Kapina kaupungissa ei ollut vielä tukahutettu. Kaikilla kaduilla
tungeskeli asestettuja porvareita ja sotilaita. Yhä sattui verisiä
tappeluita. Muutamat huusivat Stig-marskin ja kreivi Jaakon nimeä:
"Kostoa lainsuojattomille!" Toisilla oli herttuan nimi tunnussanana,
lyöden maahan jokaisen joka ei heihin yhtynyt. "Eläköön nuori
kuninkaamme, turma pettureille!" huusi suuri osa porvareista ja
huonosti asestetuista talonpojista. Lainsuojattomien ja herttuan
puoluelaiset eivät näkyneet oikein tietävän katsoisivatko toisiaan
ystäviksi vaiko vihollisiksi; mutta he yhtyivät kuitenkin niinkuin
usein ennenkin kuninkaallismielisiä vastaan. Pian kuitenkin herttua oli
voittanut, ja hän ratsasti slesvigiläisten ratsumiestensä ympäröimänä
katuja pitkin. Huhu hänen voitostaan ja kuninkaallisten tappiosta
kulki edeltä, levittäen kauhua kaikkien kaupungin porvarien kesken
ja pakeneviin talonpoikiin, jotka olivat kokoontuneet vannomaan
uskollisuusvalaa kuninkaalle. Herttuaa seurasi joukko hurjan näköisiä
miehiä, veriset kirveet kädessä, ja paljon oudon näköisiä muukalaisia,
jotka meluten osoittivat hänelle suosiotaan. Tähän voittokulkueeseen
liittyi myöskin joukko rautapukuisia ratsumiehiä, joiden kypärän
silmikot olivat suletut, heidän arveltiin olevan lainsuojattomia ja
heidän sotilaitaan.
Herttua laskeutui linnan edustalla hevosensa selästä ja antoi heti
ratsumiestensä asettua sinne. "Missä on kuningas?" kysyi hän. "Vuonon
kautta pakomatkalla Nyborgiin!" vastasi eräs lihava lahtari.
Herttua näytti äkkiä tulevan hyvin levottomaksi. Hän antoi yhdelle
ritareistaan salaisen käskyn, ja tämä ratsasti heti ratsumiesjoukko
mukanaan satamaan.
"Ja missä on hänen armonsa kuningatar?" kysyi herttua taas. Siihen
ei voinut kukaan vastata hänelle. Hän sai vain kuulla, että ritari
Rimordsonin merimiehet olivat hakeneet prinssi Kristofferin ja
prinsessa Mereten linnasta.
"Rauhoittukaa, kunnon kansalaiset!" sanoi hän senjälkeen meluavalle
kansanjoukolle, joka ympäröi häntä. "Menköön kukin kotiinsa! Tänä
päivänä ei ole Danehovea eikä kuninkaan tervehdysjuhlaa. Minä olen
onnellisesti tukahuttanut kapinan. -- Kapinan yllyttäjä on minun
hallussani. Se oli kuningattaren ylimielinen suosikki, drotsi Hessel.
Hän on johtanut harhaan kuningattaren, asettaen minut väärään valoon.
Hän on ottanut alaikäisen kuninkaan valtaansa, päästäkseen itse
hallitsemaan maata, mutta siitä petturista olette nyt päässeet.
Hän ei enää milloinkaan pääse näkemään päivän valoa. Minä olen
vielä teidän valtiohoitajanne, ja minä otan huolehtiakseni sekä
teidän, että maan turvallisuudesta ja onnesta!" Tätä hänen puhettaan
tervehdittiin meluavin suosionosoituksin, ja herttua kumarsi lempeästi
ja kuninkaallisen arvokkaasti kapinallisille liittolaisilleen. Sitten
hän poistui ritareineen linnaan ja hänen mukanaan meni sinne myöskin
se kookas panssaroitu ja siniviittainen herra, jonka kypäränsilmikko
oli suljettu ja joka oli johtanut lainsuojattomia. Tämän herran kanssa,
jonka kaikki luulivat tuntevansa lainsuojattomaksi Hallannin Jaakko
kreiviksi, oli herttualla salainen keskustelu ritarisalissa. Tämän
jälkeen poistui panssaroitu herra linnasta, ja tunnin kuluttua olivat
lainsuojattomat ja heidän sotamiehensä lähteneet kaupungista. Sanottiin
heidän kaupungista mennessään vihaisesti uhkaellen tulevansa takaisin
ennen vuoden ja päivän kuluttua tuli ja miekka mukanaan.
