Sillaikaa kun drotsi Pietari istui vangittuna Nordborgin linnassa
eikä voinut mitään toimia kuninkaan ja maan parhaaksi, huolehtivat
vanha ritari Jon sekä kreivi Gerhard, kansleri ja uskollinen Rimordson
väsymättömän valppaasti kuninkaallisten turvallisuudesta, koettaen
tukea alaikäisen valtaistuinta. Herttuan mielestä hänen ei nyt ollut
viisasta käyttää hyväkseen valtionhoitajan oikeuksiaan. Stig-marskin
yritykset Tanskan yhdistämisestä Norjaan, sekä herttuan pelko siitä,
että hänen omat aikeensa oli saatu ilmi, olivat niin hämmentäneet
hänet, ettei hän enää näyttäytynyt Tanskan hovissa. Suuttuneena
onnistumattomasta kapinasta ja häpeällisestä kosimayrityksestä, joka
etenkin oli hänelle lannistava nöyryytys, lähti hän vähän senjälkeen
Saksiin, ja piakkoin saatiin kuulla hänen siellä äkkiä menneen
naimisiin herttua Juhanan tyttären, hurskaan Sofia prinsessan kanssa.
Tanskalle onnellinen sattuma teki tyhjiksi ne vaaralliset aikeet,
joilla Ekerön luona majaileva norjalainen laivasto uhkasi maata. Raa'an
jaarli Vähä-Alfin, yhdessä kuninkaan suosikin, Halkell Angmundin
kanssa, piti johtaa laivastoa. Mutta vähän aikaa senjälkeen kertoi huhu
jaarlin juomapöydässä joutuneen riitaan Halkellin kanssa, ja hän oli
aivan Norjan kuninkaan nähden lyönyt hänet kuoliaaksi viinikannulla.
Tästä syntyi laivastolla verinen taistelu: 260 jaarlin miehistä
sai surmansa, jaarli itse tuomittiin lainsuojattomaksi ja pakeni
Ruotsiin. Sotaretki Tanskaa vastaan keskeytyi. Mutta lainsuojattomat
ryöstivät lakkaamatta Tanskan rannikkoa. He polttivat Middelfartin ja
Hindeholmenin Fyenillä, ja nämä rajut vieraat jättivät tuskin yhtään
Tanskan merikaupunkia rauhaan. Stig-marskin nimi oli kauhu kaikille
tanskalaisille. Raane Jonson oli myöskin yksi niistä rohkeimmista
merirosvoista, jotka hätyyttivät valtakuntaa, Stevnsklintin luona
olevassa Gjorslövin talossa oli hänellä linnoitus, ja pakopaikka
ryöväysretkillään. Pettääkseen vihollisiaan ja johtaakseen heidät
harhaan, hän ratsasti mailla ollessaan hevosella, joka oli takaperin
kengitetty, ja hänen mukanaan oli aina väkevä, vihainen koira, joka
varoitti häntä takaa-ajajista, ja se hyökkäsi hätätilassa väkevimmänkin
sotamiehen kurkkuun. Lundin arkkipiispa oli julistanut sekä Raanen että
marskin ja kaikki lainsuojattomat kirkon pannaan; mutta he näyttivät
rohkeasti uhittelevan sekä pannansäteitä että lainsuojattomuustuomiota.
Useimmat lainsuojattomat olivat paenneet Norjaan, jossa he ärsyttivät
norjalaista kuningasta ryhtymään ratkaisevaan retkeen Tanskaa vastaan.
Marski jäi uhmaillen Hjelmiin, josta hän alituiseen teki ryöstöretkiä
Pohjois-Jyllantiin ja saarille. Ylpeä Jaakko kreivi linnoitti
Hunehalsin Pohjoishallannissa, ja sekä hän että marski valmistautuivat
puolustamaan itseään viimeiseen asti.
