Seuraavana aamuna aikaisin, ennenkuin Danehove oli alkanut oli drotsi
Pietarilla salainen keskustelu ritari Jonin kanssa. Mutta melkein yhtä
aikaisin olivat herttua ja Brandenburgin markkreivit kuningattaren
luona.
Tänä Danehoven viimeisenä ja tärkeimpänä päivänä ratkaistaisiin
asiat vanhan tavan mukaan taivasalla ja kansan nähden linnan
edustalla. Oli helluntain kolmas päivä, ja mitä ihanin kevätilma
enensi juhlallisuutta; tässä tilaisuudessa halusivat Fyenin alamaiset
tervehtää nuorta kuningastaan. Kaikki oli mitä komeimmin järjestetty.
Molemmin puolin valtaistuinta, jolla nuori kuningas istui, oli
kaksi melkein yhtä komeaa istuinta asetettu kuningattarelle ja
herttua Waldemarille. Purppuramattoja oli levitetty lattialle ja
kaksi puoliympyrää tuoleja oli asetettu ruhtinaallisille herroille
ja ritareille sekä myöskin piispoille ja papeille; mutta piirin
keskellä oli mustalla veralla peitetty pyöreä pöytä ja sen ympärillä
kolmekymmentäkolme tuolia, jotka kuitenkin täyttivät vain pienen osan
suurta piiriä. Tämä omituinen näky herätti monenlaisia mietteitä
kansassa. Tällä kertaa nähtiin jo aikaisesta aamusta Danehoven kentällä
tavattoman suuret joukot porvareita ja talonpoikia. Siellä vallitsi
tuskastuttava hiljaisuus. Vähitellen kokoontuivat sinne myöskin ritarit
ja hengelliset herrat, joiden joukossa nähtiin ylhäinen tuomiorovasti
Jens Grand, ja Lundin arkkipiispa, John Dros, kaikkien valtakunnan
piispojen ohella. Kaikkien katseet näyttivät olevan suunnattuina linnan
suuriin kaksoisoviin, joista nyt joka hetki odotettiin kuninkaallisten
astuvan. Viimeinkin avattiin ovet, ja kaksi airutta, korkeatöyhtöiset
kypärät päässä ja valkoiset sauvat kädessä avasivat loistokulkueen
niinkuin turnajaisissa; mutta kulkueen mustat surupuvut muistuttivat
enemmän ruumissaattuetta. Pieni kuningas astui lyhkäisin mutta varmoin
askelin vakavana kookkaan äitinsä vieressä, heitä lähinnä seurasivat
prinssi Kristoffer, herttua ja kuningattaren veljet. Kreivi Gerhard
oli odottamatta liittynyt ruhtinaallisten herrojen jonoon. Hän ei
ollut saapunut yksinään, vaan oli tuonut mukanaan molemmat veljensä,
nuoret Holsteinin kreivit, sekä rügeniläisen ruhtinas Witzlaun,
rohkean, kunnon miehen, joka oli kreivi Gerhardin ystävä ja Tanskan
kruunun uskollinen läänitysmies. Nämä herrat oli ritari Jon juuri
ennen kulkueen lähtöä esittänyt nuorelle kuninkaalle; mutta kreivi
Gerhardilla oli ollut tilaisuus vain etempää tervehtää kuningatarta.
Kahdentoista valtaneuvoksen etunenässä seisoivat vanha ritari Jon,
kansleri Martinus ja drotsi Pietari. Vanhan kanslerin kasvoilla ei
huomannut minkäänlaista levottomuutta. Mestari Martinus oli myöskin
levollisen näköinen; mutta hän kulki kumarassa, kädet yhteenliitettyinä
väljissä dominikaani-hihoissaan ja näkyi salaa rukoilevan. Kaikista
ponnistuksistaan huolimatta drotsi Pietarin oli vaikea salata sisäistä
kamppailuaan, hänen haavoitettu käsivartensa oli siteen tukema, ja
mustan ritarivaippansa alla oli hänellä nippu asiakirjoja. Kun hän
katseli ylpeää, riemuitsevaa herttuaa, säkenöitsivät hänen silmänsä
suuttumuksesta. Mutta hän oli luvannut ritari Jonille hillitä
itseään, ja hän huomasi sen itsekin välttämättömäksi. Hän hymyili
katkerasti, ja hänestä tuntui, niinkuin hän olisi tuomittu hymyilevin
kasvoin seuraamaan Tanskan vapautta ja onnea hautaan. Kuninkaallisia
aseenkantajia, jotka marskin, alimarskin ja ritarien jälkeen lopettivat
saattueen, johti nuoren kuninkaan suosikki, Åke Jonson, joka Finnerupin
ladon onnettomuuden jälkeen oli tullut omituisen hiljaiseksi ja
vakavaksi pojaksi. Hänen ja kuninkaan asemestari, drotsi Pietari,
oli hänen ritarillinen esikuvansa, ja melkein täysinoikeutetun
ritarin arvokkaisuudella Åke kantoi sitä aseenkantajamiekkaa ja niitä
hopeakannuksia, jotka hänen nuori kuninkaansa oli antanut hänelle.
Danehove oli kokoontunut. Kun kansa nyt näki nuoren kuninkaan
valtaistuimella, kun he näkivät kuningattaren jalot kasvot ja niin
monta uskollista ja urheata miestä heidän ympärillään, muuttui äkkiä
yleinen hiljaisuus meluavaksi suosionosoitukseksi. Samaten kuin
Skardenborgissa luki ritari Jon kuuluvalla äänellä kuningasvaalia
koskevan asiakirjan, ja suosionhuudot toistuivat moninkertaisella
voimalla. Näiden suosionosoitusten kestäessä nousi pieni kuningas
valtaistuimeltaan ja tervehti kansaa iloisen ja ystävällisen näköisenä.
Lapsellinen ilo siitä, että oli näiden suurten suosionosoitusten
esineenä, loi hänen synnynnäiselle kuninkaalliselle olennolleen ja
hänen aikaiselle ritarilliselle käytökselleen omituisen miellyttävän ja
viattoman leiman, joka vastustamatta voitti kaikkien sydämet.