Herttua itsekin näytti tahtovan poistua levottomasta kaupungista,
jossa kuninkaalla oli paljon uskollisia alamaisia, jotka eivät olleet
herttualle eikä Stig-marskin puoluelaisille suosiollisia. Vangittu ja
vaarallisesti haavoittunut drotsi oli viety kahleissa herttuan omaan
laivaan. Kuninkaalliset pitkälaivat olivat lähteneet vuonosta, ja
paitsi herttuan kolmea laivaa oli ainoastaan yksi laiva satamassa,
jolla luultiin nähdyn kuningattaren väkeä. Herttua tahtoi kuitenkin
siirtää lähtönsä iltaan, hänen mielestään oli varomatonta lähteä
linnasta, ennenkuin kaupungissa oli täydellisesti rauhallista. Hän oli
nähnyt kuningattaren keskellä taistelun temmellystä, mutta hän oli
äkkiä kadonnut hänen näkyvistään. Hän tiesi kuningattarella olevan
paljon ihailijoita kaupungissa, ja hän oli hyvin levoton. Hän antoi
tarkasti etsiä taistelukentän ympäristöineen, mutta siellä ei löydetty
kuningatarta; eikä kreivi Gerhardia. Hän kaipasi sitäpaitsi erästä
slesvigiläistä ratsumiesosastoa, jotka taistelun kestäessä olivat
tulleet eroitetuiksi hänestä eivätkä olleet vielä palanneet.
Alkoi jo hämärtää, ja hän astuskeli levottomissa ajatuksissa
edestakaisin ritarisalissa. Hän tunsi kyllä itsensä ylpeäksi
voitostaan. Mutta kuninkaan paon vuoksi oli koko tämä sekava mellakka
onnistumaton yritys. Hän alkoi pelätä liian aikaisin heittäneensä pois
naamarinsa ja siten ilmiantaneensa rohkeat aikeensa. Saatuaan kuulla
marskin lupauksesta norjalaisten kuninkaalle, ei hän enää luottanut
lainsuojattomiin. Hänen kiitoksensa Jaakko kreiville oli ollut kylmä
ja vähäsanainen. Hän näytti olevan tuskallisessa epävarmuudessa siitä
mitä hänen nyt oli tehtävä, voidakseen saavuttaa ylpeän päämääränsä.
"Tartu siihen valtikkaan, jolla voit henkiä taivuttaa, ja sinun
kruunusi loistaa kuin aurinko!" kuiskasi hän itselleen, ja hänestä
tuntui niinkuin hän taas olisi istunut Sjöborgin linnassa ja puhellut
huuhkajansa kanssa. Hän katseli arasti ympärilleen suureen pimeään
saliin ja pelkäsi meikein omia sanojaan, tuntui niinkuin kuollut,
mielipuoli piispa olisi puhunut hänelle. "Valoa! Valoa!" huusi hän.
Hänen palvelijansa, jotka tiesivät herransa kammoksuvan pimeässä
olemista, kiirehtivät sytyttämään kaikki ritarisalin kynttilät. Herttua
antoi vielä muutamia käskyjä matkavalmistuksista, ja lähetti taas
miehiä tutkimaan oliko hiljaista kylässä ja eikö ollut väkijoukkoja
vuonoon vievällä tiellä. Vähän senjälkeen avattiin ovi, ja kaksi
hänen ritareistaan toi sisään vangin, jonka hänen väkensä äsken oli
tuonut linnaan, ja joka vaati tulla viedyksi herttuan luo. Vanki
seisoi kääriytyneenä umpivaippaan, sadehattu vedettynä pään ylitse,
ja näytti tutkivasti katselevan herttuaa. Samassa putosi vaippa hänen
hartioiltaan lattialle. Herttua peräytyi hämmästyneenä pari askelta --
kaunis majesteetillinen Agnes kuningatar seisoi hänen edessään, yllään
kimalteleva kruunauspukunsa.
