Molemmilta puolin kapeaa tietä lähenivät ratsastajat. Mutta ennenkuin
molemmat ryhmät olivat ehtineet yhtyä, kajahti vuorelta drotsin
pään yläpuolelta Skirmenin torvi. Molemmat ratsujoukot pysähtyivät,
ja näyttivät hämmästyvän. Mutta kun he näkivät vain yksinäisen
torvensoittajan pienellä hevosellaan kukkulalla, tunkeutuivat he
edelleen, piirittäen drotsin kolmelta puolelta. Siellä ei ollut
ojia, mutta jyrkkä mäki suojasi drotsia selänpuolelta. Nyt vasta
drotsi Pietari huomasi kenen kanssa oli tekemisissä. Hän tunsi tuon
kaupungista tulleen joukon noiksi samoiksi ruumiinkantajiksi Riibestä,
joiden kasvoja harmaaveljes-päähinevaipat peittivät, ja käsissä heillä
oli paljastetut miekat. Ne, jotka tulivat vastakkaiselta puolelta,
olivat samalla tavoin puetut. Heitä oli yli kaksikymmentä miestä,
kaikki ratsain. Ei kukaan heistä puhunut sanaakaan. Mutta he näyttivät
odottavan että drotsi antautuisi ja heittäisi luotaan miekkansa.
"Puhukaa, miehet! Mitä te tahdotte minusta?" huusi drotsi Pietari,
heiluttaen miekkaansa joka taholle. -- "Ensimäinen, joka lähestyy
minua, on kuoleman oma. Jos te olette sotilaita, niin sanokaa kenenkä
nimessä te täällä toimitte, ja ilmaiskaa minulle se maankavaltaja, joka
teidät on lähettänyt! Jos teillä on hituistakaan kunniaa jälellä, niin
asettukoon teistä mies kerrallaan minua vastaan! Mutta jos te olette
ryöväriä ja sissiä, niin turhaan saatte etsiä saalista minulta. Verisin
otsin lähestytte minua, niinkauan kuin voin jäsentäkään liikauttaa!"
Hän ei saanut minkäänlaista vastausta. Mutta naamioidut ratsumiehet
tunkeutuivat yhä lähemmäksi, vaikkei kukaan vielä uskaltanut
ensimäisenä alkaa hyökkäystä; sillä drotsi Pietari oli, nuoren
kuninkaan miekkailuopettajana, tunnettu ja pelätty asetaidostaan. Sillä
aikaa puhalti Skirmen voimiensa takaa torveensa, ja kaukaa Riiben
tieltä kuultiin toisen torven siihen vastaavan.
"Nyt, perkele vieköön, joutuun! Elävänä tai kuolleena!" kaikui
samassa raaka ääni naamioitujen ritarien parvesta, ja kolme heistä
hyökkäsi yhtaikaa drotsin kimppuun. Toinen suistui heti haavoitettuna
hevosensa selästä, ja drotsi taisteli kiivaasti niiden kahden toisen
kanssa. Useita ratsasti lisäksi. Mutta samassa karkasi drotsin hevonen
pystyyn, eikä ainoakaan monista miekoista voinut tuona silmänräpäyksenä
saavuttaa häntä. Harmistuneet rosvot haavoittivat hänen hevostaan
rintaan; se syöksyi hurjistuneena heidän joukkoonsa ja kaatui.
Drotsi Pietari makasi silmänräpäyksen ajan toinen polvi maata vasten
ja murhaintoiset ratsumiehet ympäröivät joka puolelta häntä, ollen
valmiit rusentamaan hänet hevostensa kavioihin. Vielä oli hänellä
kuitenkin miekkansa kädessään, mutta veri virtasi hänen sormilleen
haavoittuneesta käsivarresta. Hevoset väistyivät arastellen hänen
rajuja liikkeitään, ja hän pääsi vielä kerran jaloilleen. Samassa
heitti Skirmen aseenkantajamiekkansa alas kukkulalta; se sattui, ja
rosvojen päällikkö suistui satulasta. Mutta nyt hypähtivät kaikki
naamioidut ratsumiehet hevostensa selästä, hyökätäkseen jalkasin
yhdistetyin voimin hurjistuneen ritarin kimppuun. Mutta ennenkuin
he olivat kaikki ehtineet laskeutua satulasta oli tieltä kuuluvan
käyrätorven ääni jo paljon lähempänä. Skirmen puhalsi vuorella niin
kovaa, että luuli torven halkeavan. Naamioidut miehet katsahtivat
taakseen; heidän päällikkönsä kuolema oli saanut heidät epäröimään. He
eroittivat hyvin asestetun ratsujoukon, jonka etunenässä oli kookas
ritari valkoisen ratsun selässä, ratsastavan täyttä nelistä, miekat
paljastettuina, heitä kohti.