Kruunaus siirrettiin talveksi, jolloin vihollisen ja merirosvojen
oli mahdoton päästä Beltin ja salmien poikki. Joulupäivänä 1287
voideltiin ja kruunattiin Lundissa kuningas Eerik Menved, niinkuin
häntä jo kutsuttiin. [Menved johtui ehkä hänen tunnuslauseestaan:
Ved alle hellige Maend! (Kaikkien pyhien miesten kautta). Jotkut
johtavat tämän lisänimen Maendevid sanasta, tarkottaen nuoren kuninkaan
viisautta ja järkevyyttä.] Tämä oli viimeinen tehtävä, minkä vanha,
uskollinen arkkipiispa Johan Dros toimitti. Hän ei elänyt niin
kauan, että olisi nähnyt tuliko rukouksensa kruunun turvallisuudesta
kuulluksi. Vähän jälkeen kruunauksen vahvistettiin liitto ja ystävyys
Ruotsin mahtavan kuninkaan Maunu Latolukon kanssa kaksinkertaisella
kihlauksella, jotka jo kauan olivat olleet ehdolla ja salaa päätetyt:
ruotsalaiset lähettiläät veivät pienen tanskalaisen prinsessa Mereten
Ruotsiin, ruotsalaisen kruununperillisen, prinssi Birgerin kihlattuna,
ja maaliskuun keskivaiheilla julaistiin Tanskan kuningas Eerikin
ja ruotsalaisen prinsessa Ingeborgin kihlaus. Tämän johdosta oli
Helsingborgissa suuret juhlat, joissa kuninkaalliset kihlajaiset
vietettäisiin ritarileikeillä.
Tässä suuressa juhlassa oli koko Tanskan ja Ruotsin hovi läsnä. Täällä
näyttäytyi nuori Eerik kuningas koko ritariloistossaan tulevalle
kuningattarelleen, ihanalle Ingeborg prinsessalle. Kaikki kiittivät
kilvan pienen, rakastettavan prinsessan lapsellista kauneutta ja
hyvyyttä. Innostuneet tanskalaiset runoniekat antoivat hänelle jo
lauluissaan nimen Danebod eli Tanskan lohdutus.
Turnajaiset vietettiin mahdollisimman komeasti ja samaan tapaan kuin
Ranskassa ja Saksassa. Päivää ennen turnajaisia olivat kaikkien
ritarien aseet asetetut dominikaaniluostarin ristikäytävään, jossa
komea airut julisti niiden nimet, joille kilvet kuuluivat. Kuningatar
Agnes, Ruotsin kuningatar Hedvig, kreivi Gerhardin sisar, sekä
prinsessat ja kaikki ylhäiset ritarinaiset kulkivat sinä päivänä
juhlasaattueessa ristikäytävän läpi kilpien ohitse, ja nähdessään
jonkun kelvottoman ritarin kilven, oli heillä oikeus viitata siihen,
jolloin tämä ritari vaadittiin edesvastuuseen eikä saanut olla
osallisena ritarileikeissä. Kahden ritarin kilpeä kosketettiin. Toinen
oli mahtavan ruotsalaisen ritarin, herra Kaarlo Algotsonin, joka jaarli
Vähä-Alfin avulla oli väkivallalla ryöstänyt ritari Thorstensonin
rikkaan ja ylhäisen morsiamen, Ingrid neidon. [Ritari Algotson
vangittiin seuraavana vuonna ja mestattiin samalla paikalla, jossa
ryöstö oli tapahtunut. Thorstensonin ryöstetty morsian meni sittemmin
Vreta luostarin päänunnaksi.] Tanskan kuningatar oli koskettanut hänen
kilpeään. Hän tunsi tapahtuman ja uskollisen Thorstensonin sydänsurun.
Airue otti heti pois kilven, ja Ruotsin ankara kuningas käski ottaa
asian ankarasti tutkittavaksi. Toinen kilpi, johon ritarinaiset
syyttäen koskettivat oli erään tanskalaisen ritarin: uskollisen Pentti
Rimordsonin toisen veljen, ritari Jon Rimordsonin. Vaikka hän oli Agnes
kuningattaren sukulainen, täytyi hänen heti poistua ritarileikeistä.
Hän koetti pakenemalla pelastua, mutta hänet tuomittiin menettämään
henkensä naishäväisemisestä ja murhasta. [Kerran ollessaan myrskyssä
merellä hän tuomittiin salaisena rikollisena arvanheitolla kuolemaan.
Hän tunnusti pahat tekonsa mastossa olevan kristinkuvan edessä ja
hyppäsi mereen. Siitä on olemassa kansanlaulu: Jon Rimordsonin
tunnustus.]