"Sanotaan minun olevan teidän vankinne, herttua Waldemar!" sanoi hän
rauhallisen arvokkaasti. "Mutta minun mielestäni te olette minun
vankini, niin totta kuin te olette katala kapinoitsija, ja minä tänä
hetkenä Tanskanmaan hallitseva kuningatar!"
Herttua viittasi pikaisesti hämmästyneiden ritariensa poistumaan. "Jalo
kuningatar!" sanoi hän kohteliaasti ja nöyrästi. "Yhdessä suhteessa
te olette oikeassa: minä olen nyt ja ikuisesti teidän vankinne. Mutta
kapinoitsija minä en ole. Sitävastoin drotsi Hessel ja teidän miehenne
ovat petollisella ja kunniattomalla tavalla hyökänneet minun kimppuuni.
Teidän omasta vaatimuksestanne minä tulin tänne valtionjohtajaksi, ja
täällä, vastoin lakia ja oikeutta, hyökätään minun kimppuuni juuri
hetkellä, jolloin minä olen viemässä kuningasta kruunattavaksi.
Kauhulla minä näin teidän armonne takaa-ajajieni etunenässä. Tämä näkö
olkoon puolustuksenani, miksi minä silmänräpäykseksi poistuin kuninkaan
vierestä, koettaen väistää taistelua, jossa teidän kallis henkenne oli
vaarassa."
"Mitä minä kuulen!" sanoi kuningatar säpsähtäen. "Te vielä kiellätte
olevanne tämän kapinan johtaja? Ja te uskallatte panna sen minun
syykseni?"
"En teidän, armollinen kuningatar, vaan kunnianhimoisen ja
häpeämättömän drotsi Hesselin. Hän on syypää täällä tapahtuneeseen
onnettomuuteen, ja jokaiseen veripisaraan, joka tänä päivänä on
vuodatettu. Hän on kapinoitsija ja maankavaltaja, enkä minä -- ja
taivas varjelkoon minua syyttämästä teitä uskottomuudesta! Hän on
häpeämättömästi väärinkäyttänyt teidän lempeytenne ja suosionne.
Hän on johtanut teidät ottamaan tämän varomattoman askeleen. Hän on
saattanut minut epäluulon alaiseksi, kohotakseen minun jälkeeni
valtakunnanhoitajaksi, tai ehkä Tanskanmaan kuninkaaksi."
Kuningatar peräytyi askeleen ja loi viisaan, tutkivan katseen
viekkaaseen herttuaan. Hän näytti hetkeksi vaipuvan ajatuksiinsa,
mutta sitten tuntui kuin kirkas valo olisi välähtänyt hänelle, ja
hän lähestyi tuttavallisesti herttuaa. "Te olette ehkä avannut minun
silmäni näkemään äärettömän petollisuuden", sanoi hän, voimatta
kuitenkaan kokonaan hillitä ääntään. -- "Jos tämä todellakin on
tapahtunut drotsin alotteesta, niin on hänet vedettävä siitä
edesvastuuseen. Kuningas ja kansa tuomitkoot hänet petollisena
maankavaltajana! Missä hän on?"
"Minun hallussani!" vastasi herttua kohteliaasti hymyillen. "Ja
teidän suostumuksellanne, hän pysyy siellä niinkauan kun minä olen
valtionhoitaja Tanskassa."
