Oli jo myöhäinen ilta. Hovimarsalkan määräyksestä linnanpalvelijat
olivat ryhtyneet matkavalmistuksiin, ja linnan pihalta kuului
kuninkaallisen keittiön pakkausvaunujen kolinaa. Herttua seurueineen
oli vetäytynyt huoneisiinsa; mutta huomattiin muutamien hänen miestensä
poistuvan linnasta ja ratsastavan kovalla kiireellä Middelfartiin
vievää tietä. Nuori kuningas oli heti paneutunut levolle. Brandenburgin
markkreivit olivat äsken jättäneet kuningattaren hänen sisimpään
huoneeseensa. Hän oli sanonut hyvästi veljilleen, jotka vielä samana
iltana läksivät Tanskasta, aikoen keisari Rudolfin luo, koettaakseen
taivuttaa hänet julistamaan kuninkaanmurhaajat lainsuojattomiksi
myöskin Saksassa. He olivat uskoneet tämän heidän matkansa tarkoituksen
ainoastaan kuningattarelle.
Nuori, kaunis leski istui surupuvussaan, käsi posken alla, suuren
marmoripöydän ääressä, jolla paloi kaksi vahakynttilää. Musta suruharso
oli heitetty syrjään, ruskeat palmikot solahtivat käsivarsien ylitse
marmoripöydälle. Hänen hienot, valkeat sormensa selailivat siroa
käsikirjoitusta. Se oli pieni pergamenttikirja, jonka lehdille hän
hopeaneulalla piirteli ristejä ja merkkejä. Tänne hän oli yksinäisinä
hetkinään purkanut sydämensä ajatukset, kirjoittanut omakätisesti
jokaisen merkillisemmän tapahtuman elämästään. Kuin puoleksi
hämärtävinä paratiisinmuistelmina olivat sinne kuvatut hänen ihanat,
raikkaat lapsuusunelmansa. Hänen nöyryyttävä lapsikihlauksensa ne pian
hävitti. Sodassa herttua Waldemarin isää vastaan oli tämä aikainen,
valtiollinen kihlaus ollut kuningas Eerik Kristofferin vapauttamisen
salaisena ehtona, hänen vankeudestaan Nordborgin linnasta. Muistelmat
tämän tapahtuman syistä olivat vain ohimennen mainitut, eikä hän
silloin näy tunteneen asiaa sen lähemmin. Mutta raskain mielin ja
kyynelin oli se päivä kuvattu, jolloin hän, vielä melkein lapsi,
sokeasti totellen ja velvollisuuden tunnosta antoi koristaa itsensä
kuningasmorsiameksi, joutuen rauhansopimuksen ja kylmän valtiollisen
harkinnan tahdottomaksi uhriksi. Hänen rakkaudettomasta avioliitostaan
olivat muistiinpanot laajat. Tänä aikana vasta näkyi hänelle selvinneen
elämän tarkoitus ja tietoisuus omasta arvostaan. Keskellä suuren
maailman hälinää hän oli usein tuntenut itsensä yksinäiseksi ja
hyljätyksi, mutta hän käytti kuitenkin nuorekkaalla elämänhalulla
korkean asemansa ilon ja rauhan levittämiseksi ympärilleen. Hän
onnistui näyttämään onnelliselta, ja sekä vaikutusvoimallaan että
kruunun suoman ylentävän loiston avulla hän oli pyrkinyt vastustamaan
sitä vaarallista, kapinallista mielialaa, joka uhkasi kuningasta ja
kruunua perikadolla. Hänen ystävyydentunteensa drotsi Pietaria kohtaan
oli ensimäinen valokohta tässä hänen sisäisen elämänsä synkässä osassa.
