Niinpian kuin drotsi Pietari oli huolehtinut linnan vartioimisesta
ja porvarien turvallisuudesta, palasi hän kiihkeällä kiireellä
ritarisaliin, minne hän oli jättänyt Inge neidon Skirmenin ja
Thorstensonin seuraan voitonriemuisten tanssivien joukkoon.
Lapsuusmorsiamen kohtaaminen ja koko tuo uskalias seikkailu tuntui
vielä hänestä ihmeelliseltä unelta. Tuo petollinen tapa, jolla
linna anastettiin, sekä Raanen osallisuus tähän yritykseen eivät
miellyttäneet häntä. Ilo siitä, että hän taas oli tavannut reippaan
Inge neidon, ja toive siitä, että hänen palaamisensa Tanskaan olisi
yhtävähän ohimenevä unikuva kuin tämä yöllinen seikkailu, oli
täyttänyt hänen mielensä jännityksellä ja iloisella levottomuudella,
syrjäyttäen kaikki muut ajatukset. Ingeä etsiessään kasvoi yhä hänen
levottomuutensa, sillä hän ei löytänyt häntä mistään. Hän näki vain
nuoret, iloiset ritarit ja porvarispojat jotka nauraen ja tanssien
iloisesti pyöräyttivät reippaita Riiben tyttöjä. Hän näki ritari
Thorstensonin ja tuon muuten niin raskasmielisen Pentti Rimordsonin,
molempien kuin huumautuneina yleisestä iloisuudesta kiitävän hänen
ohitsensa yleisessä rinkitanssissa, mihin nyt kreivi Gerhardkin otti
osaa, tömistellen suurilla saappaillaan, ja laulaen sydämensä pohjasta
kuin muriseva karhu. Drotsi Pietari ei erottanut enää laulavien
joukosta Inge neidon syvää ääntä, ritarien ja naisten toistaessa vielä
reippaan esilaulajansa sanoja:
"Näin linnan valtaamme tanssien, --
oli miekat peitossa helyjen.
Näin linnat antautuu!
"Ens kertaa tanssija seppelpää
nyt linnan voitetun herraks jää!
-- Edest' Eerik-kuninkaan!"
Kuningaslinnan rohkean valloituksen tuottama innostus olisi tarttunut
uudelleen myöskin drotsi Pietariin, jos hän olisi voinut nähdä
vilahduksenkin Inge neidosta. Hänen äkkinäinen katoamisensa oli
drotsi Pietarille arvoitus, ja hänen levottomuutensa kasvoi kun hän
ei huomannut Raaneakaan missään. Hän tiesi Ingen saapuneen tänne
Norjasta tuon petollisen ritarin seurassa, joka hänen mielestään vielä
oli sekä hänen itsensä että koko kuningashuoneen salainen vihollinen,
huolimatta naamiosta, jonka hän nyt näytti ottaneen ylleen, ja siitä
tärkeästä osallisuudesta, joka hänellä oli linnan valloittamisessa.
Drotsi ei myöskään nähnyt sitä; reipasta, norjalaista neitoa, jota Inge
oli kutsunut ystävättärekseen, ja joka Raanen kanssa oli esiintynyt
tanssivien etunenässä. Hän tiesi tytön olevan kuuluisan jaarli
Vähä-Alfin tyttären, ja Ingen yhteys tämän suvun kanssa lisäsi hänen
levottomuuttaan. Nyt astui ritari Thorstenson tanssivien rivistä ja
ojensi hänelle kätensä.
"Tämä oli totta vieköön ihana neitsytjuhla, drotsi Pietari!" huudahti
sotainen herra innostuneena. "Nämä kauniit tytöt ovat vähällä viedä
soturikunnian meiltä ritareilta. Sen minä myönnän: kunniakkaasti ovat
tytöt tänä iltana ansainneet voitonseppeleen. Ensi kerralla se on minun
toivoakseni meidän."