Turnajaiset vietettiin mitä suurimmalla komeudella ja
juhlallisuuksilla. Juhlan kuningatar, pieni vaaleatukkainen Ingeborg
prinsessa, istui lempeänä ja lapsellisen iloisena kuninkaallisella
parvekkeella Agnes kuningattaren vieressä; hänen toisella puolellaan
istui hänen äitinsä, iloinen hyvänsuopa Hedvig kuningatar, joka
muistutti hyvin paljon veljeään, urheaa kreivi Gerhardia. Kuningattaren
oikealla puolen istui ankaran ja majesteetillisen näköisenä Ruotsin
mahtava kuningas Maunu Latolukko. Hänellä oli yllään näädännahoilla
reunustettu, ja kultakruunuilla kirjailtu purppuraviitta. Ingeborg
prinsessan hovinaisissa oli monta, joihin ruotsalaiset ja tanskalaiset
ritarit heittivät ihailevia silmäyksiä. Mutta kuninkaallisia lähinnä
istuva kookas hiljainen neito herätti kuitenkin suurinta huomiota. Se
oli neiti Inge Litle. Surumielisesti hän katseli uljaitten aseleikkien
valmistuksia. Hänen katseensa harhaili ritarien jonossa, mutta hän ei
nähnyt drotsi Pietaria kuninkaallisten ritarien joukossa. Hän tunsi
onnettomuuden, joka oli drotsia kohdannut, ja tiesi, ettei ollut toivoa
hänen vapauttamisestaan Nordborgin vankilasta niinkauan kuin kireät
välit herttua Waldemarin ja kuninkaallisen perheen välillä kestivät.
Toinen vieläkin syvempi suru kalvoi tarmokasta ritarintytärtä. Hän
tiesi onnettoman isänsä, vaarallisena valtionkavaltajana istuvan
vangittuna Kallundborgin linnassa odottamassa tuomiotaan. Mutta
katsellessaan prinsessa Ingeborgia ja nuorta Eerik kuningasta näyttivät
hänen kasvonsa kirkastuvan: silloin hän unohti omat sydänsurunsa ja
hänen korvissaan kaikui taas laulu:
"Nuoren Eerik kuninkaamme eestä!"
Lähinnä aitausta istuivat ruotsalaiset ja tanskalaiset ritarit
palkintotuomareina, ja ensimäisenä heidän joukossaan nähtiin vanha
ritari Jon. Turnajaiskentällä asteli komea asekuningas ja joukko
airueita valkoiset sauvat ja töyhtöhatut kädessä. Näiden piti yhdessä
apulaistensa, niin kutsuttujen persevantien kanssa, ylläpitää
järjestystä, pitää silmällä taistelevien jokaista keihäänheittoa ja
jokaista liikettä.
Tanskan kuningas Eerik ja pieni Birger prinssi alottivat ritarileikit
ratsain, ja käyttäen tylppäpäisiä keihäitä. He olivat melkein
samanikäisiä ja yhdenkokoisia, käyttäen pieniä, kepeitä aseita, jotka
soveltuivat heidän ikäisilleen. Tanskan kuninkaalla oli prinsessa
Ingeborgin taivaansiniset värit, ja hänen pieni hansikkaansa oli
kiinnitetty hänen töyhtökypäräänsä. Birger prinssillä oli myöskin
morsiamensa värit, ja hänen varustuksensa olivat valkoiset kuin Merete
prinsessan silkkihame. Molemmat osottautuivat reippaiksi ja taitaviksi
ritarillisessa aseenkäytössä. Mutta molemminpuolinen kohteliaisuus
vaati, ettei toista pidetty toisen voittajana.
Ritarileikkien ohella oli laulua ja soittoa, ja tanskalaiset ja
ruotsalaiset runoniekat ylistivät kilvan lauluissaan ritarien
urotöitä. Melkein jokaisella ritarilla oli haarniskaansa tai
kypäräänsä kiinnitetty hansikas, harso, helminauha tai jokin muu
naiskoriste, ja taistellessa he usein huudahtivat hämäriä ja omituisia
sanoja, joiden merkityksen ainoastaan heidän naisensa ymmärsivät.
Monta keihästä taitettiin, ja moni ritari suistui satulasta, mutta
taisteltiin tylsillä keihäillä, eikä senvuoksi kukaan vaarallisemmin
haavoittunut. Näytti siltä kuin ruotsalaiset ja tanskalaiset, ritarit
tänä rauhallisena ilojuhlana olisivat kilpailleet kohteliaisuudesta ja
ritarillisuudesta.