Tämän reipas, ritarillinen mieli, ja se ihailu, minkä drotsi osoitti
hänelle, oli suonut hänen naisellisuudelleen vapaamman lennon. Hän oli
älykkäästi ja hienotunteisesti osannut salata kaikki vaimona kärsimänsä
loukkaukset ritarinaisen ja majesteetin oivallisen naamion taakse. Hän
selaili nopeasti elämänkirjaansa, antaen entisyyden kulkea ohitsensa
kuin utukuvina. Kuvatessaan vilkkaasti Helsingborgin turnajaisia, hän
ensi kerran tapaa kreivi Gerhardin nimen, leikillisesti mainiten hänen
onnistumattoman kunniatervehdyksensä. Hän selaili edelleen pari lehteä,
ja luki katkerin tuntein tuon loukkaavan huhun, joka oli levitetty
hänen drotsi Pietarille osoittamastaan suosiosta, ja sen päätöksensä,
että vastaisuudessa välttäisi kaikkea lähempää tuttavallisuutta
tämän hänen uskollisen ja luotettavan ritarinsa kanssa. Lukiessaan
muistiinpanot juhlasta ritari Jonin luona, ja tanssista haavoitetun
kreivi Gerhardin kanssa, kohosi hieno puna hänen poskilleen, ja hän
tunsi nyt tuon rohkean, hyväsydämisen tanssijan tehneen valtavamman
vaikutuksen häneen kuin mitä hän silloisessa asemassaan oli uskaltanut
itselleen tunnustaa. Se nöyrä uskollisuus, jolla hän tänäkin päivänä
ainoalla rehellisellä silmällään oli katsellut häntä, näkyi tehneen
hänen kuvansa hänelle vielä entistäkin kauniimmaksi. Aikoja sitten
kirjoittamansa arvostelu hänestä ja hienosta, kohteliaasta herttuasta
kiinnitti myöskin hänen huomiotaan. Hän oli antanut etusijan
herttualle ritarillisessa käytöksessä ja seurustelutaidossa, mutta
hän oli herttuassa kaivannut sitä rehellisyyttä ja sydämenhyvyyttä,
joka kreivi Gerhardin teki niin miellyttäväksi ja kauniiksi. -- Hän
sulki käsikirjoituksen ja vaipui syviin ajatuksiin. Hän tarttui
vihdoinkin pöydällä olevaan hopeakelloon kutsuakseen kamarineitoja
ja mennäkseen levolle, mutta vetäisi äkkiä pois kätensä ja kuunteli.
Hänestä tuntui niin kuin koputettaisiin hiljaa salaovelle, joka johti
hänen huoneestaan nuoren kuninkaan huoneisiin, ja jota ainoastaan
kuninkaallisen perheen jäsenet käyttivät. "Astu sisään, poikani!" sanoi
kuningatar ja kääntyi ovea kohti. Se avattiin hiljaa, ja kuninkaan
uskollinen suosikki, aseenkantaja Åke Jonson, astui ujosti kynnyksen
yli. Hän jäi kunnioittavasti seisomaan etemmäksi ja tervehti. "Suokaa
anteeksi minulle rohkeuteni, armollisin kuningatar!" sanoi hän
hiljaisella äänellä, -- "minun herrani, kuningas, on käskenyt minun
avaamaan tämän oven, katsoakseni onko teidän armonne täällä, ja onko
ketään teidän luonanne. Hän pyytää hyvin tärkeiden syiden perusteella
teidän suomaan hänelle ja drotsille keskustelun täällä todistajitta."
"Drotsi Hessel?" kysyi kuningatar pelästyneenä, -- "tätä tietä, ja
tähän aikaan? -- mahdotonta! -- mitä tämä merkitsee?"
"Minä en sitä tiedä, teidän armonne", vastasi nuori, totinen
aseenkantaja. "Mutta minä arvaan, että asia on välttämätön ja tärkeä.
Drotsi ei tullut henkivartiosalin kautta, vaan maanalaista salakäytävää
pitkin yhdessä tuon Kielistä tulleen yksisilmäisen herran kanssa."
"Kreivi Gerhardin!" huudahti kuningatar vetäisten äkkiä hunnun
kasvoilleen -- "onko hänkin täällä? Onko hänkin pyytänyt puhutella
minua?"
"Sitä minä en tiedä, teidän armonne. Minulla oli vahtivuoroni kuninkaan
sisimmän oven edessä, enkä minä tiennyt muurissa olevan salaovea,
ennenkuin se avautui, ja molemmat herrat seisoivat minun edessäni.