He astuivat syrjään, ja ritari Thorstenson kertoi levottomalle ja
hajamieliselle ystävälleen miten hänet tullessaan Riibeen, pari tuntia
sitten, päätä pahkaa oli saatu ottamaan osaa tähän ihmeelliseen
seikkailuun, jonka tärkeä tarkoitus oli hänen puolustuksenaan, minkä
vuoksi hän ei heti ollut esittänyt oikeata asiataan. "Totta puhuen,
hyvä ystäväni!" lisäsi hän, -- "teidän ritarimiekkanne ja tarmokas
apunne, sekä drotsinarvonne oli meille tarpeen saadaksemme heidän
päänsä pyörälle; mutta minä mieluummin vältin kuulla teidän omantunnon
tarkkoja epäilyksiänne ja neuvoin senvuoksi Inge neidon yllättämään
teidät. Jos te siitä olette vihainen, niin kohdistukoon se minuun!
Te olette täällä minun päällysmieheni. Te voitte nyt, jos haluatte,
sulkea minut linnantorniin, senvuoksi että minä tämän seikkailun tähden
olen laiminlyönyt velvollisuuteni ja tehnyt suunnitelmia teitä vastaan
yhdessä teidän morsiamenne kanssa, -- sillä se hän kuitenkin varmasti
on?"
"Missä hän on?" kysyi drotsi Pietari kiihkeästi. "Sitä minä en tiedä!"
vastasi Thorstenson. -- "Mutta antaa nyt neitosten tanssia! Elkööt
kaunotarten päähänpistot enää soaisko meidän järkeämme!"
Drotsi Pietari vaikeni, ja Thortenson jatkoi: "Huolimatta siitä,
että kuningatar luottaa herttuaan, on valtaneuvoksen mielestä hänen
varustautumisensa epäilyttävä. Vanhan Jon ritarin mielestä ei nuori
kuningas ollut enää turvassa Viborgissa. Luulenpa itsekin jotakin
olleen tekeillä ja minun täytyi teidän poissaollessanne viedä salaa
kuninkaalliset Nyborgiin. Ritari sanoi minun tapaavani teidät täällä.
Täällä on teille kirjeet, sekä häneltä, että kuningattarelta! Minä
tiedän että teidän täytyy joutua Nyborgiin. Mutta täällä te olette
minun herrani ja päällikköni: teidän seuratessanne kuningaskäskyä
minä tanssin tottelevaisesti teidän pillinne mukaan ja minä teen sen
ylpeydestä ja sydämenhalusta."
Drotsi Pietari luki nopeasti kirjeet, jotka Thorstenson oli ojentanut
hänelle. "Minun täytyy lähteä ennen aamun koittoa!" sanoi hän.
-- "Te olette Riibelinnan päällikkö, ritari Thorstenson!" lisäsi
hän vähänaikaa mietittyään. "Tätä tärkeää linnaa ei voi uskoa
kunnollisemmalle ritarille. Omapäisyytenne rangaistukseksi te saatte
nyt puolustaa linnaa viimeiseen mieheen, jos Stig-marskin mieleen
johtuisi hyökätä yhdistetyin voimin sen kimppuun."
"Hyvä on!" sanoi Thorstenson iloisesti. "Enpä olisi voinut toivoa
kunniakkaampaa rangaistusta. Jos te olette minulle suuttunut, drotsi
Hessel, niin on se kunnon miehen närkästystä. Kiitos luottamuksestanne!
Täällä porvarien joukossa on kyllä kunnon väkeä, jotka auttavat
minua linnaa puolustamaan. Ei ainoakaan vihollinen eikä petturi astu
jalallaankaan linnaan niinkauan kuin kiveä on kiven päällä jälellä!
Tuokaa kuningas tänne, jos ei hänellä muualla maassa ole turvallista
paikkaa! Riibelinna on, ja tulee olemaan Tanskan vahvin kuningaslinna.
Kuukauden kuluttua on tämä linna voittamaton!"
"Hyvä on!" sanoi drotsi Pietari -- "ennen puolta tuntia ovat linnan
avaimet ja teidän päällikkövaltakirjanne laillisella tavalla annettu
teille. Antaa nyt huvittelun lakata ja kaikki asiaankuulumattomat
jättäkööt linnan. Jos te ystävänä tahdotte tehdä minulle palveluksen",
lisäsi hän koettaen peittää levottomuuttaan, "niin antakaa kiireimmän
kautta etsiä neiti Inge Litleä! Ehkä hän sallii minun olla hänen
saattajansa sukulaisensa valtaneuvoksen luo --."
