Keskellä linnanpihaa oli pieni, pimeä torni, jonka alinta osaa, syvine
kivikellarineen, käytettiin vankilana. Yhteen näistä maanalaisista
kivikomeroista oli ritari Lave suljettu. Hän liikkui tuskallisen
varovasti, peläten kuulevansa rautakahleittensa kolinaa. Jokaista
voimakkaampaa ääntä hän säpsähti, ja aina vähän päästä hän katsahti
vahvasti teljetylle rautaovelle; mutta sitä ei avattu. Pieni
rautaristikko, joka oli ylhäällä melkein katonrajassa, oli linnanpihan
puolella. Vanhan vankitukin ja muutaman irtonaisen kiven avulla, joihin
ennen pahantekijät oli kahlehdittu kiinni, onnistui hänen suurilla
ponnistuksilla kiivetä ristikon alapuolella olevaan muurinsyvennykseen
Sinne hän kömpi ja voi sieltä nähdä kaikki, jotka kulkivat ylös tai
alas linnanportaita. Hän näki nyt Jon ritarin astuvan ohitse drotsi
Pietarin kanssa; mutta hän pelkäsi kohdata vanhan sukulaisensa
katsetta, ja suuttumus tukahutti hänen äänensä aikoessaan huutaa
drotsi Pietaria nimeltä ja rukoilla häneltä pelastusta. Hän vaikeroi
hiljaa ja väänteli käsiään. Viimeinkin hän näkyi saavan rohkeutta
nähdessään useita herttuan miehiä kulkevan ohitse. Hän veti esille
kirjeen, joka oli piilotettu hänen hiaansa. Joka kerran kuullessaan
ääniä vankilaovensa takaa, piilotti hän sen hätäisesti, ja joka
kerran kuin joku herttuan väestä astui ohitse, otti hän sen taas
esille. Nuori kuningas näyttäytyi hetkeksi parvekkeella ja tervehti
linnanpihalle kokoontuneita uteliaita ihmisiä, jotka riemuitsivat ja
heiluttivat hattujaan hänet nähdessään. Tämä näky liikutti vangittua
ritaria, hän piilotti taas kirjeen ja vaipui syviin ajatuksiin.
Illalla valaisi kuu hänen komeronsa, mutta vielä hän istui epäröiden
kirje kädessään. Viimeinkin hän näki herttuan hyvin miettivän
näköisenä astuvan alas linnanportaita, mennäkseen siihen linnan
siipirakennukseen, joka oli hänelle osoitettu. Hänen edellään kulki
kuninkaallinen kamaripalvelija soihtua kantaen. Kuusi hänen ritariaan
seurasi häntä vähän taempana. Hän kulki aivan vankilanikkunan ohitse.
Toivon kipinä antoi hätääntyneelle vangille rohkeutta. Hän rykäsi.
Herttua tuli tarkkaavaiseksi ja katsahti ylös ristikkoikkunaan. "Te
pudotitte hansikkanne, herttua Waldemar!" kuiskasi vangittu ritari
ja heitti samassa kokoon käärityn kirjeen ulos ristikosta. Herttua
antoi hansikkansa pudota sen päälle ja otti äkkiä sen ylös hansikkansa
mukana. "Tuolla istuu varmaankin joku norjalaisista kavaltajista
hirsipuuta odotellen!" sanoi hän, vilkaisten suuttuneena ristikkoon.
Sitten hän poistui nopeasti, katsomatta enää vankilaan, josta hänen
jälkeensä kaikui syvä, valittava huokaus.
Skirmen, joka herransa käskystä vartioi jokaista herttuan askelta,
seisoi tällä hetkellä yhdessä tornin nurkkauksessa, jonne syvä varjo
lankesi. Heti herttuan mentyä, astui uskollinen aseenkantaja piilostaan
ja astui tornin ohi kiirehtiäkseen isäntänsä luo kanslerin huoneisiin.