Holsteinin kreivi Gerhard oli se, joka eniten kunnosti itseään näissä
turnajaisissa, hyvänsuovan leikillisesti hän syöksi kuusi ritaria
satulasta, pysyen itse järkyttämättä ratsunsa selässä. Hän näytti
voittamattomalta kantaessaan ihanan Agnes kuningattaren mustaa harsoa
rintahaarniskaansa kiinnitettynä. Hänen tunnuslauseenaan oli säe
eräästä laulusta, jota hän oli kuullut laulettavan Jon ritarin luona
tuona iltana, jolloin hän ensi kerran oli puhutellut kuningatarta ja
tanssinut ensi kerran elämässään. Hän muutti siinä vain yhden sanan, ja
joka kerran syöstessään ritarin satulasta, hän huusi iloisesti:
"Mua hallitsevi valtijatar vieno."
Kun ei kukaan enää tahtonut kilpailla hänen kanssaan, julistettiin
hänet ritarileikkien voittajaksi. Hän hypähti iloisena ratsunsa selästä
ja vastaanotti polvistuen palkinnon kuningatar Agneksen kädestä.
Kun turnajaiset jo näyttivät päättyneen, nähtiin vieraan ritarin,
yllään kullattu haarniska ja kruunupäisen kypärän silmikko suljettuna,
ratsastavan aituuksen luo hurjalla hirnuvalla sotaoriilla. Hän heitti
teräshansikkansa kreivi Gerhardin jalkoihin, ja sanaakaan sanomatta
hän kosketti terävällä keihäänsä kärjellä kreivin rintahaarniskaan
kiinnitettyä mustaa harsoa. Agnes kuningatar kalpeni. Kaikki
säpsähtivät ja katselivat kauhuissaan komeaa ritaria. "Herttua! --
herttua Waldemar!" kuiskasi toinen toiselleen. Mutta ei kukaan tiennyt
varmasti oliko tämä arvelu oikea.
Kreivi Gerhard hypähti, suuttumuksesta puhkuen, ratsunsa selkään
valmiina taisteluun, otettuaan ylös hansikkaan merkiksi siitä että oli
vastaanottanut otteluvaatimuksen, ilman sen enempiä selityksiä. Airueet
päästivät vieraan ritarin aituukseen. Hän hypitteli ylpeästi orittaan,
heilutellen terävää keihästään, joka ennusti vakavaa taistelua. Myöskin
kreivi Gerhard tarttui murhaavaan aseeseen. Taistelutuomari huomautti
tämän olevan juhlatilaisuuden eikä kaksintaistelun. Mutta suuttunut
kreivi Gerhard vaati saada taistella kostaakseen loukkauksen, eikä
sitä voitu estää. Salaman nopeudella ritarit hyökkäsivät toisiaan
kohti. Kreivi Gerhardin keihäs taittui kullattua rintahaarniskaa
vasten; hän itse sai rintaansa voimakkaan sysäyksen, mutta jäi istumaan
järkkymättömänä satulaansa ja paljasti miekkansa.
Vieraan ritarin oli voimakas isku nostanut korkealle satulassa; mutta
hän istui taas heti kuin kiinninaulattuna siinä, nauraen ivallisesti
rautasilmikon takaa. Hän heitti pois keihäänsä ja paljasti miekkansa.
Kiivain ottein säilät koskettivat toisiaan. Molemmat olivat taitavia
miekkailijoita. Kreivi Gerhard kolautti syvän kuhmun vastustajansa
kullattuun kypärään, lyöden kruunun siitä pois. Mutta hänen ketterä
ja harkitseva vastustajansa käytti hyväkseen hänen hillitsemätöntä
kiivauttaan. Kaikki seurasivat jännityksellä ja tarkkaavaisesti
vaarallista ottelua.
"Ylhäisen naiseni kunnian tähden!" huusi nyt kreivi Gerhard aikoen
tehdä ratkaisevan hyökkäyksen ja paljasti päänsä ja kaulansa. Hänen
vastustajansa oli kohottanut miekkansa ehkäistäkseen häntä, ja
käyttääkseen hyväkseen tämän varomattomuutta, mutta hän väistikin vain
hyökkäyksen ja pysähtyi äkkiä tuijottamaan aituuksen yli. Samassa
kuului voimakas ääni: _"Täällä taistelee kunniaton ritari!"_ Kaikki
kääntyivät hämmästyneinä sinne, mistä ääni kuului, ja he näkivät
solakan, pitkän ritarin, terässininen haarniska yllään, ja silmikko
suljettuna pysähtyvän aitauksen eteen, pidellen kädessään komeaa
tikaria. _"Tunnetko sinä tämän todistajan, petturi!"_ jatkoi sama
ääni. Sininen ritari käänteli tikaria kädessään, ja sen kultainen,
leijonanmuotoinen kahva välähteli kirkkaasti auringonpaisteessa.