Thorstenson nyökäytti hänelle ja puristi luottavasti hänen kättään,
aikoen jo poistua.
"Vielä sana!" sanoi drotsi Pietari levottomana, pitäen kiinni hänen
kädestään. "Jos te tapaatte Raanen, niin on hän meidän vankimme siksi
kunnes hänen asiansa on tutkittu! Antakaa viipymättä etsiä häntä!
Antakaa sulkea kaupungin portit, eikä ainoakaan laiva saa ensimäisiin
kahteenkymmeneenneljään tuntiin lähteä satamasta! Jumala olkoon teidän
kanssanne!"
Thorstenson nyökäytti, ja iloisena uudesta arvostaan, kuningaslinnan
päällysmiehenä, poistui hän reippain askelin täyttämään drotsilta
saamiaan käskyjä.
Drotsi Pietari poistui itse nopeasti vangitun linnanpäällikön
salakammioon, mistä hän löysi kaiken mitä sinä hetkenä tarvitsi
antaakseen tarpeelliset käskyt ja valtakirjat. Hän täytti tunnollisesti
miettien tärkeän työnsä, huolimatta sisäisestä levottomuudestaan, ja
siitä taistelusta, jonka hänelle tuotti syrjäyttää omat rakkaimmat
sydänasiansa sen edestä minkä hänen tärkeä asemansa tänä hetkenä
vaati. Hän painoi jo lentävän kotkan kuvalla koristetun suuren sinetti
sormuksensa vahalle Thorstensonin valtakirjanimityksen alle, kun ovi
avautui ja Klaus Skirmen astui kiireellä sisään.
"Vihdoinkin löydän teidät, ankara herra!" sanoi uskollinen aseenkantaja
hengästyneenä ja iloisena. "Minä olen etsinyt teitä kaikkialta.
Minä tuon teille paljon terveisiä ja pienen, soman kirjeen Inge
neidolta. Minä saatoin itse hänet vaunuihin. Hän lähti mukavasti
matkaan kaupunginvoudin omissa vaunuissa, neljän oriin vetämänä, ja
kahdentoista ratsumiehen vartioimana."
"Mitä sinä sanot, Skirmen? Onko hän matkustanut?" huudahti drotsi
Pietari hämmästyneenä. "Minne? Minne?"
"Ettekö te sitä tiedä? Herra, eikö hän matkustanut teidän käskystänne?
Kuulkaa siis: Ensiksi hän asetti kuningaslipun linnanmuurille ja
lauloi, niin että kaikki porvarit sen kuulivat: 'Eerik kuninkaamme
eestä!' Sitten hän pyysi minun tulemaan kanssaan kaupunginvoudin luo.
Hän näytti tälle kolmella sinetillä vahvistetun kirjeen. Ja tämä
kumarsi hänelle kuin kuningattarelle itselleen, ja antoi heti valjastaa
hevoset vaunujen eteen -- --"
"Mutta minne, minne hän matkusti, kysyn minä. -- Missä on kirje? Anna
tänne!"
"Tässä, herrani!" vastasi Skirmen, ojentaen hänelle pienen
pergamenttipaperin, joka oli sidottu kiinni ruusunpunertavalla
silkkinauhalla. "Hän matkusti Koldingiin, sanottiin, ja aikoi sieltä
Ruotsiin."
Drotsi luki nopeasti pienen kirjeen ja sävähti hehkuvan punaiseksi.
"'Elä terveenä, lapsuuteni sulho!' seisoi siinä. -- 'Edestä Eerik
kuninkaan!' laulan vielä koko sydämestäni. Soihtu ritarini kädessä
loistaa vielä silmissäni. -- Hän, joka on vahva heikoissa, on antanut
minullekin tehtävän. Uskollinen Jon ritari tietää sen! Kysykää
häneltä, mutta elkää seuratko minua. Me olemme yhdessä tanssineet
voitontanssin Tanskan synkimpänä yönä, -- ja Jumalalle kiitos, se
ei maksanut ainoatakaan veripisaraa. Kun lapsikuningas on Tanskan
herrana, ja kruunu lepää lujasti hänen päässään, silloin me voimme
ehkä onnellisempana aikana taas tavata. Vain isäni voi yhdistää meidän
kätemme. -- Mutta sitä jonka Jumala on yhdistänyt, eivät ihmiset voi
eroittaa."