"Armiaan Jumalan nimessä, kuule minua, nuori mies!" kuiskasi vangittu
ritari. "Olethan sinä drotsi Hesselin aseenkantaja?"
"Mitä te tahdotte?" kysyi Skirmen pysähtyen.
"Sano herrallesi", änkytti vanki, "että se mies, joka kerran pelasti
drotsi Pietari Hesselin elämän ja vapauden, tahtoisi sielunsa rauhan
tähden silmänräpäyksen ajan puhutella häntä! Sano, että minä voin
ilmoittaa hänelle jotakin hyvin tärkeää -- mutta kiirehdi"!
"Sen asian minä toimitan!" vastasi Skirmen ja kiiruhti pois.
Vanki kömpi alas vaarallisesta paikastaan ristikon alta. Hän kuunteli
jännityksellä jokaista ääntä; mutta kesti kauan ennenkuin hän kuuli
minkäänlaista liikettä käytävästä. Viimeinkin hän kuuli vanginvartijan
avaimien kalisevan. Telkeet lyötiin ovelta; se avattiin ja lukittiin
taas. Drotsi Pietari seisoi hänen luonaan vankilassa. Kuunvalo lankesi
ristikon kautta vangin kalpeille kasvoille, hän jäi istumaan kumaraan
asentoonsa luomatta katsettaan tulijaan. Drotsi jäi hetkeksi äänetönnä
seisomaan ovelle ja katseli häntä. Litle-suvun jalot pääpiirteet noissa
heikoissa, villiintyneissä kasvoissa muistuttivat hänelle tuskallisesti
sekä Inge neitoa että urheata Jon-ritaria. Kyyneleet kohosivat hänen
silmiinsä. "Onneton!" sanoi hän. "Mitä minä voin tehdä rauhanne
hyväksi, ja mitä teillä on minulle uskottavaa?"
"Sanokaa minulle totuus, Pietari Hessel!" sanoi vanki väräjävin äänin,
mutta sillä isällisellä äänellä, joka muistutti drotsille heidän
suhdettaan hänen lapsuudessaan. "Oletteko sinä ja Jon serkku minun
tuomareitani?"
"Emme ole, Jumalan kiitos! Meidän suhteemme teihin on vapauttanut
meidät tuomitsemasta teidän asiaanne."
"Hyvä! Silloin voin toivoa vielä armahdusta. Sinulta ja Jon ritarilta
minä voin odottaa vain sitä, jota te kutsutte oikeudeksi, mutta Jumala
meitä kaikkia auttakoon, jos meitä oikeuden mukaan kohdeltaisiin -- --"
"Ritari Lave", keskeytti drotsi Pietari hänet, -- "uskotteko te
todellakin, ettei voimakas, ehkä liiankin voimakas ääni puhu teidän
puolestanne sekä minun että teidän vanhan sukulaisenne sydämessä?"
"Minä uskon sinua ja annan sinulle siitä todisteen. Koska sinä et
tahdo tuomita minua, niin minä uskallan uskoa sinulle asiani ja sanoa
mikä sydäntäni painostaa." Näin sanoessaan vanki nousi ja katseli
drotsia tutkivasti. -- "Onnettomuus on nyt opettanut minulle sen,
minkä sinä ennen turhaan koetit saada minua uskomaan", jatkoi hän
entiseen tuttavalliseen tapaansa. "Nyt minä huomaan ettei kapina ja
salavehkeily laillista hallitusta vastaan tuota onnea eikä siunausta,
vaikka se tapahtuisi puhtaimmasta isänmaanrakkaudesta. Maalain mukaan
minut tuomitaan, mutta kuninkaalla on armahtamisoikeus. Minä jätän
elämäni ja kohtaloni nuoren kuninkaan käsiin! Minä en ole mitenkään
osallinen hänen isänsä murhaan, ja hän voi armahtaa minua. Minä olen
nähnyt hänet tänään. Jos minä olisin nähnyt hänet sellaisena ennen,
niin en minä nyt istuisi täällä. Nyt minä ymmärrän, ettei edes voimakas
Stig-marski voinut katsoa lapsikuningasta silmiin ja kieltää häneltä
kuninkaannimeä. Sinä olit hänen asemestarinsa ja opettajansa, Pietari
Hessel, enkä minä ihmettele, että sinä odotat suurinta hänestä. Jos
hän lahjoittaa minulle henkeni, niin minä tahdon vannoa hänelle
uskollisuusvalan. Minä tahdon ilmoittaa hänelle tärkeitä asioita
-- minä tahdon tunnustaa syntini kanslerille ja sovittaa rikokseni
valtiovankilassa -- sano se hänelle!"