"Te vastaatte minulle hänen hengestään", vastasi kuningatar koettaen
salata levottomuuttaan. "Olkoon hänen rikoksensa kuinka suuret hyvänsä,
niin ainoastaan kuningas ja kansa maakäräjillä voivat hänet tuomita, ja
silloin sekä minun että teidän läsnäollessa."
"Se on ymmärrettävä, teidän armonne! Pahimmalle verivihollisellenikin
tapahtukoon oikeus. Mutta suokaa, armollisin kuningatar, minun
ensin esittää oma asiani teidän tuomioistuimellenne!" keskeytti hän
kohteliaasti ja tarjosi syvään kumartaen kuningattarelle kullatun
nojatuolin, mihin tämä istuutui. "Minä ymmärrän kyllä, että teillä on
oikeus epäillä minua", alkoi hän taas puhua. "Teidät on tuotu tänne
minun vankinani, vaikka niinkuin minä jo sanoin, minä olen ikuisesti
teidän vankinne. Minä voin todistaa teille olevani syytön koko tähän
ihmeelliseen mellakkaan!" jatkoi hän kiihkeästi ja hänen äänessään
värähteli tukahutettu intohimo. "Minä voin antaa teille päivän selvän
todistuksen siitä miten mielettömästi -- miten nurinkurisesti ja
päättömästi minä olisin toiminut, jos minun aikomukseni olisi ollut
asettua vihamieliseen asemaan teidän suhteenne -- --" hän vaikeni ja
näytti miettivän mitä lisäisi. "Niin, se olisi ollut uhkarohkeaa!"
huudahti hän taas. "Minä tahdon nyt tunnustaa teille sen, mikä jo kauan
on ollut sydämeni hartaimpana ja rohkeimpana toiveena, ja johon minä
joskus elämäni onnellisimpina hetkinä olen uskaltanut toivoa, suuren
Waldemarsuvun ruhtinaallisena jälkeläisenä -- --"
Hän pysähtyi taas ja tarkasti kuningatarta viekkain tutkivin katsein.
Hän näki kuningattaren kasvojenilmeiden muuttuvan äkkiä ja hän alkoi
epäröidä. Mutta tuntien oman viehätysvoimansa, hän karkoitti luotaan
kaikki epäilykset, ja suuttumuksen punan kuningattaren poskilla hän
luuli ujon hämmästyksen suotuisaksi merkiksi.
"Jalo, ihanin kuningatar!" jatkoi hän rohkeasti, "Te ette voi
loukkaantua toiveesta, jonka hartain halu olisi yhdistää kansan ja
valtakunnan onneen uskollinen rakkautensa naisihanteeseensa, -- se
on toive, jonka ilmaisemiseen minulta puuttuu sanoja; mutta se on
aiheutunut teidän kauneutenne, sielun jaloutenne ja viisautenne
ritarillisesta kunnioituksesta, ja se on saanut voimaa ja sytykettä
niistä tunteista, jotka tekevät ruhtinaan ihmiseksi, sen ohella
kohottaen ihmisen totuudessa ruhtinaaksi."
"Te puhutte hyvin kohteliaasti ja koreasti, herttua Waldemar!" vastasi
kuningatar rauhallisesti hymyillen. -- "Te luulette siis, ettei Tanskan
kuningatar voi kieltäytyä kuulemasta teidän rakkaudentunnustustanne
silloin kun hän on teidän vankinne, ja ettei hän osta vapauttaan liian
kalliisti lahjottaessaan voittajalleen kätensä ja sydämensä?"