"Tuo tikari vedettiin Eerik Kristofferinpojan ruumiista Pyhän Cecilian
yönä!" huusi voimakas ääni kansan joukosta. "Tuon tikarin möi Melfarin
aseseppä Troels herttua Waldemarille", huusi toinen ääni, "sen minä
voin todistaa ja vannoa".
"Se on marskin tikari, Stig-marskin tikari!" huusi kolmas ääni.
Taistelu oli keskeytetty. Kultahaarniskainen ritari istui kuin
kivettyneenä satulassaan tuijottaen sinistä ritaria ja tikaria. Miekka
putosi hänen kädestään, hän horjahti satulassaan, ja oli vähällä mennä
tainnoksiin. Mutta nuoren kuninkaan viittauksesta astui nyt airut
esille ja huusi: Elköön kukaan hengen uhalla häiritkö taistelevia
sanoin tai liikkein!
Tämän käskyn kuullessaan sininen ritari kumarsi kunnioittavasti ja
piilotti tikarin povelleen, mutta jäi tyynenä paikalleen, tuijottaen
kreivi Gerhardin vastustajaan.
"Ojenna hänelle miekka!" huusi nyt kreivi Gerhard asepersevantille.
"Minä tiedän taistelevani petollisen ja kunniattoman ritarin kanssa,
mutta toisen meistä täytyy täällä heittää henkensä."
Asepersevantin kumartuessa ottamaan ylös pudotettua miekkaa, kannusti
kultainen ritari äkkiä orittaan ja karahutti täyttä nelistä pois
aituuksesta. Kaikki katsoivat hämmästyneinä hänen jälkeensä, ja
kuolemanhiljaisuus vallitsi, kunnes ei kukaan enää eroittanut häntä.
Nyt katsottiin minne sininen ritari oli joutunut; mutta hänkin oli
kadonnut sankkaan ihmisjoukkoon, joka ympäröi aituusta.
Kreivi Gerhard oli yksin taistelukentällä ja hänet julistettiin
tämän kunniataistelun voittajaksi. Tämä omituinen tapahtuma herätti
mitä erilaisimpia arveluita katsojissa. Ritarileikki oli lopussa, ja
kuninkaalliset palasivat takaisin linnaan. Vanhan Jon ritarin astuessa
Inge neidon ohitse, hän kuiskasi hiljaa: "drotsi Pietari!"
Inge nyökäytti hiljaa, hehkuvan punan kohotessa ihanille poskille. Hän
oli huomannut ruusunpunaisen nauhan sinisen ritarin haarniskassa, ja
hän luuli tunteneensa sen hiusnauhakseen. Mutta hänelle oli arvoitus,
miten hänen vangittu ritarinsa oli päässyt tänne.
* * * * *
Mutta ennenkuin Helsingborgin ritarileikit olivat loppuneet, kutsui
tärkeä viesti nuoren Tanskan kuninkaan ja kaikki hänen ritarinsa
Själlandiin. Kattegatissa oli nähty norjalainen laivasto, ja pelättiin
heidän laskevan maihin Örekrogissa, jossa Flynderborgin linnoitus
ritari Laven petoksen kautta vielä oli kapinallisten käsissä. Kun
vanha ritari Jon ojensi uskolliselle Ingelle kätensä hyvästiksi,
kuiskasi tämä salaa hänen korvaansa pari sanaa, ojentaen hänelle pienen
pergamenttilehden, johon muutamilla vedoilla oli piirretty rakennus, ja
tie oli merkitty pienillä risteillä. Ritari katseli hämmästyneenä Ingeä
ja näytti tarkasti kuuntelevan joka sanaa, minkä hän sanoi. Inge toisti
pari sanaa ja viittasi lehteen, jonka ritari Jon pani huolellisesti
talteen. Hän nyökäytti iloisesti Ingelle, painoi hyvin liikutettuna
suudelman hänen otsalleen ja kiirehti kuninkaallisien kanssa laivaan.
Noustiin esteettömästi maihin Själlandin rannikolle, lähelle Örekrogia.