"Suuri Jumala!" huudahti drotsi Pietari sydämestään iloiten ja tarttui
lämmöllä vangin tutisevaan käteen. "Rohkenenko uskoa mitä kuulen! Siis
on armelias Jumala kuullut minun rukoukseni ja taivuttanut teidän
sydämenne! Te tahdotte olla meidän nuorelle kuninkaallemme uskollinen.
Te tahdotte tunnustaa kaikki, ja vannoa hänelle uskollisuutta. -- Te
tahdotte hyvittää kaiken entisen, -- ja hän tahtoo -- hänen täytyy
armahtaa teidät. -- Mutta se ei ole hänen yksin päätettävissään",
lisäsi drotsi miettiväisenä -- "ilman herttuan ja kuningattaren hyvää
muistia hän ei voi armahtaa teitä".
Ritari Laven kalpeat posket sävähtivät hehkuvan punaisiksi. Hän oli
vaiti hetken ja näytti miettivän. "Herttua ei voi tuomita minua",
kuiskasi hän senjälkeen tuttavallisesti ja hymyili viekkaasti, --
"siitä minä olen huolehtinut. Kuninkaan opettajana ja neuvonantajana
sinä voit yhdellä sanalla määrätä hänen tahtonsa. Ystävällinen sana
kuningattarelle ei taitaisi kaikua kuuroille korville. Oli aika,
jolloin drotsi Pietari Hessel voi saada ihmeitä aikaan ihanan Agnes
kuningattaren kautta -- --"
Drotsi Pietarin kasvot synkistyivät. Ritari Laven kasvojenilme ei
miellyttänyt häntä. Tuo mielenmuutoksen tuottama ilo katosi äkkiä, kun
hän samassa muisti Skirmenin äsken tekemän havainnon. "Ihmisenä minä
kuitenkin voinen puhua sielläkin missä minun drotsina tulisi vaieta",
sanoi hän ankaran vakavasti, "mutta sen minä rohkenen ainoastaan
silloin, jos varmasti tiedän teidän puhuvan totta, ja että te ette
täälläkin puno juonia kuninkaan ja isänmaan vahingoksi".
"Mitä, alatteko te epäillä? Drotsi Pietari!" vastasi ritari Lave
pelästyneenä ja koettaen peittää suuttumustaan. "Olenhan minä kääntynyt
teidän valtiouskoonne. Tahtoisitteko nähdä minun ulvovan tuhassa ja
tomussa ennenkuin uskotte sen? Tehkää minun puolestanne minkä voitte,
Pietari Hessel! Saatte nähdä, että minä en ole kiittämätön!" jatkoi
hän levottomammalla ja sydämellisemmällä äänellä. "Sinun isäsi oli
minun ystäväni, enkä minä ole unohtanut minä lupasin hänelle hänen
kuolinhetkellään: Jos sinä nyt pelastat minun henkeni, niinkuin minä
kerran pelastin sinun, niin ei minun isänkäteni enää kauvemmin tahdo
eroittaa sitä minkä voimakkaampi käsi on yhteenliittänyt -- --"
Drotsi oli tullut hyvin liikutetuksi; mutta samassa hän huomasi
viekkaan hymyn ritari Laven levottomilla kasvoilla, ja suuttumuksella
hän tunsi miten vähällä hän oli ollut antaa pettää itsensä. "Minä
en edes siitä hinnasta myö uskollisuuttani, ritari Lave!" huudahti
hän kiivaasti, tuntien itsetuntonsa loukatuksi. "Ennenkuin minä
ylenkatsomatta itseäni, puhun ja lupaan teidän puolestanne, täytyy
minun tietää, voimmeko me luottaa teihin. Mitä teillä on tekemistä
herttuan kanssa? Mitä seisoi niissä kirjeissä, jotka te annoitte
herttuan äsken nostaa hänen hansikkansa kera!"