Herttua säpsähti. "Elkää taas väärinkäsittäkö minua, jalo kuningatar!"
alkoi hän vähän tyynemmin puhua. "Minä uskalsin tänä hetkenä lausua
tämän tärkeän tunnustuksen voidakseni selvästi osoittaa teille miten
mahdoton minun on olla teidän vihollisenne. Te olette satunnaisen
erehdyksen kautta täällä minun vankini, ja te olette vapaa minä hetkenä
haluatte. Te olette kuningatar ja hallitsijatar täällä yhtähyvin
kuin uskollisimpien soturienne joukossa. Mutta suokaa minun tehdä
huomautus, joka lieventää tämän ehkä liiankin rohkean askeleen!" lisäsi
hän rohkeasti, huomatessaan ylpeän hymyn kaareilevan kuningattaren
huulilla. "Te olette kyllin valtioviisas käsittääksenne, että tällä
hetkellä sekä teidän että Tanskan kohtalo on minun käsissäni. Ja
minä en tahdo väärinkäyttää tätä satunnaista etua. Mutta jos ei
teidän sydämessänne ole minulla vähintäkään sijaa, niin te järkevänä
ja valtioviisaana naisena ette kuitenkaan voi ylenkatsoa tällaista
tarjousta näin tärkeänä hetkenä." Tämän rohkea kosija sanoi ylpeästi
ja itsetietoisesti, osoittaen siten tuskin antavansa rukkasista
korkealle vangille vapautta. Mutta lieventääkseen tällä valtiollisella
viittauksella tekemäänsä loukkausta, hän äkkiä muutti puhetapaansa.
Hänestä oli nyt tärkeää saada kauniin kuningattaren sydän, tai
edes hänen turhamaisuutensa myöntämään järkeväksi tai ainakin
välttämättömäksi sen, minkä hän arveli kyllin selvästi tuoneensa
esille. Hän oli taas ritarillinen rakastaja, ja hän alkoi nyt hyvin
kaunopuheliaasti ja näennäisen lämpimästi ylistellä kuningattaren
kauneutta ja sielunjaloutta. "Minä annan elämäni ja autuuteni teidän
käsiinne, jalo kuningatar!" sanoi hän lopuksi, taivuttaen polvensa.
Kuningatar oli vaiti ja katseli polvistuvaa kosijaa läpitunkevin
katsein. Katkera vastaus oli valmiina hänen huulillaan, mutta samassa
ovi avautui ja yksi herttuan ritareista astui sisään. Herttua nousi
nöyrästä asennostaan ja polkaisi kiivaasti lattiaan. "Mitä tämä on?"
sanoi hän. "Kuka on niin rohkea?"
"Kreivi Gerhard, -- ankara herra!" vastasi ritari hätäisenä.
"Holsteinin kreivi Gerhard on piirittänyt linnan lukuisan ratsujoukon
kera. Hän uhkaa rynnätä linnanpihaan, jos ei Tanskan kuningatarta heti
päästetä vapaaksi."
Herttua seisoi kuin salaman iskemänä.
"Te tulitte sopivaan aikaan, herra ritari!" vastasi kuningatar ja
nousi rauhallisen arvokkaasti. "Te näitte jalosukuisen herranne
asennossa, jota hänen ei tarvitse hävetä. Hän on tunnustanut väkensä
erehdyksen kautta joutuneensa epäluulonalaiseksi kavalluksesta ja
majesteetinrikoksesta, ja hän on senvuoksi antanut elämänsä ja
kohtalonsa minun käsiini. Te olette todistajana, että minä olen antanut
anteeksi hänen erehdyksensä, johon hän ei ole syyllinen. Teidän
käsivartenne, herttua Waldemar! Minä aion heti matkustaa. Jalo kreivi
Gerhard odottaa minua."
Nyt kuului kovaa melua linnan ulkopuolelta. Herttua kumarsi syvään ja
ojensi hänelle käsivartensa vastaan väittämättä. Ritari kulki edellä
kaksi palavaa kynttilää kädessään. Herttuan viittauksesta kiirehtivät
passaripojat lisäksi soihtuineen. Kreivi Gerhardin suureksi ihmeeksi
vietiin kuningatar siten mitä suurimmalla kohteliaisuudella ja
ruhtinaallisen komeasti ulos linnasta ja jätettiin hänen turviinsa.
Kahden tunnin kuluttua purjehti kuningatar suotuisalla tuulella
Nyborgin vuonosta, herttua Waldemar lähti vangittu drotsi mukanaan
Alsiin.