Seuraavana aamuna aikaisin seisoivat kuningattaren kuuden
maidonkarvaisen hevosen vetämät vaunut linnanportaiden edessä, monen
koreapukuisen eturatsastajan ja tallirengin ympäröimänä. Suuri joukko
aseenkantajia seisoi linnanportaiden ympärillä, pidellen suitsista
herrojensa hevosia, ja etumaisena heistä seisoi slesvigiläisellä
vaakunaleijonalla koristetussa loistavassa puvussa herttuan
aseenkantaja, joka ylvästellen antoi komeasti satuloidun ylpeän
oriin kierrellä linnanpihaa. Lähinnä häntä seisoi Pitkäsääri vanhus,
kreivi Gerhardin vaatimaton nokkoslehtikilpi kädessään, pidellen
kiinni voimakasta, ruskeaa hevosta päitsistä. Skirmen seisoi herransa
kilpeä ja vaippaa pidellen drotsi Pietarin ratsun vieressä, ja näkyi
syventyneen katselemaan herttuallisten kilpileijonien onnettomia päitä,
jotka enemmän muistuttivat susia kuin leijonia. Hän käänsi pärskyävän
hevosen rantaan päin, mistä hän suureksi ilokseen huomasi liikettä
lauttamiesten kesken ja huomasi kuninkaallista lippua kannettavan kylä
vanhuksen talosta.
"Mehän aiomme Melfartiin ja Juutinmaalle päin!" sanoi Pitkäsääri
Skirmenille. -- "Luulinpa toki sinun herrallasi olleen hienommankin
nenän."
"Jos sinä olisit puoleksikaan niin hienonenäinen, Pitkäsääri". --
vastasi Skirmen -- "niin et nyt antaisi herrasi hevosen kääntää
häntäänsä sitä tietä kohti, jota hänen pitää ratsastaa."
"Sen ainakin minä tiedän ettei ratsasteta eikä ajeta Ison-Beltin yli
toukokuussa!" vastasi vanha hovinarri. "Mutta taitaisipa se olla yhtä
viisasta niinkauan kuin tuuli puhaltaa siltä kulmalta."
"Mitä sinä sillä tarkoitat, Pitkäsääri? Onhan tuuli Isolta-Beltiltä
jotenkin hyvä!"
"Mutta ei ole Vähän-Beltin puolelta, näetkös. Venemiehet sanovat
sitä herttuan tuuleksi, ja kun se tuulee meitä vasten, pitäisi niin
valtioviisaan nenän, kuin sinun herrasi, hyvästi tuntea Finnerupin
ladon olkien hajun."
"Kääntäkää vaunut ja hevoset!" kaikui nyt drotsi Pietarin ääni
linnanrappusilta. -- "Kuninkaallinen perhe ajaa satamaan!"
Kaikki aseenkantajat tottelivat, ja kuninkaalliset vaunut käännettiin
linnanportaitten edessä. Drotsi Pietari meni taas linnaan, ja heti
senjälkeen astui kuningatar ulos herttuan tukemana, ja nuori kuningas
taluttaen sisartaan Mereteä. He astuivat kaikki vaunuihin, sekä myös
prinssi Kristoffer. Huolimatta herttuan kohteliaasta käytöksestä oli
vastenmielinen hämmästys huomattavissa hänen teeskennellyssä hymyssään.
"Me emme tohdi tarjota teille paikkaa naisvaunussa, herttua Waldemar",
sanoi kuningatar, "siihen te olette liian taitava ratsastaja".
Herttua vastasi kohteliaasti kumartaen ja hypähti satulaansa niinkuin
muutkin.
"Laivasillalle!" huusi ritari Jon nyt ajopojalle, ja suuren
ritarikulkueen etunenässä vierivät kuninkaalliset vaunut linnanpihasta
vanhalle rantaportille ja sieltä satamaan, lukuisan uteliaan
kansanjoukon seuraamana, jotka taukoamatta huusivat ilosta nähdessään
nuoren kuninkaan nyökäyttävän heille ja kuningattaren majesteetillisen
tervehdyksen.
