Raanessa ja hänen asemassaan oli tällä välin tapahtunut tärkeä muutos.
Ei marski eikä norjalainen seikkailijapäällikkökään olleet ottaneet
häntä vastaan sillä tavoin kuin hän odotti, saattaessaan Henner
Friserin ja kuninkaan metsästäjät heidän käsiinsä Helgenaesissä. Marski
ei ollut myöntänyt hänelle mitään korvausta Hjelm-saaresta ja hänen
isiensä linnan surmatusta varusväestä. Ottamatta häntä sopimuksen
mukaan vävykseen, oli jaarli sensijaan lyönyt hänet ritariksi sekä
pyytänyt häntä toistaiseksi tyytymään siihen kunniaan. Raane oli liian
viisas tuodakseen ilmi suuttumuksensa; hän näytti vain innokkaalta
palvelemaan marskia sekä osoittamaan jaarlille, ettei häneltä puuttunut
pelotonta uljuutta. Hän oli purjehtinut Helgenaesistä eräällä jaarlin
kaapparilaivalla vakuuttaen, että he pian saisivat todeta hänen
tekojensa nojalla, oliko hän saanut kannukset liian aikaisin. Mutta
lupauksensa mukaan matkustamatta Kongshelleen, missä Norjan kuningas
Eerik Papinvihaaja ja herttua Haakon oleskelivat, oli hän sensijaan
kohta suunnannut kulkunsa Tönsbergiin.
Hänen saatuaan ritarilyönnin, näytti siltä kuin häneen olisi mennyt
oikea hurjuuden henki, joka silminnähtävästi esiintyi koko hänen
olennossaan ja käytöksessään. Hänen vinkuva äänensä, joka likempänä
miehuudenikää teki hänet sietämättömäksi, oli viimeisen puolen vuoden
ajalla muuttunut hiukan käheäksi bassoääneksi, josta ei puuttunut
voimaa. Punertava huuliparta oli käynyt tummemmaksi ja vahvemmaksi, ja
hänen kasvojensa naisellinen ilme oli väistynyt hurjan intohimoisuuden
väkevämmän ilmeen tieltä. Tunto siitä tärkeästä vaikutusvoimasta,
mikä hänellä oli suurissa valtiollisissa tapahtumissa, sekä siitä
vaarallisesta asemasta, johon hän oli hankkiutunut ja josta hän vain
oman viisautensa tai kuntonsa avulla voi suoriutua, antoi hänen
olennolleen ja käytökselleen itsenäisyyden leiman, mikä sai hänen
epämiellyttävän, viekkaan hymynsä vähemmän silmiinpistäväksi.
Tönsbergin linnassa eleli jaarli Vähä-Alfin tytär Kristina Alfintytär
eli Neiti Solkikenkä, kuten häntä yleisesti kutsuttiin hänen suurten
kultasolkiensa vuoksi. Hän oli kuusitoistavuotias tyttö, voimakas,
täyteläinen, hiukset tummankeltaiset, silmät siniset ja harvinaisen
vilkkaat, ja nenä rohkea, hiukan ylöspäin pyrkivä, kuten lapsella.
Hänet oli kasvatettu vastaisena ruhtinattarena Tönsbergin linnassa.
Äiti oli kuollut hänen lapsuudessaan. Isää hän oli harvoin nähnyt.
Jokaista hänen oikkuansa toteltiin, ja sillävälin kun Alfkreivi
kuljeskeli viikinki-matkoillaan, hänen tyttärensä eli vapaana ja
onnellisena linnassa, missä hän pian hallitsi niin vanhaa linnanvoutia
kuin koko miehistöäkin. Huolimatta suuresta hurjuudestaan ja
omapäisyydestään hän kuitenkin oli hankkinut itselleen jonkinlaisen
sivistyksen. Snorren veljenpoika, kuuluisa islantilainen runoilija ja
historioitsija Sture Thordarinpoika oli kolme vuotta sitten, vähän
ennen kuolemaansa, ollut Tönsbergissä, ja tuo seitsenkymmenvuotias
vanhus oli eloisilla ja luontehikkailla kertomuksillaan kuningas Haakon
Haakoninpojan teoista, sekä muistolauluillaan Pohjolan vanhoista
sankareista herättänyt nuoressa tytössä sellaisen innon urotöihin
ja toimeliaaseen elämään, ettei hän sen ajan jälkeen olisi toivonut
mitään korkeampaa kuin saada isänsä tavoin tehdä meriretkiä, tai
olla muuten mukana oikeissa seikkailuissa. Muutamia kuukausia sitten
hän oli tutustunut Inge-neitiin, joka oli tullut pakolais-isänsä
mukana Tönsbergiin ja hänen tahtonsa mukaisesti jäänyt linnaan isän
matkustaessa Kongshelleen, missä useimmat paenneet salaliittolaiset
olivat saneet suojan kuningas Eerik Papinvihaajan ja herttua Haakonin
luona.