Kuninkaan noustessa seisomaan, nousi kuningatarkin istuimeltaan, eikä
herttuakaan epäillyt, yhdessä muiden ruhtinaallisten herrojen sekä
valtakunnan läänitysmiesten ja ritarien kanssa kumartaa valtaistuimelle
ja lapsikuninkaalle, joka huolimatta alaikäisyydestään kuitenkin oli
heidän laillinen herransa.
Heti kun suosionosoitukset olivat loppuneet, astui ritari Jon esille ja
luki sen pykälän valtakunnanlaista, jonka mukaan kuningatar ja herttua
Waldemar olivat oikeutetut ottamaan haltuunsa valtionhoitajan viran
kuninkaan alaikäisyyden ajaksi. Huolimatta tyytymättömyydestä, joka
ilmeni monen kasvoilla, ei kuitenkaan kukaan uskaltanut sanoa mitään
sitä vastaan, ja siten sekä herttua että kuningatar saivat muodollisen
vahvistuksen tähän arvoonsa. Kun säätyjen valitsemat miehet olivat
allekirjoittaneet asiakirjan ja se oli luettu kansalle, kuului sieltä
meluava suosionhuuto kuningattarelle, ja sitä seurasi äkkinäinen ja
yleinen hiljaisuus. Muutamat äänet, joiden joukosta tunsi mestari
Grandin äänen, huusivat nyt myöskin: "Eläköön herttua Waldemar,
kuninkaan holhoja ja valtakunnan suojelija!" Siihen yhtyi kyllä moni,
vaikka hiljaisella äänellä, -- ja tuntui niinkuin se olisi tehty
enemmän pakosta ja pelosta kuin suosiosta.
Herttua vastasi tervehdykseen alentuvalla ystävällisyydellä.
Samassa nousi nuori kuningas, ja siellä vallitsi suurin hiljaisuus,
ja kaikki kuuntelivat hartaasti. Kuningas loi katseensa drotsi
Pietariin ja mestari Martinukseen, hän näytti heidän kehoittavasta
katseestaan lukevan, mitä aikoi sanoa. Hän voitti nopeasti näennäisen
levottomuuden, joka silmänräpäykseksi näytti vallanneen hänet, ja hän
sanoi nyt niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: "Minun uskollinen
tanskalainen kansani! Minä lupaan teille Jumalan ja Pyhän Neitsyen
nimessä tahtovani olla teille hyvä ja oikeutta rakastava kuningas. Minä
tiedän, että maalainsäädös ja kansan päätös on oikea ja pätevä, ja
minä antaudun mielelläni rakkaan äitini ja herttuan holhoukseen kunnes
olen laillisessa iässä. Mutta niin totta kuin minä tämän lainmukaisen
holhouksen aikana olen Tanskan laillinen kuningas, ja olen kantava
isäni ja suurten Waldemarien kruunua, -- niin minä määrään ja käsken,
luottaen holhoojieni ja valtaneuvoston siihen yhtyvän, -- että asia
minun kuninkaallisen isäni murhaajia vastaan näillä oikeuskäräjillä
mitä ankarimmin tutkittaisiin ja tuomio julistettaisiin. Astukaa
esille, drotsi Hessel! Te olette minun ja kruunun puolesta
kuninkaanmurhaajien syyttäjä!" Drotsi Pietari astui esiin, ottaen
vaippansa alta esille asiakirjat.
"Jos minun rakas äitini ja herttua Waldemar siihen suostuvat", --
jatkoi pieni kuningas, katsahtaen Jon ritariin, ja näytti melkein
sanasta sanaan muistavan sen mitä vanha valtiomies oli valmistanut
hänet puhumaan, "niin minä ehdoitan, että minun arvoisa setäni,
Brandenburgin markkreivi Otto, minun uskollinen läänitysmieheni,
Rügenin ruhtinas Witzlau, uskalias ja rehellinen kreivi Gerhard
Holsteinistä ja hänen jalosukuiset veljensä, sekä kaksikymmentä
ja seitsemän kunnon miestä Tanskan ritaristosta ja aatelistosta
kokoontuvat tällä paikalla tutkimaan drotsin syytöstä ja todistuksia.
Senjälkeen vannottakoot he ketä ne miehet olivat, jotka Finnerupin
ladossa, pyhän Cecilian yönä väkivaltaisesti murhasivat minun autuaan
isävainajani, kuningas Eerik Kristofferinpojan. Minä olen, käsi hänen
verisellä rinnallaan, luvannut hänen sielulleen ja vanhurskaalle
Jumalalle tämän olevan minun ensimäisen sanani Tanskan valtaistuimelta,
ja että jumalattomat kuninkaanmurhaajat ovat tuomittavat ja
rangaistavat oikeudenmukaisesti."
Pieni kuningas oli ponnistuksesta ja kiihkosta, jolla hän oli muistanut
ja saanut lausutuksi tämän vaatimuksen, tullut hehkuvan punaiseksi, ja
viimeisiä sanoja lausuessaan, jotka hän itse, ritari Jonin suureksi
ihmeeksi, oli lisännyt, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän
vaikeni ja istuutui taas valtaistuimelle.
Kaikki olivat ihmeissään siitä vakavuudesta ja arvokkaisuudesta, jolla
lapsikuningas oli puhunut. Kuningatar näytti olleen siihen valmistunut.
Hän nousi heti ja sanoi -- ääneen ja päättäväisesti: "Minä suostun
tähän kuninkaan ehdoitukseen. Minä olen jo sopinut siitä valtakunnan
neuvostossa, ja siihen tarvitaan nyt ainoastaan jalosukuisen Waldemar
herttuan vahvistus."
"Minä suostun siihen myöskin!" sanoi herttua hiljaa, tehden, sen
niinkuin näytti, olosuhteiden pakosta, tietäen vastaanväittämisen
herättävän vaarallisia epäluuloja.
Ritari Jonin ehdoituksesta toimitettiin heti noiden
kahdenkymmenenseitsemän aatelismiehen vaalit, joiden yhdessä
ruhtinaallisten herrojen kanssa piti tutkia drotsin syytöskirjat.
Valituiksi tulivat läsnäolevat vanhimmat ja arvossapidetyimmät ritarit.