"He matkustavat Skjelskjörin juhlille ja kruunaukseen -- Lundiin
kruunausjuhlaan!" huusivat he kilpaa; ja tuhansia tervehdyshuutoja ja
siunauksia kuului heille joka taholta.
Juhla Skjelskjörissä oli määrätty seuraavaksi päiväksi. Ritari
Jonin ja drotsi Pietarin toimesta oli Lundin arkkipiispa jo yöllä
purjehtinut nopeakulkuisella purjelaivalla valmistamaan kaikkea
kuninkaan vastaanotoksi ja kruunaukseksi Lundissa. Nyborgin satamassa
olivat laivat lähtövalmiina, ja pian oli koko saattue sijoittunut
niihin. Kuninkaallisessa laivassa, jonne herttuakin sai paikkansa,
olivat myöskin drotsi, kansleri ja kreivi Gerhard, sekä ritari Jon ja
kaikki kuninkaalliset henkivartijat. Herttuan suureksi hämmästykseksi
seurasi kuninkaallista laivaa kaksi suurta pitkälaivaa, jotka kaikki
olivat täynnä sotaväkeä. Herttuan oma lukuisa seurue ritareita ja
heidän aseenkantajiaan, sekä tuomiorovasti Grand ja useita Danehovella
olleita hengellisiä herroja seurasivat kuninkaallista laivaa
kolmella pienemmällä laivalla. Kovassa myötätuulessa purjehdittiin
ulos vuonosta. Melkein samaan aikaan lähti kepeärakenteinen jahti
rannasta, ja Skirmen kertoi isännälleen arvelevansa sen norjalaiseksi
merirosvolaivaksi, mihin hän sen satamassa ollessa oli nähnyt herttuan
aseenkantajan pujahtavan. Drotsi Pietari katsoi vakavana epäilyttävän
purjeveneen jälkeen, joka pian oli kadonnut näkyvistä.
Ilma oli mitä ihanin. Kuningatar seisoi laivan peräkannella, ja katseli
tyytyväisenä takaisin Fyenin rannikolle, jossa vielä ihmisjoukot
seisoivat heilutellen hattujaan ja kajahuttaen tervehdyshuutojaan.
Rohkean ja huolettoman näköisenä lähestyi nyt herttua kuningatarta.
"Teidän äkillisesti muutettu päätöksenne on ihmetyttänyt minua, jalo
kuningatar!" sanoi hän äänellä, jonka tarkoituksena oli moittia
kuitenkaan loukkaamatta. "Mutta minä uskon teillä olleen siihen
tärkeämmätkin syyt kuin mitä armollisesti minulle ilmoititte. Enpä
usko levottoman yön ja satunnaisen unen niin suuresti vaikuttavan
meidän viisaaseen ja järkevään valtiattareemme. Että minä teidän
nöyrimpänä palvelijananne, vastustelematta kunnioitan myöskin
teidän selittämättömiä oikkujanne, sen minä olen nyt osoittanut.
Siitä huolimatta minä tahdon vielä huomauttaa teille, että suuret
kansankokoukset näinä levottomina aikoina, sekä nämä juhla- ja
kruunausmatkat saattavat maan ja valtakunnan suureen vaaraan. Me
annamme nyt lainsuojattomille liiankin sopivan tilaisuuden kostoon.
-- Heille ei ensimäisessä suuttumuksessaan mikään kostonaie ole liian
rohkea."
"Teidän ja näin monen urhean ritarin ympäröimänä olisi tuollainen pelko
minun puoleltani loukkaus" -- vastasi kuningatar -- "sitäpaitsi minä
olen, niinkuin näette tuntuvasti lisännyt henkivartiotani. Minä tiedän
antaa arvon teidän hienotunteisuudellenne ja ritarilliselle säälillenne
minun oikkujeni ja ajattelemattomien päähänpistojeni suhteen", jatkoi
hän, "ja minä olen todellakin velvollinen lähemmin selittämään
teille syyt horjuvaan päätökseeni. Tärkeissä valtioasioissa on ehkä
ymmärtämätöntä antaa aavistusten ja unien olla määräävinä, ja kaikkien
sellaisten syiden, joita te vahvempi sukupuoli ivaatte ja ylenkatsotte.