Ritari Laven oli sietämätöntä nähdä sitä tuskaa, minkä hänen
uskottomuutensa Tanskan kuningassukua kohtaan herätti hänen
tyttäressään. Hänen näkemisensä sai ritarin epäröivässä sielussa
aikaan alituisen taistelun ja levottomuuden. Tosin hän näki tyttärensä
katseessa vain osanottavaa huolta senjälkeen kun tämä oli huomannut
hänen katumuksensa, sekä melkein mielettömän käyttäytymisensä hänen
paetessaan kuninkaan hautajaisten jälkeen Viborgista, mutta hän käytti
kuitenkin hyväkseen ensimäistä tarjoutuvaa tilaisuutta, lähettääkseen
Ingen luotaan.
Tönsbergin linnassa saattoi Inge-neiti taas hengittää vapaasti sekä
voitti sen painostavan mielentilan, mikä isän läheisyydessä oli häntä
masentunut. Mutta kuitenkin hänestä oli kauhea se ajatus, että hän
oleskeli vihollisessa merirosvolinnassa; sillä muulta ei hänestä
tuntunut se ikivanha kuninkaallinen linna, minkä kuningas Haakon
Haakoninpoika oli laitattanut mitä komeimpaan kuntoon, niinkauan
kuin jaarli Vähä-Alfin tapainen vasalli siellä oli isäntänä ja
herrana. Vain tieto siitä, että tuota töykeätä seikkailijapäällikköä
ei pitkiin aikoihin odotettu kotia, sai hänet rauhoittumaan. Eikä
hänen inhonsa Alfkreiviä kohtaan ulottunut tämän tyttäreen. Tuo
reipas norjalainen jaarlin tytär ja tanskalainen ritarintytär olivat
pian läheisiä ystävyksiä. He lauleskelivat vuorotellen norjalaisia
runoja ja tanskalaisia sotalauluja. Neiti Solkikenkä ratsasti
kukkuloita tanskalaisen ystävättärensä kera, näytellen hänelle ylpeänä
synnyinmaansa ihanuuksia. Ylevämielinen Inge ihaili tunturimaata ja
norjalaisten sankariutta yhtä vilpittömästi kuin hän innostuksella
ja rakkaudella lauleli kotimaansa hiljaista suloutta sekä ylisteli
uskollisia, kestäviä maanmiehiään, jotka tällä onnettomalla
ajankohdalla puolustivat Tanskan kruunua ja alaikäistä kruununperijää
kapinoitsijoita vastaan.
Ingen osanotto sen kuningassuvun kohtaloon, jonka vastustaja hänen
isänsä oli, vaikutti voimakkaasti reippaaseen jaarlintyttäreen.
Sellainen itsenäisyys oli juuri norjalaisen neidon mieleen, ja häntä
suututti, että hänen isänsä ja Norjan kuningas tahtoivat ojentaa
vihamielisinä kätensä Tanskan pientä kuningaslasta vastaan, joka sen
mukaan mitä Inge-neiti kertoi hänen vaarallisesta asemastaan, sai hänen
silmissään kummallisen tarumaisen hohteen.
Eräänä päivänä ratsastivat Neiti Solkikenkä ja Inge-neiti erästä rannan
viereistä tietä ja näkivät laivan täysin purjein kiitävän sisään
Tönsbergin vuonoon. "Katso, katso!" -- huudahti Kristiina iloisena.
-- "Eräs isäni aluksia! Ja näetkö tuon komean ritarin, joka seisoo
keulassa! Kukahan se lie? Pidähän varasi, ylpeä Inge, se on ehkä joku
maanmiehistäsi, joka jo liioin kaipaa sinua!"
"Jos se on sinun isäsi aluksia, Kristiina", -- vastasi Inge, -- "niin
ei se voi tuoda ketään minun tai Tanskan ystävää. Ei siinä voi olla
sekään ainoa, joka minua kaipaa: hän ei voi jättää maataan eikä nuorta
kuningastaan vaaraan, etsiäkseen minua."