He istuutuivat kaikki heti mustan pöydän ympärille piirin keskeen, ja
heidän ympärillään vallitsi sanaton, pitkä äänettömyys sillaikaa kun
todistajat kuulusteltiin ja drotsi luki syytöskohdat. Tämän aikana
astuivat esiin herttuan viittauksesta lukuisan ritarijoukon saattamina
ne kolme ritaria, jotka herttua oli tuonut varmasti suojattuina
mukanaan syytettyjen puolustajiksi. He olivat kaikki kolme puetut
rautaan kiireestä kantapäähän, ja heidän kypäräsilmikkonsa olivat
suletut.
Viimeinkin nousivat ruhtinaalliset herrat sekä nuo
kaksikymmentäseitsemän aatelismiestä mustan pöydän äärestä, ja
heidän etunenäänsä astui Brandenburgin markkreivi Otto, pitäen
pergamenttilehteä kädessään. Hän kumarsi valtaistuimelle ja koko
seurakunnalle, lukien sen jälkeen selvään ja ääneen tanskaksi, vaikka
hiukan murtaen: "Niiden tosiasioiden nojalla jotka meille ovat
esitetyt, sekä niiden todistelujen mukaan, jotka me olemme kuulleet,
täytyy meidän julistaa seuraavat herrat, ritarit ja aatelismiehet
syytetyiksi osallisuudesta kuningas Eerik Kristofferinpojan murhaan:
korkeastiruhtinaallinen herra kreivi Jaakko Hallannista, Tanskan
valtakunnan marski, herra Stig Andersen Hvide, kamariherra Ove Dyre,
ritarit Pietari Jaakonpoika, Pietari Porse, Niilo Hallandsfar, Arvid
Pentinpoika, Niilo Knutinpoika. ja Jaakko Sinijalka, sitäpaitsi
kamaripalvelija Raane ja aseenkantaja Åke Kagge. Että äskenmainitut
yksitoista miestä, sekä vielä eräs kahdestoista, joka nyt on kuollut
ja poissa, valepuvuissa Pyhän Cecilian yönä ovat olleet saapuvilla
Finnerupin ladossa Viborgissa ja henkilökohtaisesti ovat ottaneet osaa
kuninkaanmurhaan, sen me voimme käsi pyhällä Raamatulla täällä todistaa
ja vannoa iankaikkisen Jumalan nimessä, sekä Tanskan kuninkaan ja
kansan edessä."
Kun nimet luettiin, näytti kaksi noista kolmesta rautapukuisesta
ritarista huojuvan, ja he nojautuivat miekkoihinsa; mutta kolmas,
pitkä, roteva mies seisoi liikkumattomana ja uhmailevana, siniseen
vaippaansa kietoutuneena, nyrkkiin puristetut kädet laskettuina ristiin
rintahaarniskalle. Nyt astui mestari Martinus esiin raamattu kädessään,
ja nuo kaksikymmentäseitsemän ritaria ja ruhtinaalliset herrat laskivat
kätensä kirjalle, ääneen ja selvästi vannoen syytöksensä tosiksi.
Nyt löi uhmaileva, kookas ritari silmikon kypärästään ja hurjat, hiukan
kalpeat soturinkasvot tulivat näkyviin.
"Kreivi Jaakko! -- Kreivi Jaakko itse!" kuului mutina miehestä mieheen
väkijoukosta, ja kaikki näkyivät olevan hyvin hämmästyneitä.
"Niin, minä olen Hallandin Jaakko kreivi, kuningashuoneen sukulainen ja
Tanskan valtakunnan sotapäällikkö", sanoi hän ylpeästi ja uhmailevasti.
"Ja tässä ovat minun uskolliset ystäväni, urhoolliset ritarit Arvid
Pentinpoika ja Jaakko Sinijalka, jotka minun ohellani ovat mainitut
kuningas Eerik Kristofferinpojan murhaajina."
Molemmat toiset ritarit laskivat myöskin kypärisilmikkonsa alas, ja
kaikki tunsivat kauhistuen syytetyt kuninkaanmurhaajat, jotka kaikesta
uhmailustaan huolimatta olivat kuolonkalpeita, ja näyttivät vain
puoleksi luottavan olevansa turvattuja, huolimatta siitä että heidän
turvallisuudestansa oli taattu.
"Me emme tohdi kieltää sitä, minkä niin monet herrat ja ritarit ovat
vannoneet!" jatkoi ylpeä kreivi Jaakko. -- "Me emme kilvessämme
suvaitse valheellisuutta eikä petollisuutta. Tanskalaisen rehellisyyden
odotamme tapaavamme myöskin täällä. Meille on kuninkaan ja valtakunnan
nimessä luvattu täältä vapaa paluu ja oikeudenmukainen kohtelu. Me
emme ainoastaan vaadi saavamme esteettömästi poistua täältä, mutta
me tahdomme ensiksi oikeuden tulla kuulustelluiksi. Kätemme tekoa
me uskomme voivamme puolustaa suulla yhtä hyvin kuin miekalla, jos
rehellisyys ja laillisuus vallitsee. Oikeudenmukainen hätäpuolustus
ei ole keltään kielletty, ja siksi me kutsumme sitä oikeutta, jonka
me itse otimme itsellemme rikollista väkivallantekijää vastaan, joka
itse oli rikkonut kaikki lait, ennenkuin me kohotimme kätemme hänen
syyllistä päätään kohti."
Tämä kuulumaton rohkeus sai kuningattaren hypähtämään paikaltaan, ja
nuori kuningas oli kavahtanut ylös hämmästyneenä valtaistuimelta.
Kansan katkeruus oli suuri nähdessään paljastetut kuninkaanmurhaajat
keskessään. Mutta Jaakko kreivin ruhtinaallinen arvo ja hänen
tunnettu taitavuutensa sotapäällikkönä sai monen vaikenemaan. Hänen
rohkeutensa miellytti useita, ja toisille oli mieleistä hänen puheensa
tanskalaisesta rehellisyydestä. Kapinallisilla oli myös salaisia
ystäviä kansan seassa. Mutta alkoi kuulua hirvittävää murinaa
jännittyneiden ja tulistuneiden porvarien ryhmistä, sillä joukko
köyhempiä Nyborgin asukkaita, jotka olivat olleet hyvin kiintyneitä
murhattuun kuninkaaseen, hyökkäsi hurjasti ja raivoisasti huutaen
esiin repiäkseen murhaajat kuoliaiksi. Suurella ponnistuksella
sai ritarijoukko pidätetyksi raivostuneen joukon, joka melusi
hirvittävästi. Vihdoinkin saivat ritari Jon ja drotsi Pietari heidät
rauhoitetuiksi, julistaessaan ääneen, että nyt heti ryhdyttäisiin
julistamaan kuninkaanmurhaajien tuomiota, ja että he eivät jäisi
rankaisematta.