Drotsi Pietari huokasi syvään, ja hänen silmistään loisti suuri ja
ihana toivo. Hän piiloitti kirjeen povelleen ja kääntyi taas Skirmenin
puoleen: "Sinä sanoit hänen matkustaneen Koldingiin ja sieltä Ruotsiin
-- ihmeellistä, kuka sanoi sen sinulle?"
"Minä päätin sen hänen keskustelustaan linnanvoudin ja norjalaisen
neidin eli rouvan -- --?"
"Norjalaisen neidin," keskeytti drotsi hänet kiihkeästi, "ei suinkaan
hän ritari Raanen kanssa seurannut Ingeä?"
"Ei, taivaan nimessä, niin en minä olisi antanut hänen matkustaa,
vaikka minun olisi pitänyt estää hänet väkivallalla. Minähän jo sanoin,
että luulin teidän tietävän kaikki -- --"
"Mutta Raane, Raane -- missä sinä näit hänet?"
"Kaupunginvoudin luo mennessämme me tapasimme kamaripalvelijan eli
ritarin -- joksi tuo roisto nyt lie päässyt. Hän tuli meitä vastaan
harmaaveljesten kappelista yhdessä norjalaisen neidon kanssa. Inge
neito itki katkerasti ja syleili hyvin liikutettuna norjalaista
naista. Mutta kamaripalvelijalla, tuolla helvetin ritarilla oli hyvin
kiire: ennen puolta tuntia oli heidän oltava selvillä vesillä, sanoi
hän, ja hän puhui norjalaisista merimiehistään aivan niinkuin ne
olisivat olleet hyvinkin lähellä. Hän aikoi ojentaa Inge neidolle
toisen käsivartensa, pitäessään levottomana kiinni nuorta rouvaansa
toisella. Mutta Inge neito ymmärsi hänet väärin: hän sanoi hänelle
kylmästi ja kohteliaasti hyvästi, ja kääntyi nopeasti minuun päin.
Minä olisin suurella halulla mitellyt aseenkantajanmiekkaani äsken
leivotun ritarin miekan kanssa. Minä olin sattumalta vetäissyt miekkani
tupesta, enkä minä tainnut kovinkaan lempeästi katsella tuota viekasta
ritari repoa. Taisipa hän itsekin muistaa miten minä keikautin hänet
nurin herttuan oven ulkopuolella Nyborgin linnassa, sillä hänen
nenänsä kalpeni, kun hän näki minun rientävän esiin. Inge neito oli
tarttunut minua käsivarteen, ja ennenkuin minä olin ehtinyt singahuttaa
hänelle petturin ja kirotun konnan nimityksen, oli hän kadonnut kuin
poispuhallettuna kauniin rouvansa kanssa, jonka hän oli viekoitellut ja
ryöstänyt."
Drotsi Pietari hengitti taas keveämmin. "Jumala olkoon kiitetty!"
huudahti hän. "Siis hän ei ole enää tuon roiston seurassa!"
"Onpa kyllä! Tuo saatana vei hänet mukanaan."
"Oletko hullu? Ingenkö?"
"Ei, Herran nimessä, häntä minä pitelin kiinni, -- mutta sen
norjalaisen, kauniin tytön --"
"Jumalan nimessä! Tyttöhän oli hänen vaimonsa. Hyvä on Skirmen! Sinä
olet toiminut kuin kunnon mies. -- Hän on siis matkustanut yksin
Koldingiin -- minä tarkoitan Ingeä --"
"Ei, paitsi ajomiestä oli hänen mukanaan kaksitoista ratsumiestä ja
neljä ratsua!"
"Hyvä on! Anna heti satuloida meidän hevosemme, Skirmen!"
"Nytkö jo?" kysyi Skirmen sävähtäen hehkuvan punaiseksi. -- "Minä
luulin meidän jäävän tänne yöksi. Totta puhuakseni, herra, minä
jätin pienen Åsen ja hänen isoisänsä kiviportin luo. Hän lähtee
pyhiinvaellusmatkalle isoisänsä kanssa, enkä minä tapaa häntä nyt
pitkiin aikoihin."
"Sinä voit tavata hänet mennessä. Me kulemme sen portin kautta.