"Ehkä se sitten on joku minun kosijoistani", -- sanoi Kristiina
hymyillen. -- "Jos se on joku reipas tanskalainen ritari ja jos hän
minua miellyttää, niin voin ehkä vielä tulla Tanskaan ja puolustaa
teidän kuningaslastanne. Ikävää todella onkin", -- jatkoi hän
suuttuneena ja heitti niskaansa, -- "että meidän tyttöjen aina täytyy
istua kädet helmassa ja sallia miesten vallita ja hallita, heidän edes
kysymättäkään meidän mieltämme, ikäänkuin se olisi niin itsestään
selvä asia, ettei meillä muuta mielipidettä saisi ollakaan kuin
kunnon herrojemme. Meitä on sentään puolet kansasta, luullakseni, ja
jok'ikisellä meistä on yhtä ehyt ja kokonainen sielu kuin jollakin
miehenkopukalla. Mitä minuun tulee, ylväs Inge, niin minullakin on
yhtä vapaa ja voimakas tahto kuin sinulla tai muilla tanskalaisilla
neidoilla; ja koska minun isäni pitää teidän kapinoitsijainne puolta,
niin pidän minä sinun ja sinun uskollisten maanmiestesi puolta.
Ennen aikaan eivät Pohjolan tytöt olleet yhtä säyseitä kuin nykyään;
silloinhan olikin kokonaisia sotajoukkoja kilpineitoja, se täytyy
itsensä mainion Starkodderin myöntää. Tunnetko laulun rohkeasta
Harvorista, joka pakotti isänsä ojentamaan hänelle hautakumpunsa
sisältä Tyrfing-miekan?"
"Hän oli tanskalainen kilpineito", -- vastasi Inge, -- "mutta hän oli
hurja ja kauhea pakanatyttö. Jumala varjelkoon jokaista kristittyä
sielua sellaisesta mielettömästä hurjuudesta!"
"Hän oli kuitenkin tyttö, joka tiesi, mitä tahtoi, ja hän uskalsi
panna sen toimeen kaikkien miesten uhallakin", -- vastasi Kristiina.
-- "Vanha Sture opetti minulle laulun hänestä -- kuulehan! Tästä
säkeistöstä minä parhaiten pidän" -- ja hän lauloi vilppaalla äänellä
niin että rannat raikuivat:
"Ma koskea tohdin
ja käsin käydä
tuliterä-miekkaan --
sen kunpa saisin vaan!
En polttavan usko
sen liekin mua,
mi urhojen kuolleitten
silmissä hehkuu."
"Elä laula tuota kauheata pakanalaulua, rakas Kristiina!" -- keskeytti
Inge innokkaan laulajaneidon. -- "Harvorinhan täytyi itsensäkin
kauhistua jumalatonta hurjuuttaan, ja kun hän poistui isänsä haudalta,
niin hän näki ilman liekehtivän ympärillään. Sellainen luonnoton
omapäisyys ei koskaan voi päättyä hyvin."
"Mutta Sturepa kertoi minulle, että hän kuitenkin lopulta sai sen
sankarin, josta hän piti", -- vastasi Kristiina.
-- "Miekka ei kyllä tuonut onnea mukanaan; mutta hän vietti sentään
varmaankin hyvin hupaisaa, vapaata kilpineito-elämää. Häntä tarkoittaa
se palavalla kukkulalla seisova, miekkaa kädessään pitävä neito, jonka
minä olen ommellut isäni ritarisalin seinäverhoon. Minuakin haluttaisi
kilpineito-elämä; silloin minä kulkisin Tanskaan ja puolustaisin teidän
nuorta kuningastanne."
"Rakas Kristiina!" -- alkoi nyt Inge vakavalla huolella puhua, tarttuen
hänen käteensä. -- "Kiitos rakkaudestasi minua ja minun onnetonta
isänmaatani kohtaan! Mutta elä anna minun kohtaloni houkutella itseäsi
pois uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta isääsi kohtaan! Minä ylistän
Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä, että vielä voin totella isääni silloinkin,
kun näytän toimivan omapäisimmin. Salli minun uskoa sinulle tärkeä
salaisuus, rakas Kristiina! Sinä tiedät, että minä olen suorastaan
vanki täällä; mutta minä aion paeta täältä, ja sinun tulee minua
auttaa..."