"Kielin kreivi, -- yksisilmäinen kreivi!" huudahti eräs oudoista
ratsumiehistä, ja kuin salaman iskemänä hajautui tämän kuultuaan koko
tuo naamioitu joukkio. Ei kukaan näyttänyt enää välittävän drotsi
Pietarista. Kukin heittäysi hevosensa selkään, ja hetkessä oli koko
joukko kadonnut metsään, paitsi niitä kahta miestä, jotka haavoitettuna
makasivat tiellä, ja joiden hevoset tyhjin satuloin juoksivat muiden
jälessä.
Vähän sen jälkeen pysähdytti kreivi Gerhard valkoisen ratsunsa
rotkotielle, mukanaan Henner Friser, ja holsteinilaiset ratsumiehet.
Skirmen seisoi huolehtien herransa luona, ja sitoi tämän oikeata kättä.
"Kirottua", huudahti kreivi Gerhard, hypäten maahan. "Tulimmeko liian
myöhään?"
"Te tulitte ajoissa pelastaaksenne minun henkeni, jalo kreivi", vastasi
drotsi Pietari iloisena ja ojensi hänelle vasemman kätensä.
"Miten teillä oli sellainen kiire, herra drotsi?" sanoi vanha Henner
synkeänä, jääden istumaan hevosensa selkään ikäänkuin syviin ajatuksiin
vaipuneena. "Hm, hm", lisäsi hän puoliääneen, "naisen tähden te olette
antautunut tähän vertavaativaan seikkailuun. Ennemmin halusitte panna
alttiiksi henkenne kuin noudattaa harmaaparran neuvoa."
"Sinä olet oikeassa", sanoi drotsi Pietari. "Nuoruus ja vanhuuden
viisaus eivät kulje käsi kädessä. Muuten minä ratsastin luvallista
tietäni kuninkaan asioilla. Jos tiesit täällä piileilevän pettureita,
niin olisit voinut puhua minulle suusi puhtaaksi, kuitenkin kiitos
neuvostasi ja avustasi."
Niinpian kuin kreivi Gerhard näki, ettei drotsilla ollut enää vaaraa
halusi hän kohta lähteä ajamaan takaa pakenevia roistoja metsään.
"Ei hyödytä", sanoi drotsi Pietari. "He ovat hajaantuneet kuin akanat
tuuleen, teidän ratsumiehiänne peläten. Pari niistä kaatui, pitäkäämme
huoli heistä. Tässä varmaankin on päällikkö. Hän kaatui kuin salaman
lyömänä, ilman minun apuani."
"Hänet minä kaadoin", sanoi Skirmen, kiinnittäen sidettä, herransa
käsivarteen. "Kolmen viikon kuluttua voitte taas käyttää miekkaa,
herra. Mutta, kun te seuraavan kerran pitelette sitä, niin elkää
silloin vaatiko minua pitämään huolta kisasoitosta."
"Sinun soittosi auttoi minua enemmän kuin hyvä miekkani, ja sinä
ottelet kuin David", sanoi drotsi, ojentaen Skirmeniä kohti sidotun
kätensä, heidän mennessään kaatuneen rosvopäällikön luo. Skirmen
riisui naamiovaipan tukevan miehen yltä, ja vaakunakilvestä nähtiin
hämmästyksellä mies kuuluvaksi herttua Waldemarin schleswigiläisiin
ratsumiehiin. Hänessä oli vain vähän henkeä jälellä, ja ennenkuin
häneltä voitiin saada sanaa suusta, oli hän kuollut. Toisella
naamioidulla miehellä oli samanlainen vaakunapaita vaippansa alla. Hän
ei ollut kuolettavasti haavoittunut, mutta hän vaikeni uhmaavaisena,
eivät lupaukset eivätkä uhkaukset voineet taivuttaa häntä sanomaan
sanaakaan. Hänen haavansa sidottiin, ja hänet asetettiin köytettynä
hevosen selkään.