Drotsi käski heti herättämään kuninkaan, ja minä tottelin. Heidät
molemmat päästettiin heti sisään, ja he puhelivat salaa kuninkaan
kanssa hänen makuuhuoneessaan. Heti senjälkeen hän soitti, ja
pukeutuessaan hän käski minun varovasti ottamaan selvän siitä oliko
teidän armonne yksin täällä, pyytäen minun sanomaan teille, mitä minä
jo olen sanonut."
"Hyvä on!" sanoi kuningatar. "Sano herrallesi, kuninkaalle, että minä
odotan häntä täällä niiden kanssa, jotka hän katsoo välttämättömäksi
ottaa mukaansa!"
Åke Jonson tervehti kunnioittavasti ja poistui. Kuningatar oli
noussut levottomana. Hän avasi pienen, kullatun kirstun, joka oli
pöydällä ja kätki sinne päiväkirjansa. Senjälkeen hän astui pari
kertaa edestakaisin suuren hiotun teräspeilin ohi, mihin hän heitti
pikaisin katseen, järjestellen alasvalahtaneita palmikoltaan ja vetäen
päähineensä syrjään. Heti senjälkeen avattiin salaovi, ja Eerik
kuningas astui sisään pitäen drotsi Pietaria kädestä.
"Kuulkaa häntä, äitini!" sanoi pieni kuningas kiivaasti -- "kuunnelkaa
ja lukekaa mitä hyvä drotsi ja kreivi Gerhard ovat saaneet selville! --
Herttua on petturi: Hän aikoo viekotella meidät turmioon."
"Elkää tulko rauhattomaksi, jalo kuningatar!" sanoi drotsi Pietari
tervehtien kunnioittavasti. "Vaaraa ei ole vielä. Mutta ilman hyvin
tärkeitä syitä minä en olisi tohtinut lähestyä teitä näin sopimattomaan
aikaan ja tällä tapaa. Huomenna se olisi ollut myöhäistä. Teidän ja
kuninkaan turvallisuuden vuoksi on nyt yhtä tärkeää, että te tiedätte
sen kuin olisi ollut vaarallista maalle ja valtakunnalle, jos herttua
olisi saanut vähimmänkään aavistuksen siitä, että meillä oli selvillä
hänen uhkarohkeat yrityksensä."
"Mitä tämä merkitsee? Te hämmästytätte minua, drotsi Hessel!" sanoi
kuningatar levottomana. "Onko teillä varmat todisteet, vai ovatko nämät
taas teidän ja oppineen kanslerin haaveita? Joko herttua on viekkain
teeskentelijä taivaan alla, ja katala ihminen -- tai hän on minulle ja
kuningashuoneelle täysin uskollinen."
"Lukekaa, lukekaa itse, teidän armonne!" sanoi drotsi Pietari ojentaen
hänelle kreivi Gerhardin sinetillä varustetun pergamenttilehden.
"Jokaisen sanan siinä voi jalo kreivi Gerhard heti, jos sen vaaditte,
valallaan todistaa. Hän odottaa viereisessä huoneessa teidän
käskyjänne."
Kuningatar istuutui pöydän ääreen ja luki nopeasti drotsi Pietarin
muistiinpanemat todisteet syistä, jotka aiheuttivat herttuan jäämään
pois Danehovelta. Hän kalpeni. "Onko tämä mahdollista!" huudahti
hän nousten. -- "Suuri Jumala, onko todellakin valtakunnan ja
kuningashuoneen kohtalo tällaisen petturin käsissä? -- Ja sen te
tiesitte tänään, ennen Danehoven alkamista, drotsi Hessel! Ja te ette
repineet naamiota petturin kasvoilta ja paljastaneet häntä koko kansan
nähden!"
"Jumala taivaassa tietää mitä se vaitiolo minulle maksoi, jalo
kuningatar!" vastasi drotsi käsi rinnallaan, "mutta vanha Jon
ritari oli oikeassa; kunnes Stig-marski on kukistettu, seisokoon
herttua koskemattomana valtaistuimen sivulla ja pakoitettakoon hänet
taistelemaan lainsuojattomia vastaan. Sinä hetkenä, jolloin hänen
täytyy heittää naamarinsa, on hän meidän julkinen vihollisemme, --
silloin hän on lainsuojattomien johtaja, -- ja kapinallisilla on
kuningas."