Kreivi Gerhard saattoi heti kuningattaren ja prinssi Kristofferin
Riibelinnaan, joka näinä levottomina aikoina katsottiin sopivimmaksi
pakopaikaksi kuninkaalliselle perheelle. Mutta nuori kuningas ei
taipunut lähtemään Själlandista. Hän matkusti heti Rimordsonin kanssa
Korsörin luona olevaan Tornborgin linnaan, tarkastaakseen tämän tärkeän
linnoituksen ja kiirehtiäkseen itse laivaston varustamista. Sillaikaa
ritari Jon varustautui suojelemaan pohjoista Själlandia vihollisten
hyökkäyksiltä.
Korsörin luona olevat pitkälaivat Kuningas antoi heti miehittää ja
lähetti ne pohjois-Själlandin rannikolle toimimaan siellä yhdessä
Jon ritarin kanssa. Nuori kuningas osasi huolehtia kaikesta. Linnan
varustuksista hänellä oli paljon huomauttamista. Rimordsonin täytyi
monessa asiassa myöntää hänen olevan oikeassa ja hän ihmetteli hänen
aikaisia tietojaan linnoitustaidossa, jonka hän oli oppinut drotsi
Pietarilta.
Kymmenen päivää senjälkeen kun hän oli saapunut Tornborgiin, käveli
kuningas eräänä aamuna aikaisin linnan valleilla, ritari Rimordsonin
ja erään Örekrogista olevan ritarin kanssa, joka oli tuonut hänelle
tärkeitä tietoja. Norjalaiset olivat astuneet maihin Örekrogissa ja
polttaneet kaupungin tuhaksi; mutta ritari Jon oli joutunut porvarien
avuksi. Maanalaisen käytävän kautta, johon hän oli näyttänyt heille
tien, olivat he vanha herra etunenässä tunkeutuneet Flynderborgiin
ja valloittaneet linnoituksen; tästä lujasta varustuksesta olivat
viholliset karkoitetut. Ritari kertoi nyt yksityiskohtaisesti
kuninkaalle miten kaikki oli tapahtunut, ja että oli turhaan etsitty
linnanherran salakammiosta Flynderborgissa niitä lainsuojattomien
kirjeitä, joiden vastaanottamisesta ennen kuninkaanmurhaa Lave Litle
oli syytetty.
"Kaikkien pyhimysten nimessä, se oli oikein", sanoi nuori kuningas.
"Vanha, uskollinen Jon ei ole tahtonut sanallakaan puhua serkkunsa
Laven hengen puolesta, mutta nyt hän on pyyhkäissyt pois osan hänen
synneistään. Antakaa kanslerin ilmoittaa Kallundborgin valtiovangille,
että hänen tuomionsa on lykätty vuodeksi eteenpäin, koska hänen
uskollinen serkkunsa on valloittanut Flynderborgin eikä sieltä ole
löydetty hänen pahimpien petostensa todisteita."
Rimordson katsahti surumielisesti nuoreen kuninkaaseen. "Suokoon
Jumala ja pyhä neitsyt", sanoi hän, "teidän jokaisen uskollisen
miehenne voivan hyvittää sen, minkä heidän sukulaisensa ovat rikkoneet!
Tuskin on enää ainoaakaan rehellistä miestä maassa, jonka ystävät tai
sukulaiset eivät olisi vankilassa tai joutuneet hirsipuuhun, eikä
kaikki ole vielä lopussa." Raskasmielinen ritari ajatteli hirtettyä
veljeänsä Lavea ja Jon veljeänsä, joka nyt myöskin oli menettänyt
henkensä.
"Onhan laki kaikkien herra", sanoi nuori kuningas huoaten. "Enhän minä
senvuoksi niin aikaisin tullut kuninkaaksi. Mutta Jumalalle kiitos,
vielä on uskollisia miehiä maassa. Kun saisin vain vielä drotsi
Pietarin luokseni!"
Kuningas palasi takaisin linnaan Örekrogista olevan ritarin seurassa,
ja Rimordson jäi tarkastamaan olivatko kaikki varustukset kunnossa. Kun
hän näin kulki ja tarkasteli raskaita puolustuskoneita, huomasi hän
pienen, paksun olennon, joka messupojan musta kaapu yllään, ja korkea
hattu otsalle painettuna, kulkea nyökytteli messukirja kädessä, ollen
hartaasti lukevinaan aamurukoustaan. Linnanherran silmään pisti pojan
tukeva vartalo ja huojuva merimieskäynti. Hän katseli häntä tarkemmin ja
luuli hämmästyksekseen tuntevansa hänet raa'aksi jaarli Vähä-Alfiksi.