"Lähettäkää heidät heti teilattaviksi!" huusi prinssi Kristoffer ja pui
heille nyrkkiä.
Kuningattaren suuttumus oli myöskin suuri, mutta hän vaikeni ja vaipui
kalpeana tuoliinsa. Murhaajien ja kansanjoukon hurjistuneiden kasvojen
näkeminen muistutti hänelle tuskallisesti Stig-marskin peloittavaa
vierailua kuninkaanmurhan jälkeisenä aamuna.
"Jos minä olisin uneksinut, että nämä herrat itse olivat osallisia
murhaan, niin en totisesti olisi ottanut heitä suojaani!" sanoi herttua
levottomana ja jännittyneenä. "Nyt minun täytyy sekä omani että kruunun
kunnian puolesta vaatia, että he pääsevät vapaasti poistumaan täältä,
olkoon heidän tuomionsa minkälainen tahansa!"
"Te olette kuitenkin oikeassa, herttua Waldemar!" sanoi nuori kuningas
koettaen hillitä kiivasta vihaansa. "Jos me tahdomme olla kunniallisia
ritareita, niin meidän on pysyttävä sanassamme, jonka olemme antaneet
jumalattomimmillekin murhaajille, ja minä olen luvannut Jumalalle ja
pyhälle neitsyelle hallita oikeudenmukaisesti. Jos te olette minun ja
kruunun nimessä luvannut sen heille, niin me annamme heidän vapaasti
lähteä täältä. Mutta tuomionsa he saavat ensin kuulla, ja paetkoot
he kuinka kauas maailmaan tahansa, niin vanhurskas Jumala on auttava
minua saavuttamaan heidät. Kuulkaamme tuomio", lisäsi hän kiivaasti,
"semmoisena kun se on kirjoitettu kuningas Waldemarin lakikirjaan!
Kunniansa ja henkensä menettäneiksi minä tuomitsen heidät."
"Ei mikään rangaistus ole minun mielestäni liian suuri senkaltaisille
rikollisille", lisäsi herttua Waldemar ankaralla äänellä. "Mutta
asiaa voi katsella eri puolilta, ja ennenkuin oikeudenmukainen ja
puolueeton tuomio langetetaan, täytyy Danehoven kuunnella mitä syytetyt
itse voivat sanoa puolustuksekseen, ja mitä muilla laintuntevilla
tanskalaisilla on sanottavana tämän suhteen. Astukaa valtaistuimen
eteen, syytetyt herrat! Kuningas ja kansa haluaa kuulla mitä tahdotte
sanoa puolustukseksenne."
Kreivi Jaakko ja Arvid Pentinpoika jäivät seisomaan paikoilleen, mutta
Jaakko Sinijalka, joka oli tunnettu kaunopuheliaisuudestaan, astui
tämän kehoituksen johdosta valtaistuimen eteen. Veri oli palannut
hänen ruskeille poskilleen; hän tervehti joka puolelle ritarillisella
arvokkaisuudella ja vaimenti heti kansan levottoman sorinan lyhyellä,
mielistelevällä puheella, jossa hän kiitti tanskalaisten lakien
oikeutta, sekä kansan rohkeaa vapaudentuntoa ja ylevämielisyyttä.
Sen jälkeen hän myönsi rohkeasti syytökset tosiksi, mutta esitti
kuninkaanmurhan suurena ja rohkeana sankaritekona, uhkarohkeana
uhrauksena kansanvapauden puolesta, sekä aivan oikeudenmukaisena ja
laillisena tekona. Hän luetteli kaikki ne eri teot, joilla murhattu
kuningas oli rikkonut kuningasvalansa tai "valtakunnan asetukset ja
lait", ja joiden kautta, hänen rohkean väitöksensä mukaan, kuningas
oli menettänyt kruununsa ja itse asettunut samalle asteelle kuin
muut valtakunnan ritarit ja aatelismiehet, vaikka hän tekemättä
majesteettirikosta voi puolustaa kunniaansa ja oikeuksiansa vertaisiaan
vastaan. Ja nyt hän esiintoi räikein sanoin ne kovat vääryydet,
joita maan etevimmät aatelismiehet olivat saaneet kärsiä. Hän kuvasi
erityisen voimakkailla väreillä kuningas Eerik Kristofferinpojan
rikosta Stig-marskia ja hänen vaimoaan kohtaan sekä sen kaikkia
hirvittäviä seurauksia, ja hän vaati kuningasta ja kansaa tässä asiassa
julistamaan syyttömiksi isänmaan suurimman sotapäällikön, kuuluisan
Stig-marskin, maansa ansiokkaimman miehen, sekä hänen vääryyttä
kärsineet ystävänsä ja sukulaisensa, niin totta kuin Tanskassa vielä
kunnioitettiin oikeutta, kunniaa ja vapautta.
Hänen sanansa vaikuttivat moneen eikä ollut niinkään vähän rohkeita
ääniä, jotka pitivät syytettyjen puolta.
Kuningatar oli heittänyt harson kasvoilleen. Nuoren kuninkaan täytyi
syvästä suuttumuksestaan ja tuskastaan huolimatta punastua häpeästä
kuullessaan syytökset onnetonta isäänsä vastaan, ja kirkkaat, katkerat
kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. "Puhukaa, puhukaa, drotsi
Pietari!" huusi hän kiivaasti. "Eikö jo riitä, että he ovat murhanneet
minun isäni? Täytyykö minun istua Tanskan valtaistuimella ja sallia
heidän häväistä häntä hänen haudassaan?" Tämän alaikäisen kuninkaan
sydäntä vihlovan huudon kuultuaan drotsi Pietari astui esiin. Hänen
vakavilla kasvoillaan ilmeni syvä liikutus, ja kesti hetken ennenkuin
hän sai äänensä valtoihinsa.