"Te olette oikeassa!" sanoi kuningatar hetken mietittyään. "Nyt minä
ymmärrän ritari Jonin tämänpäiväisen taipuvaisuuden. Suuri Jumala!
Onko milloinkaan petturi turvallisemmin seisonut näin lähellä Tanskan
valtaistuinta? -- Antakaa kreivi Gerhardin astua sisään!"
Drotsi Pietari poistui salaoven kautta ja palasi heti mukanaan kreivi
Gerhard, joka ujona ja kunnioittavasti jäi seisomaan ovelle, kumartaen
jäykästi.
"Tulkaa lähemmäksi, jalo kreivi Gerhard!" sanoi kuningatar, astuen
posket hehkuvina häntä vastaan. -- "Te olette ehkä pelastanut
valtakunnan ja kuningashuoneen perikadosta; mutta sanokaa minulle miten
oli mahdollista, että te voitte aavistaa marskin aikeet, ja miten
voitte luulla herttuan noin petolliseksi?"
"Jalo kuningatar, minä en tahdo kerskata omasta viisaudestani!"
vastasi kreivi Gerhard ja astui reippaasti lähemmäksi. -- "Se ei
minua huvittaisi. Suurimmasta osasta näitä tietoja saan kiittää
erästä vanhaa kunnon pyhiinvaeltajaa, jonka tapasin Riibessä, ja
joka näkyi tuntevan maailman paremmin kuin se tunsi hänet. Minä olin
jo huomannut kaikenlaisia epäilyttäviä asioita, ja pari viittausta
teki minut selvänäköiseksi. Hienon herttua Waldemarin kanssa minä
uskallan yhtävähän kilpailla valtioviisaudessa kuin kohteliaisuudessa
ja hienoissa tavoissa; mutta siitä kuitenkin voin antaa kaulani
pantiksi, että kun tuo mies uskoi tulevansa Tanskan kuninkaaksi
kättään liikauttamatta ja teeskentelemällä olevansa kansan ja
valtakunnan uskollinen ystävä, niin antoi hän kernaasti marskin tehdä
valtakunnanhoitajan vaalinsa turhaksi ja välitti viis siitä onnesta,
että sai olla teidän armonne ja kuningashuoneen turvana. Tämä oli vain
minun halpa mielipiteeni, teidän armonne", lisäsi hän hiukan hämillään,
tukahuttaen huokauksensa. "Mutta siitä minä olen vakuutettu, että
herttualla oli pahat aikeet mielessä silloinkin kun hän tunsi omaavansa
teidän luottamuksenne."
Kuningatar säpsähti, ja kreivi Gerhard jatkoi: "Paha kyllä, ettei
minulla ole muita todisteita asiasta kuin oma sanani ja miekkani,
sekä uskollisen hovinarrini kertomus. Mutta se ainakin on varmaa,
että näinä päivinä moni marskin kätyreistä koetti päästä tälle puolen
Danehovelle, mutta minä estin heidät tulemasta. Se on myöskin tunnettu
asia, että herttua todellakin oli Schleswigissä ensimäisenä Danehoven
päivänä, huolehtien itse siitä, että se voitaisiin todistaa. Missä
tarkoituksessa hän oli siellä, ja olisiko täällä todellakin syttynyt
kapina, jos ei olisi aavistettu pahaa, sitä ei voida todistaa. Minun
huolenpitoni teistä ja kuningashuoneesta, jalo kuningatar, olivat
siis hyvin vähäpätöiset. Minä olen vain varoittanut teitä ja nuorta
kuningasta kuuntelemasta herttuan neuvoja, näyttäkööt ne sitten vaikka
kuinka edullisilta maalle ja valtakunnalle."