Nyt laskeutui Henner Friser suuren, teräsharmaan oriinsa selästä.
"Minä otin teidän sotaoriinne linnan tallista, herra drotsi, jota te
nyt pian tarvitsette käyttääksenne", sanoi hän omituisen painokkaasti.
"Minä saan nyt jalkasin kulkea haudalleni, enkä voi enää koskaan nousta
korkean ratsun selkään. Te kyllä tiedätte, että olen siihen ennen
hyvinkin pystynyt. Minä olen nyt vapaa maallisista asioista; mutta
minä tahdon rukoilla Aven teidän ja nuoren kuninkaan puolesi pyhällä
haudalla, ellen minä itse kuperru matkalla omaan hautaani. Jumala
ja Pyhä Kristian olkoot teidän kanssanne, jalo herra", lisäsi hän
tavattoman liikutettuna. "Vielä teitä seuraa onni onnettomuuteenkin,
mutta varokaa, jos te ette ehdi ennen verivihollistanne on hän ehtivä
ennen teitä. Kruunu, jota vartioitte, ei ole vielä turvattu."
Drotsi Pietari nousi miettiväisenä tunnetun, komean sotaoriinsa
selkään, jota ei ollut viety ulos tallista viimeisen kiista-ajon
jälkeen. Ääneti ja alakuloisena hän ojensi vanhalle pyhiinvaeltajalle
kätensä jäähyväisiksi.
"Mitä hittoa!" sanoi kreivi Gerhard, kun Henner nyt puolestaan myös
tervehti häntä lähteäkseen. -- "Sinä olet minusta liian kunnon mies,
Henner, tyytyäksesi tästä puoleen vain katumusharjoituksiin. Minä
olen oppinut tänä yönä, sinulta enemmän kuin koko elämässäni kaikilta
kirjanoppineiltani ja maallisilta viisailta. Jää minun luokseni! Sinä
saat kantaa minun sotalippuani, ja olla jäsen minun neuvostossani.
Siihen mitä sinä sanoit minulle minun onnestani, tahtoisin minä kuulla
vielä vähän lisääkin."
"Siitä ei ole hyvä tietää liian paljon, jalo, hyvä herra!"
vastasi Henner mietteliäänä ja pudisti harmaata päätään, nojaten
pyhiinvaeltaja-sauvaansa. "En minäkään ole mikään tietäjä; mutta
kokenut mies tietää mitä maailma antaa, ja vanha merisianpyytäjä
voi kyllä sanoa teille mistä huomenna tuulee. Jumalan pyhä sana ei
valehtele, eikä aina tarvitse olla kirjanoppinut ymmärtääkseen niitä.
Minä tiedän", jatkoi hän, tarkastaen terävästi kreivin kasvoja,
"ainoa rehellinen silmänne auttaa teitä kyllä yhtä paljon kuin
viekkainta vihollistanne hänen kaksi silmäänsä. Mutta te ette siltä
saa luottaa enemmän kuin mikään muukaan ihmislapsi onneen, sillä se on
haurasta lasia kuten tiedätte, ja murtuu usein juuri kirkkaimmillaan
kimallellessaan. Minä kantaisin mielelläni teidän lippuanne, jalo
kreivi, mutta mitä Jumalalle ja Pyhälle Neitsyelle on luvattu se tulee
täyttää. Meillä on yhteinen raskas tilinteko edessämme, ja kuolema ei
soita torvea tullessaan. Jumala ja Pyhä Kristian olkoot kanssanne.
Hyvästi, poika", lausui hän senjälkeen Skirmenille. -- "Minä takaan
sinulle Åsen, jos sinä takaat minulle uskollisuutesi ja kuntosi."
Skirmen oli tarttunut vanhuksen käteen ja painoi sen kiihkeästi
huulilleen. Mutta ennenkuin hän sai aikaa sanoakseen sanankaan oli
vanha uros työntänyt hänen kätensä luotaan, niin että se rusahti ja
asteli nyt pitkin, kiireisin askelin jokea kohti.
Kreivi Gerhard ja drotsi Pietari ratsastivat pitkän aikaa äänettöminä
Koldingiin vievää tietä pitkin, ja Hennerin neuvon mukaan he seurasivat
Skodsborgin joen eteläpuolitse vievää tietä. Skirmen ja vanha hovinarri
kulkivat jonkun matkan päässä ratsumiesten joukossa, vangittu rosvo
keskellään.
