninkaanmurhaaja! -- Tai siellä oli perkele -- --"
"Pappi! -- Pappi! Missä sinä viivyt?" huusi nyt marski katsellen
tuskallisena ympärilleen. "Elkää mainitko paholaisen nimeä, herttua
Waldemar. Me olemme jo kylliksi huutaneet häntä veriliitossamme."
Nyt avattiin ovi, ja Mads Jyde astui sisään. "Herra marski! Mitä nyt
tehdään?" kysyi voimakas sotilas levottomana. "Pappi on paennut! --
Kuninkaan pitkälaivat ovat piirittäneet saaren! He nousevat maihin
hyökätäkseen linnaan! Thorstenson on etunenässä!"
"Hyvä on! -- Juoskoon pappi helvettiin!" huusi marski ja nousi. "Nyt
minä en tahdo kuolla! Oikein, kuningas Eerikin miehet! Minä tahdon
vielä kerran näyttää teille mihin marski Stig kykenee!" Hän tarttui
aseisiinsa, hänen voimansa olivat äkkiä palanneet. "Eteenpäin!" huusi
hän hirvittävällä äänellä. -- "Kaikki miehet aseisiin! Me muserramme
heidät muurinsärkijöillä ja tulisilla kivillä!" Hän oli poistunut
ovesta. Herttua jäi yksin saliin, seisoen siellä epäröivänä ja
levottomana. Kuului ulkoa aseiden helinää ja sotamiesten huutoja.
Viimeinkin hän tarttui miekkaansa ja kiirehti ulos.