"Vastaanottakaa tästä tärkeästä varoituksesta minun sydämellisimmät
kiitokseni, jalo kreivi!" vastasi kuningatar ojentaen hänelle
kätensä, jonka tämä intohimoisesti painoi huulilleen, notkistaessaan
nöyrästi polveaan. Senjälkeen hän taas poistui entiselle paikalleen
kunnioittavaan etäisyyteen. "Sen minkä me hovinarrini kanssa olemme
onnistuneet saamaan selville, täytyy kuitenkin jäädä salaisuudeksi,
jalo kuningatar", alkoi kreivi taas puhua. "Oikeuskäräjillä, jossa
taistellaan vain sanoilla, minä en kelpaa mihinkään, sitävastoin minä
haluaisin mielelläni taistella elämästä ja kuolemasta herttuan kanssa
minä hetkenä tahansa, ja tahtoisinpa hyvällä miekallani näyttää koko
ritaristolle hänen olevan konnan ja petturin; mutta minä voisin siten
saattaa teidät ja valtakunnan mitä suurimpaan vaaraan. Minä huomaan
itsekin nykyhetkenä tärkeämmäksi sekä teille että Tanskalle olemaan
sovinnossa hänen kanssaan, senpävuoksi jääköön hän minultakin rauhaan.
Mutta suokaa minun, jalo kuningatar, tästä hetkestä asti liittyä teidän
ja nuoren kuninkaan henkivartijoihin, ja osaksi myöskin ottaa omaksi
asiakseni teidän kuninkaallisen armonne vartioimisen!"
"Minä valitsen teidät ritarikseni ja suojelijakseni, urhokas kreivi
Gerhard!" vastasi kuningatar sydämellisesti. "Ottakaa tämä muistiksi
minun vaikeasta asemastani Tanskan valtaistuimen ääressä!" Näin
sanoen hän irroitti mustan, läpikuultavan harsonsa ja ojensi sen
kreivi Gerhardille. Tämä notkisti jalon ritarin tavalla polvensa,
ja painettuaan arvokkaan luottamuspantin huulilleen, kätki hän
sen povelleen. "Minun värini oli ennen aamuruskonpunerva!" lisäsi
kuningatar surumielisesti, katsahtaen ystävällisesti drotsi Pietariin.
"Tämä kuningashuoneen uskollinen ystävä kantoi sitä kerran, niinkuin
te hyvinkin muistatte, mutta minun värilläni ei ollut onnea: se olikin
lainattu eikä vastannut todellisuudessa minun elämääni. Senvuoksi
minä päätinkin ettei ainoakaan mies maailmassa saisi kantaa sitä
minun suostumuksellani. Nyt on yön ja kieltäymyksen väri tullut minun
omakseni niinkuin se on Tanskankin. Jos te ette sitä pelkää, kreivi
Gerhard, niin kantakaa sitä minun ja maamme uskollisena ystävänä,
kunnes taas aamu koittaa Tanskassa!" Kreivi Gerhard oli taas heti
noussut, mutta hän oli kuin huumaantunut ilosta ja niin liikutettu,
ettei sellaista ollut koskaan ennen tuntenut. "Niinkauan kuin Jumala
suo minun elää tässä kauniissa ja ihmeellisessä maailmassa", huudahti
hän nyt, ja kyynel kimalteli hänen tulisessa silmässään, "niinkauan,
jalo kuningatar, minä tahdon koettaa olla teidän luottamuksenne
arvoinen ja koko sydämestäni pysyn teidän ja Tanskan kruunun
uskollisena ystävänä. Sen olen jo aikoja sitten luvannut tälle teidän
uskolliselle ritarillenne", tässä hän tarttui drotsi Pietarin käteen.
-- "Hän kantaa vielä salassa ruusunpunaista väriä, mutta siitä minä en
enää tappele hänen kanssaan, kuultuani sen olevan Inge neidon pantin ja
hiusnauhan."
Drotsi Pietarin posket sävähtivät punaisiksi, ja kuningatarkin näytti
olevan hämillään suorasukaisen kreivi Gerhardin avomielisyydestä.