"Sydämen halulla!" -- vastasi Kristiina iloisena. -- "Mutta minä tulen
mukaasi. Minä olen ikävystynyt tähän yksitoikkoiseen elämään. Eikö
kaksi meidänkaltaistamme tyttöä muka voisi mitään toimittaa maailmassa!
Aiotko Tanskaan, Inge?"
"Tanskaan tai Ruotsiin, -- minulla on ystäviä molemmissa maissa."
"Jos minun on sinua autettava, tahdon minä tietää kaikki. Se kirje,
minkä eilen sait sen vieraan pappismiehen kautta, oli varmaan drotsi
Hesselin lähettämä?"
Inge-neiti punastui. "Ei", -- lausui hän huoaten hiljaa. -- "Mutta
koska tahdot tietää kaikki, niin lue se!"
He pysähtyivät autiolla tiellä. Kristiina tarttui nopeasti kirjeeseen
ja avasi sen uteliaana. _"Martinus de Dacia"_ -- luki hän. -- "Teetkö
minusta pilaa, Inge? Tämähän on latinaa."
"Se on vain erään miehen nimi". -- vastasi Inge. -- "Niin hän nimittää
itseään, meidän kanslerimme ja kuningassuvun uskollinen ystävä,
mestari Martti Mågeninpoika; hän on kirjoittanut kirjeen vanhan,
rakkaan Jon-ystäväni puolesta. He haluavat minut Tukholmaan, nuoren
Ingeborg-prinsessan luo. Tuo pieni ruotsalainen prinsessa on määrätty
meidän nuoren kuninkaamme morsiameksi; hänen on tarpeellista saada
luokseen tanskalainen ritarintytär, voidakseen oppia tuntemaan maata
ja kansaa maassasyntyneen kautta, ja nuo kunnon herrat ovat valinnet
minut. He osoittavat minulle tämän keinon ainoaksi, minkä kautta
minä ehkä ajan oloon voin vaikuttaa isäni eduksi ja itse hyödyttää
onnetonta isänmaatani. Minä olen tarkoin punninnut asiaa, eikä
minulla enää ole mitään epäilyksiä. Isäni on minut jättänyt tänne,
enkä minä enää voi häntä seurata. Hän on nyt turvassa Kongshellessä.
Minulla on hänen salainen suostumuksensa; mutta hän ei uskalla sitä
julkisesti myöntää, hänen onneton riippuvaisuutensa pakoittaa hänet
salailemiseen. Asia on näyttävä siltä kuin minä pakeneisin ilman hänen
tietoaan ja suostumustaan. Jo tänään saa vanha linnanvoutinne käskyn
evätä minulta pieninkin matka. Auta minua siis nyt pois täältä, rakas
Kristiina -- Tanskaan tai Ruotsiin, yhdentekevää! Kunhan minä vain
pääsen esteettömästi täältä, on tie avoinna edessäni. Niin Tanskassa
kuin Ruotsissakin on jokainen kaupunginvouti ja linnanpäällysmies
velvollinen edistämään matkaani, kun näytän tämän kirjeen." Näin sanoen
hän otti esiin viittansa taskusta pergamenttikääryn, josta riippui
kolme suurta sinettiä.
Kristiina katsoi suurin silmin. "Vai niin! Täytyypä minun myöntää",
-- sanoi hän hämmästyneenä, -- "että sinulla on mahtavia henkilöitä
ystävinäsi, ja se kai jotakin merkitsee. Mutta olkaamme nyt viisaita.
Nyt vartioi linnanvouti sinua tiukasti, ja sinä tuskin saat enää
vapautta ratsastaaksesi ulos minun kanssani. Katsokaamme nyt, kuka tuo
vieras ritari on, joka tuli isäni laivalla. Jos hän palaa takaisin
Tanskaan, on hän houkuteltava ottamaan sinut mukaansa. Olisipa
ihmeellistä, jos ei kaksi meidänkaltaistamme kaunista neitoa saisi
ritarismiestä viemään meidät mukanaan ja kuvittelemaan tehneensä sen
vastoin meidän tahtoamme."
"Kevytmielinen tyttö, sinähän mietiskelet vain seikkailuja ja nurjaa
pilaa! Mutta Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä: ole varovainen eläkä
tee pilaa siitä, mitä minä olen tietoosi uskonut! Kysymys on minun
vapaudestani ja koko tulevaisuudestani. Vielä yksi asia minun täytyy
sinulle kertoa", -- lisäsi hän tuskaisena ja syvään huoaten. --
"Tunnethan sinä Kongshellen mahtavan päällikön, ritari Thordin?"