Ritari Lave lyyhähti kauhistuneena istualleen ja valahti
kuolonkalpeaksi. "Kirjeet! -- Mitkä kirjeet?" sopersi hän. "Haa,
oletteko te kaikkitietävä! Ne sisälsivät -- ne sisälsivät -- elävän
Jumalan nimessä, ne eivät sisältäneet muuta kuin sen mikä on totta,
-- että minä olin varomaton narri tuodessani kirjeet maihin, joista
voi koitua ikävyyksiä herttualle, ellen minä selittäisi hänelle niiden
yhtenäisyyttä. Minä voin vakuuttaa hänen vihollisensa kirjoittaneen ne
siinä tarkoituksessa, että annettaisiin ne ryöstää ja asetettaisiin
hänet epäluulonalaiseksi salaisesta liittoutumisesta lainsuojattomien
kanssa -- --"
"Onneton!" -- keskeytti drotsi Pietari hänet. "Te seisotte jo
pohjattoman syvyyden partaalla, jonka yläpuolelta kaksi terävää
miekkaa ovat valmiit musertamaan teidät ja kuitenkin te valehtelette.
Minä en voi, enkä uskalla nyt mennä takuuseen teidän puolestanne. Te
olette vielä vaarallinen mies Tanskalle ja kuningashuoneelle, ja minä
olisin maankavaltaja, jos tahtoisin todistaa toisin pelastaakseni
teidät. Mutta teidän sielunne rauhasta minä tahdon huolehtia. Jos te
tahdotte vilpittömästi tunnustaa kanslerille teidän syntinne, jos vielä
tahdotte ajatella iankaikkista parastanne, niin ehkä kansleri voi puhua
puolestanne armahtavalle Jumalalle ja kuninkaalle. Tunnin kuluessa hän
on teidän luonanne!"
"Oi niin, sallikaa kanslerin tulla valmistamaan minua kuolemaan!"
valitteli ritari Lave ja pyyhki tuskanhien otsaltaan, "minä tahdon
antautua Jumalan huomaan. Ihmisiltä minä en kuitenkaan voi odottaa
armahdusta. Oi, jos minun Ingeni näkisi miten kovasydäminen te olette,
drotsi Pietari, niin hän ei ikinä rakastaisi miestä, joka voi olla niin
julma hänen onnettomalle isälleen."
"Kaikkivaltias Jumala on minun todistajani!" huudahti drotsi Pietari
ja painoi kätensä rintaansa vasten mitä syvimmän tuskan valtaamana.
"Viiltää syvästi sydäntäni, etten minä voi paremmin luottaa teihin.
Herttuan te tahdotte voittaa petollisilla todisteilla ja minun
petollisilla toiveilla. Ei, ritari Lave Litle! Siten te ette pelastu.
Vain totuus voi pelastaa teidät ja isänmaan, ja meidät kaikki. Jumala
suokoon teidän horjuvalle mielellenne lujuutta ja voimia tahtomaan
totisesti ja vakavasti sen, mitä te nyt sanotte vain teeskennellen
pelastuaksenne inhimillisestä tuomioistuimesta!"