"Siitä, mitä meidän murhattu herramme ja kuninkaamme ihmisenä
rikkoi tässä maailmassa", sanoi hän, "on hän mennyt tiliä tekemään
kuninkaitten kuninkaalle. Kaikkivoipa sovittaja olkoon hänelle ja
meille kaikille armelias tuomari! -- Vain luonnottomat ihmiset voivat
vaatia, että hänen poikansa ja alamaisensa nyt puhdistaisivat hänen
elämänsä ja puolustaisivat hänen muistoansa hänen murhaajilleen. Te
ette puhu täällä ihmisestä Eerik Kristofferinpojasta, vaan Tanskan
kuninkaasta ja Tanskan kruunusta, jonka koskematonta majesteettia
ja pyhyyttä on verisin ja häpeämättömin käsin hätyytetty. Täällä
tuomittava rikos on rikkomus kansan ja valtakunnan voideltua päätä
vastaan." Koskettelematta kuningasta henkilönä, kuvasi hän nyt
kuninkaanmurhan kataluuden niin voimakkain ja elävin värein, että
itse murhaajatkin loivat alas katseensa, ja monet murhatun kuninkaan
pahimmista solvaisijoista, jotka äsken kovaäänisesti osoittivat
suosiotaan Jaakko Sinijalalle, käänsivät inholla kasvonsa noista
kolmesta verityöntekijästä. Kaunopuhelias drotsi jatkoi; hän mainitsi
muutamia murhatun kuninkaan hyödyllisiä toimenpiteitä, huomauttaen
erityisesti miten paljosta tämä uskollinen kaupunki sai kiittää hänen
armeliaisuuttaan ja lempeyttään. Hän mainitsi monta hyväätyötä, jotka
nämä kapinalliset aatelismiehet itse olivat saaneet vastaanottaa
siltä herralta, jonka he murhasivat, ja hänen onnistui liikuttaa
monta sydäntä ja melkein kokonaan poistaa kuninkaanmurhaajan puheen
vaikutukset. Hän käytti hyväkseen tätä tilaisuutta avatakseen
kansan silmät näkemään isänmaan vaarallisen aseman, ja kehoitti
voimakkain sanoin kuninkaan ja isänmaan uskollisia miehiä ihmispelotta
ylläpitämään kansan arvoa sekä kruunun pyhyyttä, paljastamalla
jokaisen salaisen maankavaltajan, joka oli osallinen tähän katalaan
tekoon. Sanottuaan tämän säihkyvin silmin, kääntyi hän äkkiä herttuan
puoleen, sen miehen, joka pyhien sukulaissiteiden kautta oli lähinnä
kuningashuonetta ja kehoitti häntä kansan nimessä uuden arvonsa nojalla
ensiksi lausumaan syyllisten tuomion säätyjen vahvistettavaksi.
Drotsi lopetti puheensa. Herttua oli valahtanut kalpeaksi. Jännittävä
äänettömyys seurasi. Mutta nyt nousi herttua rivakasti ja heitti
salamoivan katseen drotsi Pietariin. Hän kumarsi kunnioittavasti
kuningattarelle ja pyysi häntä lausumaan minkä tuomion hän ja
valtaneuvosto katsoivat lailliseksi.
"Hyvä on!" sanoi kuningatar heittäen hunnun kasvoiltaan, ja nousi
varmana ja rauhallisena. "Siis minä tahdon ensiksi julkilausua sen
minkä valtakunnanneuvosto minun kanssani on katsonut lailliseksi ja
oikeudenmukaiseksi, ja johon heidät jokainen tanskalainen nainen ja
mies, Jumalan lain mukaan sydämessään tuomitsee: kunniaton kuolema
on maankavaltajien ja kuninkaanmurhaajien rangaistus jumalallisen
ja inhimillisen lain mukaan. Kruunun ja valtakunnan turvallisuuden
takaamiseksi minä en ehdoita minkäänlaista armahdusta."
"Onko kenelläkään tähän minkäänlaista laillista vastaväitettä?" kysyi
herttua, ja hänen katseensa osui tuomiorovasti Grandiin, joka näkyi
vain odottaneen tätä kehoitusta saadakseen astua esiin.
"Totuuden ja oikeuden nimessä minä vaadin tulla kuulluksi!" -- huusi
itsetietoinen tuomiorovasti, astuessaan esiin avattu lakikirja
kädessään. "Tässä on lakipykälä, jonka mukaan ainoastaan syytetyt
voidaan tuomita, ellei heitä, minun mielipiteeni mukaan, suuremmalla
oikeudella ja kohtuudella julisteta syyttömiksi. Jos murha olisi tehty
Herran huoneessa tai murhatun omassa talossa, niin silloin olisi
kuolemantuomio laillinen; mutta koska on todistettu, ettei näin ole
tapahtunut, voidaan syytetyt korkeintaan tuomita lainsuojattomiksi,
ja heidän omaisuutensa lankeaa kruunulle. Jos lain sana, eikä väärä,
intohimoinen sukulaisviha, saa täällä langettaa tuomiota, niin sitä ei
voida langettaa, ankarammin."
Tämä rohkea lausunto synnytti kiivaan väittelyn, ja moni hyväksyi
sen. Viimein pyysi herttua hiljaisuutta ja, selitti yhtyvänsä lain
lempeämpään tulkitsemiseen, viitaten mielistelevästi kansan ja säätyjen
suuriin oikeuksiin ja kuningasvalan rikkomisiin. Drotsi Pietari
vastusti häntä kiihkeästi. Mutta silloin alkoi ritari Jon, drotsin ja
nuoren kuninkaan hämmästykseksi puhua, väittäen ettei lain puustavin
eikä tunnettujen olosuhteiden vuoksi voitu käydä rikoksellisiin
käsiksi. "Lainsuojattomuus", lisäsi hän, "oli sitäpaitsi rangaistus,
jota ei mitenkään voitu pitää vähäisenä, koska siihen sisältyy
porvarillinen kuolema, alituinen hengenvaara sekä kaikkien kansalais-
ja ihmisoikeuksien riistäminen".