"Hyvää huomenta, poikani!" sanoi Rimordson astuen hänen eteensä, "mihin
sinä olet näin aikaisin menossa?"
"Minä menen hakemaan viiniä papille, että hän voi rukoilla teidän
sielunne puolesta!" murahti paksu messupoika syvällä, karkealla äänellä.
"Odotappas hiukan!" sanoi Rimordson, viitaten pari sotamiestä luokseen.
"Minä luulen tuntevani sinut. Emmekö me molemmat istuneet samoihin
aikoihin Lysen koulupenkillä. Etkö sinä silloin lyönyt meiltä kaikilta
hampaita suusta ja polkenut meitä jalkoihisi? Sinä tahdoit olla kreivi
ja jaarli? Oletko sinä nyt vain halpa messupoika?" Näin sanoen hän
kohotti hatun hänen otsaltaan, ja katsoi häntä leveisiin häränkasvoihin.
"Pentti Rimordson, elä anna minua ilmi vanhan toveruuden nimessä!"
kuiskasi paljastettu Alfkreivi. "Olemmehan me sukulaisia, ja olinhan
minä koulussa niinkuin isä sinulle. Kyllä nyt on lopussa minun
kreiviyteni ja jaarlin-arvoni. Minä olen nyt lainsuojaton mies, ja
etsin turvani hurskaitten, veljien luota. Ole kunnon mies, Pentti.
Lupaa, ettet ole tuntevinasi minua ja anna minun jänistää!"
"Sitokaa hänet, miehet!" komensi Rimordson sotamiehille. "Hän on
ryöväri ja murhapolttaja!"
Voimakas viikinkipäällikkö heitti rukouskirjan ja messukaapun luotaan.
Hän seisoi siinä ritaripuvussaan, hosuen hurjasti ympärilleen
miekallaan; mutta sotamiehet olivat pian riisuneet hänen aseensa.
Hänet pantiin heti lujasti kahleisiin; ja tekemättä siitä linnassa
sen enempää melua antoi Rimordson viedä hänet tarkasti vartioituna
Haraldsborgin lujaan pahantekijäintorniin. Rimordson ei tahtonut
saattaa nuorta kuningasta levottomaksi, eikä tahtonut joutua
moitteenalaiseksi ilmoittaessaan näin vaarallisen vihollisen päässeen
tunkeutumaan linnaan. Muuten hän luuli linnan täydellisesti turvatuksi,
eikä välittänyt vangitun merirosvopäällikön uhkamielisestä ja melkein
pirullisesta naurusta, kun hänet, tarjottuaan Rimordsonille turhaan
korkean palkinnon vapaudestaan, raahattiin ulos linnasta. Surumielisenä
ja raskasmielisyytensä valtaamana Rimordson ei ollut huomannut
tanskalaisella lipulla varustetun merirosvolaivan ankkuroineen yöllä
Tornborgin lahteen. Ei ainoastaan uhkarohkea jaarli Vähä-Alf ollut
huomaamatta päässyt linnaan. Itse Stig-marski, mukanaan joukko
uskaliaita merirosvoja oli salaa noussut maihin; ja illalla seisoi
Mads Jyde kuninkaallisiin huoneisiin johtavan oven edessä uskollisena
vartijana, yllään kuninkaallisen henkivartijan puku. Linnassa näytti
rauhalliselta, ja kaikki paneutuivat levolle.
Keskellä yötä nuori kuningas heräsi hirveään meluun. Koko linna oli
ilmitulessa hänen ympärillään ja kaikkialta kaikui hätääntyneiden
ja hämmästyneiden sotilaiden kauhunhuuto: "Marski, marski! --
Lainsuojattomat!" Joka puolelta kaikui huutoja ja kuului aseiden
helinää, ja nuori kuningas seisoi yksin puolialasti makuuhuoneessaan,
jota jo savu ja liekit ympäröivät. "Armias Jumala!" huudahti hän.