"Rikkaan, pitkä- ja punanenäisen Thordin, -- miksi niin?"
"Hän on kosinut minua. Isäni ei uskalla kieltää. Vain nopea pako voi
minut pelastaa. Ennenkuin kahdeksan päivää on kulunut, on hän täällä
isäni kanssa."
"Niinpä hän saa nyt kaksi kertaa entistä pitemmän nenän!" -- sanoi
Kristiina. -- "Tule vain, rakas Inge! Sinun täytyy päästä nyt pois,
vaikkapa minun itseni täytyisi sinut viedä täältä!"
He ratsastivat takaisin Tunis- tai Tun-vuorelle, jolla Tönsbergin
linna sijaitsi keskellä kaupunkia. Vuono sekä kunnianarvoisa kaupunki
maalattuine puutaloineen, jotka olivat molemmin puolin vuorta,
muodostivat, auringon paistaessa sen yhdeksän luostarin ja neljäntoista
niinkutsutun kuninkaan-kappelin yli, kauniin värikkään maiseman.
Mutta nuo nuoret tytöt eivät tällä kertaa näyttäneet kääntävän siihen
huomiotaan. Mitä he ajattelivat, siitä he eivät enää uskaltaneet ääneen
puhua niiden monien merimiesten ja kauppurien kuullen, jotka tulivat
heitä vastaan. Ja he ratsastivat ääneti vuorta ylöspäin linnaa kohti.
Se laiva, minkä he olivat nähneet purjehtivan sisään vuonoon, oli
sillävälin saapunut rantaan. Sitä kuljettava nuori, komea ritari oli
mennyt maihin sekä ritarillisella uhkeudella esittäytynyt Tönsbergin
linnan voudille, jonka kanssa hänellä oli salainen keskustelu hänen
salakammiossaan. Linnassa oli ryhdytty varustuksiin oudon herran
majoittamiseksi niinkuin erinomaisen vieraan konsanaan. Nyt astuivat
molemmat nuoret neidot linnan suureen arkitupaan. He asettuivat
äänettöminä ompelupöydän ääreen, heittäen uteliaita ja odottavia
katseita erästä sivuovea kohti, josta he odottivat linnanvoudin
pian astuvan sisään tanskalaisen ritarin kanssa, jolle he jo olivat
määränneet niin tärkeän tehtävän. Vihdoin avautuikin ovi, ja vanha
vouti astui sisään kamaripalvelija Raanen kera, jonka hän esitti
herransa tyttärelle ansiokkaana miehenä, hänen isänsä, jaarlin,
ritariksi lyömänä, mainiten hänen tulleen tänne tärkeiden asiain takia.
Ritarin kohteliaisuudella tervehti Raane kumpaakin kaunotarta. Kun
Inge-neiti näki hänen kasvonsa sekä kuuli hänen nimensä, vaihtui hänen
värinsä. Miehen viekas hymy ja liukas, imarteleva käyttäytyminen
vaikuttivat häneen perin vastenmielisesti, ja hän muisti kuulleensa
Raanea mainittavan kuningas-vainajan suosikiksi monissa yrityksissä,
jotka eivät olleet kunniaksi paremmin hänelle kuin hänen entiselle
herralleen. Hänen erittäin epäilyttävästä käyttäytymisestään
kuninkaanmurhan tapahtuessa hän myös oli kuullut puhuttavan, ja
kun hän näki Raanen Vähä-Alfin lähettiläänä, täytyi hänen täydellä
syyllä pitää häntä ilmeisenä maankavaltajana. Inge ei voinut salata
sitä halveksuntaa ja vastenmielisyyttä, jota Raane hänessä herätti,
eikä se jäänytkään tältä huomaamatta, hänen huvittaessaan eloisalla
kaunopuheisuudellaan iloista Kristiinaa.
Sillävälin linnanvouti kutsuttiin ulos. Raane osasi nyt kohta saada
Inge-neidin mukaan keskusteluun sekä vetää puoleensa hänen huomionsa
säälivällä lauseella Tanskasta ja nuoren kuninkaan vaarallisesta
asemasta. Hän tiesi jo, kuka Inge-neiti oli; hän tunsi tämän
myötätunnon kuningassukua kohtaan, ja että norjalaisen jaarlin
tytär myös innokkaasti yhtyi Ingen mielialaan, sen hän oli jo
hämmästyksekseen osunut huomaamaan. Hän käytti kohta hyväkseen tätä
huomiotaan esiintyäkseen edullisessa valossa näille nuorille tytöille
uskoen heille, imartelevalla luottamuksella heidän mielenjalouttaan
kohtaan, vaarallisena salaisuutena sen tiedon, että hän oli Tanskan
kuningassuvun uskollinen ystävä, ja oli uskaltautunut tänne aivan
toisessa tarkoituksessa kuin mitä hän oli voinut ilmaista.