Vanhan valtaneuvoksen sanat vaikuttivat voimakkaasti kaikkiin.
Drotsi Pietari ja kaikki kuningashuoneen ystävät huomasivat heti,
että vanha valtiomies ainoastaan erityisen tärkeistä ja painavista
syistä täällä puolusti mielipidettä, jota hän itse pari päivää sitten
valtaneuvostossa oli vastustanut.
Drotsi Pietari vaikeni. Kunnioituksesta valtioviisaaseen vanhukseen
kuningatar ja nuori kuningas selittivät olevansa tyytyväiset tuomioon,
koska niin monet taitavat ja arvossapidetyt miehet katsoivat sen
lailliseksi ja oikeudenmukaiseksi.
Kuninkaanmurhaajien lainsuojattomuustuomio laadittiin nyt
muodolliseksi; kuningas, molemmat valtakunnanhoitajat sekä säätyjen
valitsemat valtuutetut miehet allekirjoittivat sen, ja se varustettiin
sinetillä, jonka jälkeen drotsi luki sen ääneen kokoontuneelle
Danehovelle. Tarkasti vartioituina vietiin heti senjälkeen nuo kolme
tuomittua ritaria rantaan, jossa heidät asetettiin veneeseen, sinne
heille varustettiin vesikauha, tulukset sekä elintarpeita kolmeksi
päiväksi. Heille annettiin siten tilaisuus huolehtia turvallisuudestaan
ja väistyä katkeroituneen kansanjoukon tieltä, jota vastaan ei heitä
enää mikään vartio voinut suojata, niinpian kuin hirvittävä sana
"lainsuojaton" oli heille julistettu.
Kun siis tämä tärkeä asia oli loppuunsuoritettu, astui Brandenburgin
kreivi Otto valtaistuimen-eteen. Tervehdittyään ensin kunnioittavasti
kuninkaallisia, hän kääntyi ritariston puoleen, sanoen: "Minun
kuninkaallinen sisarenpoikani, kuningas Eerik Eerikinpoika, on
pyytänyt saada vastaanottaa ritarilyönnin minun kädestäni tällä
Danehovella, ja minä pidän kunnianani voidessani antaa sen hänelle.
Kuninkaanpoika, joka jo kehdosta asti on kantanut kuningasnimeä,
voidaan jo syntymästä asti pitää ritarina ja kuninkaaksi nimitettynä
hän on koroitettu kaikkien alempien arvojen yläpuolelle. Mutta
kuninkailla ja ruhtinailla on ollut se kiitettävä tapa, etteivät he
ole ylenkatsoneet ritarin arvoa, ennenkuin heidät on voideltu ja
kruunattu ritarien ja ruhtinaallisten läänitysherrojen päämieheksi.
Minä vapautan ritariston puolesta minun kuninkaallisen sisarenpoikani
niistä kokeista ja valmistusmenoista, joita tavallisesti vaaditaan
ritarinarvoa jaettaessa." Hän kääntyi nyt juhlallisesti itse nuoren
kuninkaan puoleen ja jatkoi: "Minä kysyn siis sinulta, kuningas
Eerik Eerikinpoika, sinun uskollisen kansasi ja Tanskan ritariston
läsnäollessa: Missä tarkoituksessa sinä tahdot pyrkiä meidän
ritarikuntaamme? Lupaatko ja vannotko suojella pyhää kristillistä uskoa
ja ritarikunnan kunniaa?"
Nuori kuningas oli noussut valtaistuimelta ja paljastanut päänsä;
hänen poskensa hehkuivat, ja hänen tummansiniset silmänsä loistivat
lapsellisesta ilosta ja innostuksesta. "Niin, sen minä tahdon,
niin totta kuin kaikki pyhimykset minua auttakoot!" huudahti hän.
"Jumala ja pyhä neitsyt tietävät minun rukoukseni ja aikomukseni,
ja pyhä Yrjänä tietää sen myöskin. Minä pyydän ritarilyönnin sinun
kädestäsi, rakas enoni, tullakseni kunnialla voidelluksi ja kruunatuksi
Tanskan kuninkaaksi, ja voidakseni näyttää rakkaalle kansalleni ja
kaikille ihmisille, etten minä tahdo olla ainoastaan hyvä ja oikeutta
rakastava kuningas, vaan ensiksi ja etupäässä moitteeton ritari,
joka ei tahdo olla häpeäksi Tanskalle eikä suurten Waldemarien
kruunulle. Mitä aseenkantajan tulee ymmärtää ennenkuin hän voi kantaa
kultaisia kannuksia sen kaiken on minun rakas asemestarini, drotsi
Pietari Hessel, minulle opettanut, ja sen minä tahdon osoittaa ensi
kilpa-ajoissa ja turnajaisissa. Ritarilain minä olen opetellut
niinkuin pyhän sanan, ja minä vannon Pyhän Yrjänän ja Pyhän Neitsyen
kautta, että minä pysyn sille uskollisena elämäni loppuun asti."
Hän vaikeni hetkeksi liikutettuna ja näytti miettivän; sitten hän
jatkoi innokkaasti: "Minä en tahdo elää huoletonna tässä maailmassa,
vaan tahdon suojella kansaa ja vuodattaa vereni uskoni ja pyhän
kirkon puolesta. Minä tiedän, että kirkko on niinkuin ihmisen pää,
ja ritaristo sen käsivarret, jotka puolustavat koko ruumista; ja sen
minä tahdonkin tehdä niin hyvin kuin voin. Minä tahdon auttaa leskiä,
isättömiä ja kaikkia turvattomia ihmisiä. Minä tahdon olla kaikkien
puhtaiden ja siveitten naisten suojelija. Minä tahdon olla nöyrä,
totuutta rakastava, uskollinen sanassani, urhoollinen ja auttavainen.
Minä tahdon harjoittaa kaikkia seitsemää ritariavua ja varoa kaikkia
seitsemää kuolemansyntiä Jumalan ja pyhän neitsyen avulla!"