"Minä seuraan teitä nyt ensinnäkin Schleswigin rajan yli, hyvä
ystäväni", keskeytti kreivi Gerhard lopulta äänettömyyden. "Tällä
rynnäköllä on varmaankin ollut tärkeät syynsä. Näinä aikoina täytyy
katsoa koiraa karvoihin. Nuo keltaiset vaakunanututkaan eivät paljoa
todista; mutta uskokaa minua, herttua on yrityksen alkuunpanija.
Tässä piilee enemmän kuin vain kiitos Sjöborgin vankeudesta. Vanha
pyhiinvaeltaja ei ole turhaan kehunut minun ainoata silmääni. Minä
näen ehkä hyvinkin yhtä selvästi kuin te ja mitä tuo viekas herttua
salaa kilpensä taakse alkaa minulle jo selvitä. Minä olisin ollut hyvin
halukas panemaan tuon hienon herran pienelle koetukselle. Pitäkää
varanne, hyvä drotsi", jatkoi hän vähän mietittyään, "jos herttua ei
oikeaan aikaan saavu Danehoveen, olkaa te silloin paikallanne, ja
estäkää kuningatarta ja nuorta kuningasta uskomasta häneen. Jos hän
ei kiiruhda vaaliaan valtionhoitajaksi, on hänellä aivan varmaan joku
suurempi etu näköpiirissä. Tuo vanha pyhiinvaeltaja selvitti minulle
erään arvoituksen."
"Mitä teillä on mielessänne, kreivi Gerhard?" -- kysyi drotsi,
tarkastaen kreivin tavattoman vakavia kasvoja. -- "Vanha Henner ei
sentään liene ajanut päähänne aavistuksia, ja turhia ennakkoluuloja?
Minä kunnioitan kyllä hänen viisauttaan ja kokemuksiaan; mutta hän ei
ole aina aivan selväpäinen, enkä minä tahdo olla missään tekemisessä
hänen unennäkyjensä kanssa. Mitä aikonettekin tehdä, jalo kreivi, niin
elkää unohtako että me tällä hetkellä emme saa ryhtyä minkäänlaisiin
vihamielisiin toimenpiteisiin herttuaa vastaan."
"Minä vastaan siitä mihin ryhdyn, eikä se kuulu valtakuntaan eikä
kruunuun!" sanoi kreivi Gerhard. -- "Senvuoksi ei teidänkään tarvitse
siitä tietää. Uskotteko vangitun rosvon minun huostaani. Minä vastaan
teille hänestä."
"Hyvä on", vastasi drotsi, "sen aarteen saatte haltuunne! Jos minä vain
olisin kysymyksessä, niin minä unohtaisin koko seikkailun ja ehkä olisi
viisainta silloin antaa vangin mennä menojaan; mutta jos ovat toiset
asiat kysymyksessä, on asia tutkittava. Minä uskon viekkaan herttuan
olevan yläpuolella henkilökohtaista, alhaista kostoa, ja täytyyhän
hänen kuitenkin tuntea minut siksi hyvin, ettei hänen tarvinnut pelätä
minun asettuvan maanlakia vasten vastustamaan hänen valitsemistaan
valtionhoitajan virkaan."
* * * * *
"Hän tuntee teidät liiankin hyvin, kunnon ystäväni!" sanoi kreivi
Gerhard. "Te olisitte ollut hänelle tervetullut vieras Nordborgin
vankilatorniin. Mutta te olette oikeassa, pysytelkäämme pääasiassa.
Jos minä saan kuulla jotakin, joka voi olla tärkeää kuningattaren
ja nuoren kuninkaan tietää, niin te saatte kuulla sen minun omasta
suustani, ennenkuin Danehove on loppunut, mutta", -- lisäsi hän, veren
kohotessa äkkiä hänen päähänsä -- "jos minä sitä ennen saan kuulla
herttua Waldemarin ja kauniin Agnes kuningattaren tehneen salaisen
naimasopimuksen, silloin saatte suoda vaitioloni anteeksi!"