Tämä ei muuten ole kuulunut minun heikkouksiini, mutta teidän täytyy
myöntää, varoittavan unen, elämäni synkkien muistojen yhteydessä
voivan olla minulle jostakin merkityksestä. Eikä myöskään liene aivan
järjetöntä kiirehtiä tätä tärkeää toimitusta, joka kansan ajatuksen
mukaan yksin voi pyhittää ja suojella kruunua jumalattomimpiakin
pettureita vastaan. Myöskin ilman tuota haaveilua, joksi te varmaankin
sitä kutsutte, oli kuninkaanmurhaajien näkeminen eilen Danehovella
riittävä varoitus pysymään näinä aikoina etäällä Viborgin hautaholvista
tai -- Finnerupin ladosta."
Herttua kalpeni. "Mitenkä, jalo kuningatar!" sanoi hän hätäisesti.
"Eivät suinkaan teidän aavistuksenne ja unenne ole yhteydessä noiden
hirvittävien muistojen kanssa."
"Osaksi. Olettehan te kuullut, herttua Waldemar, että petturit olivat
tuona kamalana pyhän Cecilian yönä piiloutuneet harmaaveljesten
vaippoihin. Ne kaksitoista miestä, jotka minä yöllä näin unissani, ja
jotka näyttivät kantavan Tanskan kruunua keihäittensä kärjissä, he
olivat minusta kuin susia lammasvaatteissa, ja heidän etunenässään
seisoi mies, jonka kasvot olivat kokonaan päähineen peitossa -- --"
"Hän oli teistä varmaankin Stig-marski?" keskeytti hänet herttua
äkkiä -- "hyvä on, häntä te syystä kyllä saatte varoa ja juuri
senvuoksi -- --"
"Juuri senvuoksi minä olen muuttanut päätökseni!" jatkoi kuningatar.
"Teidät minä myöskin näin -- --"
"Minutko? Se on minulle liian suuri kunnia. Minä uskallan kuitenkin
toivoa, että te ette edes unissa aseta minua paikalle ja seuraan, jonka
sekä minä, että te olemme tuominneet --"
"Te seisoitte minun vieressäni, ja minusta te näytitte kalpealta
kauhusta katsellessanne tuota aseleikkiä ja horjuvaa kruunua murhaajien
keihäidenkärjissä. Silloin minusta tuntui kuin Tanskan suojeluspyhimys,
pyhä Knut-kuningas, olisi seisonut minun edessäni ja sanonut: Voideltu
kantakoon kruunua kuolinhetkeensä asti! -- Voitteko te ihmetellä, että
sellainen varoitussana sai minut tekemään päätöksen, jota aikaisemmin
sekä valtaneuvosto että kansa olivat toivoneet? Ennen teidän tuloanne
se oli jo ollut päätetty. Skjelskjörin juhlan siirtäminen olisi ollut
omiaan keräämään tyytymättömyyttä -- ja kruunauksen vieläkin enemmän."
Kuningatar vaikeni ja katseli herttuaa totisena. "Jos minä näen
oikein", lisäsi hän -- "niin täyttyi jo osa untani. Tehän seisotte
todellakin aivan kalpeana minun vieressäni."
"Minä en aina siedä meri-ilmaa", vastasi herttua kohottaen kätensä
kasvoilleen. "Hyvä on, jalo kuningatar", lisäsi hän huolettomalla ja
välinpitämättömällä äänellä, "Jos todellakin teidän mielestänne nämä
juhla- ja voitelutoimitukset ovat niin tärkeät, niin en minäkään tahdo
kehoittaa teitä niitä siirtämään. Jos Tanskan suojeluspyhimys muuten on
vaivautunut ilmestymään teille, niin olisin minä vain toivonut hänen
lausumaan ajatuksensa selvemmin: Kantaa kruunua kuolinhetkeen asti, ei
selitä paljoa, mutta kantaa sitä onnellisesti ja kauan olisi minusta
tärkeämpää, enkä minä tiedä johtaako tämä tie siihen."