Tämän sanottuaan hän poistui vankilanovelle, joka avattiin hänen
lyötyään kolme kertaa sille miekkansa kahvalla. Ritari Lave vaipui
vaikeroiden kivilattialle, ja drotsi Pietari kuuli ulkopuolelle
tuskallisimman kuolemanpelon pakoittavan hänet nyt vilpittömään
rukoukseen.
Puoli tuntia sen jälkeen kun drotsi Pietari oli lähtenyt vankilasta,
astui kansleri Martinus dominikaanipuvussaan, rukouskirja ja lyhty
kädessä linnanpihan yli tornille. Hänet päästettiin heti vangin luo,
joka oli niin mielenliikutuksen ja sisäisten taistelujen kiihoittama,
että filosoofisen kanslerin oli mahdoton saada minkäänlaista
yhtenäisyyttä ja selvää hänen tunnustuksistaan ja vastakkaisista
lausunnoistaan.
"Tekö minua valmistatte kuolemaan?" huudahti vanki hypähtäen
tuijottavin katsein häntä kohti. -- "Hyvä on, sitten onkin jo kiire!
Teilauspyörät ovat jo valmiina odottamassa. -- -- Drotsi Pietari
ei tahdo rukoilla minun puolestani, -- ja minun lapseni, minun
lapsiparkani -- hän kuolee häpeästä isänsä tähden. Mutta minulle se on
oikein!" jatkoi hän kuiskaten. -- "Minä nyökäytin -- katso, näin minä
nyökäytin niiden kataloiden neuvostossa. Se nyökäytys maksoi minulle
minun autuuteni, ja kuningas Eerik Kristofferinpojalle hengen. -- Enkö
minä ollut niiden kahdentoista mukana Finnerupin ladossa? -- Ei, ei,
se oli unta --" huudahti hän kiihkeästi "sinä yönä minä vartioin vain
herrani linnaa, -- hänen vertansa ei ole minun käsilläni, -- se veri
ei tule minun pääni päälle, -- mutta minä kuulin vaikeroimishuudot
hänen kirstustaan, -- ne kuuluivat haudasta -- ei, helvetistä ne
kaikuivat -- minä muistan sen kyllä. Ihmiset eivät ole tuominneet minua
lainsuojattomaksi, -- mutta rauhani, ikuisen rauhani minä kadotin sinä
hetkenä. Minä olen onneton mies!" huokasi hän ja vaikeni hetkeksi.
-- "Haa, mutta onnettomuus ei muserra minua", jatkoi hän ylpeästi.
"Minä olen jaloa sukuperää -- minä en kuole maankavaltajana, ei, vaan
isänmaanystävänä, itsevaltiaan vihollisena! Mitä sinä tahdot minusta,
pappi! Sinä et ole minun oikea rippi-isäni -- sinä et ole rohkea
tuomiorovasti, joka uskaltaa uhmailla sekä kuninkaita että keisareita.
Minä tunnen sinut kyllä, sinä olet Antvorskovin kirjatoukka, oppinut
kansleri -- itsevaltiaan ystävä, ja sinä tahtoisit kaikki vapautta
rakastavat tanskalaiset lainsuojattomiksi ja kahleisiin. Tuletko sinä
tänne tänä iltana kuulemaan minun synnintunnustustani tuomitaksesi
minut huomenna teloitettavaksi? Ei, ei, siitä ei tule mitään, korkeasti
oppinut herrani! Viisaan valtiomiehen täytyy osata vaieta ja kuolla
kuin koiran ilman synninpäästöä ja katumista."
Näin hän jatkoi sekavaa puhettaan, väliin soimaten itseään suurista
rikoksistaan, väliin taas kerskaten ylhäisestä sukuperästään ja
valtioviisaudestaan. Viimeinkin hän selvisi ja purskahti itkuun.