Nuoret neidot säpsähtivät. Vahvistaakseen väitteensä ja haihduttaakseen
heiltä kaiken epäluulon, kuvaili Raane nyt heille välkkyvin värein,
vaikka näennäisellä vaatimattomuudella, kuinka hän Finnerupin ladossa
oli viimeisiin asti puolustanut onnetonta kuningastaan. Hän paljasti
heille, miten häntä siitä huolimatta oli mitä häpeällisimmin epäilty,
sekä miten hän nyt, puhdistaakseen itsensä kaikkien oikeamielisten
edessä, tahtoi panna elämänsä alttiiksi mitä rohkeimmissa yrityksissä
nuoren kuninkaan hyväksi.
"Uskollisuuteni entistä herraani ja kuningastani kohtaan", -- lisäsi
hän -- "on jo vaatinutkin minulta isieni kauniin linnan Hjelm-saarella.
Stig-marski on sen rynnäköllä valloittanut, lyöden maahan minun
uskollisen miehistöni. Minut on pakoitettu käyttämään viekkautta
ylivoimaa vastaan. Mutta sillä avustuksella, minkä minä täältä olen
tuovinani marskille, aion minä osoittaa hänelle ja teidän uljaalle
isällenne, Kristiina-neiti, etten ole arvoton siihen ritarilyöntiin,
jolla jaarli minua kunnioitti: minä näet uskallan antautua hänen
itsensä peloittavan vihan alaiseksi."
"Te olette yhtä uskalias kuin avomielinenkin, ritari Raane!" -- sanoi
Kristiina hämmästyneenä. -- "Kuka on teille sanonut, että jaarli
Vähä-Alfin tytär tahtoo tämän tunnustuksen kuultuaan päästää teidät
menemään Tönsbergin linnasta? Jospa minä nyt kohta isäni puolesta
heitättäisin teidät torniin -- --"
"Silloinpa olisin kummallisesti erehtynyt teidän jalomielisyydestänne,
ylhäinen neiti!" -- vastasi Raane. -- "Mutta en minä pitäisi minään
onnettomuutena vankeuttakaan teidän luonanne. Sen minä vain tiedän,
että neiti Inge Litlen ystävätär ei voi vihata tai vainota ketään
Tanskan kuningassuvun ystävää."
"Siihen ei teidän sentään pitäisi niin vahvasti luottaa, herra ritari!"
-- vastasi jaarlintytär. -- "Tänne Tönsbergiin eivät Tanskan kuninkaat
ole jättäneet kaikkein kauneimpia muistoja itsestään. Täällä kerrotaan
vielä rumia juttuja Harald Sinihampaan julmuudesta, ja täällä on vielä
raunioita teidän mainion Waldemar-kuninkaanne ajoilta. Jos luulette,
että Norjan immet rakastavat vähemmän isänmaataan kuin Tanskan, niin
erehdytte suuresti."
Raane näytti hetkeksi kauhistuvan; mutta nopeasti hän tyyntyi,
huomatessaan ilkamoivan hymyn reippaan neidon kasvoilla sekä tämän
heittävän tanskalaiselle ystävättärelleen tuttavallisen katseen.
Raane notkisti polvensa levollisena jaarlintyttären edessä. "Minun
vapauteni ja ehkäpä henkenikin on teidän kädessänne", -- sanoi hän.
-- "Mutta en minä kuitenkaan kadu avomielisyyttäni. Saadakseni nähdä
jaarli Vähä-Alfin kauniin tyttären, en olisi epäillyt antautua
uskaliaampaankaan yritykseen; mutta minun olisi ollut mahdotonta
teidät nähtyäni salata hetkeäkään, mitä minä kilpeni taakse piiloitin.