Kiirehdä!"
Skirmen poistui hiljaa huoaten. Drotsi Pietari heittäytyi ajatuksiin
vaipuneena tuoliinsa. Hän otti taas esille Inge neidon kirjeen, jonka
hän luki vielä kerran ja painoi sen huulilleen. Vähän senjälkeen astui
ritari Thorstenson vihasta puhkuen sisään hänen luokseen.
"Haa, kirottu Alfkreivi -- se oli hänen tyttärensä!" huudahti
Thorstenson kiivaasti -- "ja he ovat poissa, myöskin Inge neito --"
"Minä tiedän sen!" vastasi drotsi Pietari ja piiloitettuaan kirjeen
hän nousi. "Tässä on teidän nimityksenne ja valtakirjanne, urhea
Thorstenson. Jumala olkoon teidän kanssanne! Raane pääsi siis pakoon,
hyvä on! -- Tällä kertaa olemme me kuitenkin hänelle kiitoksen velkaa."
"Kirottua! Hän karkasi Alfkreivin tytön kanssa!" jatkoi Thorstenson ja
polkasi suuttuneena jalallaan. "He olivat jo väljillä vesillä ennenkuin
joki ennätettiin sulkea. Haa, jos minä olisin tiennyt sen tuntiakaan
ennen. Kuolema ja kirous! Alfkreivin tytär istuisi varmasti vangittuna
Riibelinnassa siksi kunnes ritari Algotson olisi hirtetty, ja ylevä
Ingrid olisi Thorstensonin vaimo!"
"Olipa hyvä, ettette tuntenut rohkeaa viikinkityttöä!" vastasi drotsi.
"Muuten te olisitte joutunut minun kanssani tekemisiin: olisi ollut
häpeäksi kaikille tanskalaisille, jos ei tuo reipas seikkailuimpi olisi
päässyt täältä pois yhtä vapaana kuin oli tullutkin. Jos hän ei olisi
tänä iltana rohkaissut viekasta etutanssijaamme ja juossut meidän
kaikkien edellä, niin olisi urhein tanskalainen neitonen laulanut
laulunsa turhaan, ettekä te nyt olisi Riibelinnan päällikkönä."
"Mutta saatana vieköön, hän oli kuitenkin kirotun Alfkreivin tytär."
"Mitä hän sille voi? Hän on sankaritar, ja me olemme hänelle
kiitollisuuden velassa. Kyllä hän on saanut kalliisti maksaa rohkean
seikkailunsa, lupautuessaan sen vuoksi Raanen vaimoksi."
"Te olette kuitenkin oikeassa, drotsi Pietari!" vastasi Thorstenson
miettiväisenä. "Tyttö olisi ollut paremman sulhasen arvoinen ja
ennenkaikkea paremman isän. Antaa rohkean tunturilinnun lentää! Ehkäpä
hän saa katalimmasta ritaristamme vielä sankarin tai ainakin urhean
merirosvon. Mutta kuolema ja kirous, jos vain olisin tiennyt hänet
Alfkreivin tyttäreksi -- --"
"Te olisitte kuitenkin kunnioittaen suudellut hänen kättään, ritari
Tuittupää!" keskeytti hänet drotsi hymyillen. "Hevoset odottavat
linnanportilla, herra drotsi!" huudahti Skirmen ovelta. Drotsi
Pietari otti kiireesti sydämelliset jäähyväiset Riibelinnan urhealta
päälliköltä ja poistui linnasta keveä rintahaarniska matkavaipan alla.
Skirmen seurasi herraansa, joka ratsasti joutuin Viheriäkatua torille,
välittämättä porvarien remuavasta ilosta. Kauppakadulla ei ollut enää
väentungosta, mutta Skirmen huomasi siellä liikuskelevan omituisen
salaperäisiä olentoja, jotka näyttivät dominikaanien ruumiinkantajilta,
heidän kasvonsa oli peitetyt päähinevaipoilla, joihin oli leikattu
suuret silmänkolot. Mutta heidän käsivarsiensa liikkeet ja pitkät
askeleensa muistuttivat enemmän naamioituja ritareita. Uskollinen
aseenkantaja käänsi herransa huomion tuohon väkeen, joka näytti pitävän
heitä tarkasti silmällä.