Senjälkeen kun nuori kuningas oli lausunut ja vannonut tämän lyhyen
otteen ritarilaista, astui hän alas valtaistuimelta ja vastaanotti
ritariuden symboolit ja koristeet, jotka hänelle hänen toiveensa mukaan
antaisivat maan tärkeimmät miehet ja kuningashuoneen uskollisimmat
ystävät. Drotsi kiinnitti kultakannukset hänen jalkaansa, muistuttaen
hänelle niiden merkitystä sydämellisellä rakkaudella ja ilolla. Vanha
Jon ritari puki hänen ylleen kepeän panssaripaidan ja rintahaarniskan,
kehoittaen häntä miehuullisuuteen ja urhoollisuuteen. Kreivi Gerhard
oli pyytänyt osakseen sitoa käsivarrenvarustukset; sen hän teki
iloisen ja osanottavan näköisenä, toivoen jalon Agnes-kuningattaren
pojalle onnea, voimaa ja voittoja kaikissa elämänvaiheissa. Vihdoin
nousi kuningatar itse ojentaakseen ritarinoviisille kimaltelevat
panssarihansikkaat, ja kiinnittääkseen hänen vyölleen kullatun
miekan, jota aseairueet kantoivat. Hän kosketti ensin kunnioittavasti
huulillaan miekan ristinmuotoista kahvaa, ja, kiinnittäessään omin
käsin kirjailemansa kullatun miekkavyön poikansa vyötäisille, hän
suuteli häntä liikutettuna otsalle ja pyysi ettei hän koskaan unohtaisi
sen merkitystä. Vyöhön näet oli kirjailtu lilja, vaaka ja sydän, jotka
olivat puhtauden, hurskauden ja kristillisen rakkauden esikuvia.
Senjälkeen kuningatar poistui istuimelleen ja kukin ritari paikoilleen.
Pieni, ritarillisesti koristettu kuningas notkisti nyt polvensa,
markkreivi Otto vetäisi esille miekkansa ja suuteli kahvan ristiä.
"Tanskan kuningas Eerik Eerikinpoika!" sanoi markkreivi juhlallisesti,
"Jumalan rakkaan pojan, pyhän neitsyen ja pyhän Yrjänän nimessä minä
lyön sinut ritariksi! Ole urhoollinen, pelkäämätön ja uskollinen!"
Torvien soidessa kosketti hän senjälkeen ritarillista noviisia kolme
kertaa olkapäähän miekanlappeella.
Kyyneleet kohosivat nuoren kuninkaan silmiin; hän nousi ääneti,
yhteenliitetyin käsin, kuin hiljaa rukoillen. Sitten hän vastaanotti
vielä markkreivin kädestä valkotöyhtöisen kullatun kypärin, jota hän
katseli ihaillen ja asetti sen kultakiharaiseen päähänsä. Viimeiseksi
antoi markkreivi hänelle käteen kullatun keihään ja ripusti hänen
vasempaan käsivarteensa komean kilven samalla vaakunalla koristettuna,
jonka hän itse oli valinnut ensimäiseen kirjavaan lapsenkilpeensä.
Kuninkaan ystävä ja leikkitoveri, aseenkantaja Åke Jonson, oli
sillaikaa taluttanut esiin komean, maidonkarvaisen juoksijaoriin,
koristettuna kimaltelevalla satulapeitteellä ja korkea höyhentöyhtö
kiinnitettynä otsaan. Nuori kuningas hypähti satulaan, jalustimia
käyttämättä. Hän hypitteli oritta, heilutti keihästään, esiintyen
näin koko ritarikomeudessaan kansalle, joka äärettömällä riemulla
vastaanotti hänen iloiset, ystävälliset tervehdyksensä. Hän ratsasti
tällä tapaa taitavaa kiertojuoksua kolme kertaa suuren Danehove-piirin
ympäri, ilman kajahtaessa torvien toitotuksista ja kansan ilohuudoista.
Tämä näky näytti ilahduttavan vakavimpiakin ritareita, ja varmuus,
jolla pieni, rohkea lapsiritari ohjasi orittaan ihmetytti heitä. Vanha
ritari Jon katsahti drotsi Pietariin, ja hänen huulillaan kaareili
salaperäinen hymy. Mutta kansan riemuhuudot ja yleinen ihastus nuoreen
lapsikuninkaaseen olivat liikuttaneet häntä omituisesti, ja hän vei
nopeasti käden silmilleen, yhtyessään koko sydämestään ja kovalla
äänellä kansan huutoon: "Jumala siunatkoon meidän nuorta kuningastamme!"
Huolimatta asevarustuksistaan ja monista aseistaan, hypähti
Eerik reippaasti korkean hevosen selästä, jonka hän taas antoi
aseenkantajansa viedä pois, ja astui rauhallisesti takaisin
valtaistuimelle.
Tämän juhlallisuuden kestäessä herttua oli istunut hiljaa ja
miettiväisenä. Drotsi Pietari ei ollut iloitessaan kuninkaallisesta
oppilastaan kuitenkaan koko aikana heittänyt herttuan kasvoja
näkyvistään. Se peitetty suuttumus, jonka hän oli niissä lukevinaan,
muistutti häntä liiankin voimakkaasti siitä, ettei vielä ollut aika
riemuita ja iloita Tanskassa.
Nyt Eerik kuningas nousi, vähän hengästyneenä rajusta ratsastuksesta,
ja kääntyi herttuan puoleen. "Kun minä nyt itse olen ritari", sanoi
hän, "ja olen oikeutettu jakamaan ritarilyöntejä kenelle tahdon, niin
olkoon minun ruhtinaallinen sukulaiseni ja holhoojani, Etelä-Jyllannin
herttua Waldemar ensimäinen, joka sen vastaanottaa minun kädestäni!"