Norjalaisten kaunotarten kanssa ei Tanskan ritareilla koskaan ole ollut
sotaa, eikä meidän ruhtinastemme oikuista riipu meidän ihmisvapautemme,
ei myöskään meidän tietoisuutemme oikeasta ja väärästä -- --"
"Hyvä, ritari Raane! Nouskaa ylös! Linnanvouti tulee!" -- sanoi
neiti Kristiina nopeasti ja salli Raanen kunnioittaen suudella hänen
kättään. Linnanvouti astui sisään ja sitten puheltiin iloisesti
tyhjänpäiväisistä asioista.
Inge-neidillä ei ollut mitään luottamusta viekkaaseen Raaneen. Kun
hän illalla oli kahden Kristiinan kanssa, varoitti hän ystävätärtään
Raanen suhteen; sillä hän oli huomannut, että Raanen kunnioitus
Kristiinan kauneutta kohtaan sekä hänen imarteleva luottamuksensa
tämän vapaamielisyyteen ja itsenäisyyteen eivät olleet vaikutustaan
jättämättä. Inge-neidin täytyi sentään itsensäkin tunnustaa, ettei
ritari Raanelta tuntunut puuttuvan miehuutta sekä että hän oli älykäs
ja kaunopuheinen. Hän kuvitteli myös, että Raanea ehkä oli väärin
ymmärretty. Mutta Kristiinan silmissä hän oli todellinen ritarillinen
sankari.
Seuraavana päivänä Raane etsi vain tilaisuutta saada puhutella neiti
Solkikenkää kahdenkesken. Se onnistui hänelle, ja hän tunnusti nyt
kohta, kuinka maine Kristiinan kauneudesta ja armaudesta oli kauan
sitten tehnyt hänestä hänen intohimoisen ihailijansa... Hän kertoi
neidille, että tämän isä oli hänelle antanut luvan itse rohkeasti
koettaa onneaan hänen luonaan; mutta jaarli koki nyt muka juonitella.
Vihdoin hän tunnusti, että tämän vaarallisen matkan tarkoituksena
oli oikeastaan vain saada nähdä häntä, sekä että nyt ei enää ollut
mitään niin vaarallista yritystä, ettei hän siihen olisi uskaltautunut
Kristiina-neidin takia.
Kristiina näytti tätä kaikkea kuuntelevan ilman vastenmielisyyttä; ei
hän kuitenkaan antanut Raanelle mitään varmaa vastausta. Neljä päivää
kului, ja Raane jatkoi yritystään voittaakseen Neiti Solkikengän,
sekä herättääkseen Ingeneidissä edullisen ajatuksen itsestään.
Nuorten tyttöjen kesken pidettiin monta salaista neuvottelua. Ja
päätökseksi tuli, että joka tapauksessa Raanen uskollisuus piti
pantaman kovalle koetukselle, ennenkuin häntä uskottiin. Raane oli
koreasanaisesti puhunut nopeakulkuisesta laivastaan sekä mahtavista
suhteistaan Tanskassa; pakoon tai heidän poisvientiinsä oli tarpeen
vain viittaus tai silmiinpistävä sopiva tilaisuus. Kristiina sommitteli
mitä mutkallisimpia suunnitelmia, ja Ingeneiti oli melkein mukautua
välttämättömyyden sekä vaikean asemansa vaatimuksiin.
Viidentenä päivänä Raanen tulon jälkeen Ingeä kauhistutti tieto, että
seuraavana päivänä voitaisiin odottaa Tönsbergiin hänen isäänsä sekä
Thord-ritaria Kongshellestä, ja linnassa ryhdyttiin juhlallisiin
varusteluihin kuin häitä varten.
Raanen laiva lepäsi lähtövalmiina Tönsbergin vuonossa, parin
nuolenkantaman päässä rannalta. Siinä oli lukuisa miehistö uskaliaita
seikkailijoita, jotka Raane kullalla ja suurilla lupauksilla oli
saanut palvelukseensa. Viekas nuoriherra oli ehdoittanut kävelymatkaa
rantaa pitkin. Siellä hän nyt käveli vähää ennen auringon laskua
Kristiinan ja Ingeneidin välissä, vanhan linnanvoudin saattamana,
jota perinjuurin ikävystyttivät puheet tuntureista ja vesiputouksista
y.m. luonnonkauneuksista, joita kaikki muukalaiset ylistivät. Raane
huvitteli ritarillisen kohteliaana nuoria neitoja; hän ihaili maan
kauneutta. "Meren puolelta nämä rannat mahtanevat näyttää vielä paljon
kauniimmilta!" -- sanoi hän. -- "Sitä en voi täysin arvostella: -- sinä
päivänä, jolloin tulin, ei ilma ollut yhtä selkeä kuin nyt."