"Siinä on joukko ruumiinkantajia, jotka kulettavat jotakin ruumista",
vastasi drotsi. "Mitäs merkillistä niissä olisi?"
"Se riippuu siitä, mikä tuo ruumis on, jota he kulettavat", vastasi
Skirmen, "sekä siitä onko se ehkä joku sellainen, joka ensin on
toimitettava syrjään".
Naamioidut miehet olivat sillävälin kadonneet Laivasiltakujan nurkan
taakse, ja drotsi Pietari ratsasti sillan yli Keskilammen luo.
"Miten on asian laita, Skirmen?" kysyi hän, pysäyttäen hevosensa
autiolle kadulle. "Minusta näyttää, että sinä olet viime vuodesta
menettänyt paljon rohkeuttasi. Toinen mies olit vangitessasi rosvot
Daugbergin kaivoksella, nyt huomaan, että rakkaus on noussut sinulle
päähän; mutta oletko unohtanut, ettei kultakannuksia ansaita
hentomielisyydellä eikä laimeudella".
Skirmenin posket sävähtivät punaisiksi. "Jos te ette sinä aamuna,
jolloin me viimeksi ratsastimme Harrestrupiin olisi pitänyt minua
pelkurina raukkana ja harmaaveljesten vaippoja liian luotettavina,
ankara herra", vastasi hän hilliten levottomuuttaan, "niin olisi
ehkä itse kuningas Eerik Kristofferinpoika voinut antaa minulle tänä
vuonna ritarilyönnin, josta te sinä iltana annoitte minulle toivoa.
Teidän kädestänne minä sen, totta puhuen, mieluimmin ottaisin kerran",
vastasi hän väräjävin äänin. "Mutta, jos te nyt minua pidätte pelkurina
raukkana, siksi että minä olen arka teidän hengestänne, niin en tahdo
ikipäivinäni olla muuta kuin teidän uskollinen aseenkantajanne. Mutta
joka tapauksessa minä saanen varoittaa teitä. Minä tahdon mieluummin
astua hautaan hopeakannuksin, kuin seurata teidän haudallenne
kultakannukset saappaissani."
"Rakas, uskollinen Skirmen", lausui drotsi liikutettuna, ojentaen
hänelle kätensä. "Hyvin minä tiedän, että sinä pidät enemmän
huolta minun hengestäni kuin omastasi; mutta enhän minä ole mikään
lainsuojaton mies. Tässähän minä ratsastan hyvin asestettuna kuninkaani
asioita toimittamaan, eikä jokainen umpivaippa minkä näemme sentään
salaa suojaansa kavaltajaa."
"Nuo miehet ovat hiiviskelleet ympärillämme koko päivän, ankara herra,
ja minä voin vannoa niiden olevan herttuan väkeä. Minä luulin, että
kreivi Gerhardin ratsumiehineen piti seurata meitä."
"Hän on oma herransa", vastasi drotsi, "en tiedä aikooko hän tällä
kertaa Danehoveen".
"Entä ritari Rimårdson?"
"Hän matkustaa laivassa täältä --! Nyt matkaan. Ainoastaan turvattomat
matkustajat, ja arvokkaat ruhtinaalliset henkilöt tarvitsevat näinä
aikoina maanteillä vartioväkeä."
Skirmen vaikeni, ja he ratsastivat eteenpäin sillan yli Alilammikon
luo, ja vielä kolmannenkin sillan yli, mikä johti Nipsjoen kolmannen
haaran poikki, kaupungin itäpäässä olevalle kiviportille. He näkivät
vain muutamia ihmisiä tässä kaukaisessa kaupunginosassa. Kun he
saapuivat portille oli se ritari Thorstensonin käskystä suljettu.
Drotsin käskystä ja yleisesti tunnetun merkin takia porvarisvartio
avasi sen heti, ja he aikoivat ratsastaa edelleen. Silloin kuuli
Skirmen kirkkaan naisäänen portin yläpuolelta mainitsevan hänen
nimeään. "Jumalan nimessä, rakas herra, pysäyttäkäämme". huudahti hän
innostuneena ja hyppäsi maahan. "Åse on varmaan porttivankilassa."