Herttua nousi nopeasti. Hän näytti hämmästyvän. Hänen ylpeä ilmeensä
osoitti kuitenkin, että se kunnia, johon hänet täällä pakoitettiin,
enemmän loukkasi kuin miellytti häntä. Kuitenkin drotsi Pietari oli
hänen väkinäisessä hymyilyssään huomaavinaan nöyryytetyn ylpeyden
kiusallisen tunteen, kun hän nyt oli pakoitettu kansan nähden
notkistamaan polvea lapsikuninkaalle, omistaakseen arvon, jonka hänen
jo aikoja sitten olisi pitänyt saada vastaanottaa. Mutta ovela herttua
näytti koettavan peittää tätä sekä itseltään että ritaristolta,
kiittäessään kuningasta hienolla, kohteliaalla tavallaan tästä
erinomaisesta armonosoituksesta. Hän polvistui puoleksi valtaistuimen
eteen. Nuori kuningas seisoi sen ylimmäisellä askeleella, lausuen
sieltä tavanmukaisen kaavan, ja paljastettuaan kullatun miekkansa, hän
löi sillä kolme kertaa herttuaa olkapäähän. "Ole moitteeton ritari!"
-- lisäsi hän. "Harrasta ritarilain mukaan tulisella innolla yleistä
hyvää, valtakunnan parasta, ritariston kunniaa, kansan yksimielisyyttä
ja onnea -- ja laillisen kuninkaan parasta! Jumala ja meidän rakas pyhä
neitsyemme ja pyhä Yrjänä antakoot teille siihen voimia ja apua!"
Tämä kehoitus lapsikuninkaan suusta, jossa herttua luuli huomaavansa
drotsi Pietarin vaikutuksia, ei näyttänyt miellyttävän ylpeää,
kunnianhimoista herraa. Mutta hän otti huomioon kohteliaasti
ja arvokkaasti kaikki asiaankuuluvat tavat. Heti kun hän oli
vastaanottanut uudet ritarilliset aseensa hypähti hän juoksijaoriinsa
selkään ja esiintyi ylpeänä, ruhtinaallisen arvokkaasti ja suurella
ritarillisella taitavuudella kansalle. Huimaavasti nelistäessään
hän singahutti peitsensä korkealle ilmaan, ottaen sen taas kiinni
ja tervehti sillävälin keveästi ja miellyttävän lempeästi kansaa.
Hän saikin siten vastaanottaa osittain ne suosionosoitukset, joita
hän siten oli tavoitellut, ja laskeuduttuaan hevosensa selästä sekä
vastaanotettuaan ritarien ja kuninkaallisten onnentoivotukset, näytti
hän hyvin iloiselta.
Näillä ritarivihkiäisillä lopetettiin Danehove ja sen asioiden
käsittely, yleiseksi tyytyväisyydeksi, niinkuin ainakin näytti.
Kuninkaalliset palasivat herttuan ja muiden ruhtinaallisten herrojen
kanssa juhlakulussa linnaan, jossa kuningas jakeli runsaita
kunnialahjoja sekä herttualle, markkreivi Otolle, kreivi Gerhardille
ja tanskalaisille ritareille. Ei siellä säästelty juhlahevosia,
kultapäitsiä eikä komeita vaippoja tai aseita, vaan jokainen, jolla
tässä juhlatilaisuudessa oli ollut jokin tehtävä, sai tämän päivän
muistoksi anteliaalta kuninkaalta arvokkaan lahjan. Ei unohdettu
myöskään Åke Jonsonia: Kuningas antoi hänelle kullatun, jalokivillä
koristetun miekan, johon oli kaiverrettu: "Kuninkaan puolustaja." Hänen
uskollisuudestaan murhattua, kuningasta kohtaan olisi Eerik mielellään
tahtonut antaa tälle lapsuutensa uskolliselle leikkitoverille
ritarilyönnin. Mutta se poikkeustapaus, joka iän suhteen oli tapahtunut
alaikäiselle kuninkaalle itselleen, ei voinut ulottua keneenkään
halvempaan, ei edes prinssi Kristofferiin, joka ilmeillään ja
käytöksellään kylläkin osoitti, että hän luuli voivansa olla ritari ja
kuningas yhtähyvin kuin hänen veljensä.
Tärkeä valtionhoitajanvaali ja ruhtinaallinen ritarivihkiminen
vietettiin suurilla juhlallisuuksilla linnassa myöhään yöhön.
Kaikkien näiden juhlallisuuksien kestäessä jätti herttua tuskin
hetkeksikään kuninkaallisia henkilöitä, eikä kukaan vetänyt
hänelle vertoja ritarillisessa kohteliaisuudessa ja hienossa
seurustelutaidossa. Kuningatar, joka luotti häneen, luuli nyt olevansa
velvollinen korvaamaan häneen kohdistetut alentavat syytökset, teki
nyt päätöksen, joka aivan soti valtaneuvoston toivomuksia vastaan.
Herttua oli selittänyt hänelle ja hänen veljilleen, ettei näin vakavina
aikoina ollut sopivaa ajatella enempiä juhlallisuuksia, oli vain
ryhdyttävä huolehtimaan kuningashuoneen turvallisuudesta. Sensijaan,
että annettaisiin heti juhlia nuorta kuningasta Själlannissa, jonka
kautta matkustettaisiin Lundin kruunausjuhlallisuuksiin, olivat
uudet valtakunnan johtajat yksimielisesti päättäneet viedä kuninkaan
Viborgin lujaan linnaan, sekä siirtää matkan Själlandiin ja Skåneen,
sillä Stig-marski, lainsuojattomat, sekä norjalaiset merirosvot voivat
tehdä Beltin ja salmet epävarmoiksi. Kuningatar ilmoitti illalla tämän
päätöksen drotsi Pietarille ja Jon-ritarille herttuan läsnäollessa,
tehden sen niin jyrkästi, etteivät mitkään vastaväitteet tulleet
kysymykseen.
Drotsi Pietari oli toivoton. Hän tunsi herttuan taas tekevän uuden
yrityksen saadakseen kuninkaalliset omaan tai lainsuojattomien valtaan,
ja ehkä hän myöskin aikoi estää uskollisuusvalan vannomista ja saada
kruunauksen siirretyksi siksi kunnes hän itse saisi valtakunnan
anastetuksi. Näytti siltä kuin drotsi Pietarin olisi ollut kovin
vaikeaa väistyä voimakkaan petturin tieltä ja osoittaa minkä syyn
herttuan poissaoloon Danehovelta hän tiesi olevan todellisen. Mutta
ritari Jon loi häneen ankaran, varoittavan katseen -- ja hän vaikeni.
Matka Viborgiin määrättiin seuraavaksi aamuksi. Hoviseurue hajosi.