"Te hämmästytätte minua, kreivi Gerhard!" huudahti drotsi Pietari
-- "uskotteko te todeksi sen, mitä minä jo kauan olen pelännyt
mahdolliseksi? -- Uskotteko te kuningattaren --"
"Hänestä minä uskon vain suurta, hyvää ja ihanaa," keskeytti kreivi
hänet kiihkeästi. "Mutta niin viisas kuin hän onkin, voi hän erehtyä.
Voisihan häikäisevä kuori pettää hänetkin? Jos komea, kaunopuhelias
herttua olisi minunlaiseni kömpelö, yksisilmäinen leskimies, ja jörö
puhumaan naisten kanssa -- olisi se kyllä onneksi meille kaikille."
He vaikenivat nyt molemmat ja ratsastivat vakavissa ajatuksissa
edelleen. Tuo tavallisesti niin iloinen kreivi Gerhard näytti
silmänsä ja osan lihavuutensa ohella kadottaneen tasaisen, melkein
välinpitämättömän tyytyväisyytensä, mutta tuo tappio ei rumentanut
häntä, se mieluummin enensi hänen sotaisaa sankarinmuotoansa, ja se
salainen surumielisyyden piirre, joka usein ilmeni hänen iloisessa
leikinlaskussaankin näytti tekevän tuon urhean, uskaliaan herran
vieläkin miellyttävämmäksi.
Drotsi Pietari oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, ettei hän
huomannut keskustelun tauonneen, sillä Inge neidon kuva sekaantui
elähdyttävänä hänen synkkiin ja vakaviin tulevaisuuden suunnitelmiinsa.
Joka kerran kun tomupilvi kohosi tiellä, luuli hän näkevänsä hänen
matkavaununsa. Hän ratsasti silloin niin kiivaasti, että kreivi
Gerhardin ja hänen seurueensa oli vaikea seurata häntä. Mutta aina hän
pettyi: useimmiten tapasi hän härkäparven tai hevosjoukon, ja hän sai
monasti pysähtyä levottomassa kiireessään, kun hitaat härkäpaimenet ja
hevoskauppiaat sulkivat häneltä tien.
He olivat jo ratsastaneet enemmän kuin seitsemän peninkulmaa
Schleswigin maakunnassa, ja aurinko oli korkealla taivaalla, kun ylpeä
Örnsborg eli Koldinglinna näkyi heille etempää. Linna oli korkealla
mäellä järven takana toisella puolen Koldingjokea. Drotsin sotaori
hirnui ja juoksi keveästi herransa kehoittamana.
"Mutta miksi me ratsastamme niin helvetin kyytiä?" -- kysyi kreivi
Gerhard hiukan kärsimättömänä ja puhkuen hengästyksissään. "Onhan vielä
kahdeksan päivää Danehoveen, ja te joudutte kyllä vielä huomiseksi
Nyborgiin!"
Drotsi Pietan punastui. "Minua on käsketty kiirehtimään", -- sanoi hän.
"Tuuli on suotuisa; mutta merimatka on täältä pitempi ja vaarallisempi
kuin Snoghöiestä."
"Mutta mitä hemmettiä! Miksi ette sitten ennemmin lähde Snoghöien
kautta?" kysyi kreivi. -- "Mutta sehän on totta" lisäsi hän
veitikkamaisesti, "te tahdotte varmaankin samalla tavata ylpeän
lemmittynne".
"Mitenkä te sen arvasitte, kreivi Gerhard?" kysyi drotsi ihmeissään ja
hiukan hämillään.
"Ohoh, senhän tietää joka mies maassa. Tuo ylpeä Örnsbergin linna
tuolla ylhäällä on drotsi Hesselin lempilinna, eikä vuoren kotkaa
siipineen ole turhaan kuvattu teidän sinettiinne ja valtiovaakunaan.
Täällähän te voititte ensimäiset laakerinne taistellessanne herttua
Eerikkiä vastaan ja me olemme jo kauan kuulleet teillä olevan portin ja
avaimet Tanskan valtakuutaan, niin että voitte asettua sekä minua, että
Schleswigin herttuaa vastaan."