Oppinut mestari Martinus oli pari kertaa turhaan keskeyttänyt hänen
sekavan puheensa koettaen osoittaa hänelle mitä _Logican_ pykälää
vastaan hän oli rikkonut; nyt voitti innokas sielunpaimen filosofin, ja
hän käytti hyväkseen tätä hetkeä esittääkseen kaikki ne kohdat pyhästä
raamatusta, joiden hän luuli voivan taivuttaa kadotetun syntisen
kääntymykseen. Ajatellessaan hänen kuuluneen kuninkaanmurhaajien
liittoon, tuli hän ankaraksi, ja kiivastuen hän lausui lain ankarat
uhkaukset majesteettirikoksen tekijöille ja murhaajille.
"Ei, ei!" huudahti ritari Lave. "Kuninkaanmurhaaja minä en ole, mutta
kirottu minä olen, jos ei Jumala ja pyhä kirkko voi minua armahtaa.
Kuulkaa, kuulkaa minun rippi-isäni!" Nyt hän heittäytyi lattialle
kanslerin jalkojen juureen ja tunnusti joka askeleen, jonka oli
ottanut, ja miten hänet oli kiedottu salaliittoon, kuitenkaan ottamatta
mitenkään osaa liittoutuneiden veriseen kostotyöhön. "Drotsi Pietari
oli kuitenkin oikeassa!" sanoi hän lopulta. "Vain totuus voi pelastaa
minut ja meidät kaikki. Tänäkin hetkenä minä tahdoin pettää hänet.
Hän ei voi luottaa minuun, eikä hän voi pyytää armahdusta minulle.
Tapahtukoon minulle oikeus! Täällä minut on tuomittava, -- mutta
pelastakaa, pelastakaa minun sieluni ijäisestä kuolemasta!"
"Teidän syntinne ovat suuret", sanoi kansleri liikutettuna -- "mutta
ne ihmiset, jotka ovat väärinkäyttäneet teidän heikkouttanne, ovat
suurempia syyllisiä kuin te". Ja nyt hän puhui lohduttavia evankeliumin
sanoja katuvalle, antaen hänelle pyhän kirkon nimessä synninpäästön,
jos hän pysyisi lujasti katumuksessaan ja uskollisena kääntymyksessään
niinkuin oli luvannut. "Minä toivon teidän maallisien tuomarienne
myöskin olevan lempeämpiä kuultuaan tämän teidän tunnustuksenne",
lisäsi hän. "Sitä minkä te olette minulle uskonut, ei saa kukaan
tietää ennenkuin te itse sen sallitte; mutta suokaa minun ilmoittaa
se kuningattarelle ja meidän nuorelle kuninkaallemme, ja minä lupaan
teille, että Jumalan avulla suodaan teille aikaa kääntymiseen
kunnollisessa valtiovankilassa."
"Sanokaa heille kaikki!" huudahti ritari Lave syleillen hänen polviaan
tutisevin käsivarsin. "Minun salakammiossani Flynderborgissa on
seinässä salainen kaappi -- siellä -- siellä ovat minun suuren syntini
todisteet. Antakaa koko maailman tietää syntini, mutta elkää vain
antako minun kuolla synneissäni! Suokaa minun säilyttää elämäni,
-- tämän kurjan elämäni, ja minä piiloudun häpeässäni pimeimpään
vankilaan. Sanokaa heille kaikki!" jatkoi hän mitä suurimmassa
tuskassa. "Sanokaa heille myöskin, että täällä syttyy huomenna kapina,
jos he eivät ole ehtineet sitä ehkäistä! -- Lainsuojattomat ovat
täällä, -- he aikovat herttuan avulla anastaa kuninkaan haltuunsa. Minä
olen itse antanut siitä kirjeen herttualle -- --"
"Armias taivas!" huudahti kansleri peloissaan ja riistäytyi irti
hänestä. Hän koputti voimakkaasti vankilan ovelle. Se avattiin. Vanki
koetti paeta poiskiirehtivän kanslerin kanssa, mutta voimakkaan
vanginvartijan sysäyksestä hän kaatui tiedotonna kivilattialle.