Kauniina kevätiltana toukokuun keskivaiheilla oli Riiben kaduilla
suuret soihtutanssit ja iloittelut. Tämänlaiset yliset juhlallisuudet,
jossa porvarit ja iloiset ritarit huvittelivat yhdessä, eivät
olleet harvinaisia, mutta näin vakavana aikana, aivan vähän aikaa
kuningasmurhan jälkeen täytyi tällaisen julkisen huvitilaisuuden
loukata suuresti kaikkia kaupungin porvarien joukossa olevia
kuningashuoneen ystäviä, jotavastoin Stig-marskin puoluelaiset
iloitsivat siitä pitäen sen osoitteena siitä turvallisuudesta
jolla kapinoiva linnan päällikkö, ritari Tage Moss, saattoi uhmata
kuningaspuoluetta. Täten osoitti tämä kapinapäällikkö myöskin miten
vähän hän välitti herttua Waldemarin uhkauksista, joka oli vaatinut
häntä luovuttamaan linnan.
Noin puolen peninkulman päähän etelään päin Riibestä, oli herttua
sijoittanut suuren leirinsä. Hänen sotaväkenä oli enimmäkseen
etelä-juutinmaalaista miehistöä; kuitenkin oli heidän joukossaan
sekä brandenburgilaisia, että saksilaisia ratsumiehiä. Komeassa,
tulipunaisessa teltassaan herttua Waldemar kestitsi tänä iltana
molempia Brandenburgin markkreivejä ja vanhaa Saksin herttua Juhanaa,
sekä Holsteinin kreivi Gerhardia, joka edellisenä iltana oli liittynyt
sotajoukkoon pienen valitun holsteinilaisen ratsuparven kanssa.
Urhea kreivi Gerhard oli tuskin ehtinyt parantua onnettoman kiistan
jälkeen, joka oli maksanut hänelle hänen toisen silmänsä, ennenkuin
hän jo varustautui lähtemään kuningatar Agneksen ja nuoren kuninkaan
avuksi, suojelemaan heitä kapinallisia vastaan. Sen enempää miettimättä
hän oli yhtynyt herttuan joukkoihin, mutta kylmyys, jolla hänet
leirissä vastaanotettiin, ihmetytti häntä.
Kuningattaren veljet olivat nimittäin äsken saapuneen Viborgista,
kiirehtiäkseen kuningattaren ja nuoren kuninkaan puolesta ratkaisevia
toimenpiteitä Stig-marskia ja hänen liittolaisiaan vastaan. Saksin
vanha herttua oli ollut herttua Waldemarin isän, onnettoman Eerik
herttuan, lapsuudenystävä, ja oli usein isällisellä osanotolla
huolehtinut nuoresta Waldemarista. Hän oli tullut kutsumattomana tänne
ratsumiestensä etunenässä, ei ainoastaan auttaakseen herttuaa, vaan
vielä enemmän läsnäolollaan estääkseen nuoren Waldemarin ottamasta
ajattelematonta askelta, sillä tämän kunnianhimoinen pyrkiminen
Tanskan valtaistuimelle ei ollut hänelle tuntematon. Tähän oli vanhan
kunnianarvoisan herran saanut taivutetuksi hänen tyttärensä, hurskas
prinsessa Sofia, jota herttua Waldemar kaksi vuotta sitten oli
intohimoisesti kosiskellut, saamatta kuitenkaan ratkaisevaa vastausta.
Hän ei ollut silloin vielä, viidentoista vuoden vanha ja oli selittänyt
vasta kolmen vuoden kuluttua voivansa antaa varman vastauksen, jos
hänen kosijansa ei siihen mennessä olisi muuttanut mieltään. Prinsessa
tiesi tehneensä syvän vaikutuksen nuoreen herttuaan. Hän rakasti
herttua Waldemaria hiljaa ja sydämellisesti, mutta ilman intohimoa, ja
hänellä oli kylläkin pätevät epäilykset kosijansa kestäväisyydestä.