"Minun luullakseni", -- sanoi vouti haukotellen, -- "te kuitenkin
tulitte kirkkaana keskipäivän aikana".
"Mutta illempana ranta näyttää varmaan paljon kauniimmalta", -- arveli
Raane, -- "Tässäpä onkin minun venheeni soutajineen. Jos naisia
huvittaa, voisimme soutaa kappaleen matkaa vuonolle."
"Niinpä kyllä!" -- vastasi Kristiina, vetäen Ingen mukanaan
veneeseen. -- "Ilma on kaunis, ja minä haluan kaikin mokomin näyttää
maanmiehellesi, ettei aurinko laske missään komeamman maan yli kuin
Norja on. Haluatteko mukaan, linnanvouti!"
Raane oli jo hypännyt veneeseen. Vouti oli harmissaan tästä
mielijohteesta, mutta hän ei ollut tottunut asettumaan ylpeän
jaarlintyttären tahtoa vastaan. Äkeissään hän astui veneeseen, joka
kohta työntyi nopeasti ulos rannasta. Sillävälin kun Raane piti
ihastuneita ylistyspuheita maisemasta, ohjasivat venemiehet sopimuksen
mukaan suoraan hänen laivansa luo, joka lepäsi paikoillaan puoleksi
levitetyin purjein, ja jossa laivamiehet jo seisoivat ankkuri touvi
käsissään, voidakseen päästää laivan irti kohta kun heidän herransa
oli astunut laidan yli. Raanen ehdoitukseen, että käytäisiin
katsomassa hänen laivaansa, suostuttiin. Kaunopuheinen ritari lannisti
linnanvoudin vastaväitteet, ja tuskin oli seurue laivassa, ennenkuin se
Raanen viittauksesta läksi kiitämään täysin purjein. Sillävälin kun nyt
pelästynyt linnanvouti vietiin vankina alas laivanruumaan, laskeutui
ritari Raane polvilleen Kristiinan eteen ja pyysi vuolain, imartelevin
sanoin anteeksi sitä, että hän vei hänet ystävättärineen Tanskaan,
missä hän yhtä varmasti toivoi voittavansa heidän ystävyytensä kuin
hän nyt oli valmis millä tahansa ritarin-teolla ansaitsemaan Norjan
kauneimman immen käden.
Kuitenkin sekä Inge-neiti että Kristiina olivat puoleksi säikähtäneet
tätä äkillistä poisvientiä, vaikka viekas ritari oli siten tietämättään
joutunut toteuttamaan heidän omaa suunnitelmaansa. He molemmat
vaikenivat hyvin arvelevaisina. Inge-neiti oli liian ylpeä jatkaakseen
teeskentelyä kauemmin. -- "Hyvä, ritari Raane!" -- sanoi hän vakavana.
-- "Minä seuraan teitä vapaaehtoisesti Tanskaan. Minä olen toivonutkin
saada jättää Tönsbergin." Näin sanoen vetäytyi hän syrjään ja jätti
oikullisen ystävättärensä purkamaan uhmaavaa vihaansa Raanen röyhkeyttä
kohtaan.
Tällä askeleella oli ritari Raane kuitenkin saavuttanut monta tärkeätä
etua. Niin kauan kuin salaliittolaisten kohtalo vielä oli epävarma,
oli hänen tärkeätä voida ilmeisellä tavalla todistaa, ettei hän
ollut heidän kanssaan missään suhteissa. Sitäpaitsi uskoi hän niin
Stig-marskissa kuin jaarlissakin herättävänsä tällä uskaliaalla
reippaan ritarin teolla kunnioitusta itseään kohtaan, ja mahtavan
Alfkreivin tytär oli hänellä nyt panttivankina, joka turvasi hänet
heitä vastaan. Häneltä ei jäänyt myöskään huomaamatta, että hän
uskaliaana ja kekseliäänä ritarina nyt oli asettunut reippaaseen
viikingintyttäreen nähden suhteeseen, joka oli salainen suositus hänen
kosijantoiveittensa hyväksi, huolimatta siitä näennäisestä uhmasta ja
vihasta, jolla Kristiina häntä kohteli. Hän arveli myös, että niinkauan
kuin Inge-neito on hänen hallussaan, tämän ystävä, vanha Jon-ritari
ja drotsi Hessel epäröivät ryhtyä liian päättäväisiin toimiin häntä
vastaan.