"En minäkään", vastasi kuningatar -- "mutta koettakaamme Jumalan nimeen
kuitenkin".
Nyt astui nuori kuningas Jon ritarin ja kreivi Gerhardin kanssa
heidän luokseen ja keskustelu keskeytyi. Puhuttiin vähäpätöisistä
asioista. Vanha Jon ritari laski leikkiä, ja pian näytti kuninkaallinen
matkaseurue olevan hyvin iloisena. Drotsi Pietari ei ottanut ensinkään
osaa keskusteluun, hän oli vakava ja hiljainen. Mutta kreivi Gerhard
tunsi itsensä niin onnelliseksi kuningattaren suosionosoituksen
salaisesta pantista, jota hän kantoi rinnallaan, että hän heittäytyi
kokonaan iloisen mielialansa valtaan ja onnistui paremmin kuin
kukaan muu huvittamaan kuningatarta. Turhaan herttua ponnisteli
päästäkseen hänen edelleen sukkeluuksien ja hienojen kohteliaisuuksien
keksimisessä. Se levoton alakuloisuus, jota hän koetti peittää, esti
hänen esiintymästä tavallisella huolettomuudellaan, ja hänen pakoitetut
kohteliaisuutensa ja kokkapuheensa herättivät kreivi Gerhardin
hullunkuristen lisäysten kautta yleistä naurua, mihin hänen vasten
tahtoaan täytyi yhtyä.
Lähestyttiin Skjelskjöriä, ja vuonon molemmille rannoille, joka jakoi
kaupungin kahteen melkein yhtäsuureen osaan, nähtiin kokoontuneen
paljon ihmisiä. Nuori kuningas seisoi etumaston juurella kanslerin
vieressä ja kuunteli tarkkaavaisesti oppineen herran kertomusta Henrik
Aemeldorfin kapinasta hänen isoisäänsä kuningas Kristoffer Waldemarin
poikaa vastaan.
"Siitä on nyt kolmekymmentäviisi vuotta, minun nuori herrani ja
kuninkaani!" vastasi kansleri. "Mutta minusta tuntuu niinkuin se
olisi tapahtunut eilen, se oli juuri viikko senjälkeen kun minä olin
voittanut ensimäisen palmuni logiikassa pilaritalossa. Täällä nousi
teidän autuas isoisänne maihin, pakoittaakseen ylpeän kapinoitsijan
alistumaan ja vannomaan hänelle uskollisuusvalan. Kaupunki ja linna
olivat oikeudenmukaisesti sotapäällikön omaisuutta: Ne oli Kuningas
Aabel antanut hänelle pantiksi sotapalkkiosta, mutta hän teki
suuren synnin ja vääryyden kieltäytyessään vannomasta uskollisuutta
kuninkaalle ja yllyttäessään kansan häntä vastaan. Näettekö te syvän
vallihaudan keskellä kaupungin aluetta? Sen tuo jumalaton Aemeldorf
antoi kaivaa, ja sen takana hänellä oli vahvat linnoitukset."
"Ja minun isoisäni voitettiin, ja hänen täytyi paeta tuota
kapinoitsijaa?" huudahti nuori kuningas. "Olipa se sentään harmillista!
Eikö hänen sotajoukossaan ollut yhtään uskollisia ja urhoollisia
miehiä?"
"Oli varmasti!" vastasi kansleri -- "mutta mitä auttaa ihmisvoima
silloin kun Jumala tahtoo meitä rangaista. Hän antoi jumalattomien
petturien voittaa vain joksikin aikaa: Seuraavana vuonna palasi teidän
kuninkaallinen isoisänne ankarana ja mahtavana tuomarina, ja silloin
oli Herra hänen kanssaan. Kaupunki valloitettiin ja poltettiin.
Kapinoitsijapäällikön täytyi paeta, ja kaikki hänen liittolaisensa
teloitettiin samalla viheriällä torilla, jolla nyt oikeuskäräjät ja
valtiopäivät pidetään. Soli Deo gloria!" [Jumalalle yksin kunnia!]