"Se nyt ei kuulu tähän asiaan, se on totta!" jatkoi kreivi Gerhard
nähtyään toisten joutuneen hämilleen. "Ehkä se olikin salaisuus,
josta minun olisi pitänyt vaieta. Mutta minä tahdoin vain sanoa
teille, jalo kuningatar, että lähinnä minua teillä ei koko maailmassa
ole rehellisempää ihailijaa kuin drotsi Pietari Hessel. Me molemmat
tahdomme nyt vakavasti kilpailla näyttääksemme kumpi meistä lopulta on
oikeutettu kantamaan teidän väriänne. Minusta on sama onko se musta
vai punainen, kunhan se vain on teidän; mutta sen minä tiedän: jos
joku ihminen maailmassa voisi antaa teidän elämällenne oikean värinsä
takaisin, ja saattaa teidät taas iloiseksi, jalo kuningatar, joksi te
varmasti olette syntynyt ja luotu --, niin minä varmasti antaisin vielä
ainoankin silmäni. Ja vaikka minä en koskaan enää voisi nähdä teidän
suloisia kasvojanne ja ihanaa vartaloanne, niin minä tuntisin itseni
kuitenkin onnelliseksi tietäessäni teidän olevan tyytyväisen sokeaan
kreivi Gerhardiin."
Se rehellinen avomielisyys, jolla hän sanoi nämä sanat, sai sekä
kuningattaren, että drotsi Pietarin unohtamaan sen hienotunteisuuden
ja soveliaisuuden puutteen, jolla hän tässä tilaisuudessa esiintoi
sydämensä asiat. Kuningattaren kasvojenilmeistä voi kuitenkin huomata,
että hän toivoi tämän odottamattoman käynnin ja sen suunnan, johon
keskustelu näkyi osuneen, keskeytyvän. Nuori kuningas oli jännittävän
tarkkaavaisesti kuunnellut, eikä hänenkään mielestään nämä puheet
koskeneet sitä vaarallista asiaa, jonka vuoksi he olivat tulleet tänne.
"Antaa nyt sen asian olla, kreivi Gerhard!" sanoi hän kärsimättömästi.
-- "Minun äitini tulee kyllä taas iloiseksi, kunhan maa ja valtakunta
ovat turvatut, ja me olemme keksineet keinon herttuan petollisuutta
vastaan. Viborgiin me siis emme matkusta huomenna -- sanoittehan te
hänen kavaltaja-joukkonsa leiriytyneen sinne. Jos minä olen Tanskan
kuningas, niin minä tahdon nyt tulla voidelluksi ja kruunatuksi mitä
pikemmin sitä parempi. Jos on Jumalan tahto, että minut petetään
ja murhataan niinkuin minun isäni, ja isoisäni niin minä kuitenkin
kuolen oikeana kuninkaana, eikä niille pettureille käy hyvästi, jotka
uskaltavat ryhtyä Herran voideltuun, olkoon hän kuinka pieni tahansa!"
"Sinun tahtosi on toteutuva, minun poikani!" vastasi kuningatar,
taputtaen hänen hehkuvaa poskeansa. "Sinun toiveesi oli myöskin ritari
Jonin ja koko valtaneuvoston, mutta minä uskoin sokeudessani herttuan
liukkaat sanat hartaan kiintymyksen osoitukseksi. Me matkustamme
huomenna Skjelskjoriin Viborgin asemasta. Niinpian kuin sinulle on
uskollisuusvala vannottu Själlandissa, me lähdemme kruunaukseen
Lundiin, mutta kukaan ei puhu tästä mitään. Antakaa minun määrätä.
Herttua seuratkoon minua kohteliaimpana ritarinani. Elköön hän huomatko
vähintäkään muutosta meissä. Huolenpidon meidän turvallisuudestamme
matkalla minä uskon teille, hyvät herrat!"
"Niin, olkoon siten!" sanoi nuori kuningas iloisesti. "Kaikkivoipa
Jumala ja meidän rakas, pyhä neitsyemme suojelee kyllä meitä. Hyvää
yötä, rakas äiti! Te voitte nyt nukkua rauhallisesti. Ritari Jon on
henkivartiosalissa valvomassa vartioimista, ja nämä uskolliset herrat
jäävät yöksi linnaan."
"Jumalan käsi sinua suojelkoon, poikani!" vastasi kuningatar ja
suuteli sydämellisesti liikutettuna häntä otsalle. "Kiitetty olkoon
Kaikkivaltias, joka on suonut meille niin uskolliset ystävät meidän
hädässämme ja vaarassamme!"
Jalolla, kuninkaallisella arvokkaisuudella hän sanoi hyvästi molemmille
ritareille, ja he poistuivat nuoren kuninkaan kanssa kuningattaren
salakammiosta samaa salaista tietä, jota olivat tulleetkin.