"Annanko isäni murhaajien nyt polttaa itseni!" Hän heitti kiireesti
viitan hartioilleen, tarttui pieneen miekkaansa ja aikoi syöstä ulos
ovesta liekkien halki. Hän kuuli Åke Jonsonin äänen aseiden melusta
huoneensa ulkopuolelta; mutta liekit tunkivat sisään joka puolelta, --
savu pyörrytti häntä, ja hän löysi tuskin ovelle. Samassa hän tunsi
voimakkaan, rautaisen käsivarren tarttuvan itseensä; hän pudotti
miekkansa ja meni tainnoksiin. Kun hän taas toipui, huomasi hän
olevansa pienessä, avoimessa purjeveneessä, joka nuolennopeudella kiiti
eteenpäin pimeän ja myrskyn vallitessa.
"Missä minä olen?" kysyi hän. "Olenko isäni murhaajien käsissä?"
"Uskollisien alamaisten ja hyvien ystävien turvissa!" vastasi
ystävällinen ääni hänen vierestään, ja hän eroitti pimeästä vierellään
istuvan ritarin, täydet rautavarustukset yllä.
"Drotsi Pietari, kaikkien pyhimysten nimessä, tekö olette täällä!"
huudahti hän sydämestään iloiten.
"Minä en uskalla sanoa kuka olen", vastasi ritari, suljetun
kypäräsilmikon takaa, ja kuningas luuli nyt tuntevansa turnajaisissa
olleen sinisen ritarin.
"Kunniasana sitoo kieleni", jatkoi ritari. "Minun täytyy peittää
kasvoni kuninkaaltani ja koko maailmalta. -- Minä vien teidät turvaan
Riibelinnaan. Minä itse palaan paikkaan, jossa pimeys on vieläkin
mustempi kuin täällä. Minä vannotan teitä, herra kuningas, uskokaa
mitä tahdotte, mutta elkää kiusatko minua puhumaan enää sanaakaan, ja
rikkomaan ritarilupaustani!"
"Vaikene siis, Jumalan nimeen!" sanoi nuori kuningas ja puristi hänen
panssaroitua kättään. "Varmasti sinä olet drotsi Pietari, tunnenhan
minä sinun äänesi? Sinä olet tänä yönä pelastanut minun henkeni. Jos
sinä vielä olet herttuan vankina, niin minä pelastan sinut, maksakoon
mitä tahansa!"
"Elkää ryhtykö väkivaltaisuuksiin herttuaa vastaan!" vastasi ritari
syvään huoaten. "Hänen vankinsa elämä on hänen vallassaan."
Nuori kuningas vaikeni. Vene jatkoi joutuisaa kulkuaan ja oli pian
toisella puolen Sprogötä, josta Stig-marskin uusi torni häämöitti
uhkaavana tummaa yötaivasta vasten.
Paria päivää myöhemmin tiedettiin jo yleisesti, että kuningas Eerik
oli paennut Riibelinnaan, mutta Tornborgin oli Stig-marski hävittänyt,
ja uskollinen ritari Rimordson oli saanut siellä surmansa. Nyt
saatiin myöskin tietää että Rimordson oli vanginnut mahtavan jaarli
Vähä-Alfin, vähää ennen kuin hän kaatui marskin sankarisäilän lyömänä.
Saavuttuaan Riibelinnaan, kuningas ensi toimekseen nimitti valtakunnan
drotsiksi linnan urhean päällikön, ritari David Thorstensonin, niin
kauvaksi aikaa, kun drotsi Pietari oli herttuan vankina. Uuden
drotsinsa ja kuningattaren neuvosta hän allekirjoitti jaarli Vähä-Alfin
kuolemantuomion. Herttuasta kerrottiin, että hän makasi sairaana
Schleswigissä, nuoren puolisonsa suureksi suruksi. Huhuiltiin hänen
olevan henkisesti sairaan, ja ne omituiset seikat, joista kerrottiin
antoivat uutta virikettä huhuille hänen yhteydestään henkimaailman
kanssa. Hänen kerrottiin sairaana ollessaan vakuuttaneen, että
hän ruumiillisin silmin oli nähnyt tuomion enkelin. Vähän ennen
sairastumistaan hän oli ollut pari päivää kateissa, ja hänen omituinen
sairautensa oli äkkiä puhjennut, kun hän Nordborgiin palattuaan oli
käynyt tärkeää vankiaan, drotsi Pietari Hesseliä, katsomassa, jonka
hän tapasi rauhallisena kahleissaan. Sanottiin herttuan mielipuolen
houreissaan myöskin vakuuttaneen, että hänen vankinsa Nordborgin
linnassa oli liittoutunut paholaisen ja voimakkaiden henkien kanssa
häntä vastaan.