"Sielläkö minulle siis huomenna vannotaan uskollisuusvala!" sanoi
kuningas Eerik. "Sepä ihmeellistä. Jos siitä on kulunut vain vähän yli
kolmekymmentä vuotta niin varmasti siellä vielä elää paljon niitä,
joiden ystäviä ja sukulaisia siellä teloitettiin."
"Aivan varmasti", vastasi kansleri. "Jumalattomia ei ole vielä
juurrutettu maailmasta. Jos minä olisin teidän asemassanne, minun
nuori kuninkaani, niin minä tulevaisuudessa siirtäisin Själlandin
valtiopäivät toiseen kaupunkiin näiden synkkien muistojen tähden, ja
välttääkseni siten pahoja enteitä, joihin kansan taikausko täällä
helposti voi antaa aihetta. Kuninkaitten valta ja onni on vain Jumalan
kädessä, se on kyllä totta, mutta lyhytnäköinen ihminen haluaa aina
ennustaa huonosti siellä missä Herra hyvästi suojelee, ja onnettomalla
paikalla ei kukaan voi oikein iloita ja uskoa ajalliseen onneen."
"Ette suinkaan te mitenkään epäile näitä minun rakkaita alamaisiani
täällä, arvoisa herra?" kysyi Eerik. "Katsokaa miten iloisesti he
heiluttavat hattujaan! Ja kuuletteko heidän iloisia tervehdyshuutojaan?"
"Kansa on, Jumalan kiitos, uskollista ja rehellistä", vastasi kansleri
-- "mutta jos lainsuojattomat tulevat tänne panemaan vastalauseensa
tuomioon, niin he kyllä löytävät ystäviä. Missä ei paholaisella olisi
liittolaisia! Mutta teillä on uskollisia miehiä ympärillänne, herra
kuningas, eikä teillä Jumalan avulla ole mitään pelkäämistä. Jos näen
oikein, niin on Rimordsonkin täällä."
Kuninkaallinen laiva laski maihin. Laivasillalla linnanvouti ja
porvarit vastaanottivat kuninkaalliset. Pentti Rimordson, joka
pitkälaivoineen äsken oli tullut tänne Tornborgista, oli myöskin
siellä. Tätä kuningattaren sukulaista ja kuningashuoneen uskollista
ystävää kunnioitettiin kaikkialla. Hänen veljensä teloittaminen Niilo
Rauhattoman ryövärijoukon kanssa oli tehnyt hänet vielä entistäänkin
synkkämielisemmäksi; mutta hän koetti mitä valppaimmalla toiminnalla
korvata sen häpeän, mikä oli täten koitunut hänen kuuluisalle
suvulleen. Riibe-linnan valloittamisen jälkeen, johon hän oli
tehokkaasti ottanut osaa, hän oli risteillyt rannikoilla ja vartioinut
sitä norjalaisten merirosvojen hyökkäyksiltä; Skjelskjörin vuonossa oli
merirosvolaiva, jonka hän äsken oli anastanut. Niinpian kuin totinen
ritari oli tervehtinyt kuninkaallisia, pyysi hän saada saattaa heidät
"hovikartanoon", joksi linnaa kutsuttiin, siellä hänellä olisi tärkeitä
asioita kerrottavana.
"Jos teidän uutisenne ovat hyviä, ritari Rimordson, niin suokaa meidän
kuulla ne heti!" sanoi nuori kuningas. "Ei sentään", jatkoi hän
huomattuaan vanhan Jon ritarin iskevän hänelle silmää, -- "tämä ei ole
siihen sovelias paikka".