"Te puhutte linnasta", vastasi drotsi Pietari hymyillen -- "Niin, kyllä
myönnän linnan olevan minulle rakkaan ja varustuksena sillä on tärkeä
merkitys maalle ja valtakunnalle. Kuningas Eerik Kristofferinpoika
on pannut sen erinomaiseen kuntoon. Minä tiedän sen silmätikuksi
holsteinilaisille, mutta olkaamme siltä hyviä ystäviä. Jos herttua
olisi yhtä hyvä ystävänä kuin te, niin en minä olisi kiirehtinyt
niin innokkaasti valmistamaan tätä puolustuslaitosta. Suoraan
sanoen", jatkoi hän ojentaen kreiville kätensä, "luulinpa teidän
aikovan kiusotella minua oikean lemmittyni tähden. Enkä minä tässä
tähystelytkään vain kivimorsianta. Linna on hyvissä käsissä. Tällä
kertaa meillä ei ole aikaa käydä sitä katsomassa."
"Viisaana drotsina te ette taitaisi sitä uskaltaakaan, kun Holsteinin
kreivi on mukana, vaikka hänellä ei olisikaan kuin toinen silmä
jälellä."
"Te näette ainoalla sotapäällikön silmällänne enemmän vikoja
varustuksissa kuin minä molemmillani", vastasi nuori drotsi ujosti ja
katseli seuraajaansa ystävällisellä luottamuksella. "Mutta minä olen
vakuutettu siitä", lisäsi hän, "ettette te ilmaisisi meidän heikkoja
kohtiamme kenellekään muille kuin minulle, ja se voisi olla hyväksi
sekä linnalle että minulle".
"Jos minä nyt luottaisin kohteliaisiin sanoihinne, drotsi Pietari",
sanoi kreivi Gerhard, "niin tahtoisitteko te siinä tapauksessa siirtää
matkanne vain puoleksi tunniksi ja ratsastaa minun kanssani kaupungin
pohjoispuolitse, näyttääksenne minulle linnan neljä sankarin-patsasta
sekä lähimmät varustukset?"
He eivät olleet kaukana Koldingjoelta ja ratsastivat juuri niinkutsutun
Brometsän läpi. Suurella nostosillalla, joka täällä eroitti pohjoisen
ja eteläisen Juutinmaan, näkivät he nyt neljän hevosen vetämän tyhjän
matkavaunun, kahdentoista ratsumiehen saattamana, vierivän heitä kohti.
"Tuolla hänen vaununsa palaavat", sanoi Skirmen ratsastettuaan nopeasti
herransa luokse. "Te ehditte vielä tavata hänet, hän ei ole vielä
ehtinyt ulos vuonosta."
"Minä näytän teille linnan toisen kerran, jalo kreivi", sanoi drotsi
Pietari nopeasti matkatoverilleen, kannustaessaan hevostaan. "Ehkä minä
sensijaan voin näyttää teille kauniimman ja ylevämmän kuvan, jonka
mieluummin kantaisin kilvessäni ja sinetissäni kuin kaikki maailman
kotkat ja linnat."
"Mitä hemmettiä!" huudahti kreivi Gerhard nauraen. "Ratsastanko minä
tässä hevoseni väsyneeksi rakastunutta seikkailijaritaria seuratessani?
Olkoon menneeksi, hyvä ystäväni, jos itse drotsi Hessel voi ajatella
mokomia hullutuksia näin vakavana aikana, niin en minä enää ole ainoa
narri seurueessamme."
He ratsastivat tyhjien matkavaunujen ohi, mutta heidän täytyi pysähtyä
sillan luo, sillä se oli taas vedetty ylös. Drotsin toimesta oli tänne
asetettu tärkeä ja tuottava tulliasema, ja sen tarkan valvonnan tähden
hän äskettäin oli käskenyt pitämään tuota siltaa ylösvedettynä niinkuin
sota-aikoina. Siitä aiheutui matkustaville viivytystä ja vastustusta.
Kiihkeässä kiireessään alkoi drotsi itse purkaa kiivasta vihaansa
porvarisvartion johtajaan, joka ennenkuin silta laskettiin vaati
ankarasti selvittämään millä oikeudella nämä tuntemattomat ritarit
vaativat pääsyä toiselle puolen, mukanaan näin paljon sotamiehiä.
Kuultuaan drotsin nimen totteli linnanpäällikkö kunnioittavasti, mutta
ei unohtanut kuitenkaan hienosti huomauttaa, että hän täytti tässä
drotsin oman käskyn.
"Te olette oikeassa, hyvä ystävä," vastasi drotsi Pietari tyyntyneenä,
keveän punan kohotessa hänen poskilleen. "Te olette tehnyt
velvollisuutenne, eikä minulla ollut oikeutta moittia teitä."