"Vapauttakaa meidät, jalo herra drotsi", kuului nyt Åsen ääni
vankilaristikon takaa, kivisen holviportin päältä. "Te voitte todistaa,
että isoisäni ja minä emme ole vakoojia, emmekä kavaltajia."
Drotsin käskystä, ja hänen selityksensä nojalla vartijat laskivat
vangit heti vapaiksi. Vanha Henner astui ulos vankilasta pitkään
pyhiinvaeltajanmekkoon pukeutuneena, pitäen Åsea kädestä. Hän pudisti
lujasti drotsi Pietarin kättä, ja Åse kavahti autuaana Skirmenin
kaulaan.
"Sana vain, herra drotsi", lausui Henner hillityllä äänellä, "Jos
tahdotte tänä yönä turvallisena kulkea Snoghöiin tai Koldingiin, niin
odottakaa täällä kunnes minä palaan, tai ainakin pidätte tien auki
hyville ystävillenne. -- Joutuin Åse matkaan, meillä on kiire!"
"Mitä tämä nyt merkitsee, vanhus?" kysyi drotsi kärsimättömänä, mutta
ei saanut mitään vastausta. Tuo kookas pyhiinvaeltaja oli vanhalla
friisiläistavalla tehnyt pari hirveän pitkää harppausta sauvansa
varassa, äkkiä kadoten hämärään. Kohta senjälkeen kuului joelta
portin pohjoispuolelta voimakasta soudantaa, ja sieltä vilahti vene,
joka uskomattoman kovaa vauhtia kiiti myötävirtaa linnaa kohti.
Melkein samassa hetkessä, jolloin vanhus oli kadonnut, oli pieni Åse
kepeästi kuin kissa hypännyt Skirmenin syleilystä ja kadonnut heidän
näkyvistään. Skirmen näytti kuulevan hänen askeleensa Alilammen luo
johtavalla sillalla. Hän hypähti hevosensa selkään, aikoen ratsastaa
tytön jälkeen, mutta nyt hän kuuli herransa huutavan kovasti ja
kärsimättömänä. "Matkaan tätä tietä, Skirmen! Ukko on puolihöperö. En
voi täällä odottaa hänen päähänpälkähdystensä takia. -- Portin voitte
jättää avoimeksi", sanoi drotsi valtiomiehille, "jos tuo vanhus palaa
tai joku etsii minua, niin elkää pidättäkö häntä".
Näin sanottuaan hän ratsasti pois kaupungin portin kautta. Skirmen
seurasi herraansa ahdistetuin sydämin, ja katseli alati taakseen etsien
silmillään rakasta, kadonnutta Åseaan, jolle hänellä tuskin oli ollut
aikaa antaa erosuudelmaa. Mutta tähtien hennossa valossa hän näki
vain hämärän porttiholvin ja pitkän rautakäden, joka ikäänkuin uhaten
ojentui hänen jälkeensä muurilta portin kohdalta.
"Sanokaa minulle, rakas herra, mitä tuo portin päällä oleva hirveä
käsi merkitsee", kysyi hän, saadakseen tilaisuuden pysähtymään vielä
hetkeksi, alituiseen vain tuijottaen Åsen jälkeen.
"Tuo käsi on asetettu sinne lainrikkojien peloitukseksi ja
varoitukseksi", vastasi drotsi ja ratsasti hiljempaa, samalla
katsahtaen taakseen. "Se, joka saa aikaan kaupungissa kalliin ajan
ennakko-ostoja tekemällä, menettää oikean kätensä. Mutta, jos ymmärrän
sinua oikein, Skirmen, niin toista kättä sinä kuitenkin tähyilet,
vähemmän kylmää ja ankaraa. Kai sinä tahtoisit vielä kerran ottaa
jäähyväiset pieneltä Åseltasi. No niin, kaunis tyttöhän se on. Jos
Jumala suo, on hän kerran oleva sinun vaimosi. Kunhan me saamme rauhan
ja levollisuuden maahan, pidän minä huolen teidän onnestanne. Mutta
heitä kaikki rakkaushoureet mielestäsi, ja ole uljas. Minäkään en
uskalla astua askeltakaan kohtaloni määräämältä tieltä hänen tähtensä,
joka on minulle kaikista rakkain."