Vanha ritari Jon oli heti huomannut ritari Rimordsonin huolestuneen
ilmeen, ja sekä hän että kansleri olivat nähneet herttuan ja mestari
Grandin vaihtavan levottoman ja merkitsevän katseen, kun nämä
herrat huomasivat anastetun merirosvolaivan vuonossa. Sillaikaa kun
kuninkaalliset porvarien iloisten tervehdyshuutojen saattamina lähtivät
linnaan, vei Rimordson drotsi Pietarin syrjään. "Täällä kaupungissa on
kavaltajia liikkeellä!" kuiskasi hän. "Vartioikaa tarkasti kuningasta,
ja pitäkää silmällä herttuaa! Jos olisitte tänäpäivänä kulkeneet
Vähä-Beltin yli, niin olisitte joutuneet marskin käsiin. -- Ekerön
luona on norjalainen laivasto, Norjan kuningas kuuluu itse olevan
mukana. Marski on tällä hetkellä kukaties sytyttänyt puolen Fyeniä
tuleen." --
"Suuri Jumala!" huudahti drotsi Pietari. "Onko Tanskan kuningas
milloinkaan ollut näin petturien ja vihollisten saartama! Kun hän vain
olisi voideltu ja kruunattu!"
"Kunhan herttua ei milloinkaan olisi päässyt Sjöborgin tornista!"
kuiskasi Rimordson.
"Hän voi vielä sinne joutua!" vastasi drotsi ja silmänsä säihkyivät.
He kuulivat samassa herttuan äänen aivan vierestään ja keskeyttivät
äkkiä salaisen keskustelunsa.
Heti kun kuninkaalliset olivat yksin linnassa, antoivat he kutsua
Rimordsonin ja kuulivat häneltä saman minkä hän äsken oli uskonut
drotsi Pietarille. Hän jätti heille sitäpaitsi käärön anastettuja
kirjeitä drotsi Tyko Abilgaardilta Norjasta ja Stig-marskilta herttua
Waldemarille, mestari Grandille ja Hallandin Jaakko kreiville, joista
selvästi huomattiin lainsuojattomien liittoutuminen norjalaisten
kanssa, ja heidän aikeensa kumota Tanskan valtaistuin. Herttuan
drotsin kirjeet olivat hengellisten miesten sineteillä varustettuna
osoitetut Roeskilden tuomiorovasti Grandille, jonka tuli toimittaa ne
edelleen herttualle ja valtakunnan kapinoiville aatelismiehille. Näistä
kirjeestä ilmeni selvästi, että marski Stig ja lainsuojattomat aikoivat
asettaa herttuan valtaistuimelle, jos hän uskollisesti auttaisi
heitä ja hankkisi heille tilaisuuden saamaan kuninkaalliset henkilöt
valtaansa. Kreivi Jaakolle osoitetuista kirjeistä sitävastoin ilmeni
että marski ja lainsuojattomat eivät luottaneet herttuaan, vaan olivat
luvanneet Tanskan kruunun norjalaisten kuninkaalle, jos tämä lupasi
täyttää heidän vaatimuksensa, ja auttaa heitä laivastollaan. Nämä
tärkeät kirjeet olivat löydetyt siltä anastetulta merirosvolaivalta,
jonka vangittu miehistö nyt istui sulettuna linnantorniin.
Mitä suurimmalla hämmästyksellä kuulivat kuningatar ja nuori kuningas
nämä peloittavat uutiset. He antoivat heti salaisesti kutsua luokseen
Jon ritarin, drotsi Pietarin ja mestari Martinuksen. Ryhdyttiin heti
mitä ankarimpiin varakeinoihin, mutta Jon ritarin neuvosta uskottaisiin
asia näön vuoksi ja ainoastaan puoleksi myöskin herttualle. Ne
anastetut kirjeet, jotka ilmaisivat hänen yhteytensä lainsuojattomiin
salattiin huolellisesti, ja ainoastaan kirjeet kreivi Jaakolle, joissa
puhuttiin marskin uhkarohkeasta lupauksesta norjalaiselle kuninkaalle,
katsottiin tarpeellisiksi näyttää hänelle. Heti tämän päätöksen tehtyä
kutsuttiin herttua. Hänen hämmästyksensä saamistaan tiedoista oli
todellinen ja luonnollinen. Mitä voimakkaimmin sanoin hän ilmitoi
katkeruutensa Stig-marskia ja lainsuojattomia kohtaan, sekä hyväksyi
täydellisesti valtaneuvoston esittämät toimenpiteet maanpuolustukseksi
norjalaisia vastaan. Sillaikaa oli kreivi Gerhard antanut viedä maihin
koko kuninkaallisen sotaväen ja sijoittanut ne kaupunkiin. Hän oli
asettanut vahvan vartion linnan ympärille ja itse hän oli ottanut
henkivartiopäällikkyyden etusalissa.