Häntä puistatti herttuan kunnianhimoiset aikeet, ja hän oli enemmän
huolestunut hänen kunniastaan ja sielunrauhastaan kuin siitä, että
kadottaisi hänen sydämensä, josta hän jo olikin varma, kun hän ei ollut
nähnyt häntä kahteen vuoteen. Hän odotti kuitenkin vielä kolmannen
vuoden loppua saadakseen varmuuden tästä, ja sanoakseen sitten
nunnaluostarin abbedissana jäähyväiset maailmalle.
Vanha, kunnollinen herttua Juhana yhtyi tyttärensä mielipiteisiin
ja päätökseen. Mainitsematta tyttärensä nimeä, hän oli uskollisena,
isällisenä ystävänä puhunut vakavasti nuorelle herttualle hänen
nykyisestä asemastaan ja hänen velvollisuuksistaan Tanskan kruunua
kohtaan. Hänen sanansa eivät olleet menneet ohi aivan vaikutuksetta;
mutta se ajatus, joka useimmiten näkyi herttuan mielessä viivähtävän,
oli ylpeä tietoisuus siitä, että hän täällä oli tärkeässä
tienvaihteessa, ja hänellä oli valta asettaa ratkaiseva luoti Tanskan
ja tanskalaisen kuningashuoneen kohtalon vaakakuppiin. Markkreivien
sekä rehellisen kreivi Gerhardin läsnäolo, ja heidän kehoituksensa
ryhtymään ratkaiseviin toimenpiteisiin näkyivät saattavan hänet
tukalaan hämmennystilaan. Siinä sotaneuvostossa, jossa jokainen
oli lausunut ajatuksensa, nousi herttua Waldemar puhumaan lausuen
käskevällä äänellä: "Täällä minä olen johtaja, hyvät herrat, ja
vaikka minä kunnioitankin teidän neuvojanne ja hyvää tarkoitustanne,
niin minä voin seurata ainoastaan omaa vakaumustani. Ennenkuin
Danehovella on päätetty mitä marski Stigille ja hänen ystävilleen
tehdään, ja ennenkuin minut laillisesti on nimitetty ja tunnustettu
valtionhoitajan virkaan, en minä voi ottaa minkäänlaista ratkaisevaa
askelta. Kahdentoista päivän kuluttua alkaa Danehove. Silloin on minun
läsnäoloni Nyborgissa välttämätön. Tätä ennen ei voida mihinkään
taisteluun ryhtyä, vielä vähemmin sitä lopettaa. Sen johdosta mitä
minä olen kuullut Stig-marskin varustuksista, tarvitaan suurempi
voima ennenkuin voimme hyökätä hänen kimppuunsa. Hänellä ja hänen
ystävillään on sitäpaitsi maalain mukaan vielä oikeus puolustaa itseään
Danehovessa, ja niinkuin minä jo sanoin: ennenkuin laillisesti on
määrätty, mikä arvo minulla on täällä ja ketä vastaan me sodimme, ei
voida mihinkään ryhtyä."
"Luvallanne sanoen, jalosukuinen herttua", alkoi kreivi Gerhard
puhua, "minun luullakseni me aivan hyvin tiedämme sekä keitä me
olemme, että kenen kanssa me olemme tekemisissä. Että ainakin me
molemmat seisomme täällä Tanskan valtion alaisina läänitysmiehinä,
ei tarvinne sen enempää vahvistusta. Sekin on kyllin selvästi toteen
näytetty, että Riibelinnan päällikkö on avoimesti osoittanut olevansa
valtakunnan ja kruunun vihollinen, kun hän on asettanut Stig-marskin
lipun kuningaslipun sijaan. Ennenkuin voimme hyökätä Helgenaesiä ja
Hjelmiä vastaan, täytyy Riibelinnan olla hallussamme, kaikkein kunnon
taistelusääntöjen mukaisesti. Sillä voimalla, joka meillä on täällä,
me ennen kahtatoista tuntia voimme anastaa linnan, ja minusta on
häpeällistä ja suorastaan anteeksiantamatonta, että me vetelehdimme
täällä suuren joukkomme kanssa antaen tyynesti kuninkaallisen linnan
olla kapinallisten käsissä."