Leppynyt päällikkö tervehti ystävällisesti drotsia ja sitten he
ratsastivat laskusillan yli.
Lyhyen pysähdyksen kestäessä kreivi Gerhardin oli ollut vaikeanlaista
pidättää sydämellistä naurua, joka nyt vasta pääsi valloilleen hänen
ratsastaessaan sillan yli ja nähdessään drotsin tuijottavan rannalla
olevaan laivaan. "Nytpä saittekin itse kokea mikä kiusankappale tuo
teidän tullisäädöksenne on, arvoisa omantunnontarkka drotsini", sanoi
hän. "Ettepä tainnut ajatella rakastavien kiirettä silloin kun tämän
sillan salpasitte tullilla."
"Näkyypä olevan vettä teidän myllyssänne", vastasi drotsi hiukan
närkästyneenä, mutta ei voinut kuitenkaan olla nauramatta kreivi
Gerhardin hyvänsuovalle leikinlaskulle. "Jos te nyt ette saisikaan
nähdä tuota ihanaa neitosta, jonka vuoksi olitte vähällä ratsastaa
kuoliaaksi monta oivallista hevosta", jatkoi kreivi samaan leikilliseen
tapaansa, "niin se on kylläkin surullista, ja te saatte siten
kuitenkin tavallaan maksaa sakkoa päästäksenne tämän kirotun vesiojan
yli. Minulle ja minun kunnon holsteinilaisilleni se maksaa enemmän
hopeaäyreissä kuin mitä koko tämän kauppakylän arvo on. Mutta minun
täytyy kuitenkin nauraa suuttumuksestani huolimatta --"
"Kyllä jo riittää kerraksi, kreivi Gerhard", sanoi drotsi nopeasti.
"Jos minä näen oikein, lähtee joku laiva juuri satamasta. Jos
tietäisitte mitä tämä kirottu viivytys minulle maksaa, ei teillä olisi
sydäntä nauraa."
He olivat ratsastaneet Eteläportin ja Siltakadun kautta. Drotsi
ratsasti nyt oikealle niinkutsutulle Luostariportille, josta ajettiin
nelistä suuren niityn poikki satamaan. Kreivi ja hänen seurueensa
seurasivat häntä.
Silmänräpäyksessä oli drotsi laivasillalla ja otti selvän ketä
oli laivassa, joka täysin purjein poistui satamasta. "Ainakin
siellä oli yksi prinsessa", mutisi vanha laivanrakentaja jatkaen
välinpitämättömänä peräsimensä takomista. "Hän tuli kullatussa häkissä,
neljän hevosen vetämänä. Kaupunginvouti itse seisoi hattu kourassaan,
ja kaikkien täytyi seisoa varpaillaan, hänen edessään. Ruotsalaisen
kanssa hän purjehti. Jos tämä tuuli pysyy, niin he ovat pian aavalla
merellä; kunhan vain laiva pysyy koossa, kunnes he ehtivät maihin.
Se oli kirotun mädännyt kaukalo, eikä se kestä kovinkaan monia
kolahduksia. Mutta ruotsalaisen mukana hänen piti päästä, joutuipa
siten vaikka hiiteen."
"Irroittakaa nopein purjelaivanne", intoili drotsi. "Minä maksan
kolminkertaisesti. Mutta joutuin!"
"Lähdetäänkö neitoja takaa-ajamaan, ankara herra?" murisi vanha
merimies. "No, kernaasti minun puolestani! Sen minä kyllä teistä näen,
ettette tahdo tehdä ylpeälle tytölle kiusaa. Puolessa tunnissa me
saavutamme laivan ja tyttö on teidän. Siinä olikin ruotsalaiselle liian
hyvää rahtitavaraa."
"Hyvä on, ukkoseni, mutta rivakasti toimeen!" sanoi drotsi ojentaen
hänelle kourallisen hopearahoja. Kädenkäänteessä oli laiva sillan
vieressä ja sen purjeet kunnossa. Skirmen talutti hevoset siihen.
Sillaikaa lausui drotsi Pietari hyvästit kreivi Gerhardille.