Drotsi Pietari poistui Jon ritarin kanssa kuninkaallisesta
salakammiosta, ja he kulkivat aution käytävän kautta henkivartiosaliin.
Drotsin posket hehkuivat suuttumuksesta, ja hänen leimuava katseensa
osoitti hänen suunnittelevan uhkarohkeaa yritystä. "Kurjaa heikkoutta!"
huudahti hän. "Eikö meillä nyt jo ole kylliksi todisteita hänen
petollisuudestaan? Mikä estää meitä heti paikalla vangitsemasta hänet
maankavaltajana?"
"Järkevyys, nuori ystäväni, ja varovaisuus", vastasi vanha Jon
miettiväisen näköisenä.
"Teidän järkevyytenne saa minut raivostumaan!" huudahti drotsi Pietari.
-- "Minä en voi enää kauvempaa nähdä tuota petturia joukossamme meidän
ja valtakunnan herrana. Jos emme saa hänen toimiaan ehkäistyksi, niin
joudumme hänen käsiinsä -- sanoi vanha Henner. Taittukoon nyt tai
taipukoon!"
"Kyllä se taittuu, jos te vain annatte aikaa!" sanoi vanhus
painokkaasti. "Meille on onneksi niinkauan kun hän voi kantaa
naamariaan. Sinä hetkenä, jolloin hän itse sen heittää pois, silloin
vasta me voimme hänet syöstä asemastaan."
"Hyvä! -- Siihen tarvitaan vain yksi sana!"
"Varokaa sitä sanaa, drotsi Pietari, sillä te voitte kumota ehkä
Tanskan valtaistuimen." Ritari Jon vaikeni ja katseli nuorta,
kiihoittunutta ystäväänsä levottomana ja huolestuneena. "Vielä yksi
asia!" -- lisäsi vanha herra hiljaisemmalla äänellä -- "tiedättekö te,
että meidän uskollisen Ingemme isä istuu vangittuna tornissa, noiden
tärkeiden kavaltajakirjeiden kulettajana?"
"Taivaan Jumala, ritari Laveko?" huudahti drotsi Pietari kauhuissaan.
"Jumala olkoon hänelle ja meille kaikille armollinen. Minä en voi, paha
kyllä, epäillä, mutta onko hänen rikollisuutensa todistettu?"
"Hän oli merirosvolaivassa, ja hänen hallustaan löydettiin kirjeet.
Minä en tiedä voiko hän mitään sanoa puolustuksekseen. Huomenna
hänet tutkitaan ja tuomitaan valtaneuvostossa. Niiden suhteiden
nojalla, jossa me olemme häneen, minä olen vaatinut minut ja teidät
vapautettaviksi olemasta hänen tuomariansa."
"Inge parka!" huokaili drotsi Pietari. "Missä hän on? -- Mihin te
olette toimittanut hänet? Hän oli käskenyt minun kääntymään teidän
puoleenne. Te olette ankarasti ja kylmästi välttänyt kaikkia minun
kysymyksiäni näinä vaaran päivinä. Nyt minä en sitä kestä kauvempaa.
Mitä hänellä on tekemistä Ruotsissa, sillaikaa kun me täällä
vangitsemme ja tuomitsemme hänen isänsä?"
"Te saatte tietää kaikki ja hyväksytte sen!" vastasi ritari Jon
tarttuen hänen käteensä. "Seuratkaa minua kanslerin luokse. Ingen
tähden toivoisin Laven voivan pettää meidät kaikki huomenna. Jos minä
olisin hänen tuomarinsa, niin hän ei olisi pelastettavissa. Nyt on
herttua hänen tuomarinsa. Toinen korppi ei puhkaise toisen silmää. Niin
pitkälle on tultu, että me nyt saamme iloita siitä, että meillä on
petturi valtakunnanhoitajana." Hän vei kiivaasti kätensä silmilleen ja
veti drotsi Pietarin mukanansa pois.