"Jos tahdotte omien ratsumiestenne kanssa rynnätä Riibelinnaan, urhea
kreivi Gerhard", sanoi herttua välinpitämättömästi, "niin kernaasti
minun puolestani, mutta teidän omalla edesvastuullanne. Te saatte
itse vastata Danehovessa siitä, että te ominpäin olette alkanut
kansalaissodan maassa, ennenkuin on laillisesti tutkittu miten näihin
läänitysmiehiin on suhtauduttava, ja millä oikeudella sekä he että me
itse toimimme."
"Hyvä on, jalosyntyinen herttua", sanoi kreivi Gerhard koettaen
tukahuttaa suuttumustaan, "minä tahdon siis Jumalan ja pyhän Yrjänän
nimessä toimia ominpäin täällä, ja minä uskon voivani vastata siitä".
Näin sanoen hän kumarsi herttualle ja ruhtinaallisille herroille,
sekä poistui teltasta. Vähän senjälkeen hän ratsasti viidenkymmenen
ratsumiehensä etunenässä leiristä Riibeen vievää tietä. Hänen
vieressään ratsasti vanha, ryppykasvoinen, pitkä ja laiha aseenkantaja.
Se oli pitkäsääri vanhus, joka onnistumattoman kujeilunsa tähden, mikä
maksoi hänen isäntänsä toisen silmän, oli jättänyt hovinarrinarvonsa,
mutta jonka vielä kuitenkin täytyi seurata herraansa kaikkialle hänen
aseenkantajanaan, ollen hänelle aivan korvaamaton.
Sitä myöten kuin kreivi Gerhard läheni Nipsjokea, joka virtasi
kaupungin eteläpuolella, lauhtui hänen vihansa. Kun hän oli tyyntynyt,
huomasi hän miten mahdotonta oli näin muutaman miehen kanssa valloittaa
niin hyvin varustettu linnoitus kuin Riibelinna oli. Mutta häntä
hävetti palata leiriin, ja hän ratsasti hitaasti edelleen. Hänen
ratsumiehensä seurasivat häntä sanaakaan sanomatta; mutta hän huomasi
heidän miettiväisistä kasvonilmeistään heidän odottavan varmaa kuolemaa
siitä vihollisten kaupungista, johon heidän herransa ja ruhtinaansa vei
heidät.
"Kiiruhtakaamme, armollinen herra", sanoi nyt Pitkäsääri vakavalla
ilvehtijä-äänellään, "ennenkuin Riibelinnasta näkevät meidän
hirvittävät joukkomme ja antautuvat armoille. Olisipa sentään suuri
vahinko, jos me näin jäisimme kuolemattomuudesta osattomiksi, emmekä
saisi tilaisuutta käyttää hyökkäystikapuitamme ja kirveitämme."
"Minä luotan siihen, että sinä olet loihtijamestari, Pitkäsääri, ja
voit yhtä hyvin lyödä silmän vihollisen päästä kuin minunkin päästäni,
niin ettei hän näe meidän voimaamme", vastasi kreivi Gerhard, yhtyen
heti hovinarrinsa leikkipuheeseen. "Kuka muuten on sanonut sinulle
minun aikovan rynnätä Riibelinnaan? Onhan tänä yönä Riibessä juhlat ja
huvittelut, sanotaan, ja mitäpäs, jos minun aikomukseni olikin hankkia
itselleni ja teille tilaisuus pyörähdellä Riiben kauniiden tyttösten
kanssa!"
"Se on toinen asia, herra! Siitäpä, tulee hauska tanssi, ja saapa nähdä
että me emme tule kutsumattomina juhlaan. Tuo kirje, jonka te hämärissä
saitte vanhalta pyhiinvaeltajalta, oli varmaankin kutsumus näihin
iloihin."