"Jumala olkoon teidän kanssanne, jalo kreivi!" sanoi hän, pudistaen
sydämellisesti tämän kättä. "Jos meidän oma toiveemme onkin pakolainen,
jota me emme milloinkaan voi saavuttaa, niin maan ja valtakunnan suurta
toivoa emme milloinkaan saa jättää, -- elämämme tunnussanana olkoon:
kuningattaren ja nuoren kuninkaan puolesta. --"
"Oikein, ystäväni", vastasi kreivi Gerhard hymyillen. "Te saatte
pian kuulla minusta. Elkää vain unohtako purjehtia suorinta tietä
Melfartiin!"
Pian kiiti laiva, jolla drotsi Pietari oli aseenkantajansa kanssa,
täysin purjein ulos Koldingin satamasta. Kreivi Gerhard jäi seisomaan
laivasillalle ja hymyili. Hän näki kepeän purjelaivan nuolennopeudella
kiitävän eteenpäin ja lähestyvän sinikeltapurjeista laivaa, joka
vei pois Inge neidon. Hän arveli mielihyvällä hänet siksi naiseksi,
jonka kanssa drotsi Pietari oli tanssinut Riibenlinnassa. Vaikka se
epäluulo, jota arpi hänen rinnassaan muistutti hänelle, jo aikoja
sitten oli hälvennyt, näki hän kuitenkin vastenmielisesti ritarillisen
kilpailijansa kuningattaren suosiosta nyt ritarintyttären tähden olevan
unohtamaisillaan kaikki maailman kuningattaret ja kuninkaat.
Pian olivat molemmat laivat tulleet niin lähelle toisiaan, että
voitiin molemmin puolin tuntea toisensa. Seistessään kepeän jahtinsa
kokassa, drotsi Pietari näki kookkaan naisen, punaiseen, näädännahoilla
reunustettuun vaippaan kietoutuneena, seisovan sen laivan peräkannella,
jota he ajoivat takaa. Hän tunsi Inge neidon ja huusi ääneen häntä
nimeltä. "Jumalan nimessä laskekaa purjeenne ja sallikaa minun saattaa
teidät maihin!" huusi hän. "Teidän laivanne ei kestä myrskyssä."
Inge neito puisti päätään ja irroitti viheriän huntunsa, jolla heilutti
hänelle hyvästiksi.
"Isketäänkö kiinni laivaan, ankara herra ritari!" huusi vanha
merikarhu. "Töytäistään lauta poikki ruotsalaiselta, niin kyllä laskee
purjeensa."
"Ei, ei!" kielsi drotsi. "Ei väkivaltaa. Hänellä on vapautensa.
Ohjaa ohitse, mutta niin läheltä kuin mahdollista." Silmänräpäyksen
ajan laivat kulkivat vierekkäin. Drotsi Pietari seisoi levitetyin
käsivarsin parin askeleen päässä kookkaasta ritarintyttärestä, jonka
katseesta loisti sanomaton rakkaus. "Eerik kuninkaan puolesta!"
sanoi hän viitaten eteenpäin ja irroitti nopeasti viheriän huntunsa,
jonka antoi hulmahtaa ritarilleen. Osa edellisen illan tanssijaisten
voittoseppeleestä seurasi liehuvaa huntua tarttuen ritarin
hatuntöyhtöön. Samassa etenivät laivat toisistaan, ja leveä, syvä kuilu
eroitti rakastavaiset. Drotsi Pietari luuli nähneensä kyynelen ylpeän
tytön silmässä. Mutta se katse, jonka tyttö oli häneen kiinnittänyt,
oli täyttänyt hänen sielunsa iloisimmilla toiveilla ja omituisella
luottamuksella reippaan tytön onneen sekä kunnioituksella hänen lujaan,
järkähtämättömään tahtoonsa. Hän tarttui viheriään huntuun ja painoi
sen huulilleen. "Ohjaa Melfartiin!" huusi hän perämiehelle. "Jumala ja
pyhät enkelit ovat tämän neidon kanssa; me emme tohdi hänen matkaansa
estää."
Laivat olivat jo etäällä toisistaan. Drotsi Pietari seisoi vielä
kokassa tuiottaen vieraaseen laivaan, jolta hän vielä kauan oli
eroittavinaan Inge neidon vaipan. Surumielisenä, mutta rakastavan
jäähyväistervehdyksen vahvistamana ja innostamana jatkoi hän
luottamuksella edelleen määrättyä tietään.