"Mutta teidän tiennehän onkin sama kuin hänen, ja ehkäpä tapaattekin
hänet Koldingissa. -- Kiitos siitä, että pidätte huolta meistä",
lisäsi Skirmen liikutettuna. "Kuitenkaan minä en ole rikkauksien
enkä maallisen tavaran tarpeessa. Åsen ainoa toive on, että minusta
tulee yhtä kunnon ritari kuin teistä ja voin tuottaa kunniaa teille
ja nuorelle kuninkaallemme. -- Eteenpäin vain herra! Minä en pidätä
teitä kauemmin. Taivaallinen isämme suo minun kyllä kerran vielä nähdä
pienen, armaan Åseni tässä maailmassa." Hän peitti hetkeksi kädellään
silmänsä ja kannusti hevostaan.
He ratsastivat nyt molemmat rivakasti eteenpäin, ja drotsi Pietari
ajatteli mitä tuo kummallinen Henner-vanhus lieneekään tarkoittanut
varoituksellaan, ja miksi hän oli pyytänyt jättämään kaupunginportin
avoimeksi. "Se oli tyhmää, Skirmen", sanoi hän arvelevaisena, "minun
ei olisi pitänyt taipua ukon mielenjohteeseen. Jos ne miehet, josta
sinä puhuit, olivat meitä vaanivia pettureita, niin olemmehan nyt itse
avanneet heille tien, jotta he voivat hyökätä meidän selkäämme."
Kohta senjälkeen he olivat molemmat kuulevinaan voimakasta hevosen
kavionkapsetta takaansa. He pyöräyttivät nopeasti ympäri hevosensa.
Hämärässä he eivät enää nähneet kaupunginportin häämöittävänkään; mutta
he näkivät joukon ratsumiehiä tiellä.
"Ratsastakaamme syrjään, herra", sanoi Skirmen, -- "ne ovat varmaankin
noita naamioituja lurjuksia".
Noin sata askelta heistä johti syrjätie oikeaan päin metsään. Tätä
tietä pitkin he nyt näkivät tuon tumman ratsumiesjoukon ajavan poispäin.
"Toisaalle heillä on asiaa", sanoi drotsi, ottaen pois kätensä
miekkansa kahvalta. "Eteenpäin!"
He ratsastivat taas lujaa vauhtia edelleen.
"Ehkäpä he mieluummin kohtaavat meitä metsän loppupäässä, herra",
lausui Skirmen. "Me olemme vielä edellä, mutta olisi varmaan
neuvokkainta palata takaisin Riibeen lisäväkeä saamaan. Henner vanhus
ei varmaankaan turhaan pyytänyt meitä odottamaan."
"Ei, me käytämme hyväksemme etumatkaamme", lausui drotsi päättäväisenä,
kannustaen hevostaan. "Jos ne ovat vihollisia, voivat ne tavoittaa
Inge neidon ennen meitä, ja kukapa tietää mihin hänen kaksitoista
ratsumiestään pystyvät."
He nelistivät metsän loppupäähän. Täällä tie oli hyvin kapea ja
molemmin puolin jyrkkien mäkien rajoittama. Reippaalla hevosellaan
Skirmen oli ehtinyt muutaman askeleen herransa edelle. Äkkiä hän nyt
kääntyi ja ratsasti takaisin. "Rotkotie on saarrettu, herra." Drotsi
pysähtyi. "Ja katsokaahan", jatkoi Skirmen, osoittaen syrjään päin,
"tuolta metsästä tulee ulos sama joukko".
Drotsi Pietari katsahti taakseen paljastaen miekkansa. "Paha kyllä",
sanoi hän, "ne ovat saaneet meidät ansaan. Mutta me emme anna vangita
itseämme kuin rotat. Ratsasta kukkulalle, ja puhalla torveesi. Onhan
hevosesi hyvä kiipeämään kuin kissa. Jos Henner tuo meille apua voi hän
sen kuulla ja kiiruhtaa. Jumalan avulla minä pidätän vielä hetken nuo
miehet loitommalla. Kiiruhda!"
Skirmen totteli, jättäen raskain sydämin herransa tähän ahdinkoon. Hän
taputti hevostaan ja kuin vuorivuohi se kiipesi jyrkkää mäkeä myöten
ylös, kantaen häntä.